Part 9

Siksi täytyi ansaita rahaa, paljon rahaa. Siksi täytyi hankkia hyviä tilauksia ja tehdä niin monta ylhäistä tuttavuutta kuin mahdollista.

Noin olisi varmaankin Muttila tuuminut tässä tapauksessa.

Mutta joku ääni Johanneksen sydämestä sanoi, että Muttila erehtyi sittenkin ja että hän oli tomppeli, joka ei koskaan ollut rakkauden olemusta käsittänyt.

Olihan tässä, juuri tässä, hänen edessään, jotakin, joka ei ollut rahalla ostettavissa. Ei rahalla eikä tavaralla, ei kalliilla kivillä eikä kaikella, mitä erämaan laivat saattoivat yli kuumien hiekkamerien tuoda tullessaan.

Koskaan ei tuo nainen jonkun toisen vuoksi kalpenisi noin.

Koskaan hän ei noin painaisi sydäntään eikä katsoisi noin avuttomalla ilmeellä mieheen, joka juuri iski puukon hänen sydämeensä! Tuo katse ei ikinä katoaisi hänen mielestään.

Mutta olihan se lopussa, olihan kaikki lopussa. Nyt täytyi vain katsoa eteenpäin ja pitää huolta huomisesta.

18.

Johannes ei ehkä Muttilan suhteen kovinkaan paljoa erehtynyt.

Epäilemättä hän ylimalkaan halveksi naisia. Ja epäilemättä hän alussa oli ollut taipuvainen käsittämään myöskin Liisan ja Johanneksen suhteen yksinomaan kyynillisesti.

Mutta sittemmin hän oli ruvennut ikäänkuin vaistomaisesti aavistamaan, että siinä sittenkin voi olla kysymys myös jostakin muusta.

Olihan tämä oikeastaan tuiki merkillinen pari hänen mielestään. Ja sen merkillisemmäksi se kävi, mitä enemmän hän alkoi siihen huomiota kiinnittää.

Näillähän todellakaan ei ollut mitään muuta kuin rakkautensa.

Ei muuta asiaa, ei muuta harrastusta, jonka vuoksi elää. He voivat tosin tilapäisesti jostakin muustakin puhua, mutta tekivät sen silloin aivan hajamielisesti ja pintapuolisesti.

Ja kuinka he olivat riippuvaisia toisistaan!

Jokainen toisen katse vaikutti toiseen. Jokainen ilme ja äänenväre kohtasi heti toisessa oikean vastineensa. Välistä he olivat iloisia, välistä surullisia. Mutta aina nähtävästi ainoastaan heidän omien keskinäisten asioittensa vuoksi.

Sehän oli maailma, johon oli mahdoton ulkopuolisen tunkeutua.

Ja kuinka he näyttivät samalla kärsivän ja nauttivan toisistaan.

Mitä enemmän Muttila heitä tarkasteli, sitä kummallisemmilta olioilta rupesivat nuo kaksi hänestä tuntumaan.

Jos tuo toinen petti rakastajatartaan, kuinka saattoi tuo toinen sitten häntä yhä edelleen yhtä tulisesti ja yhtä uskollisesti rakastaa? Ja jos tuo toinen kerran tahtoi päästä hänestä, miksi hän sitten edelleen oli toisen jokaisesta ilmeestä ja sielunvivahduksesta niin riippuvainen?

Kenties ei rakkaus sittenkään ollut pelkkä rahakysymys.

Mahdollisesti siinä sittenkin voi olla jotakin muuta. Jotakin salaperäistä, jotakin mystillistä ja kosmillista.

Kuka tietää, ehkä juuri tässä, aivan tässä hänen silmäinsä alla, näyteltiin palanen sitä maailmantragediaa, josta kaikki myytit olivat syntyneet ja josta olivat laulaneet kaikki runoilijat? Sitä, jota niin harvat olivat tunteneet ja jolta niin moni hänen tavallaan oli ollut taipuvainen kieltämään kaiken olemassaolon.

Muttilan mieli kävi oikein kummalliseksi hänen noin ajatellessaan.

Mutta sittenhän tässä tapahtuu jotakin suurta! välähti kerran läpi hänen aivojensa. Sittenhän tässä olisi aihe taiteilijalle.

