Part 3

--Niin sillä tavoin. Mutta enhän minä koskaan uskaltanut sinua omakseni toivotella.

--Ja sentään rakastit minua jo silloin? Olet joskus kertonut minulle.

--Tietysti rakastin, koska kerran en ole rakastanut ketään muuta ihmistä maailmassa.

--Ja voit sentään antautua muille miehille?

--Olethan sinäkin muita naisia rakastanut.

--Mutta minä en rakastanutkaan sinua vielä silloin.

--Sinun olisi pitänyt rakastaa. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tuollaisia he keskustelivat.

Kun ei heillä muutakaan työtä ollut, he alituisesti vain erittelivät, osittelivat ja repostelivat rakkauttaan. Eläen irti maasta, irti yhteiskunnasta, irti ystävistä ja kaikesta jokapäiväisen elämän ympäristöstä, he jauhoivat joka hetki vain toisiaan, jopa siihen määrään, että heidän omat ajatuksensakaan eivät enää olleet yksinpuheluja, vaan kaksinpuheluja.

Tämä oli ollut aluksi taivas Johanneksen mielestä. Hän, joka ei koskaan ennen ollut rakastanut, oli nyt ensi kerran tullut tuntemaan oman olentonsa syvyydet alituisen naisellisen läsnä-olon kummallisessa, aavistuttelevassa valohämyssä.

Kesä, täysikesä, ei pohjolan valju, varjoton kesä-yö, vaan etelän kuuma, tuoksuva, omaa runsauttaan pakahtuva kukkimis- ja heilimiskausi oli kulkenut läpi hänen sydämensä.

Monet kukkaset olivat sieltä ilmi kummunneet ja jälleen karreksi palaneet. Monet suloiset ja makeat lähdesuonet esille läikähtäneet ja jälleen kuin erämaan hiekkaan haihtuneet.

Sillä mitä korkeammalle heidän rakkautensa oli kohonnut, sitä kuumempina olivat sen säteet Johanneksen päälakeen sattuneet. Nyt paistoi se jo kuin Saharan aurinko, pystysuoraan, peljättävänä, hirvittävänä pätsitulena, joka uhkasi polttaa poroksi heidät molemmat ja kaikki keitaat heidän sydämestään autioittaa ja hävittää.

Jotakin oli tehtävä, mutta mitä? Tuo oli kysymys, joka päivä päivältä yhä enemmän mietitytti Johannesta.

Hän oli jo monesta katkerasta kokemuksesta huomannut, ettei ollut mahdollista hänen voimilleen erota silmänräpäyksessä Liisasta. Jos hän yritti sitä, jos hän hetkeksikään koetti itsensä hänestä irroittaa, silloin kävi kärsimys liian suureksi ja hän oli seuraavassa tuokiossa valmis jälleen kahta nöyrempänä ja alttiimpana samaan rauhansatamaansa sisälle purjehtimaan.

Niin päätti hän ruveta vähitellen, vitkalleen, pala palalta ja perisuomalaisella sitkeydellä itseään Liisalta pois ottamaan.

Oikeastaan hän oli tehnyt tuon päätöksensä jo paljon aikaisemmin. Jo heidän ensimmäisen tulisen riitansa jälkeen, jolloin usko ehdottomaan oli hänessä ensi kerran järkähtänyt ja samalla usko rakkauden ainoaan autuaaksitekevään voimaan muiden elämänvaltojen seassa.

Mutta heti kun rauha heidän välillään oli jälleen rakentunut, oli tuo usko hänessä virinnyt uudestaan. Eikä hän nyt, kohta kolmen vuoden ponnistelujen jälkeen, ollut päässyt noissa eristymispyrkimyksissään sen pitemmälle kuin että hän joskus, pikemmin mielenosotuksena kuin todellisesta itsekseen-olon tarpeesta, voi aamuisin tehdä yksinäisen kävelyretken.

