Part 4

»Jo soihtunsa tempasi pyöveli, tytön silmä mun silmääni imeysi, risut kuivat jo leimahti liekkeihin, minut jähmetti silmin hän jäykistyvin, tulihiekkana kipinät kirposivat, syyslehtinä huulensa lepattivat ja äkkiä liekkien keskeltä kuulin ma kuinka hän lauloi kuolevin huulin.»

Ollut laulu, jonka tyttö oli oppinut iso-äidiltään. Virsi vieraiden kaukomaiden, jossa ihmiset vielä voivat olla hulluja rakkaudesta...

»Yön halki kuin sade keväinen mun kauttani humisi hurma sen, oli kuin ois kantanut aalloillaan sulotuoksuja tuuli vierahan maan, kuin kertonut oisi se onneni hukkaa, mi koskaan, ei koskaan kukkinut kukkaa.»

Hän kuunnellut kauhistuneena ja lumoutuneena. Silloin...

»Tuli tarttui jo avojalkahan, hän nyykäytti viestin riutuvan, savu musta jo kuolinvaippansa loi, savun keskeltä kultana äänensä soi, tuli tohisten karkasi korkeuteen, hänen äänensä helkähti hopeiseen, ma korvani peitin, ma huusin silloin: 'Tää laulu milloin on päättyvä, milloin?'»

Hän paennut kuolinpaikalta kauhuissaan. Tuo ääni seurannut hänen askeliaan. Kuhun hän kulkikin, kunne piilikin, tuo laulu kuitenkin löytänyt hänet. Yöt päivät, aina, joka tuokio, hän oli jo viisikymmentä vuotta kuullut sen kaikuvan korvissaan. Kuullut unessa, kuullut valveillaan, kuuleva sen vielä nytkin, kuolinvuoteellaan.

Tuo ollut kuolevan munkin tarina.

Hän äkkiä, hurjana syöksynyt ylös vuoteeltaan. Ollut näkevinään hylkäämänsä velhottaren ja huutanut mielenvikaisena...

»Sa puhdas, mi noitana poltettiin, sa hertas, min ruumiin he herjasi niin, te paisuvat huulet, te silmät syvät, te varren kumpuavan kukat hyvät, sa riemun armas, min hylkäsin, sinut syösten synkkihin liekkeihin, sa kutsut mun onnehen kadotettuun, sun tähtesi hylkään mä taivaan muun, viiskymmentä vuotta ma syntiä tein, sun helmasi on iki-autuutein!»

Jo olivat hänen viimeiset voimansa sammuneet. Hän oli kuollut.

Veljet polvistuneet. Aurinko koittanut akkunasta. Luostarin päämies kohottanut äänensä ja jättänyt tuomion Herralle korkeudessa...

8.

Se oli kauneinta, mitä Johannes milloinkaan muisti kuulleensa tahi lukeneensa. Eikä hän koskaan voinut sitä mielessään kertaella tulematta liikutetuksi miltei kyyneliin.

Olihan se aivan kuin hänestä itsestään tai hänelle itselleen kirjoitettu.

Varsinkin hän tunsi sen syvästi, aina kun hän aikoi erota Liisasta. Silloin rupesi tuo romantinen tarina kaikumaan kahta hurjemmin hänen korvissaan.

Nähtävästi se vastasi eräisiin salaperäisiin, alkuvaistoisiin ääniin hänen omassa sydämessään.

Ja aina hän oli lopuksi kamppaillut itsensä siihen huumaavaan, noidan-lauluiseen elämäntulokseen, että ainoa, minkä vuoksi voi elää, oli Liisan valkea ruumis, joka kannatti vielä valkeampaa sielua kuin kukkaa.

Niin tapahtui nytkin.

Hänelle tuli suorastaan hätä nähdä Liisaa. Nähdä hänet ja sulkea hänet jälleen syleilyynsä.

Hän kiirehti juoksujalkaa kotia kohti. Ja kun hän ei kuitenkaan mielestään sinne kyllin nopeasti päässyt, hän otti automobilin.