Ja hän päätti kuin päättikin vielä kerran oikein toden teolla muovailla kuvan Liisasta. Ja se olisi ensimmäinen vakava työ pitkiin vuosiin, jota hän ei tekisi tilauksesta.

Mutta kenties juuri siitä tulisi hänen elämänsä suurtyö. Ja kenties siitä sittenkin tulisi tilaus!

Johannesta hän ei ollut enää pariin viikkoon nähnyt.

Johannes istui nykyään vain huoneessaan ja ahkeroitsi. Hän oli todellakin päässyt työn päästä kiinni. Hän kirjoitti kuumeentapaisella kiihkolla suurta teostaan »Suomi tulevaisuuden valtiona».

Samaa, jota hän oli nuoruudessaan uneksinut. Samaa, jonka hän oli kerran jo osaksi kirjoittanutkin, vaikka hän eräällä epätoivon hetkellä Berlinissä kahdeksan vuotta sitten oli tunkenut tuleen sen ja luullut oman entisen itsensäkin samalla tuhkaksi polttavansa.

Hän oli polttanut vain oman silloisen maailmankatsomuksensa.

Muuten hän oli jäänyt entiselleen. Hänen tapansa tuntea ja ajatella oli sama kuin ennenkin, samoin hänen yksilöllinen pohjapiirroksensa. Hänen mielipiteensä vain olivat ajan varrella muuttuneet.

Sitä suuremmalla ylemmyydellä hän omasta mielestään voi nyt hallita ainettaan, sitä laajemmalla mielenkiinnolla siihen nyt syventyä ja antautua.

Hänen kynänsä juoksi kuin lyly lumella.

Hän itsekin ihmetteli sitä väli-aikoinaan.

Kaikki, mikä ennen oli ollut sekavaa ja kiertynyt kehäksi hänen aivoissaan, oli nyt selvennyt kuin taika-iskun voimalla. Hän tunsi, että tällä kertaa tästä tulisi jotakin. Ja jo se tunne, että hän ylimalkaan vielä voi tehdä työtä, oli omiaan hänet oudolla, haltioittavalla onnenhurmiolla täyttämään.

Ja voi tapahtua, että hän kirjoittaessaan unohti sekä entisyytensä että nykyisyytensä, sekä Liisat että rouva Rabbingit! Ja että hän muisti vain omia muinaisia unelmiaan ja mikä herttaisen naivi poika se oli ollut, joka kerran hänen henkilöllisessä hahmossaan oli sosialististen aatteiden palvelukseen antautunut.

Mutta aina aamulla hän kokosi paperinsa, pisti ne povitaskuunsa ja meni näyttämään niitä rouva Rabbingille. Nykyään he tapasivat toisensa aina rouva Rabbingin asunnossa.

Heistä oli tullut mitä parhaat henkiset toverukset.

Vielä ei ollut rakkauden sanaa vaihdettu heidän välillään. Mutta se oli jo ilmassa, se liiteli jo kaikkien heidän keskustelujensa ja tapaamistensa yllä niinkuin poutapilvi, niinkuin päivänsäde. He tunsivat sen läsnä-olon kyllä molemmat ja olisivat suuresti hämmästyneet, jos se äkkiä olisi mennyt pois ja kadonnut heiltä.

Niin tuli eräänä päivänä tuokin välttämätön sana sanotuksi.

Johannes oli juuri valittanut, että alituinen sähkökellojen kilinä häiritsi häntä hotellissa. Rouva Rabbing sanoi silloin aivan luonnollisesti ja teeskentelemättömästi:

--Muuttakaa minun luokseni! Täällä te ainakin saisitte rauhassa kirjoittaa.

Hänellä itsellään oli suuri, viisi eri suojaa käsittävä vuokrahuoneusto ja oma palvelijatar.

Johannes katsoi häneen. Rouva Rabbing vastasi ystävällisellä, kehoittavalla hymyllä hänen katseesensa.

Silloin sai Johannes rohkeuden sanoa, mitä hänellä oli sydämellään.

--Ei, minä en voi! sanoi hän. Minä en voi parhaalla tahdollanikaan.

--Mitä te ette voi? kysyi rouva Rabbing.

--Ottaa vastaan teidän ystävällistä tarjoustanne, sopersi Johannes.

--Miksi te ette voi?