Silloinkin hän aina vielä tunsi pistävää kaunaa povessaan siitä, ettei Liisa tullut mukaan, kuten hän ylimalkaan kärsi kovasti siitä, ettei tämä hänen mielestään viisaammin ja tehokkaammin koettanut estää hänen sisäistä itsenäistymistään.

Miksi Liisa tahtoi päästää pois hänet, vaikka hän itse oikeastaan niin mielellään olisi jäänyt ikeesensä?

Tuo kysymys katkeroitti suuresti Johannesta. Eikä hän voinut tulla muuhun johtopäätökseen kuin ettei Liisa sittenkään mahtanut häntä rakastaa, ei ainakaan niin paljon kuin Johannes häntä rakasti.

Jokainen epäsointu kasvatti Johanneksessa tätä Liisasta poispäin pyrkivää mielialaa. Ja kun uusi kiista sattui ja vihan peikko jälleen heitti hänen silmäänsä nurinkurisia kuvia luovan lasi-sirun, silloin muistuivat hänen mieleensä kaikki entisetkin samantapaiset sattumat ja niiden aiheuttamat mielialat.

Liittyivät toisiinsa kuin rengas renkaasen ja muodostuivat omaksi maailmakseen, jossa vallitsivat aivan toiset lait ja vaikuttivat aivan toiset elämän-arvot kuin tuossa toisessa, rakkauden, sopusoinnun, keskinäisen ymmärryksen ja aistillisen hekkuman maailmassa.

Niin eli Johannes ja oli jo kotvan elänyt oikeastaan kahta eri rinnakkais-elämää.

Toista päivän, toista yön, toista rakkauden, toista vihan, toista lähentymisen, toista eristymisen mieliala-ketjua, joista edellinen tosin vielä oli voitolla, mutta jälkimmäinenkin kasvoi hetki hetkeltä, viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta vahvemmaksi.

Ei ollut mitään siltaa niiden maailmoiden välillä. Mikään tie hänen sydämessään ei toisesta toiseen johdattanut.

Tuossa toisessa, ehdottoman rakkauden ja sopusoinnun mielialassa, hän ihaili, kunnioitti ja jumaloitsi Liisaa, ei nähnyt yhtään vikaa hänessä ja oli valmis hänet maailman ihanimmaksi, puhtaimmaksi, jaloimmaksi ja älykkäimmäksi naiseksi vannomaan.

Tuon toisen, sisäisen kauna-tunnelman yösilmillä katsottuna oli Liisassa vain vikoja.

Silloin hän suorastaan inhotti Johannesta. Silloin olisi Johannes tahtonut lyödä, rääkätä ja haavoittaa tuota kevytmielistä naikkosta, tuota kapakkatyttöä, tuota Baabelin lohikäärmettä, joka oli hänen ylitsensä niin rajattoman vallan saanut ja uskoi nähtävästi, että hänen valtansa oli kestävä iankaikkisesta iankaikkiseen.

Ei! Juuri siitäpä harhaluulosta tahtoi Johannes hänet vieroittaa.

Eikä hän koskaan tahtonut sitä niin kiinteästi kuin tuollaisen tuprahduksen jälkeen, joka heille niin äkkiarvaamatta oli varieteessa tapahtunut. Silloin hän aina seuraavana aamuna teki yksinäisen kävelyretken.

6.

Näin vieri muutamia viikkoja.

Johannes jatkoi sisällistä eristäytymistään. Usein kiertyi hänen sydämensä kerälle nähdessään, miten sanomattomasti Liisa kärsi siitä, mutta silloin lohdutti hän itseään aina sillä, että tämä sittenkin oli paras heille molemmille.

Eihän eron tarvinnut olla ikuisen. Voisivathan he erota vain hetkeksi, muutamiksi viikoiksi, eräiksi kuukausiksi, ja sitten yhtyä jälleen, jos niin hyväksi näkisivät.

Mutta silloin olisi heidän välttämättä myös mentävä naimisiin.

