Part 5

Ja jospa hän olisi tiennyt, miten heikolla pohjalla Johanneksen koko epäyhteiskunnallinen, yksilöllisten elämän-arvojen vaatimus lepäsi oikeastaan ja kuinka hän tälläkin hetkellä nautti sanomattomasti saada kävellä tuon rikkaasti ja aistikkaasti puetun vallasnaisen vierellä, jota useat vastaantulijat kääntyivät katsomaan!

Olikin kauan siitä kuin hän oli jutellut sivistyneen naisen kanssa. Liisaahan ei juuri voinut pitää sellaisena.

Tuo vallasnainen nähtävästi piti häntä parempana kuin hän oli. Ja Johanneksen teki heti mieli tulla paremmaksi.

Mutta samalla teki hänen mielensä sentään kaikin mokomin säilyttää rouva Rabbingissa tuota mielikuvaa itsestään, vaikka hän hyvin kyllä tiesi sen vääräksi ja liian imartelevaksi itselleen.

--Minussa ei ole mitään ihailtavaa, hän virkahti ulkokultaisesti. Olen vain koettanut elämässäni olla tosi ja oman sisäisen vakaumukseni mukaan ulkonaiset olosuhteeni järjestää.

Hän tunsi hyvin, miten verisesti hän valehteli. Mutta hän ei suurin surminkaan olisi voinut olla sitä sanomatta.

Siihen määrään tärkeää oli hänelle jo nyt, että rouva Rabbing vain saisi mahdollisimman kauniin käsityksen hänestä.

--Sitäpä juuri minä ihmisessä enimmän kunnioitan, sanoi rouva Rabbing. Mutta minä en ollut ennen teitä tavannut koskaan sellaista ihmistä.

Ja jälkeen? teki Johanneksen mieli kysyä. Mutta hän ei uskaltanut.

--En ennen enkä jälkeen teitä, jatkoi rouva Rabbing samassa silmänräpäyksessä. Ihmiset minun ympärilläni ovat olleet pelkkiä konnia, tekopyhiä tai heikkoja nahjuksia. Te yksin olitte mies, _ihminen_ tarkoitan, ja minunkin korkein päämääräni on siitä saakka ollut ainakin jossakin määrin samoja ihanteita saavuttaa.

Moista ylistyspuhetta itsestään ei Johannes ollut ikinä kuullut.

Hän ihminen! Hän, Johannes Tamminen, malli-ihminen ja uuden, nousevan ihmisyyden perikuva!

Johan harakatkin nauraisivat moiselle mielikuvalle.

Mutta tuossa oli nainen, vakavan ja viisaan näköinen nainen, joka sanoi sen kaikesta päättäen aivan tosissaan.

Hän tie, totuus ja elämä tuolle naiselle! Se oli uskomatonta, sehän oli päätä-huimaavaa.

--Te laskette leikkiä, hän sanoi, tällä kertaa jotenkin vilpittömästi. Minä häpeän. Pelkään, että te itse olette minua ja minun ihanteitani siveellisesti niin paljon korkeammalla.

Hän käytti tahallaan sanaa »siveellisesti», vaikuttaakseen edullisesti tuohon naiseen, joka hänelle itselleen tällä hetkellä esiintyi korkean inhimillisen siveyden esikuvana.

Muuten ei tuo sana ollut tainnut kymmeneen vuoteen tulla hänen huulilleen.

--Minä olen ollut niin heikko, virkkoi rouva Rabbing. Mutta minä tahdon tulla voimakkaammaksi.

--Vielä voimakkaammaksi? hymyili Johannes.

--Paljon voimakkaammaksi, vastasi rouva Rabbing hänen hymyilyynsä. Ja te ymmärrätte että se onkin minulle välttämätöntä, kun kuulette, ettei minua kukaan pakottanut avioliittoon Rabbingin kanssa.

--Te teitte sen omasta vapaasta tahdostanne?