Liisa oli juuri noussut ylös. Johannes syöksyi hänen syliinsä raivoisalla riemunhuudahduksella:

--Olethan vielä täällä!

--Missä minä olisin? kysyi Liisa hymyillen.

--Pelkäsin, että olisit mennyt. Että olisit mennyt pois minulta!

Hänen äänensä hukkui suuteloon ja itkunnyyhkytykseen. Myöskin Liisa itki. Ja jälleen he tunsivat yhtä olevansa.

--Armaani, sinua painaa jokin, lausui Liisa vihdoin. Etkö voi sitä sanoa minulle?

--Minä rakastan sinua, kuiskasi Johannes. Minä tulen hulluksi rakkaudesta.

--Olenko minä vaivaksi sinulle?

--Oma rakkauteni on vaivaksi minulle. Minä en kestä sitä. Ei ole lupa toista ihmistä näin paljon rakastaa.

Liisa ei sanonut enää mitään. Katsoi häneen vain silmät helottavina kuin sade ja pouta olisi niissä yht'aikaa ylivallasta taistelleet.

Ja jälleen he yhtyivät pitkään suudelmaan ja syleilyyn.

Tällaisina hetkinä suli kaikki kauna pois heidän väliltään. Tällaisina hetkinä he kuin onnen ja epätoivon hurjuudessa imeytyivät kiinni toisiinsa eivätkä tahtoneet päästää toisiaan, ennen kuin heidän nautintonsa oli muuttunut kärsimykseksi ja itse tuskan hekkuma pistäväksi ja sietämättömäksi.

Liisa lepäsi liikkumattomana. Johannes istui vuoteen laidalla ja piti hänen kättään kädessään, samalla kuin hänen toinen kätensä hiveli Liisan muotoja, hiljaa, lempeästi ja kiitollisesti.

Uudestaan ja yhä uudestaan hänen täytyi peittää kaikki tuo kaunis, valkea ja väreilevä hartailla, palavilla suudelmilla.

Lopuksi hän paljasti Liisan kokonaan. Eikä hänen korvissaan lakannut kaikumasta se laulu, joka...

----»vierailta mailt' oli tullut, miss' ihmiset voi olla lemmestä hullut.»

Ja kuten aina, rupesi samalla toinen laulu, hänen oma laulunsa, kuoleman ontto ja yksitoikkoinen sävel hänen korvissaan kaikumaan.

Sitä varten hänen ei tarvinnut etsiä sanoja muilta. Sillä se laulu oli syntynyt hänen kerallaan.

Se puhui hukkaan menneestä elämästä, murtuneista toiveista, katoavasta kauneudesta ja hävityksestä.

Täydellisen, maailmoita-syleilevän aisti-ilon armaat höyhensaaret oli Liisa hänelle lahjoittanut. Hänelle, kuivien käsitteiden ja sittemmin karun käytännön miehelle, joka ei ikinä ollut voinut ymmärtää, että ihmiset voisivat kuolla rakkaudesta.

Mutta Liisa ei ollut voinut pyyhkiä kuolemanpelkoa hänen povestaan. Ei aavistusta siitä, että tämäkin kaikki oli katoava kuin muutkin hänen murheensa ja nautintonsa. Haihtuva ja häviävä tyhjyyteen.

Jumalan kiitos, että hän kuitenkin oli elänyt!

Sitä eivät kaikki ihmiset voineet sanoa itsestään. Ja siitä tuli hänen olla Liisalle ja yksinomaan Liisalle kiitollinen.

Onko ylimalkaan maailmassa, ajatteli Johannes, mitään sen surullisempaa, sen traagillisempaa kuin tieto, että on päästänyt pois jotakin kallista, jota kerran on pitänyt käsissään? Murhe, elin-aikainen murhe siitä, ettei ole osannut käyttää oikein lyhyttä, kimmeltävää tuokiotaan eikä toteuttaa oman sielunsa, oman ruumiinsa ja koko olentonsa kaikkia ihania, äärettömiä mahdollisuuksia?