Johannes oli alkanut omalla tahollaan, huomaamatta ja aivan vähin erin jälleen yhteiskunnallistua. Hän kaipasi työtä, toimintaa. Jotakin ulkopuolista, jotakin reipasta, kovaa ja vaikeata, missä jälleen koettaa voimiaan.

Sitäpaitsi hän kaipasi omaa kotia. Eikä mitään kolkkoa, kylmää nuorenmiehen kotia vain, ei neljää seinää, joiden sisällä autius ja tyhjyys asuisi, vaan oikeata, kotoista, lämmintä ja turvallista tunnelmaa, jonka voisi luoda vain rakas nainen rakastavan miehen rinnalla.

Sellaisina hetkinään hän aina tunsi ikäänkuin etääntyvänsä Liisasta. Hän oli sittenkin kotikissa ja Liisa kyläkissa, vaikka he kumpikin nyt kodittomina ja siinä suhteessa yhdenvertaisina maailman matkoja taivalsivat.

Näitä ja monia muita asioita Johannes ajatteli yksinäisillä kävelyretkillään.

Ne olivat nyt käyneet jo niin tavallisiksi, ettei Liisakaan näyttänyt enää niihin mitään erikoista huomiota kiinnittävän. Tosin tapasi Johannes joskus hänet itkettynein silmin kotiin tullessaan. Mutta kun hän kysyi syytä siihen, hymyili Liisa vain ja sanoi, ettei se ollut mitään taikka että hän oli tullut vanhaa äitivainajaansa ajatelleeksi.

Päivä päivältä eli Johannes yhä enemmän omaa elämäänsä. Tosin hän tunsi täten rikkovansa verisesti vasten Liisaa ja heidän yhteistä rakkauttaan, mutta hän oli kerran joutunut rikoksen polulle eikä hänellä ollut enää mitään mahdollisuutta pysähtyä.

Kerran jäi hän pois koko päiväksi. Hän oli tavannut erään tuttavan kotimaasta ja syönyt tämän kanssa yhdessä aamiaista, päivällistä ja illallista.

Se oli aluksi suuri tapaus heidän elämässään. Mutta sitten sekin mureni, pienentyi ja silisi vähäpätöisyydeksi.

Nyt voi jo sellaista sattua tuhkatiheään. Johannes kuljeskeli kaupunkia, pistäytyi kahviloihin ja lueskeli sanomalehtiä, sillä aikaa kuin Liisa istui yksin heidän yhteisessä hotellihuoneessaan. Ja Johannes tunsi mielensä kummallisesti keventyvän ja voimistuvan tästä uudesta asioiden järjestyksestä.

Eikä Liisa valittanut koskaan. Hän pysyi yhtä hiljaisena, syvänä ja salaperäisenä.

Mitä hän mahtoi miettiä sitten?

Oikeastaan ei Johanneksella ollut siitä aavistustakaan. Aikoinaan hän oli luullut tuntevansa Liisan. Nyt, mitä enemmän hän itse muodostui takaisin omaksi maailmakseen, sitä enemmän täytyi hänen tunnustaa itselleen, että tuo toinen tuossa hänen vierellään oli uppo-outo ja vieras hänelle.

Mutta silloin hän kauhistui. Silloin hän tunsi jäätävän hallanhengen kouraisevan sydäntään, ja hänelle tuli hätä, tuskallinen sielunhätä, jälleen päästä Liisaa lähemmäksi.

Liisa otti aina hänet vastaan yhtä avoimesti, tyynesti ja herttaisesti.

Oli ikäänkuin hän olisi ollut aina paikallaan. Johannes puolestaan tunsi aina liikkuvansa, aina kieppuvansa tuon kiintopisteen ympärillä, milloin vihaavansa, milloin rakastavansa, milloin lähenevänsä, milloin loittonevansa siitä, tietysti oman tahtonsa mukaan, mutta tahdon, jota tuo toinen tuntui sittenkin täydellisesti hallitsevan.