--Kevytmielisyydestä, jatkoi rouva Rabbing järkähtämättä. Sulasta anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä. Mutta minä sain rangaistukseni.

Johannes kuunteli henkeä pidättäen.

Tämähän merkillinen keskustelu oli! Kuinka suoravaisesti tuo nainen kosketteli arimpiakin asioitaan! Kuinka rohkeasti hän painoi sormensa juuri kipeimpään kohtaan ja kuinka säälimättömästi hän sen heti nimitti oikealla nimellään!

Hän tuntui olevan hirmuinen ja vanhurskas tuomari itseään kohtaan.

Johannesta pöyristytti ajatella, että tuo sama siveellinen ankaruus kerran häneen itseensä kohdistuisi. Hän ei sitä kestäisi hituistakaan.

Todellakin näytti tuo nainen luottavan häneen täydellisesti. Muuten hän ei niin avomielisesti ilmoittelisi hänelle, ventovieraalle henkilölle, omia intiimejä perhesalaisuuksiaan eikä niin kursailematta luonteensa puutteita paljastaisi.

Tietysti olemattomia, tietysti kuviteltuja puutteita.

Kuka ei ole ollut kevytmielinen nuoruudessaan? Kuka ei tahtonut tulla rikkaaksi, suureksi ja mahtavaksi, vaikkapa omien sisäisten elämänarvojensa kustannuksellakin?

Eikä Rabbing kosijana mahtanut olla ollut niinkään halveksittava. Kaunis hän tosin ei ollut, mutta älykäs ja sukkela, jopa siro ja sievisteleväkin, jos niin tarvittiin.

Tuo nainen arvosteli todella liian ankarasti itseään.

Mutta täytyi koettaa säilyttää hänen luottamustaan ja mikäli mahdollista, ansaita sitä. Sillä tuo nainen voisi vielä paljon vaikuttaa hänenkin, Johanneksen, kehitykseen.

Hän tunsi jo nyt tuota naista vilpittömästi ihailevansa.

--Te syytätte itseänne heikkoudesta, sanoi hän, _te_, joka olette voittanut itse Rabbinginkin. Tiedättekö, kuinka korkealle minä sen voimankoetuksen arvioin?

--Te hänet olette voittanut enkä minä, vastasi rouva Rabbing yksinkertaisesti.

--Minä? Mitä ansiota minulla muka siinäkin voi olla? kysyi Johannes.

--Te erositte ensin. Muuten hän ei ikinä olisi antanut eroa minulle.

--Ah, niinkö te tarkoitatte!

--Niin. Te olitte uran-uurtaja. Minä seurasin vain teidän jälkiänne.

--Minä erosin vain hänen liikkeestään.

--Koko maailma oli vain suuri kauppakamari hänelle. Liikehuone, jossa hän oli tottunut yksinvaltiaana käskemään ja määräämään.

--Eikö hän enää niin tee?

--Tuskin enää samalla itseluottamuksella. Teidän luja käytöksenne sai sen ensiksi järkähtämään.

--Ja teidän vielä enemmän!

--Sitä en tiedä. Se meni helpommin kuin luulinkaan. Nähtävästi senvuoksi helpommin, että hän jo kerran ennen minua oli nähnyt ihmisen, joka ei taipunut hänen tahtonsa alle.

Näin he juttelivat.

Heillä tuntui riittävän kuinka paljon hyvänsä puhumista. Ja mitä enemmän he puhuivat, sitä korkeammalle kohosi Johanneksen itsetunto ja sitä arvokkaampi mies hän tunsi olevansa mielestään.

10.

Että hän oli voittanut Rabbinginkin! Sitä ei Johannes ennen olisi ikinä todeksi uskonut.

Tuon miehen, joka aikoinaan oli seisonut hänen elämänsä tiellä kuin synkkä kallio, estävänä, pelättävänä vastavoimana, jota ei voinut kiertää, josta ei voinut päästä ylitse, mutta joka näytti myös aivan mahdottomalta porattavaksi tai maan tasalle hajoitettavaksi.