--Siksi ... siksi, että minä rakastan teitä! pääsi vihdoin Johanneksen huulilta.

Samalla pimeni kaikki hänen silmissään. Hän tempasi rouva Rabbingin molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä tulisesti, toista ja toista vuorotellen. Mutta hän kuuli korvissaan soinnahtavan:

--Sehän ei ole mikään syy. Taikka oikeammin, se syy puhuu minun puolestani.

--Te tarkoitatte...?

--Että te juuri senvuoksi sitä paremmin voitte muuttaa luokseni. Sillä minäkin rakastan teitä.

Heidän sanansa hukkuivat suudelmiin. Mutta sitten painoi Johannes päänsä hänen helmaansa ja purskahti ääneen itkemään.

Rouva Rabbing antoi hänen itkeä valloiltaan.

Mutta sitten hän kohotti hänen päänsä ylös ja kysyi vienosti:

--Sinä itket? Miksi?

--Siksi että minä en ansaitse tätä autuutta, nyyhki Johannes. Minä tulen niin alhaalta, niin alhaalta!

Myöskin rouva Rabbingin silmissä kimaltelivat kyyneleet.

--Kumpihan meistä mahtaa tulla alempaa! kuiskasi hän. Muista minun alennustilaani!

--Ei, minä en muista, minä en muista! purkautui Johannekselta miltei huutamalla. Minä ajattelen vain omaa alennustilaani.

--Se ei mahda olla niin vaarallista laatua, arveli rouva Rabbing. Sinähän olet kuitenkin aina pysynyt itsellesi uskollisena.

--Minä! huokasi Johannes keskeltä kyyneltensä. Minä, jonka koko viimevuosien elämä on ollut vain suurta itsepetosta!

Sinä hetkenä hän kielsi Liisan. Kielsi niin täydellisesti kuin toinen ihminen voi kieltää toisen, julistautumalla täydellisesti irti hänestä, tahtomatta myöntää edes itselleen, että koskaan on toista tuntenut ja tunnustanut.

Hyvä, ettei toki rouva Rabbing tiennyt siitä.

Varmaan hän olisi silloin kammolla kaikonnut Johannekselta. Varmaan hän ei olisi ikinä anteeksi antanut hänelle, että hän kerran elämässä oli niin alhaiseen naiseen yhtynyt ja oli vielä tälläkin hetkellä, kaikesta tahdonponnistelustaan huolimatta, häneen niin monilla lujilla ja sitkeillä säikeillä kiinnitetty.

Mutta samalla hän kuuli jälleen rouva Rabbingin viisaan ja lempeän äänen korvissaan soinnahtavan:

--Minä tiedän. Minä tiedän kaikki. Minäkin luulen, että se on ollut itsepetosta.

--Mikä? kysyi Johannes säikähtyneenä.

--Suhteesi tuon naisen kanssa. Sillä ethän sinä muuten olisi kärsinyt niin paljon.

--Sinä tiedät siitä?

--Olen koko ajan tiennyt siitä.

--Ja kuitenkin antanut anteeksi minulle?

--Se on ollut helppoa, hymyili rouva Rabbing surumielisesti. Arvelen, että se kuitenkin on ollut taivas verrattuna suhteesen, mikä minulla on ollut mieheni kanssa.

Nyt ei ollut enää pilveäkään Johanneksen taivaalla. Nyt hän oli täydellisesti onnellinen.

Päätettiin sitten, että Johannes heti ensi kuun alusta muuttaisi rouva Rabbingin luo asumaan. Toistaiseksi hän oleskelisi siellä vain päivillä ja kirjoittelisi siellä.

Johannes tahtoi varata itselleen täten vielä eräitä päiviä järjestääkseen asiansa lopullisesti Liisan kanssa.

Joulu olikin ovella jo. Mutta sitä ennen täytyi Liisan ja Muttilan välttämättömästi matkustaa.

19.

Oli päätetty, että Johannes oleskelisi päivät rouva Rabbingin asunnossa. Mutta tapahtui, että hän viivähti siellä yönkin ja saapui vasta myöhään seuraavana aamuna hotelliinsa.

Liisa ei koskaan kysynyt, mistä hän tuli. Eikä Johanneksellakaan puolestaan ollut mitään halua ruveta hänelle retkistään sen lähempää selkoa tekemään.

Voihan Liisa uskoa esim., että hän juopotteli!

Johannekselle oli tähän aikaan yleensä jokseenkin samantekevää, mitä Liisa uskoi hänestä. Kaikki ymmärrys-mahdollisuudet olivat heidän väliltään katkenneet.

Joskus, siihen aikaan kuin Johannes vielä oli kirjoittanut heidän yhteisessä hotellihuoneessaan, oli Liisa osoittanut eräitä lähestymisen oireita. Ilmestynyt suurin, kyyneleisin silmin hänen kirjoituspöytänsä viereen ja tuijottanut häneen pitkiä tuokioita vaieten ja surumielisesti.

Mutta sekin oli vain hermostuttanut Johannesta.

Tämä oli vain kärsinyt tuosta äänettömästä, epätoivoisesta valituksesta ja pyytänyt Liisaa etääntymään. Hänen hermonsa olivat tähän aikaan siinä kunnossa, että ne eivät sietäneet Liisan puolelta pienintäkään kosketusta.

Liisan matkustaminen kotimaahan oli jo päätetty heidän välillään. Mutta matkapäivää ei oltu määrätty vielä.

Niin tuli sekin määrätyksi kuin itsestään.

Eräänä aamuna rouva Rabbingin asunnosta kadulle astuessaan tapasi Johannes heti oven ulkopuolella Liisan, joka sanaa puhumatta ojensi kätensä hänelle.

--Sinä täällä? kysyi Johannes vilpittömällä hämmästyksellä, voimatta samalla estää eräänlaista kiusautumisen ilmettä kulkemasta yli kasvojensa. Luulin, että nukkuisit rauhallisesti vielä vuoteessasi.

--Minä en voinut nukkua, kuiskasi Liisa. Suo anteeksi! Hyvä, että tulit. Minä olen niin kauan odottanut sinua.

--Sinä olet odottanut minua?

--Kyllä! Koko yön. Nähnyt valojen syttyvän ja sammuvan ikkunoissa.

Nyt ymmärsi Johannes.

Mutta hän kiusautui siitä vain sen enemmän. Vakoiliko Liisa ehkä häntä? Eikö kaikki siis ollut jo selvää heidän välillään?

Ja jos ei ollut selvää, täytyi sen nyt tulla selväksi. Nyt taikka ei milloinkaan!

Olihan Liisan jo täytynyt kaikki aavistaa. Taikka, ellei hän ollut aavistanut, hän ei siis ollutkaan niin älykäs kuin Johannes oli luullut, ja hänelle oli vastenmielinen totuus suorastaan päähän nuijittava.

Johannes ei voinut ymmärtää, mitä hyödytti tämä kiusallinen kohtaus.

Täytyihän sen olla nimittäin yhtä kiusallisen heille molemmille. Miksi Liisa välttämättä oli tahtonut valmistaa hänelle sellaisen? Ja miksi hän ennen kaikkea itse viitsi sellaiseen antautua?

Mutta ehkä hän kuului itsekiduttajien laajaan sukukuntaan, joita oli legionittain kaikkialla ja Suomessa kolme miljoonaa.

Ainakin Johannekselta olisi Liisa kaikissa tapauksissa voinut säästää tämän kohtauksen. Täytyihän hänen tietää, ettei se kuitenkaan voisi muuttaa mitään enää heidän keskinäiseen suhteesensa nähden.

Ja vain ohimennen vilahti Johanneksen aivojen läpi, mitä tuo nainen oli mahtanut kärsiä täällä koko yön kylmässä ilmassa ja vinhassa talvituulessa värjötellessään.

Sillä aikaa he olivat maanneet pehmeillä pieluksilla ja rakastaneet toisiaan. Jokeltaneet joutavia sanoja ja uinahtaneet jälleen haahkanuntuville.

Ja sillä aikaa oli tuo nainen koko ajan tuijottanut täältä pimeästä yöstä heidän ikkunoihinsa.

Sehän oli inhoittava ajatus! Sehän täytyi saada pois aivoistaan, ellei sen mieli jäädä elinpäiviksi sinne painamaan ja kummituksena kiusaamaan.

Hän kysyi sentähden sangen tuimasti ja tunteettomasti:

--Mitä ikkunoita sinä tarkoitat?

--Niitä ... niitä, joiden takana olet ollut, kuiski Liisa. Tiedänhän, että tulet rouva Rabbingin luota.

--Minä luulin, että sinä tiesit siitä, huomautti Johannes välinpitämättömästi.

--Minä aavistin, myönsi Liisa tuskin kuuluvasti. Mutta se ei ole sama kuin tieto. Nyt vasta, nyt vasta minä olen selvillä kaikesta.

Johannes kuuli, että Liisa itki. Sekin vaivasi häntä.

Mitä tapoja tuo oli? Itkeä keskellä katua! Sattuvat vielä ihmiset näkemään.

Onneksi oli vasta vähän väkeä liikkeessä eikä päivä ollut valjennut vielä.

Johannes tahtoi saattaa Liisan kiireimmän kautta hotelliin. Mutta Liisa piti hänen kättään itsepintaisesti kädessään ja veti häntä jollekin syrjäkadulle päin.

--Minä en ainakaan ole peittänyt sinulta mitään, tiuskasi Johannes melkein äkäisesti.

--Et, et, nyyhkytti Liisa. Enkähän minä syytä sinua mistään. Omalle itsellenihän minä vain näin puhelen...

Hänen äänensä sortui kyyneliin.

Myöskin Johannes vaikeni ja he kulkivat jonkun matkaa äänettöminä edelleen, Liisa nyyhkien ja pusertaen Johanneksen kättä omassaan, Johannes vaivautuneena ja otsa rypyssä hänen rinnallaan.

Vihdoin veti Johannes kätensä pois.

Liisa tarttui siihen ahnaasti uudelleen. Johannes tempaisi sen melkein väkivallalla pois häneltä ja sanoi äänellä, joka ei ollut enää ihmisen ääni:

--Anna minun olla!

Liisa horjui. Hänen polvensa lyykistyivät ja hänen täytyi tukea itseään seinää vasten.

--Anteeksi, sai hän hädintuskin soperretuksi. Minä en tiennyt, että se oli sinulle _niin_ kiusallista.

Johannes kärsi Liisan puolesta sanomattomasti. Hän olisi antanut mitä hyvänsä yhdestä ainoasta ystävällisestä sanasta, jonka hän olisi saanut huuliltaan!

Mutta hän ei voinut. Oli kuin olisi ollut salpa hänen suunsa edessä ja samoin kaikkien hänen sympaattisten mielen-ilmaustensa tiellä.

Sitä enemmän kohdistui hänen suuttumuksensa Liisaan, joka juuri nyt vetosi niihin ja tahtoi ikäänkuin väkipakolla ne esille manata.

Toisti, toisti! Milloin hyvänsä, mutta ei nyt. Sillä nyt oli heidän kummankin tuskansa niin suuri, ettei voinut olla suurempi. Mihin he kaksi oikeastaan olivat joutuneetkaan?

Myöskin Johannes voi tuskin pysyä pystyssä enää.

Mutta hänen kielensä muodosti epäystävällisiä sanoja. Ja hän kuuli itse, miten raa'alta ja töykeältä hänen äänensä soinnahti hänen vastatessaan Liisan viimeiseen, anteeksipyytävään lauselmaan:

--Sinun olisi pitänyt arvata se! Etkö näe, missä mielentilassa minä olen? Minähän olen hullu, mielipuoli. Olen jo pitkät ajat ollut!

--Enhän minä ole voinut aavistaa, pyyteli Liisa edelleen anteeksi.

--Sinun olisi _pitänyt_, jos olisit minua rakastanut, jatkoi Johannes julmasti. Mutta sitä sinä et ole tehnyt etkä osannut tehdä.

--Älä sano niin! Älä sano niin! aneli Liisa sammuvalla äänellä.

--Kyllä, minä sanon niin. Sinä et ole minua ikinä rakastanut etkä ikinä osannut minua oikein arvostaa.

Liisa itki seinää vasten. Itki suurta, pitkää, valittavaa särkyneen elämän itkua, joka tunki Johanneksen luihin ja ytimiin.

Jos hänellä nyt olisi ollut revolveri, hän varmaan olisi ampunut heidät molemmat.

Mutta sekin puuttui häneltä juuri nyt.

Ainoa, mitä hän voi, oli viheltää ajuri ja antaa heidän hotellinsa osote hänelle.