Eihän se ollut miehen arvoista. Täytyihän hänen toki jälleen päästä vapaaksi ja itsenäiseksi yksilöksi.

Johannes sanoi nuo sanat melkein ääneen itselleen eräänä aamuna herätessään. Sitten hän säikähti, aukaisi silmänsä ja vilkaisi vierelleen, missä Liisa vielä nukkui voitollinen, autuaallinen ilme kasvoillaan.

Nousi, peseytyi hiljaa, pukeutui sekä otti hatun, kepin ja hansikkaat ulos lähteäkseen.

Liisakin oli jo herännyt ja seurasi sanaa puhumatta hänen liikkeitään.

He olivat valvoneet eilen-illalla sangen myöhään, riidelleet, selittäytyneet ja sopineet. Liisa rukoillut ja itkenyt, Johannes aluksi pysynyt jyrkkänä ja lahjomattomana. Sulanut vihdoin Liisan hehkuvien syleilyjen voimasta ja Liisa hänelle onnellisena ja säteilevänä antautunut.

Näytti kuin hän vieläkin olisi ollut samassa tunnelmassa. Kuin olisi hänen silmiensä hymyilevä, aurinkoinen syvyys tahtonut joka hetki sanoa Johannekselle:

»Mene vain, kultapoikaseni! Mene kävelemään! Sinä palajat kyllä takaisin, ja silloin suljen sinut jälleen syleilyyni.»

Johannesta harmitti tuo voitonvarmuus.

Entäpä minä en palajaisikaan, ajatteli hän.

Entäpä minä nyt menisinkin menojani? Tämän kerran minä vielä olen ollut heikko, mutta ehkäpä minä olen vahvempi ensi kerralla? Sinä luulet jo, että olen elinkautinen orjasi, mutta mitäs sanoisit, jos minulla sittenkin olisi voimaa sinusta vapautua?

Liisa ei tiennyt näistä Johanneksen mietteistä mitään. Taikka ehkä hän sittenkin oli niitä jonkun verran aavistanut, sillä kuin tahallaan ojensi hän juuri silloin peiton alta pyöreät, täyteläiset käsivartensa pitkään, raukeaan ja tyytyväiseen haukotukseen.

Niin, näyttele vain käsivarsiasi! ajatteli Johannes. Minä tiedän, että ne ovat kauniit ja että sinulla on siellä paljon muutakin kaunista näytettävää. Minä en halveksi sitä ollenkaan. Mutta minä en ole luotu vain pelkästä aisti-ilosta niinkuin sinä enkä aio käyttää koko ikääni sinun kauneutesi ihanteluun.

Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi ja lähti ulos raikkaaseen, syksyiseen aamu-ilmaan, joka kuulakkaana kierteli Köpenhaminan ahtaiden katujen yllä.

Ulkona jatkuivat hänen mietelmänsä.

Se oli varmaan pitkien, kristillisten sukupolvien sarjahenki, joka mietti hänen aivojensa kautta.

Turhaan hän oli tullut opin tielle. Turhaan hyväksynyt nykyaikaisen maailmankatsomuksen.

Turhaan maailmaa nähnyt ja kokenut. Turhaan Amerikassa käynyt, sosialismia saarnannut, istunut rinnan naisten kanssa Suomen yksikamarisessa eduskunnassa, koettaen kirkon ja yhteiskunnan monisataisia juuria järkyttää.

Turhaan hän oli ollut naimisissa. Turhaan ottanut avio-eron, karannut lapsenpiikansa kanssa, toteuttanut yksilöllisen sensualismin oppia ja itse naisen orjaksi tunnustautunut, samalla kuin hän oli julistanut rakkauden, terveen ja väkevän sukupuoli-rakkauden, korkeimmaksi uskonnokseen.

Kaikki turhaan! Tuolta syvältä, hänen olentonsa alkulähteistä puhui ääni, joka sanoi, että rakkaus oli syntiä ja että synnin siemen oli tullut maailmaan naisen kera.