Hänen, ja vielä enemmän hänen isänsä tiellä!

Hänen isänsä oli murtunut siihen. Hän puolestaan oli jo hamasta nuoruudestaan pannut päähänsä tuon kallion kukistamisen.

Kun Johannes joskus oikein elämänsä polkua ajatteli, hän ei voinut olla hämmästymättä huomatessaan, missä määrin Rabbing, hänen tietensä tai hänen tietämättään, oli sen suuntaa viivoitellut.

Mistä olivat aikoinaan johtuneet hänen sosialistiset taipumuksensa? Eivätkö vihasta Rabbingia vastaan? Mistä hänen väsähtymisensä työhön ja hänen antautumisensa tuon rahapohatan palvelukseen? Eivätkö hämärästä vaistosta taistella samoilla aseilla ja kohota tätä tietä yhteiskunnallisen vallan ja kunnian kukkuloille, kun tuo toinen ei näyttänyt kyllin pian johtavan toivottuihin tuloksiin?

Ja lopuksi: mistä oli johtunut hänen avioeronsa ynnä hänen ääretön, patoutunut ylenkatseensa tuota samaa yhteiskuntaa kohtaan, jonka kukkuloille hän jo oli ollut pääsemässä joka tuntui vaativan siitä vastalahjaksi hänen sisäisen itsenäisyytensä?

Aina vaan samasta vihasta Rabbingia kohtaan, vaikka vihaan jo silloin oli sekoittunut jonkun verran pelkoakin.

Noina viitenä vuonna, jotka hän oli ollut osastopäällikkönä Rabbingin konttorissa, hän oli nimittäin ehtinyt tulla tuntemaan, kuinka voimakas tuo mies oikeastaan oli. Eipä ollut alkanut olla kysymys enää niin paljoa Rabbingin kukistamisesta kuin Johanneksen omasta henkisestä olemassa-olosta.

Hänen itsesäilytys-viettinsä sen oli sanonut. Ja sama myös hänen haparoivan, epävarman kätensä kohti Liisaa kurkottanut.

Liisan avulla hän oli hetkeksi päässyt irti painajaisestaan ja samalla kaikesta siitä, jonka avulla tuo mies painoi: rahasta, vallasta, kunniasta, koko porvarillisesta yhteiskunnasta, toisin sanoen.

Irti henkisesti. Sillä niillä kaikillahan ei ollut enää mitään painovoimaa, mitään vaikutusvaltaa häneen, niin pian kuin hän itse ei antanut niille enää mitään merkitystä.

Kuitenkin hän oli viime päivinä usein tavannut itsensä Rabbingia ajattelemasta.

Mitä mahtoi tuo mies nyt tehdä? Mitä toimia? Mikä mielikuva mahtoi hänellä olla Johanneksesta? Vai oliko tämä jo kokonaan hävinnyt hänen harrastuspiiristään?

Hän oli tuntenut, että hänen elämänsä työ jäisi kesken, niin kauan kuin tuo mies seisoi kunniansa kukkuloilla.

Ja hänen oli täytynyt tunnustaa itselleen, että hänellä nyt vähemmän kuin koskaan näytti olevan keinoja tuon kallion järkyttämiseksi, saati sitten sen musertamiseksi ja hävittämiseksi.

Rabbing jäisi siis edelleen valtaan. Rabbingin henki tulisi siis ijäti liikkumaan hänen syntymämaansa tuhansien vetten päällä.

Heti kun hän noin ajatteli, hän ei nähnyt elämällään olevan mitään tarkoitusta.

Ei mitään ulkopuolista ainakaan. Hänen sisäinen tarkoitusperänsä taas oli nyt kolmen vuoden aikana ollut Liisa, tai oikeammin, hänen oma sekunnittainen, epikurealainen, harhakuvaton, tulevaisuus-toiveeton ja menneisyys-muistoton elämän hekkumansa.

Sekin oli ollut jo viime viikkoina haihtumaisillaan.