Ei! Johannesta aivan pöyristytti pelkkä ajatuskin moisesta ihmiskohtalosta.

Entäpä hän itsekin oli nyt samoin tekemäisillään? Entäpä hänen omakin kohtalonsa kerran sellaiseksi muodostuisi?

Tekemäisillään, jos hän tekisi eron Liisasta! Hänen kohtalonsa, jos hän koettaisi sitä ilman Liisaa suunnitella!

Entäpä hän itsekin kerran heräisi kuolinvuoteellaan tietoisuuteen siitä, että hän oli vaihtanut ainoan oikean ja todellisen elämänsä johonkin aivan vieraasen, näennäiseen ja epäoleelliseen?

Sehän olisi hirmuista! Sehän olisi hirmuisinta, mitä saattoi ajatella.

Se ei olisi enää pimeyttä, vaan pilkkopimeyttä.

Hänelle, Johannekselle, joka ei uskonut mihinkään tuonen-takaiseen, oli tuo ajatus sitäkin kammottavampi, kun siihen samalla välttämättä liittyi hänen mielessään käsitys koko elämän, koko maailmankaikkeuden äärettömästä turhuudesta ja tarkoituksettomuudesta. Jo varhain nuoruudessaan hän oli kuullut tuon rintaariuduttavan, tuon järkeäjähmetyttävän tyhjyydenkammon siipien korvissaan suhisevan.

Maailma tulisi elämään siis, kuten ennenkin, vaikka häntä, Johannesta, ei olisikaan? Kesät menisi, talvet tulisivat, puut lehtisivät ja lakastuisivat, eikä häntä, Johannesta, olisi ollenkaan?

Ei missään? Ei maassa, meressä eikä ihmissydämissä?

Ei enempää kuin muitakaan hänen kaltaisiaan tomuhiukkasia.

Kuitenkin he kaikki olivat eläneet kuin hänkin. Surreet ja iloinneet, vihanneet ja rakastaneet kuin hänkin, vaikka viisaat miehet nyt turhaan koettivat manata heitä esiin pyramiidien haudoista ja nuolenpää-kirjastojen hämäryydestä.

Ja viisaat itse? Pian oli heidänkin aikansa tuleva, lyöpä heidänkin kuolinkellonsa.

Oli raukeava tyhjiin heidän työnsä, häipyvä kaikki tieteet ja taiteet, kultuurikaudet ja kansakunnat. Hukkuva kerran koko maanpiiri ja mitä siinä oli, sammuva itse auringon pyhä alttarituli luovan, elävän ja vaikuttavan voiman jumalille.

Ja kuitenkin puhuivat ihmiset niin paljon kuolemattomuudesta.

Johannes ei voinut olla mielessään hymyilemättä tuolle ajatukselle.

Oli muka »kuolemattomia» miehiä, »kuolemattomia» tekoja, »kuolemattomia» aatteita, ihanteita ja muistopatsaita. Mikä hulluus! Olihan tuo kaikki vain pisara äärettömyydessä.

Hän itse ei ainakaan kuolematon ollut. Hänellä oli vain tämä hetkensä ja tämä aarteensa, jota hän juuri nyt piteli käsissään.

Kerran sekin häneltä riistettäisi. Vaikka hän itse ei siitä vapaaehtoisesti luopuisikaan, otettaisiin se kuitenkin pois häneltä, vääjäämättömästi, tinkimättömästi, edes heikointa, haurainta toivoa sen takaisinsaannista vastalahjaksi antamatta.

Tuo ajatus voi tehdä hulluksi ihmisen.

Kuoleman ajatukseen sellaisenaan oli Johannes tottunut jo. Tottunut siihen, että hänen elämänsä oli vain hänelle tärkeä ja että oli sikäli samantekevää, oliko hän rikas tai köyhä, konna tai kunnon ihminen, kun hän vain koettaisi elää elämänsä niin hyvin kuin osasi ja elää sen niin, että se tarjosi hänelle suurinta mahdollista nautintoa.