Suloisen, alastoman, ensimmäisen Eevan keralla. Hänen, joka ei osannut hävetä edes, vaikka Jumala, suuri, kaikkivaltias Jehova itse, oli luonut hänet sellaiseksi!

Koko naisruumis oli Johanneksen mielestä tällaisina hetkinä tuiki synnillinen.

Myöskin miesruumis oli synnillinen, mutta ei siinä määrin. Ja olisihan se ollut melkein synnitön, ellei olisi ollut olemassa tuota toista ruumista, joka niin naurettavan pienillä eroavaisuuksillaan oli saanut niin äärettömän paljon pahaa ja kauhistavaa aikaan maailmassa.

Saman käsittämättömän syyn takia oli Johannes jo koulunpenkillä istuessaan tuntenut oman ruumiinsa ihmishengen korkeimmille pyrkimyksille vihamieliseksi. Ymmärtänyt, että sitä oli rangaistava ja kuritettava, jos mieli miehenä pysyä ja sielunsa vapaana, puhtaana ja jäntevänä säilyttää.

Tältä kannalta hän myös myöhemmin, yliopistollisia historian-opintojaan suoritellessaan, oli ymmärtänyt muinaisten pyhien miesten raivon lihansa himoja vastaan, heidän paastonsa, rukouksensa, ruoskimisensa ja itsekidutuksensa.

Eikä vain heidän itsekidutuksensa, mutta myös heidän tarpeensa kiduttaa muita, ennen kaikkea tuota samaa kaunista, valkeaa naisruumista, joka niin salaperäisellä ja salakavalalla tavalla oli omiaan houkuttelemaan itse pyhän kirkon päämiesten mieliä yöhön, maahan ja pimeyteen.

Riisukaa se! Ruoskikaa se verille, polttakaa roviolla ja häväiskää!

Johannes huomasi äkkiä siirtyneensä mielikuvituksessaan keskelle synkintä keski-aikaa. Mutta hän ei kärsinyt tuosta muutoksesta, vaan nautti, sillä hänen mielialansa oli munkin, joka pelkää, mitä hän vihaa, ja vihaa, mitä hän sammumattomalla intohimolla rakastaa.

Miten oli tuo kaikki mahtanut muinaisessa todellisuudessa tapahtua? Miten väristä nuo silloiset hengenmiehet pidätetystä, polttavasta aistillisuudesta ja millä huohottavalla, mielipuolisella hermojännityksellä ottaa osaa noidanvainoihin ja pyhän inkvisitsionin istuntoihin?

Johannes kulki yli pienen torin, joka tuoksui tuoretta maalais-ilmaa, kasviksia ja vihanneksia. Sievine myymäpöytineen ja kirjavine, kiertelevine ihmisjoukkoineen se näytti oikein miellyttävältä ja koristeelliselta.

Tuntui mereltä suolainen tuuli, joka toi tullessaan kalan ja laivakonttorien lemua.

Mikään ei auttanut. Mikään ei voinut haihduttaa hänen keski-aikaista, naisvihaavaa ja naishalveksuvaa mielialaansa.

7.

Sama mieliala jatkui vielä sittenkin, kun hän oli päässyt pois pahimmasta ihmisvilinästä erääsen kaupungin puistoon, suurten puiden alle taivaltamaan.

Messut ja kuorolaulut kaikuivat hänen korvissaan.

Hän näki näkyjä.--Vanha munkki voihki kuolinvuoteellaan. Viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin hän oli luostarin portille kolkuttanut. Viisikymmentä vuotta hän oli palvellut Herraa, kiduttanut itseään ja voittanut kaikkien kanssaveljiensä kunnioituksen, jotka jo pitivät häntä suorastaan pyhänä ja valmiina taivaan tarhoihin astumaan.

Mutta mitäpäs tapahtui?