Nyt tuli rouva Rabbing ja auttoi pelkällä olennollaan voimakkaasti Johanneksen omia pyrkimyksiä takaisin ulkopuolisiin tarkoitusperiin.

Rouva Rabbingin seura vaikutti häneen yksinomaan miellyttävästi ja hyvää-tekevästi. Hän oli niin kauan Liisaa ja yksinomaan Liisaa ajatellut, että hän tunsi vilpitöntä helpotusta saadessaan jotakin muutakin henkistä jauhettavaa.

Huomaamattaan hän tuli samassa silmänräpäyksessä kokonaan yhteiskunnalliseksi.

Niin pian kuin Rabbing ja Rabbingin kukistaminen jälleen hänelle jotakin merkitsivät, täytyi hänen itsensä myös ruveta täysin yhteiskunnallisesti ajattelemaan. Ei ollut kysymys enää yksinomaan Liisasta, hänestä ynnä heidän keskinäisestä suhtautumisestaan. Oli kysymys jostakin tuon kaiken ulkopuolella olevasta, joka ei ollut toteutettavissa muuten kuin ulkonaisia, yhteiskunnallisia olosuhteita lukuun-ottamalla.

Se oli omiaan häntä vielä enemmän Liisasta vieroittamaan. Painamaan alas Liisaa ja häntä itseään omissa silmissään korkeammalle kohottamaan.

Tuossa ulkonaisessa, tuossa yhteiskunnallisessahan ei Liisa merkinnyt mitään. Siinähän hän oli vain nainen, vain naikkonen, onneksi tuntematon useimmille, mutta sangen huonosti tunnettu, jos jonkun päähän pälkähti ruveta hänen epäiltävää entisyyttään kaivelemaan.

Myöskään Johannes ei merkinnyt paljoa siinä. Mutta kuitenkin hiukan enempi. Hän oli mies, hän oli tohtori, hänellä oli _ollut_ kuitenkin joku yhteiskunnallinen asema, josta hän ei ollut luopunut pakosta, vaan vapaaehtoisesti.

Hän saattoi koska tahansa palata takaisin tuohon yhteiskuntaan. Liisalle se taas oli mahdollista ainoastaan hänen avullaan.

Hänelle itselleen se taas oli oikeastaan helpompaa ilman Liisaa.

Eihän Liisa ollut yhteiskunnallisesti hovikelpoinen. Hän olisi voinut _tulla_ hovikelpoiseksi, jos Johannes olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin, antanut oman nimensä ja arvonimensä hänelle. Mutta samallahan olisi hänen, Johanneksen, täytynyt luopua kaikesta yhteiskunnallisesta vastustuksestaan ja myöntää, että hän siis sittenkin oli perinpohjin erehtynyt kaikki ulkopuoliset siteensä niin täydellisesti katkoessaan.

Palata takaisin tuhlaajapoikana? Kulkea jälleen tuttuja katuja, tavata jälleen tuttuja ihmisiä katuvaisena syntisenä?

Ei, sehän _ei_ ollut mahdollista! Ei ainakaan Johanneksen luonteelle.

Kerran hän oli tehnyt omasta mielestään henkisen haaksirikon. Se oli tapahtunut, silloin kun hän oli mennyt kirkolliseen avioliittoon ja ruvennut Rabbingin palkolliseksi.

Toista kertaa hän ei tahtonut sitä tehdä. Hän oli mielestään jo kyllin kalliisti ostanut yksilöllisen vapautensa.

Sitä hän ei tahtonut myödä eikä pantata uudestaan. Mutta hän tahtoi taistella itsensä irti Liisan orjuudesta, johon hän juuri oli joutunut kaikki muut elämän-arvot ympäriltään niin tyysti hävittäessään.

Paras tapa päästä Liisasta oli ajatella häntä itselleen epämukavaksi.