Eikä kuoleman ajatus pitkään aikaan ollut häntä tältä kannalta kammottanut.

Mutta rakkauden keralla oli siihen tullut lisäksi vielä jotakin muuta. Taikka oikeammin, oli ikäänkuin se olisi kaksinkertaistuttanut koko kuoleman traagillisuuden.

Kuolla olisi Johannes kyllä jo osannut mielestään. Mutta erota Liisasta? ja erota ijäksi? Ei milloinkaan.

Kuoleman ajatuksen lisäksi oli tullut ikuisen eron ajatus. Ja sepä se ehkä häntä Liisaan syvimmin ja sitkeimmin kiinnittikin.

Erota siitä, jota rakasti? Erota ijäksi? Erota ainoasta, joka ymmärsi hänet, joka koskaan, koskaan oli hänet ymmärtänyt tai tulisi ymmärtämään?

Jota ilman hän ei olisi ihminenkään. Ei tiennyt eläneensäkään. Kulkenut selittämättömänä ongelmana omalle itselleen muiden samanlaisten ja yhtä selittämättömien ongelmien seassa ja herännyt kenties ennen kuolemaansa, tuskalliseen, tappavaan peljästykseen siitä, että onnen lintu ehkä olisi laulanut hänellekin, ellei hän, hullu, hullujen hullu, olisi siltä sulkenut korviaan ja sydäntään.

Mutta nythän hänellä oli onni! Nythän hänellä oli nainen, jota hän rakasti ja joka rakastavana ja raukeana lepäsi tuossa hänen edessään.

Nainen, ihana kuin Semiramiin riippuvat yrttitarhat! Uhkuva aistiensa riemua ja oman elämänsä autuaallista unelmaa!

Ja siitä naisesta hän aikoi erota? Ei ikinä!

Tuo oli hänen ajatustensa ainainen kiertokulku. Ensin pyrki hän irti Liisasta, sitten lähemmä häntä. Ja kumpaankin loppupisteesen päästyään tuli suuri sydämentuska ja sielunhätä hänelle.

Sydämentuska silloin, kun hän tunsi etääntyneensä liian paljon Liisasta ja pelkäsi, ettei hän ehkä enää koskaan häntä jälleen löytäisikään. Sielunhätä siitä, että hän oli mielestään tullut jo aivan liian lähelle Liisaa ja säikähti kadottaneensa oman olentonsa.

Ei ollut mitään keinoa päästä tuosta kehästä. Se palautui aina uudelleen ja uudelleen:

Oliko tämä mielenvikaisuutta?

Ei! Korkeinta järkeä tämä oli, pyhää järkeä, ylintä elämän, maailman ja oman itsensä ymmärtämystä.

Johannes tunsi rakastavansa Liisaa tällä hetkellä niin rajattomasti, että hänen oli vaikea hengittää. Hän nousi, veti kätensä hiljaa hänen kädestään ja peitti hänet aralla, suojaavalla liikkeellä, joka oli samalla veljellinen ja isällinen.

Ei koskaan, ei koskaan hän ehdontahdoin eroaisi Liisasta! Kuolema yksin saisi heidät erottaa.

Mutta sitäkin oli yhtä mahdotonta, yhtä kauhistavaa ajatella.

Kumpi heistä kuolisi ensin? Ei, ei saanut, ei voinut kuolla kumpikaan.

Mihin toinen jäisi? Mitä toinen sitten tekisi? Sehän olisi armottominta, julminta julmuutta tuota toista kohtaan, joka jäisi elämään.

Mitä Johannes tekisi, jos Liisa kuolisi? Hänen ajatuksensa loppui siihen. Hän ei keksinyt mitään mahdollisuutta elää.

Eihän voinut ilman rakkautta elää! Eikä hän elämässään voisi ketään muuta kuin Liisaa rakastaa.

Ja mitä Liisa tekisi, jos Johannes kuolisi? Voisiko hän unohtaa Johanneksen? Voisiko hän vielä jotakin toista rakastaa?

Jo pelkkä kysymyskin koski kipeästi Johannekseen.