Saapuu ripittäjä kuolevan luo. Viipyy kauan siellä, muut munkit käyvät jo ihmettelemään. Onhan tuo vanhus hurskain ja moitteettomin heistä kaikista. Mitä saattaa hänellä olla niin paljon synninpäästäjälle puhuttavaa?

Soitetaan iltamessuun. Munkit menevät kappeliin. Polvistuvat, kumartavat ja rukoilevat kuolevan edestä. Silloin soinnahtaa etäinen, valittava laulu, jonka synkkä kaiku täyttää heidät salaperäisellä pelvolla ja vavistuksella.

Mitä se on? On kuin se kuuluisi kuolevan kammiosta.

Mutta eihän se ole messua! Eihän se ole virttä, ei mitään hurskasta eikä pyhää ollenkaan. Täysin maallinen, ajallinen ja synnillinen laulu se on, joka saa heidät omituisessa kauhussa toisiinsa katsomaan ja kalpenemaan.

Nyt syöksyy ripittäjä itse kappeliin. Piru itse on luostarin vieraana! Saatana itse tahtoo ryöstää pyhän vanhuksen sielun heiltä!

Priior tempaa kynttilän alttarilta. Munkit seuraavat hänen esimerkkiään. Kaikki rientävät kuolevan munkkikoppiin. Kulkevat veisaten läpi pitkien, kolkkojen käytävien, joiden kaiku raskaasti vastaa heidän synkkään valitusvirteensä:

»Ah, ansoilta synnin, saatanan, meitä varjele, valkeus Jumalan!»

Kammion ovi on auki. Veljet näkevät vanhuksen lepäävän lautsallaan. Laihana, riutuneena, kuolemantuskaisena, mutta...

»kädet ristissä, raivolla rukoillen, ylös silmin hehkuvin tuijottaen, ja huulilta, joilla jo kuolema on, soi laulu hurja ja lakkaamaton!»

Veljet kuuntelevat. Mikä onkaan tämä merkillinen kuolinvirsi?...

»Sävy sen oli outo kuin rakkaus, kuin tuska, kuin pilkka, kuin lankeemus, kuin tuoksunut kaukaa huumaten ois kukkaset maiden vierahien; sävel tuntematon, sävel laulamaton, sävel ihmiskurkusta kuulumaton, se tuskaa soi, se onnea soi, se kauhuun ja riemuhun kuulijan loi----»

Munkit heiluttavat pyhiä kynttilöitään ja laulavat kaksinkertaisella voimalla omaa manausmessuaan. Mutta myös kuolevan huulet hurjentuvat ja hänen syntinen, herjaisa laulunsa soi syvälle kauhistuviin munkkisydämiin...

»Kuin kalvava kaiho se munkkeihin tarttuu, se kadotetun elon murheeksi karttuu, he muistavat kaiken, mi päässyt ei kukkaan, ajat nuoruuden, ammoin jo mennehet hukkaan ...»

Mitä tämä oli? Oliko Johanneksesta äkkiä tullut runoilija ja suuri runoilija?

Hän itse kysyi sitä hämmästyen itseltään.

Ah, nyt hän muisti! Wildenbruchin »Noidan laulu» se oli, jonka hän kerran oli kuullut Wienissä ja joka nyt äkkiä hänen mielialansa ahdistavasta pakosta oli ruvennut kaikumaan hänen korvissaan.

Kuinka se taas oli ollutkaan? Munkit vähitellen vaienneet, oman pyhän kirkkomessunsa unohtaneet ja jääneet vanhuksen pakanallista laulua kuuntelemaan.

Luostarin priior tuosta säikähtänyt, suuttunut ja huutanut kuolevalle:

»Pyhät veljeni jos sinä viettelet multa, olet kirottu, saat tuta helvetin tulta!»

Ja katso! Vanhus noussut vuoteeltaan. Hänen kasvonsa kirkastuneet, hän tuijottanut kaukaisuuteen...