Epämukavaksi Johanneksen tulevaisuudelle ja kaikelle, mitä hän ehkä vast'edes aikoi tehdä ja yrittää maailmassa. Epämukavaksi oikeastaan jo hänen nykyisyydelleenkin, sillä Liisa ja Liisan rakkaushan juuri esti hänet mitään tekemästä ja yrittämästä.

Epäilemättä oli Liisan rakkaus varsin epämukava hänelle, niin pian kuin hän vähänkin alkoi korvaansa heräävien, yhteiskunnallisten kansalaisvaistojensa äänille kallistaa. Sekä raskas että epämukava! Raskas siten, että se piti Johannesta ainaisessa, tuskallisessa hermojännityksessä, ja epämukava siten, että se sulki häneltä kaikki tiet saada purkaa tuota jännitystä mihinkään ulkopuoliseen.

Jospa se edes olisi ollut täydellistä, sopusointuista ja pilvetöntä onnea! Sellaista, joksi Johannes oli sitä kerran toivotellut ja joka olisi vastannut hänen omaa onnenkaipuutaan ja onnenkäsitystään!

Silloin ei Johannes vieläkään olisi epäillyt kokonaan ja täydellisesti tuolle onnelle antautua, vaikka se sitten olisikin vienyt hänet yhteiskunnallisesti perikatoon.

Sehän oli vain ainaista soutamista ja huopaamista, luodetta ja vuoksea, nautintoa ja tuskaa, sadetta ja päivänpaistetta. Kaikki sangen kaunista ja mieltäkiinnittävää tosin, mutta varsin vähässä määrässä sellaista, jonka pohjalta voi jotakin tehdä, toimia ja saada aikaan maailmassa.

Mitä hän aikoi tehdä? Mitä toimia sitten?

Ei mitään, olisi vielä joitakin viikkoja sitten ollut vilpitön vastauksensa. Nyt hän ei enää suurin surminkaan olisi tahtonut sanoa niin.

Takaisin yhteiskuntaan tosin! Mutta takaisin pyhänä, peljättävänä kostajana.

Olihan hänen tehtävänsä ollut kukistaa Rabbing. Kuinka hän oli voinut, kuinka hän oli saattanut sen näin kauan, kokonaiset pitkät vuodet, unohtaa?

Tehtävä, jonka hän oli perinnyt isältään! Tehtävä, jonka takana seisoivat harmaat, sorretut ja sortuneet sukupolvien sarjat, vaatien oikeutta, kostoa ja vanhurskautta.

Viha Rabbingia vastaan oli samalla vihaa koko Suomen ruotsalaista herrassäätyä vastaan.

Tuota itsekästä, tuota voitonpyyntistä, tuota ilkkuvaa, korskeilevaa ja valtikoivaa verenimijäluokkaa vastaan, joka aina vieläkin tahtoi pitää kaikki asemat hallussaan. Määrätä kaikki henkisen ja aineellisen elämän alat ja sulkea pois niistä kansan suuren enemmistön.

Niinkuin se oli satoja vuosia sulkenut, käyttäen sitä vain tarpeellisena raaka-aineena, astinlautana ja liikevoimanaan.

Ruotsalaista ja suomalaista herrassäätyä vastaan! Sillä joskin Johanneksen viha olikin suureksi osaksi synnynnäistä rotuvihaa, piili siinä myöskin paljon yhtä synnynnäisiä sosialisen vihan aineksia, jolle koko yläluokka sellaisenaan, kaikkialla, kautta maailman, oli yhtä vihattava.

Viha Rabbingia vastaan laajeni siis samalla maailmanvihaksi koko vanhaa yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Edellisen kukistaminen oli jälkimmäisenkin vertauskuvallista kukistamista.

Olihan siinä elämäntehtävä. Olihan siinä näköalat, jotka voivat hurmata mielen ja täyttää sen suloisella kostonhekkumalla.

Varsinkin kun siihen samalla yhtyi sukukosto.

Sitä hän ei saanut, sitä hän ei voinut laiminlyödä. Sen hän oli isänsä, onnettoman, murtuneen isänsä, muistolle velkapää.