Kenties _hän_ voisi! Kenties Liisa todellakin voisi vielä olla yhtä onnellinen jonkun toisenkin sylissä.

Mutta siinä tapauksessahan hän ei rakastanutkaan Johannesta yhtä paljon kuin Johannes häntä. Vai rakastiko?

Eikö voisikaan? Eikö unohtaisikaan?

_Jos_ voisi, silloin pitäisi Johanneksenkin voida ja koettaa jo ajoissa ottaa samalta kannalta asia. Mutta _ellei_ voisi? Silloinhan Johannes itse riistäisi suurimman onnen ja autuuden itseltään.

Mitä jos he kuolisivat yhdessä? Mutta olisihan heidän siinäkin tapauksessa erottava.

Erottava ijäksi!

Sanoa viimeinen jäähyväinen, nähdä viime katse, tuntea viime suudelma ja yhteisen, ainoan onnen täydellisyys? Ja sittenkö erota, sittenkö hävitä? Eikö olla missään? Eikö enää milloinkaan tavata toisiaan?

Maailmatko kulkisivat ratojaan? Ihmisiäkö syntyisi ja kuolisi, eikä koskaan ilmestyisi enää heitä kahta, ei Liisaa eikä Johannesta?

Olihan mahdotonta myös niin ajatella.

Oli mahdotonta ylimalkaan ajatella mitään. Täytyi vain rakastaa, vain rakastaa, peljätä ja pitää kiinni toisistaan, keskellä tätä kauhistavaa maailmaa, jonka ikuiset lait joka taholta jyrkkinä, järkähtämättöminä vuorenseininä nousten uhkasivat murskata heidät ja heidän raukan rakkautensa.

9.

Jälleen oli joku viikko vierähtänyt.

Mitään merkillistä ei edelleenkään ollut heidän välillään tapahtunut. Liisa oli yhtä tyyni ja herttainen kuin ennenkin, kenties kuitenkin päivä päivältä arempi, tummempi ja surumielisempi.

Oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin. Mitä hän odotti? Aavistiko hän, mitä Johanneksen mielessä liikkui, ja tunsiko hän itse ehkä jotakin samantapaista omassa sielussaan?

Tuosta kaikesta ei Johannes tiennyt mitään.

Hän itse eli ainaisessa ahdistuksen ja levottomuuden tilassa. Jotakin oli tuleva, jotakin oli tapahtuva, mutta mitä? Hänen järkensä ei sanonut mitään. Eikä nähnyt mitään keinoa päästä pois hänen lemmentunnelmiensa ikuisesta, alati uudistuvasta pakkokehästä.

Usein hänen olisi tehnyt mieli kertoa niistä Liisalle, mutta hän ei voinut. Jotakin kylmää ja vierasta näytti sittenkin tulleen heidän välilleen.

Johannes tunsi itsensä päivä päivältä yksinäisemmäksi. Yksinomaan kärsimystä se ei tuottanut hänelle, mutta kuitenkin suurimmaksi osaksi kärsimystä. Hän oli niin tottunut kaksinoloon. Ja hänestä tuntui tuskalliselta ajatella ajatuksia, joita hän ei voinut ilmaista Liisalle ja joiden hän pelkäsi olevan tälle joko loukkaavia tai vastenmielisiä.

Eikä hän enää yksinomaan Liisaa ja heidän mahdollista eroaan tai avioliittoaan ajatellut. Monet muut ajatukset tunkivat hänen päälleen ja olivat jo laajoja aloja hänen aivokammioistaan valloittaneet.

Niistä tärkein oli ajatus hänen hukkaanmenneestä elämäntyöstään ja päämäärästään.

Olihan hänkin joskus aikonut tehdä elämässä jotakin. Kostaa isänsä, joka oli sortunut kapitalismin jalkoihin, musertaa Rabbing, hänen ja hänen isänsä entinen esimies, ynnä osoittaa vihdoin sosialististen aatteiden mahdollisuus suuressa teoksessaan »Suomi tulevaisuuden valtiona».