Kuomuun saakka hän jaksoi vielä saattaa Liisan. Mutta siellä laukesi hänenkin hermojännityksensä.

Hän putosi kuin kuollut omaan nurkkaansa. Hän ei itkenyt, hän ei tahtonut itkeä. Hänen kurkustaan tuli vain kummallisia ääniä, jotka tulkitsivat yht'aikaa tuskaa, raivoa, rakkautta ja epätoivoa.

Hotellin edessä hän ojensi hiljaa kätensä Liisalle.

Ennen kuin hän ehti mitään ajatellakaan, oli Liisa vienyt sen huulilleen ja suudellut tulisesti sitä.

Sitten he katsoivat silmiin toisiaan.

--Tähän saakka me siis olemme tulleet, virkahti Johannes vaikeasti. Näin paljon me siis olemme toistemme vuoksi kärsineet!

--Ei, älä sano niin! oikaisi Liisa kiihkeästi. Vaan näin paljon me olemme toisiamme rakastaneet!

--Eiköhän se mahda olla sama asia, arveli Johannes.

He nousivat ajurista ja menivät huoneeseensa. Mutta täällä he jälleen jäivät toisiinsa tuijottamaan ikäänkuin eivät olisi tienneet mitä tehdä ja mistä päästä nyt elämää alottaa.

Talvinen aamu hämärsi jo ulkona. Sen valo tunkeutui viheriäin uutimien läpi huoneesen täyttäen sen epämääräisellä, kammottavalla kalmanvärillä, joka heittyi kaikkialle, seiniin, kattoon, koskemattomaan sänkyyn, vieläpä heidän omille kasvoilleenkin.

Olihan koko huone kuin ruumiskammio.

Niinkuin olisi jotakin kallista, jotakin korvaamatonta ijäksi viety pois. Niinkuin olisi lapsi kuollut talosta ja vanhemmat seisoneet keskellä lattiaa vastakkain, vielä täysin tajuamatta, mikä ääretön onnettomuus oli tapahtunut.

He seisoivat todellakin vielä täysissä pukimissaan, sellaisina kuin olivat kadulta tulleet, ja tuijottivat toistensa silmäteriin, ikäänkuin etsien sieltä vastausta tälle julmalle arvoitukselle, joka oli heidät molemmat perinjuurin järkyttänyt.

Miksi he olivat eronneet? Ja mikä oli heidät toisistaan erottanut?

Vaikka heiltä olisi kysytty, vaikka heitä olisi kiusaten ja rääkäten pakotettu puhumaan, he eivät sittenkään olisi voineet antaa mitään järjellistä vastausta siihen.

He tiesivät vain, että niin oli tapahtunut ja että nyt oli lähdettävä siitä edellytyksestä.

Johannes ensimmäisenä heistä sai sen ilmi sanotuksi.

--Mitä me nyt teemme? hän kysyi yksinkertaisesti.

--Minä matkustan tietysti, sanoi Liisa.

Johannes nyykäytti päätään hänelle ikäänkuin olisi ymmärtänyt, vaikka hän itse asiassa ei ymmärtänyt mitään ja kaikki oli vain sumua ja sekasortoa hänen aivoissaan.

Liisa matkusti vielä samana iltana Muttilan kanssa.

Mutta vielä ennen matkaansa hän viimeisen kerran vietteli Johanneksen. Teki sen pukua muuttaessaan, keskellä avattuja matkakirstuja ja huiskin haiskin heiteltyjä vaatekappaleita, jotka vaikuttivat hävityksen kauhistukselta.

Vielä viimeisen kerran piteli Johannes tuota valkeaa, väreilevää autuutta käsissään. Vielä viimeisen kerran hän tunsi Liisan hänelle täydellisesti, rajattomasti, intohimoisesti antautuvan ja elämän, pyhän, salaperäisen alku-elämän, kulkevan tulimyrskynä kautta koko olentonsa.

Sitten oli kaikki lopussa!

Sitten he eivät sanoneet enää toisilleen sanaakaan, vaan lähtivät samassa ajurissa asemalle, jossa Muttila jo odotti heitä.

Asemalla tahtoi Johannes antaa Liisalle rahaa. Liisa sanoi:

--Kiitos vain. Ei, minä en tarvitse mitään.

--Kuinka et? kysyi Johannes hämmästyneenä.

--Sinähän annoit minulle kerran uutta syysjakkua varten, vastasi Liisa hymyillen surumielisesti.

Nyt vasta huomasi Johannes, että Liisa oli edelleen kulkenut vanhassa, ohuessa päällysvaatteessaan, joka ei mitenkään voinut riittää tässä kylmyydessä häntä suojaamaan.

--Liisa! pääsi Johannekselta. Ethän sinä mitenkään voi tuossa matkustaa!

--Se käy kyllä, väitti Liisa hiljaisesti. Ja sisällähän me tulemme enimmän matkamme olemaan.

--Miksi et ostanut jakkua? kysyi Johannes vielä ikäänkuin matkien entistä isällistä ankaruuttaan.

--En raatsinut, hymyili Liisa. Säästin rahat tähän tarkoitukseen.

--Kuinka? Sinä aavistit siis jo silloin?

--Olen tätä jo pitkän aikaa aavistanut.

--Etkä sanonut mitään! ähkäisi Johannes epätoivoissaan.

--Emmehän me voineet sille mitään, lohdutti Liisa soinnuttomasti. Kuolema teki tehtäväänsä.

Kuitenkin tuntui Johanneksen mielestä, että olisi voitu jotakin. Ainakin hän puolestaan olisi voinut ehkä tehdä jotakin yhteisen vaaran torjumiseksi ja heidän suuren, heidän sammuneen rakkautensa säilyttämiseksi.

Mutta oliko se sammunut todellakin?

Ainakin Johannes tunsi sen tällä hetkellä entistään korkeammalle povessaan leimuavan.

Yksi sana, ja kenties Liisa jäisi vielä!

Mutta Johannes tunsi itsekin, että hänen oli mahdoton sanoa tuota sanaa. Olihan hän itse syypää Liisan lähtöön, olihan hän itse sitä usein sydämessään toivotellut.

Kaikki oli liian myöhäistä jo. Juna lähti.

--Kirjoita nyt edes joskus, virkahti Liisa vaununsillalta.

--Tietysti minä kirjoitan sinulle.

Liisa koetti viimeiseen saakka pysyä tyynenä. Katsoi ja katsoi vain Johannekseen syvällä, surumielisellä, paljon-kärsineen orpolapsen silmäyksellä, joka tuntui ikäänkuin kysyvän, miksi hänet näin oli heitetty autioon maailmaan ja miksi ei kukaan, ei kukaan pitänyt huolta hänestä.

Kysyvän ja almua anelevan.

Pyytävän edes hiukan lempeyttä osakseen, kun muilla oli niin iloiset pirtit ja lämpimät asuinsijat. Rukoilevan edes palasen rakkautta, edes yhdeltä ainoalta ihmiseltä maailmassa, kun muilla oli niin monta, jotka heitä rakastivat, hellivät ja hyväilivät.

Johannes tunsi, ettei hän ikänään tulisi tuota silmäystä unohtamaan.

Aina, aina, öin ja päivin, valveilla ja unessa, tulisi tuo katse häntä seuraamaan. Aina, aina, lakkaamatta samoin kysymään, tutkimaan ja anelemaan...

Kuinka hän voisi kestää sitä? Kuinka elämä ollenkaan tästälähtien saattoi olla hänelle siedettävissä?

Jospa se syyttäisi edes!

Mutta ei! Se ei syyttänyt ketään. Se vain pyysi, mietti, kärsi ja ihmetteli.

Äkkiä tuo katse särkyi. Se tapahtui junan lähtiessä loittonemaan.

Silloin siihen tuli lisäksi tuskaa, hätää ja mielipuolisen parahdusta. Aivan kuin se ei olisi mitään kysynyt enää, vaan huutanut hukkuvana armoa, laupeutta ja pelastusta.

Kuinka? Eikö parahtanutkin joku? Eikö hän kuullut nimeään mainittavan?

--Liisa! huusi Johannes epätoivoisesti. Älä mene! Älä mene! Palaja takaisin!

Liisa meni. Ja kuin painajaisen ajamana kiirehti Johannes asemalta, nähden silmissään vain yhden ilmeen, yhden katseen ja kuullen vain yhden huudon korvissaan.