Rouva Rabbing oli sanonut, että tuo mies horjui jo sisällisesti ja että juuri Johannes oli ollut siihen ratkaisevana tekijänä.

Mainiota! Hänen oli horjuttava vielä enemmän. Hänet oli murrettava sekä sisällisesti että ulkonaisesti, kokonaan, kerrassaan, maan tasalle, niin ettei hänestä jäisi jälelle muuta kuin tomu, josta uuden ajan, uusien, parempien olojen ja sukupolvien siemen voisi versoa ja tuleentua.

Niinhän oli Johannes joskus ennen tuota kostoa kuvitellut. Nyt se viittoi jo tuossa lähellä hänelle.

Tuo mies horjui, tuo mies horjui jo!

Hänelle oli armonpisto annettava.

Mutta miten? Mutta kenen avulla?

Tietysti juuri rouva Rabbingin, joka ilmoittautui hänen liittolaisekseen ja aatteelliseksi asetoverikseen.

Rouva Rabbing oli sanonut, että hän, Johannes, oli jotakin vaikuttanut Rabbingin sisäelämään. Jos se oli totta, silloin hän tahtoi vielä enemmän vaikuttaa, tulla turmiollisena voimana, joka oli kaikki voittava, tuhoava ja hävittävä.

11.

Moisia mietteitä oli jo hänen ensi tapaamisensa rouva Rabbingin kanssa omiaan Johanneksessa synnyttämään.

Ne eivät olisi vaikuttaneet häneen niin syvästi, elleivät ne olisi käyneet yhteen hänen omien sisäisten suuntaviivojensa kanssa. Hän pyrki sinnepäin. Hänen oma selvä järkensä ja tahtonsa sanoi hänelle, että siellä oli vielä jotakin, jota hän ei ollut kokenut, ja että hänen elämänsä jäisi ijäti vaillinaiseksi, ellei hän saisi tuotakin mahdollisuutta itsessään toteuttaa.

Yllämainittua kohtausta seurasi useampia. He tapasivat toisiaan siellä täällä, kaupungin puistoissa ja kahviloissa, mutta mieluimmin suurten puiden alla, siellä, missä he olivat pitkien vuosien jälkeen ensimmäiset sanansa vaihtaneet.

Eikä kulunut kauan, ennen kuin Johanneksen täytyi itselleen tunnustaa, että hän ajatteli rouva Rabbingia jo melkein enemmän kuin Liisaa ja että edellisen vaalea, vakava, intohimoton kuva alituisesti pyöri hänen aivoissaan.

Minkälainen mahtoi tuo nainen olla rakkaudessa?

Johannes säikähti itsekin aluksi tuota ajatusta ja painoi sen tavallista nopeammin takaisin sydämen onkaloihin.

Mutta se nousi uudelleen. Se tuli kaksinkertaisella voimalla ja vaati vastausta.

Johannesta värisytti vastata siihen. Niin korkealle hänellä ei ollut lupa kohota! Oli mielenvikaista niin pitkälle kättään kurkottaa.

Eikä hän kuitenkaan voinut olla siihen vastaamatta.

Epäilemättä tuo nainen olisi rakastavanakin ihana, sopusointuinen ja täydellinen. Nyt hän kulki kuin marmoripatsas. Mutta entä jos hänen viileytensä muuttuisi lämmöksi, hänen periaatteellinen vakavuutensa hymyileviksi, inhimillisiksi tunteiksi ja rakkaudeksi?

Varmaan se olisi sangen toisenlaista rakkautta kuin Liisan. Mutta kenties juuri sitä rakkautta, jota Johannes tarvitsi noustakseen ja saadakseen ilmaa aatteellisten siipiensä alle.

Voisihan hän koettaa kuitenkin. Eihän hän mitään häviäisi, ellei voittaisikaan.

Täytyi vain olla varovainen. Täytyi vain edetä tuuma tuumalta ja tiima tiimalta, ettei äkkiä tulisi naurettavaksi ja vaikuttaisi tuhmalta talonpojalta, joka on riihivaatteissaan lähtenyt kuninkaantytärtä kosimaan.