Mitään niistä hän ei ollut tehnyt vielä. Eivätkä ne olleet enää vuosikausiin hänelle myöskään mitään merkinneet.

Nyt ne alkoivat merkitä taas.

Hänen liian kauan levähtänyt älyllinen olentonsa tarttui ahnaasti noihin aihepiireihin, saaden niistä uutta voimaa ja sytykettä. Eihän hän voinut ikäänsä kulkea pelkissä eroottisissa mielikuvissa ja hermovaikutuksissa. Täytyihän hänen yrittää jotakin! Täytyihän hänen keksiä jotakin ulkopuolista toimintaa.

Eikä hän siinä suhteessa keksinyt muuta kuin mitä hän oli ennenkin aikonut toimia, siihen aikaan nimittäin, kun hän ylimalkaan vielä oli aikonut tehdä jotakin. Mutta sekin oli kaikelle, mitä hänessä vielä henkistä tarmoa ja älyllistä harrastusta oli, kuin kuolleista heräämistä.

Alkoi viritä jälleen kuin kaukaisia, tuttuja soittimia hänen sisällään. Kuulua ammoin vaienneita ääniä, kangastella muinaisia, rakkaita aivokuvia, joiden hän oli luullut jo ijäksi haihtuneen.

Jokin salaperäinen muutos tapahtui hänessä. Vitkalleen, mutta varmasti, päivä päivältä, vaikka usein näytti siltä kuin hän ei olisi muuttunut ollenkaan.

Hän tuli toiseksi ihmiseksi.

Vielä hän ei kuitenkaan olisi uskaltanut käyttää tuota sanaa omasta sisäisestä sieluntilastaan. Mutta hän huomasi vihaavansa ja halveksuvansa päivä päivältä yhä enemmän sitä aistivaltaa, joka häntä veti syvyyteen, ja viihtyvänsä yhä paremmin omien yksinäisten ajatustensa seurassa, jotka vain etsivät muotoa kiteytyäkseen mielipiteiksi, teoiksi ja täsmällisiksi, miehekkäiksi päätöksiksi.

Kaupungin puistot olivat käyneet hänen mielipaikoikseen. Siellä käveli hän syksyisinä, kuuraisina aamuina tuntikausia, käytävää ylös, toista alas, ja suunnitteli vastaista elämäänsä.

Vieläkö siitä mahtaisi tulla jotakin? Voisiko näistä muruista ehkä vielä jotakin eheää ja yhtenäistä rakentaa?

Oli tullut varhainen syksy tänä vuonna.

Keltaiset lehdet lentelivät hänen edessään, jäätynyt maa kapsahteli hänen jalkojensa alla. Puhalsi raikas tuuli Langelinjeltä. Sekin tuntui omituisella tavalla auttavan hänen sielunsa nykyistä seijastumista ja avartumista.

Näin eräänä aamuna puistonpolkuja astuskellessaan hän kuuli äkkiä kirkkaan, täyteläisen nais-äänen vierellään soinnahtavan.

--Tohtori Tamminen! Te täällä Köpenhaminassa?

Hän käännähti kummastuneena ja näki edessään pitkän, komean, vaaleaverisen naisen, joka ystävällisesti hymyillen tervehti häntä.

Se oli rouva Rabbing.

Kolme vuotta sitten he olivat viimeksi tavanneet toisensa Parisissa.

Rouva Rabbing ojensi kätensä sydämelliseen tervehdykseen. Johannes kohotti kohteliaasti hattuaan.

--Mikä odottamaton ilo! sanoi hän. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä.

Rouva Rabbing nauroi.

--Kuinka te olisitte voinut tuntea minut? Tehän kuljitte kuin unessa. Ja te puhuitte itseksenne.

--Puhuinko minä? kysyi Johannes teeskennellyllä noloudella.

--Varmasti, vastasi rouva Rabbing veitikkamaisesti.

--Se on paha tapa, jonka olen oppinut täällä ulkomailla, hymyili Johannes. Vieraiden ihmisten ja vieraiden kielten kesken liikkuessani.