»kuin kuvaan, kuin korkeimpaan ihanuuteen.»

Puhjennut sitten kyyneliin ja alkanut kertoa kuunteleville luostariveljille:

»Olin pappi kuin te, olin hurskas kuin te, luin hartaana messukirjaanne, luin tuskassa, tunsin hehkuni, veri nuori ja kuuma kun sykkäili. Mun vaaleat kutrini oli kuin kulta; ens kerran kun päälaen kaljuksi multa he leikkasivat, putos kaune sen kuin niitetty nurmi ois keväinen.»

Piru oli siihen aikaan päässyt valtaan Saksassa. Houkutellut naiset haureuteen, jopa noituuteenkin, josta he olivat saaneet ansaitun palkkansa polttoroviolla.

Eräänä iltana hän oli istunut yksin työlamppunsa ääressä. Saapunut viesti ja pyydetty pappia.

Ollut myrsky-yö. Hänet johdettu vanhan tornin juurelle, sitten sen sisälle, maan alle, pitkin kiertoportaita, kunnes tultu eräälle muuriaukolle. Siinä annettu hänen käteensä soihtu ja käsketty käymään luo velhottaren, joka seuraavana päivänä oli poltettava.

Sitä ennen oli kuitenkin hänen sielunsa pelastettava ja papin annettava hänelle edes joku tieto autuuden asiasta.

Hän tehnyt työtä käskettyä. Käynyt sisälle muuri-aukosta, kulkenut jälleen aina alemma maan uumeniin ja kuullut vihdoin kahleiden kalskahtavan. Kuunnellut, seisahtunut, kuullut raskaan huokauksen ja löytänyt tyrmän synkimmästä nurkasta naisen, joka pedon tavoin istui maassa, pää muuriin nojattuna.

Holvin katossa ollut rengas. Hän kiinnittänyt siihen soihtunsa ja käynyt lempeästi, kuten hänen pyhä virkansa ja velvollisuutensa vaati, naista puhuttelemaan.

Tämä heti kallistanut korvansa ahnaasti hänen sanoilleen. Ottanut kädet silmiltään, ryöminyt polvillaan, maan matona, hänen luokseen ja syleillyt paljain käsivarsin hänen jalkojaan. Katsonut ylös häneen ja hän nyt vasta soihdun valossa huomannut, miten kauniit hänen kasvonsa olivat.

Munkin rinta silloin riutunut kummallisesti. Hänen silmänsä kostuneet, hänen huulensa vaienneet, tuska huumannut hänet ja hän sulanut kuumaan kyynelvirtaan synnillisen naisen kanssa...

»Näki kyyneleeni hän vierivän, käsin vapisevin minut kietoi hän, syvä huokaus nous hänen rinnastaan, hän kuiski kuivilla huulillaan: 'Sa voit vielä itkeä, itkeä mua, kuin hyvää Jesusta rakastan sua!'»

Pappi kauhistunut hänen herjaisaa puhettaan. Muistuttanut hänelle, miten sopimatonta se oli tällä hetkellä ja tässä paikassa, miten hänen ruumiinsa oli jo huomenna palava, mutta hänen itsensä nyt kaduttava syntinsä ja ikävöitävä ijäistä autuuttaan.

Tyttö tuosta hiukan arastunut. Luonut kysyvän katseen häneen ja ihmetellyt, miksi hänen muka oli kaduttava, kun hän ei ollut syntiä tehnytkään.

Kertonut sitten hänelle oman elämäntarinansa.

Hän oli orpo. Iso-äiti, joka tunsi monta terveellistä yrttiä ja oli monta sairasta niillä parantanut, oli hänet metsäntöllissä kasvattanut. Iso-äiti sitten poltettu roviolla. Sanottu, että hänen sielunsa oli mennyt helvettiin.