Johannes tunsi vaistomaisesti, että rouva Rabbing oli kehittynein nainen, minkä hän oli ikinä kohdannut vielä.

Hän puki pyhävaatteet ylleen. Hän tarkasteli, mitä saattoi vielä sydämen ja aivojen komeroissa olla tallella hänen entisestä nuoruudenaikaisesta aatevarastostaan.

Paljon siellä ei ollut enää. Ja sekin, mikä oli, oli vain vanhoja, koinsyömiä riekaleita, joilla tuskin enää sopi päivän valossa totuuden sankarina esiintyä.

Mutta kun hyvin valehteli, kävi sekin päinsä.

Johannes oli heti huomannut, että tuo nainen oli valloitettava aatteellisesti.

Miksi hän siis välttämättä tahtoi hänet valloittaa? Siksi että hän tunsi sydänjuuriin saakka tarvitsevansa tuota naista ja että jo pelkkä onnistumisen mahdollisuuskin imarteli ja häikäisi hänen uudelleen herännyttä yhteiskunnallista kunnianhimoaan.

Ja sehän olisi kosto! Mitä sanoisi Rabbing, mitä koko Suomen vallassääty siitä?

Ajattelisivat varmaan, että rouva Rabbing juuri senvuoksi olikin tehnyt eron miehestään ja senvuoksi oleskelikin täällä Köpenhaminassa.

Mitään erikoista eroottista intohimoa ei Johannes tuntenut tuota naista kohtaan, mutta sitä enemmän järjen, tahdon ja koko älyllisen itselönsä ponnistusta.

Hänen täytyi valloittaa tuo nainen! Jos ei totuudella, niin valheella, jos ei oikeilla, niin väärillä keinoilla! Hänen kanssaan käsi kädessä olisi sitten helppo eteenpäin ja ylöspäin taivaltaa.

Hän alotti valehtelemalla.

Mutta hän oli kyllin tunnelma-ihminen voidakseen vähitellen valehdella itsensä todelliseksi. Hänen äänensä sai hänen omissakin korvissaan uskottavan kaiun ja toisinaan jyrisi jo hänen siveellinen yhteiskunta-suuttumuksensa yhtä syvänä ja mahtipontisena kuin konsanaan hänen parhaina päivinään.

Rouva Rabbing kuunteli hiljaisena ja myönsi kaikki. Ja Johannes havaitsi oudolla, diabolisella ilolla, miten hän näytti imevän jokaisen sanan hänen huuliltaan ja kätkevän sen sydämensä syvimpään.

Näillä aloilla oli rouva Rabbing vielä lapsi, vaikka hirmuisen vakava ja ajatteleva lapsi. Johanneksen tehtäväksi tuli hänet älyllisesti täysi-ikäiseksi kasvattaa.

Rouva Rabbing piti nähtävästi häntä yhteiskunnallisena apostolina ja maailmanparantajana.

Mutta eivät he aina aatteista keskustelleet.

Vähitellen ja melkein kuin huomaamattaan tuli Johannes kertoneeksi hänelle yhä enemmän itsestään. Ensin omasta erostaan ja avioliitostaan, sitten nuoruudestaan ja kehitysvuosistaan, vihdoin vanhemmistaan, isänkodistaan ja varhaisimmasta lapsuudestaan.

Liisasta hän ei puhunut koskaan. Osaksi piti hän sitä sopimattomana ja asiaankuulumattomana, osaksi luuli hän, että rouva Rabbing tiesi heidän suhteensa. Ja kun tämäkään ei millään tavoin viitannut siihen, jäi Liisa itsestään heidän henkisen taikapiirinsä ulkopuolelle.

Usein tunsi Johannes tuosta suuria omantunnon vaivoja. Mutta hän lohdutteli itseään sillä, että olisihan aika kertoa tuosta kaikesta rouva Rabhingille, silloin kun heidän suhteensa olisi kehittynyt siihen, että se kävisi välttämättömäksi.

Jos sen nyt ollenkaan tarvitsi edes käydä välttämättömäksi?

Kenties onnistui hänen vaieta koko asiasta? Suorittaa välinsä Liisan kanssa kahden, toimittaa hänet pois jollakin tekosyyllä tai, miksei, pahimmassa tapauksessa, suoranaisella erokohtauksella?

Ilman että rouva Rabbing koskaan saisikaan tietää siitä mitään! Ilman että hän koskaan edes aavistaisi, miten alhaalla Johannes kerran oli ollut ja miten matalia naissuhteita pitänyt muka pyhinä ja ihannoinut!

Se oli tietysti kaikkein mukavinta.

Johanneksen ei siten tarvitsisi ollenkaan astua alas ylevältä jalustaltaan, jonka rouva Rabbing nähtävästi oli hänelle sydämessään rakentanut.

Eikä hänen koskaan tarvitsisi esiintyä tämän edessä nöyränä, kurjana ja alastomana.

Myöskin Liisalle hän varoi visusti kertomasta mitään rouva Rabbingista. Ehtisihän sen sittenkin! Eikähän hänen ja rouva Rabbingin välillä itse asiassa ollutkaan mitään. Mitä hän olisi kertonut sitten?

Ei senvuoksi, ettei hän olisi uskaltanut! Eikä senvuoksi, että hän enää olisi niin pahasti pelännyt Liisan kadottavansa. Mutta senvuoksi, että hän aavisti Liisan puolelta toivotonta surua ja hiljaisia, syyttäviä kyyneliä, jotka tulisivat häneen tuiki vastenmielisesti vaikuttamaan.

Näin kulki Johannes kaksinaista polkuaan.

Kumpikaan noista naisista, joiden kanssa hän päiväkaudet oleskeli, ei tiennyt toisistaan. Ne eivät siis millään tavalla voineet myöskään häiritä Johannesta tai vetää tilille häntä.

Mutta kumma kyllä, ne pelkällä olemassaolollaan pakottivat hänet yhä enemmän tilille itsensä kanssa.

Hänen oli pakko päivä päivältä yhä enemmän tutkia itseään ja käydä yhä ankarammin itsensä suhteen tuomiolle. Tutkia, missä olivat hänen olemuksensa oikeat lähdesuonet ja mitä tietä hänen oli kuljettava, jos hänen mieli olla itselleen uskollinen.

Muille oli Johanneksen aina ollut varsin helppoa valehdella. Mutta itsensä edessä hän oli kuitenkin vielä toistaiseksi aina koettanut pysyä mahdollisimman rehellisenä.

Kumpaa hän rakasti siis? Kumpi noista naisista siis vastasi syvemmin hänen sisäistä olemustaan ja onnentarvettaan?

Jos hän rakkaudella eroottista rakkautta tarkoitti, hän epäilemättä yhä vieläkin rakasti Liisaa. Mutta eroottinen rakkaus itse ei hänelle enää merkinnyt niin paljon kuin ennen. Olihan maailmassa muutakin, ja kaikki tuo muu puhui rouva Rabbingin hyväksi.

Mutta saisiko hän sitten rouva Rabbingia ollenkaan?

Olisiko hänellä ollenkaan valta valita? Kenties tuo toinen ei hänestä välittänyt niin vähääkään?

Tuokin mahdollisuus pälkähti joskus Johanneksen päähän. Epäilemättä saattoi asia myöskin olla niin. Mutta eihän sen silti tarvinnut hänen päätökseensä Liisan suhteen vaikuttaa.

Olihan hän jo melkein päättänyt erota Liisasta, ennen kuin hän ollenkaan oli tavannut rouva Rabbingia. Ja tällä aikaa oli hänen päätöksensä siinä suhteessa vahvistunut vielä enemmän. Rouva Rabbing oli tullut vain avuksi hänen omille sisäisille pyrkimyksilleen.