Johannes oli vaistomaisesti ja lupaa pyytämättä kääntynyt rouva Rabbingia saattelemaan. Keskustelu tuntuikin sujuvan heiltä kuin kahdelta vanhalta tuttavalta.

--Tarkoitukseni ei suinkaan ollut häiritä teitä yksinäisissä mietteissänne, sanoi rouva Rabbing. Tahdoin ainoastaan kiittää teitä viime tapaamisestamme.

--Te muistatte sen vielä? kysyi Johannes epävarmasti.

--Sanoinhan jo silloin teille, etten tulisi sitä ikinä unohtamaan.

Myöskään Johannes ei ollut sitä unohtanut.

Se oli sattunut siksi odottamatta ja siksi merkitsevällä hetkellä hänen elämässään, että sen pienimmätkin seikat olivat kuin kuparipiirroksena hänen mieleensä painuneet.

Hän oli tullut kutsuttuna Rabbingin parisilaiseen hotelli-asuntoon ja tavannut rouvan esihuoneessa.

Hän oli juuri niihin aikoihin Liisan vuoksi rikkonut välit oman vaimonsa ynnä tämän sukulaisten kanssa ja päättänyt erota. Rabbing tahtonut estää julkista häväistystä ja Johannes saapunut hänen luokseen joltisessakin mielenkuohussa.

Hän oli katsonut, että koko maailma oli vastaan häntä ja hänen luvatonta, epäyhteiskunnallista rakkauttaan. Ja hän oli päättänyt taistella vaikka vasten koko maailmaa tuon uuden tunteensa ja uuden suhteensa vuoksi, joka ensi hetkestä näihin päiviin saakka oli ollut kaikkien hänen ajatustensa ja tekojensa ohjenuora.

Silloin hän aivan äkkiarvaamatta oli saanut henkisen liittolaisen rouva Rabbingista.

Heillä oli ollut parin minuutin keskustelu, ennen Johanneksen astumista Rabbingin huoneesen. Rouva Rabbing ilmoittanut hyväksyvänsä hänen tekonsa ja päätöksensä erota avioliitosta, koska hän kerran ei ollut siinä onnellinen.

Samalla hän oli tullut sanoneeksi niin paljon itsestäänkin ja omasta avioliitostaan tuon nerokkaan, mutta kyynillisen miljoonamiehen kanssa, että Johannes oli voinut kehoittaa häntäkin eroamaan ja seuraamaan oman sisäisen totuutensa vaatimusta.

Rouva Rabbing väittänyt olevansa liian heikko siihen. Hänen miehensä ei tosin häntä rakastanut, mutta oli hänet jo heti heidän avioliittonsa alusta kaikkivaltiaan tahtonsa alle orjuuttanut.

Johannes oli nyt utelias tietämään, kuinka nuo kaksi ihmiskohtaloa olivat tällä välin mahtaneet toisiinsa suhtautua.

--Asutteko pysyvämmin täällä Köpenhaminassa? hän kysyi peläten ehkä liian arkoja asioita koskettavansa.

--Olen asunut jo eräitä viikkoja täällä, vastasi rouva Rabbing vaivattomasti. Ja te?

--Myöskin eräitä viikkoja. Ja te jäätte tänne?

--Ainakin jouluun. Te ette tiedä ehkä, että par'aikaa teen eroa miehestäni.

Hän sanoi senkin aivan suoraan ja avomielisesti kuin vanhalle ystävälle.

Tuntui kaikesta, että hän luotti täydellisesti Johannekseen. Ja Johannes rupesi viihtymään aina paremmin tässä kirkkaassa, viileässä ilmakehässä, jota eivät mitkään vipajavat auerleikit häirinneet.

--Ja onnistuuko se? hän kysyi.

--Kyllä, vastasi rouva Rabbing lujasti. Asia tulee pian Helsingin raastuvan-oikeudessa käsiteltäväksi.

--Ja siksi te nyt oleskelette ulkomailla?

--Niin, hymyili rouva Rabbing. Minua tullaan syyttämään siitä, että olen jättänyt mieheni. Mutta sehän on muodollisuus.

--Lakimiehet sen kyllä järjestävät, lohdutti Johannes. Vai olette jo päässyt niin pitkälle?

--En ilman vastuksia. Te näette, minulta on mennyt kolme pitkää vuotta siihen.

--Miehenne taivuttamiseen? uskalsi Johannes jo kysyä.

--Pikemmin oman itseni voittamiseen, vastasi rouva Rabbing viivähdellen. Oman yhteiskunnallisen itseni. Eikä se ole ollut niinkään helppoa kuin luulin alussa.

--Minä arvaan, myönsi Johannes hiljaisesti.

--Te tiedätte sen omasta kokemuksestanne, lausui rouva Rabbing tunnustavalla, kunnioittavalla silmäyksellä.

--Mitäs minun kokemuksistani! väitti Johannes rehellisesti. Minähän olen koko ajan asunut ulkomailla ja päässyt siten kaikista ikävistä kosketuksista. Mutta te!

--Niin, se ei ole ollut todellakaan helppoa, myönsi rouva Rabbing. Te arvaatte, että tämä on ollut mitä suurin julkinen häväistys meidän piireissämme.

Nuo sanat »meidän piireissämme» vaikuttivat hiukan kiusallisesti Johannekseen.

Hän koetti katsoa syrjästä rouva Rabbingiin. Hän tahtoi nähdä, oliko tämä ne sanonut ylimyksellisellä, synnynnäisellä suku-ylpeydellä tai tuolla ahtaalla, pois-sulkevalla luokkakäsityksellä, joka oli niin tavallista helsinkiläisten herras-nurkkakuntien keskuudessa.

Ei, hän ei nähnyt niistä kummastakaan pienintä vivahdusta.

Rouva Rabbing oli nähtävästi sanonut sanansa aivan luonnollisesti, ilman mitään enempiä koristuksia tai sivutarkoituksia. Kenties hän luki Johanneksenkin »heidän piireihinsä».

--Minä arvaan, vastasi Johannes. Ja minä ihmettelen teidän lujuuttanne.

--Te olette minut siihen opettanut, sanoi rouva Rabbing.

--Minä? kysyi Johannes hämmästyneenä.

--Niin. Teidän esimerkkinne herätti ensimmäiset itsenäistymisen oireet mielessäni. Ja siitä minä olen teille ikäni kiitollinen.

Ajatus, että hän oli vaikuttanut tuon upean maailmannaisen sisäiseen kehitykseen ja sen kautta itse Rabbingin perhe-oloihin, oli mitä miellyttävin Johannekselle.

--Te? Kiitollinen minulle? puhkesi hän vilkkaasti puhumaan. Minun tulisi päinvastoin olla teille kiitollinen. Te olitte ainoa ihminen, joka minun vaikeimmalla hetkelläni osoititte myötätuntoa minulle ja tuitte päätöstäni.

--Te olitte niin varma, väitti rouva Rabbing vakavasti. Te ette näyttänyt tarvitsevan juuri minun tukeani. Mutta en tahdo kieltää, että sillä hetkellä todellakin suuresti teitä ihailin ja ihmettelin.

Se oli jo melkein liikaa Johannekselle.

Rouva Rabbing piti häntä nähtävästi mitä jaloimpana ja ihanteellisimpana aatteen palvelijana, joka ainoastaan oman sisäisen, yksilöllisen kasvamisensa vuoksi oli särkenyt arvottomat aidat ympäriltään.

Jospa hän olisi voinut kurkistaa Johanneksen sydämeen!

Jospa hän olisi tiennyt, että tuo kaikki oli tapahtunut vain Liisan takia!

Rehellisyydestä tosin uutta intohimoa ja uutta suhdetta kohtaan, mutta ei suinkaan mistään niistä korkeammista, yksilöllisen maailmankatsomuksen tarkoitusperistä, jotka näyttivät rouva Rabbingia itseään hänen ratkaisevaan päätökseensä elähyttäneen.