Tyttö oppinut häneltä vanhan, kauniin laulun, josta iso-äiti oli sanonut, että se oli virsi vierailta kaukomailta, missä ihmiset vielä voivat olla hulluja rakkaudesta. Tyttö laulanut tuota, tietämättä sen tarkoitusta, ja joutunut siten samaan syytökseen noituudesta.

Kovat miehet hänet tänne tyrmään syösseet ja väittäneet, että helvetin henget lauloivat ihmisten turmiota hänen suunsa kautta. Siksi hänkin huomenna oli roviolla poltettava.

Koskettanut munkin korvaa huulillaan. Katsonut tuskallisin, rukoilevin silmin häneen, painanut huokaavin rinnoin hänen poveaan ja pyytänyt:

»Minut pelasta, ah! Minä rakastan sua!»

Elämä oli niin kaunis, kuolema niin kammottava ja tuli niin polttava! Eihän hän ollut loukannut ketään. Ei tehnyt syntiä, ei harjoittanut noituutta. Miksi ei munkki siis voisi suostua häntä täältä viemään ja hänen kanssaan pakenemaan? Ihmiset olivat niin kovia. Heillä oli kiviset sydämet. Hän, tuo nuori, lempeä munkki yksin, näytti olevan hyvä.

Vartia nukkui, tie oli vapaa! He hiipisivät hiljaa täältä pois. Soihtu sammutettaisiin, he pääsisivät portille kenenkään huomaamatta. Portin takana aukeni vapaiden maailma, ja ennen kuin kukonlaulu olisi kuulunut, olisivat he jo siintävän salon sylissä...

»Salo tumma on, salo sankka on, sen peitossa paikka on tuntematon, sinut vanhalle aarnihaudalle vien. Me löydämme aarteen, min kätkee rinne, me lähdemme kauas, me jäämme sinne, sa ijäti kaksin vain kera mun, ma ijäti kaksin vain kera sun! Et naista sa viel' ole syleillyt, naislemmen et autuutta ymmärtänyt, ma teen sinut riemusta rikkaammaksi kuin koskaan ollut on ihmistä kaksi!»

Jo tähdet siirtyivät heidän päänsä päällä! Yön hetket kuluivat. Munkin oli häntä autettava. Heidän oli nyt, juuri nyt paettava!

Munkki epäröi. Tyttö pyysi ja rukoili

»Kävi myrskynä kuuma kuiskeensa, käsvarsi mun kietoi valkea, hänen tukkansa tumma kuin siipi yön yli lankesi uhkuvan varren vyön; ma tunsin huimauksen läpi pään, halun kuolettavan poven pohjassa tään, olin vaipua valtaan jo hurman ja houran, niin tunsin ma taapäin tempaavan kouran: 'Sa suutelet noitaa, sa siunaat kyyn, jaat kanssansa ijäisen kuoleman syyn!'»

Munkki kauhistunut ja herännyt lumouksestaan. Ollut kuin sana olisi otettu hänen suustaan. Sysännyt tytön sylistään, ja kiirehtinyt ulos tyrmästä.

Tyttö tahtonut juosta itkien hänen jälestään. Vaipunut maahan, noussut ylös, langennut jälleen ja parahtanut epätoivoisesti.

Munkki kulkenut yöhön yksinään ja viettänyt sen rukouksissa. Nähnyt murtuvin mielin aamun koittavaksi. Nähnyt ihmisten saapuvan hartaina kedolle, jonka keskelle oli uhkaava halkopino pystytetty.

Kaikkien silmät tähdänneet sinnepäin. Hänkin seurannut heidän katsettaan ja nähnyt nuoren velhottarensa rovion juurella seisovan ja odottavan...

»Kuin linnut kiitävät, harhaisat, arat silmänsä ympäri sinkoilivat, kävin luo, krusifiksia tarjosin, minut huomas hän katsehin uppoovin, ja katso, hän päätänsä nyykäytti hiljaa kuin tuulonen illalla vainion viljaa, hymy ilmeni armailla kasvoillaan kuin sammuva päivä, mi jättää maan.»

Mutta: