Part 8

Bennett otti lakin päästään. »No niin. Tähän se saa loppuakin. Hyvästi, neiti Searight.»

»Luuletteko te sitten minun sanoneen Ferrissille, että pidin teistä?»

»En usko, että mies, joka on ollut minulle enempi kuin veli, voisi olla valehtelija ja roisto.»

»Hyvästi, kapteeni Bennett.»

He olivat jo jotenkin lähellä Lloydin asuntoa. Bennett ojensi hänelle ajotakin ja ruoskan ja lähti astumaan tietä alaspäin.

Lloyd kertoi Lewisille tapahtumasta niin paljon kuin arveli tarpeelliseksi ja käski hänen noutamaan rattaat sekä toimittamaan Roxin haudatuksi. Silmät suurina ja tuijottavina nousi hän sitten verkalleen huoneeseensa ja istahti vuoteenlaidalle, riisumatta edes ensin hattua ja hansikkaita. Hänen kätensä vaipuivat syliin ja hän tirkisteli hajamielisesti valkeaan akkunaverhoon, joka lepatteli edestakaisin akkunavedossa.

Hän ei oikein tiennyt, mikä häntä oli pahimmin loukannut, sekö että Ferriss oli valehdellut, vaiko se että Bennett uskoi sen valheen. Mutta miksi, Herran nimessä, olikaan Ferriss sanonut sellaista Bennettille? Mitä hän sillä tarkoittikaan, mitä hän sillä luuli saavuttavansa? Kuinka voikaan Ferriss — se mies, joka itse rakasti häntä — saada päähänsä nöyryyttää häntä sillä tapaa, saattaa hänet sellaiseen asemaan, joka mitä pahimmin haavoitti hänen ylpeyttään ja omanarvonsatuntoa? Bennett myöskin rakasti häntä. Kuinka hän sitten voi uskoa, että hän, Lloyd, alentuisi moiseen menettelyyn?

Häntä oli syvästi loukattu, ja loukattu juuri sellaiseen kohtaan, jota hän oli pitänyt suojatuimpana; ja se mies, joka oli ohjannut aseen siihen, oli juuri se, jota hän rakasti kaikesta sielustaan ja kaikesta sydämestään.

Enin osa koko jutusta kävi yli hänen käsityskykynsä. Vaikka hän kuinka yritti sitä ymmärtää, oli se hänelle mahdotonta. Mutta yhdestä seikasta ei kuitenkaan voinut erehtyä: Bennett luuli, että hän, Lloyd, rakasti häntä, luuli hänen kertoneen sen Ferrissille, ja että hän vain joutavasta keimailunhalusta oli kieltäytynyt tunnustamasta Ferrissin valhetta todeksi. Hän tunsi Bennettin luonnetta kyllin hyvin tietääkseen, että minkä ajatuksen tämä kerta oli saanut päähänsä, niin sitä ei käynyt kiskominen siitä juurineen. Bennett ei ollut niitä miehiä, jotka helposti muuttavat mieltä ja ajatuksia.

Sietämätöntä oli ajatella, että Bennett uskoi kaikkea tuota. Istuessaan yksinään valkeassa kamarissaan Lloyd tunsi äkisti poskiansa polttavan, ja tahdottomasti pani hän kätensä kasvojensa eteen peittääkseen niitä auringolta. Hän siirtyi nopeasti tunnelmasta toiseen. Äkkiä kääntyi hänen närkästyksensä kiivaasti Ferrissiä vastaan. Kuinka tämä uskalsikaan? Kuinka saattoikaan hän loukata häntä niin syvästi, niin verisesti? Sitten hänen vihansa kohdistui jälleen Bennettiin. Olihan tämän puolelta sentään kerrassaan häpeämätöntä, että hän voi luulla hänen siihen määrään unhottaneen oman arvokkaisuutensa. Hän puri hampaitaan yhteen voimattomasta vihasta ja kavahti pystyyn kädet nyrkissä, ja nöyryytyksen kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

Suurimman osan iltapäivää hän vietti huoneessaan kävellen edestakaisin lattialla ja koettaen järjestää ajatuksiaan, tehdä jonkinlaisen päätöksen, joka selvittäisi tilanteen, joka voisi palauttaa hänen sielullisen tasapainonsa ja hänen omanarvontuntonsa, niin että hän voisi jälleen olla yhtä iloinen kuin aamulla. Sillä kadonnut oli häneltä nyt sekin suuri ilo, että tiesi rakastetun miehen olevan kotona ja hyvässä turvassa. Olipa hetkiä, jolloin Lloydista tuntui, ettei hän enää voisikaan rakastaa häntä, mutta seuraavassa tuokiossa hänen täytyi tunnustaa itselleen, että juuri senvuoksi, että hänen rakkautensa oli niin väkevä ja lämmin, tuntui nöyryytyskin niin katkeralta ja masentavalta. Ferriss oli valehdellut hänestä, ja Bennett oli uskonut valheen. Hän ei voinut ajatellakaan, että voisi jälleen tavata Bennettiä näiden olosuhteiden vallitessa. Hänen lyhyt loma-aikansa oli pilattu, rauhallinen maapaikka oli kadottanut viehätyksensä häneen nähden. Jo seuraavana päivänä hän palasi kaupunkiin.

Hänen tulonsa jälkeisenä aamuna, kun hän purki matka-arkusta vaatteitaan esiin, tuli neiti Douglas hänen huoneeseensa ja istahti tapansa mukaan sohvankulmaan. Tarinoitua kaikenlaista puolen tunnin ajan sanoi neiti Douglas sitten:

»Muistatteko vielä, Lloyd, kun puhuin teille noista keväällisistä lavantautitapauksista, joita oli niin tiheään, että niitä voi melkein pitää kulkutautina?»

Lloyd nyökkäsi myöntävästi, syli täynnä arkusta ottamiaan vaatteita.

»Nyt on asianlaita pahempi kuin koskaan ennen», jatkoi neiti Douglas. »Ja sinä lyhyenä aikana, jolloin te olitte maalla, on kolme meistä saanut lähteä kaupungille hoitamaan sellaisia tapauksia. Ja Medfordissa sai eräs sairaanhoitajatar tartunnan ja kuoli.»

»Vai niin», virkkoi Lloyd vähän ymmällään. »Minun mielestäni lavantauti kumminkin on sellainen tauti, johon sairastuneet pitäisi olla helppo eristää muista ihmisistä.»

»Ei aina, ei aina», väitti toveri, »pahanlaatuinen lavantautitapaus voi olla melkein yhtä ilkeä tarttumaan kuin keltakuume tai isorokko. Muistatteko siltä ajalta, jolloin työskentelimme sairaalassa, kuinka tuo pieni puolalainen sairaanhoitajatar, neiti Hellmuth, sai tartunnan hoidokistaan ja kuoli ennen tätä. Samaten kävi Eva Blaynen. Hänkin oli vähältä kuolla. Omasta puolestani olen mielissäni, että neiti Wakely otti tuon Medfordin potilaan hoidettavakseen, vaikka edellinen hoitajatar sai siitä kuolemansa. Neiti Wakely ei koskaan arkaillut, kun —»

»Onko joku meikäläisistä saanut tuon tapauksen hoidettavakseen?» kysyi Lloyd.

»On tietysti, enkö ole kertonut sitä teille?»

»Toivonpa, että saamme sen nujerretuksi», virkkoi Lloyd, nostaen välikehyksen arkusta. »En luule, että meidän on vielä koskaan täytynyt heittää taudintapausta kesken, mikäli hoidosta on ollut kysymys, ja lavantaudin suhteen on juuri kunnollinen hoito pääasia.»

»Lloyd», sanoi neiti Douglas vakavasti, »en tiedä mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut sen lannevammaa sairastavan pikku potilaan hoidettavakseni ja suoriutunut siitä niin hyvin kuin te. Kuulisittepa vain, millä tapaa tri Street puhuu teistä — ja sen pikku tytön isä. Ah, tottakin unohdin jotain. Hattie Campbell — sehän on hänen nimensä? — soitti tänne puhelimessa ja tiedusti, olitteko te palannut maalta. Se oli eilen. Minä vastasin hänelle, että odotimme teitä tulevaksi tänään, ja hän pyysi minun sanomaan teille, että hän aikoo tulla tervehtimään teitä.»

Seuraavana iltapäivänä kello 3 tienoissa ajoivatkin Hattie ja hänen isänsä avovaunuissa torin laidalle. Hattiella oli iso orvokkikimppu tuotavana Lloydille. Pikku potilas oli hyvässä alussa parantuakseen täydellisesti. Joskus sallittiin hänen kävelläkin vähän, muuten lykkäsi palvelustyttö häntä sairasvaunuissa. Hän tulisi kyllä aina onnahtamaan hiukan, mutta muuten oli toivoa, että elimellinen vika korjautuisi kokonaan. Hattielle ja hänen isälleen oli Lloydista tullut jonkinlainen suojeluspyhimys. Hänet luettiin perheen jäseneksi, ja häntä pidettiin miltei yhtä suuressa kunniassa kuin Campbellin vaimovainajaa. Campbell itse, joka oli varakas mies ja kaunis mies, hyvinhoidettu ja vain hiukan harmaassa ohimoiltaan, yllätti itsensä useammin kuin kerran seisomassa Lloydin valokuvan edessä, joka sijaitsi Hattien huoneen uuninreunustalla, ja hän jäi miettiväisesti katselemaan sitä leikatessaan sikarinsa päätä.

Kun vaunut nyt pysähtyivät tuon ison talon eteen, huudahti Hattie riemuiten: »Ah, tuollahan hän onkin!» ja Lloyd laskeutui portaita alas vastaan, matkalaukku vielä kädessä.

»Tulemmeko me liian myöhään?» huudahti Hattie. »Oletteko lähdössä ulos? Onko teillä jokin potilas kaupungilla hoidettavana? Sitäkö varten teillä on matkalaukku kädessä? Me kun luulimme, että teillä oli vielä lomaa.»

Campbell, joka ei voinut sietää nähdä, että Lloyd seisoi jalkakäytävällä hänen istuessaan, nousi vaunuista ja asettui hänen vierelleen ja kuunteli vakavanilmeisenä Lloydin ja hänen entisen potilaansa tarinoimista. Lloydin oli puhuessaan pakko kääntyä vuoroon Hattien, vuoroon tämän isän puoleen. Hän kertoi heille, että hänellä oli jokseenkin kiire aika. Hänet oli juuri kutsuttu hoitamaan hyvin pahaluontoista lavantautitapausta Medfordin pieneen esikaupunkiin. Tosin ei hänen vuoronsa ollut lähteä, mutta sairasta hoitava lääkäri oli, kuten usein sattui, erikoisesti pyytänyt häntä tulemaan.

»Muuan hoitajattaristamme, eräs nuori neiti Wakely, oli juuri saanut tämän tapauksen hoidettavakseen», jatkoi Lloyd, »mutta hänpä ei osannut varoa tartuntaa. Hän sairastui itsekin ja vietiin tänä aamuna kulkutautisairaalaan.»

Campbell menetti äkkiä tavallisen malttinsa ja huudahti.

»Mutta kuulkaas, neiti Searight, eihän se vain ole sama tapaus, josta luin eilisissä sanomalehdissä — kunhan vain ei olekin — Medford juuri oli paikan nimi. Siellä on jo yksi sairaanhoitajatar ennättänyt kuolla, ja seuraava sai tartunnan. Ettehän vain sano, että teidän on meneminen sinne?»

»Kyllä, sinne juuri», vastasi Lloyd, »ja tietysti otan hoitokutsun vastaan. Oletteko koskaan luullut, että sairaanhoitajatar voisi menetellä toisin? Sehän toki olisi vähän liika — vähän liika — merkillistä.»

Häntä oli mahdoton saada luopumaan päätöksestään, jonkavuoksi Campbell ja Hattie kohta luopuivatkin yrittämästä. Lloyd oli kärsimätön joutuakseen lähtemään. Rautatieasema oli lähellä, eikä hän tahtonut kuulla puhuttavankaan sinne ajamisesta. Mutta ennenkuin hän lähti, johtuivat he puhumaan hänen hra Campbellille lähettämästään kirjeestä, ja sovittiin, että Hattie ja hänen palvelustyttönsä viettäisivät moniaan päivän Bannisterissa. Raitis maa-ilma tekisi Hattielle enemmän hyvää kuin lääkkeet, ja Lloyd jättäisi hevoset ja vaunut ynnä Lewisin hänen käytettäväkseen.

»Ja tottahan te kirjoitatte minulle, eikö totta, neiti Searight?» huusi Hattie, kun Lloyd lausui hyvästit. Mutta Lloyd pudisti päätään.

»Se ei tule kysymykseenkään», hän vastasi. »Jos sen tekisin, voisi vaara olla lähellä, että sinäkin saisit lavantautitartunnan. Mutta voithan sinä kirjoittaa minulle, ja sen toivon sinun tekevänkin.» Ja hän ilmoitti Hattielle uuden osotteensa.

»Hattie», sanoi Campbell, kun vaunut jälleen vierivät torin poikki ja he molemmat heiluttivat käsiään Lloydille, joka nopein askelin kulki asemalle. »Hattie!»

»Mitä, isä?»

»Tuo neiti se tietää jotakin asioista. Urhoollinen, viisas ja voimakas — sitä kaikkea hän on, ja suuri sydän on hänellä — sydän, joka —.» Hän leikkasi kärjen sikaristaan ja vaipui mietteisiinsä.

Pari päivää myöhemmin, kun Hattie istui rouva Applegaten talon kuistilla sairasvaunuissaan ja katseli Charley-Joen peliä, sen ajellessa heinäsirkkoja nurmella, säpsähti hän kuullessaan portin paukahtavan. Valtaisen iso mies, jolla oli karsastelevat silmät, ja jykevä, neliskulmainen leuka, käveli pihan poikki taloon päin, kintereillään sangen merkillisen näköinen koira. Charley-Joe vetäytyi kiiruimman kautta yksityiseen turvapaikkaansa kuistin kivijalassa.

Tuo kaupungissa kasvanut pikku tyttö huomasi miehestä kohta, ettei hän ollut maalaisia. Hattiella oli omat käsityksensä seurustelutapain vaatimuksista, ja kun Bennett saapui hänen luokseen, kohentautui hän vaunuissaan pystyyn ja vähän epäröityään taivutti päätänsä tervehdykseksi. Bennett otti hyvin kunnioittavasti hatun päästään.

»Pyydän anteeksi», sanoi hän, kuin olisi Hattie ollut viisikolmattavuotias neitonen eikä kaksitoistavuotias. »Onko neiti Searight kotosalla?»

»Ah!» huudahti Hattie ihastuneena, »tunnetteko te neiti Searightin? Hän hoiti minua, kun olin kipeänä — sillä minun täytyy mainita teille, että minulla on lannevika, ja sitte minut leikattiin. Ei, hän ei ole enää täällä, hän on matkustanut kaupunkiin?»

»Matkustanut kaupunkiin?»

»Niin, kolme neljä päivää sitten. Mutta minä kirjoitan hänelle tänään. Sanonko minä hänelle, että te olette käynyt täällä?» Ja vastausta odottamatta jatkoi hän yhteen menoon: »Mutta ehkä on parasta, että esitän itseni teille. Minun nimeni on Harriet Campbell, ja isäni on Craig V. Campbell, Herkuleen terästehtaiden isäntiä tuolla kaupungissa. Olkaa hyvä ja istukaa.»

Pikku toipilas ja iso napamatkustaja pudistivat hyvin vakavasti toistensa kättä.

»Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät», sanoi Bennett. »Minulla ei ole nimikorttia mukana, mutta nimeni on Ward Bennett — 'Frejan' retkikunnan miehiä», lisäsi hän. Suureksi helpotuksekseen hän voi huomata, ettei Hattie ollut kuullut lainkaan puhuttavan hänestä.

»Kiitos», sanoi tyttönen. »Minä kyllä mainitsen neiti Searightille, että hra Bennett on käynyt täällä.»

Bennett aprikoi tuokion. »E-ei», sanoi hän sitten, »älkää huoliko sitä mainita.»

»Mutta tietäkääs, hän ei vastaa lainkaan kirjeeseen», kiirehti Hattie selittämään, »sillä hän pelkää, että hänen kirjeensä voisivat tuoda minulle lavantaudin, että ne kuljettaisivat —» hän rohkaisihe ja käytti jolloinkin kuulemaansa outoa sanaa — »kuljettaisivat tartuntaa mukanaan. Tietäkääs, että hänellä on nyt hoidettavanaan hyvin ilkeä lavantautitapaus Medfordissa, jossakin siellä kaupungin lähellä, ja me olemme niin hädissämme sen johdosta — isä ja minä. Eräs aikaisemmista sairaanhoitajattarista on jo kuollut, ja viimeksi siellä ollut sai tartunnan ja tuli hyvin kipeäksi, ja neiti Searight tiesi hyvin, kuinka vaarallista se oli, mutta hän _tahtoi_ itse mennä sinne, tahtoi uskaltaa ihan — ihan kuin —». Jokin hämärä koulumuistelma johtui hänen mieleensä, ja hän päätti puheensa ponnekkaasti: »ihan kuin Casablanca.»

»Mitä te sanottekaan!» sanoi Bennett ja käänsi vähän päätänsä, niin että hän voi katsella tyttöä terävästi toisella kierolla silmällään. »Hoitaako hän nyt lavantautipotilasta?»

»Kyllä, ja isä sanoi, että me ehkä — ehkä — eikö se ole kauheata, jos emme ehkä enää koskaan saa nähdä häntä!»

»Hm — vai niin. Missäpäin Medfordissa se on? Tehän saitte hänen osotteensa, ettekö tahdo sanoa sitä minulle?»

Hattie ilmoitti osotteen, ja Bennett lausui kiireiset hyvästit.

Kesti vähän aikaa, ennenkuin Bennettille oikein selvisi, mitä tämä kaikki oikein merkitsi. Lloyd oli arveluttavassa vaarassa, hänen henkensä oli kysymyksessä. Sitä ainoaa seikkaa hän nyt paluumatkallaan ajatteli; ja astellessaan vinhaa vauhtia huulet tiiviisti yhteenpuserrettuina ja kädet nyrkitettyinä oli hän taukoamatta kuulevinaan »Hän voi kuolla, hän voi kuolia — me — me ehkä emme enää koskaan saa nähdä häntä!» Ja äkkiä valtasi hänet lamauttava pelko, hänen sydämensä taukosi sykkimästä, hänen kurkkuaan kuristi ja kaikki hermot jännittyivät kireiksi ja laukesivat jälleen. Hän ei pysähtynyt miettimään asiaa sen perusteellisemmin, hän uppoutui alttiisti suinpäin jonkinlaiseen hämärään aavistukseen, että jokin hirvittävä vaara, jokin sanomaton suru uhkasi juuri nyt häntä. Hänelle ei pälkähtänytkään muu ajatus päähän, kuin että Lloyd oli lähellä kuolemaa, ja kun jokin ajatus oli syöpynyt hänen päähänsä, eivät mitkään järkisyyt voineet sitä siitä karkottaa. Äkisti jäi hän seisomaan tienkäänteeseen, kädet housujentaskuissa ja jalat tanakasti maahan työnnettyinä. »Jotakin siis», sanoi hän ääneen, »jotakin siis on tehtävä!»

Vain yksi asia oli tehtävissä: Lloyd oli saatava kohta pois tuosta vaaran paikasta. Mieluummin vielä samana päivänä. Hän tahtoi pelastaa hänet, tempaista hänet irti siitä turmiosta, johon typerä ja väärinkäsitetty velvollisuudentunto oli syössyt hänet.

»Niin», sanoi hän, »se on ainoa keino, ja kautta Jumalan, minä teen sen.»

Mutta saisiko hän myöskin Lloydin temmaistuksi tieltä, jonka tämä itse oli valinnut kulkeakseen? Onnistuisiko hänen puheellaan taivuttaa hänet? Pelkkä ajatuskin mahdollisesta vastarinnasta teki hänen päätöksensä järkkymättömäksi. Ei ikinä, ei edes synkimpänä hetkenä napakamppailujen aikana, hän ollut ollut niin pinttynyt aikomukseensa, ei milloinkaan tuntenut itsensä niin vahvaksi ja vuorenlujaksi päättäessään häikäilemättä kukistaa maan tasalle kaiken vastarinnan. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen tahdonlujuutensa äkkiä kasvanut nelinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi entisestään; tuli mitä tuli, hän tahtoi saavuttaa päämääränsä. Ei mikään voisi pysähdyttää häntä kesken, ei mikään voima pidättää häntä. Vaikeaksi tulisi arvatenkin taivuttaa Lloyd luopumaan vartiopaikaltaan, mutta hän käyttäisi kaiken jättivoimansa saadakseen tytön turvaan.

Yhden asian hän ainakin luuli olevan hänelle avuksi — yksi seikka auttoi häntä tuntemaan itsensä varmaksi onnistumisestaan — ja se oli se että hän yhä uskoi Lloydin rakastavan häntä. Bennett ei ollut mikään naisten mies. Miehiä hän kykeni ymmärtämään ja johtamaan kuin mitäkin nukkeja, mutta koko hänen elämänsä ja toimintansa ei ollut näihin saakka antanut hänelle tilaisuutta oppia tuntemaan naisia. Bennett ei lainkaan ymmärtänyt näitä. Keskustelussaan Lloydin kanssa, jossa tämä oli niin itsepintaisesti kieltänyt Ferrissin kertoman todenperäisyyden, ei hänen ollut ollut mahdollista pusertaa totuutta esiin. Hän oli saanut päähänsä, että Lloyd rakasti häntä. Hänen oli helppo uskoa, mitä tahtoi uskoa todeksi, ja usko Lloydin rakkauteen oli tullut osaksi hänen elämänsisällyksestään, jota ei edes Lloyd itsekään voinut riistää häneltä.

Bennettin päätös oli järkähtämätön. Tähän asti ei mikään asia ollut jäänyt onnistumatta häneltä, jonka hän vain oli täydellä vakavuudella päättänyt voittaa. Ei hän jäisi onnistumatta nytkään. Kun Bennettin päätökset olivat kehittyneet määrättyyn kohtaan — jonka kohdan hän helposti saavutti ja ylittikin — tulivat ne hänelle jonkinlaiseksi riivaukseksi. Hänessä kehittyvä valtava voimakkaisuus tempasi hänet itsensäkin tahtoineen ja järkineen mukaansa ja työnsi kaikki estelyt syrjään. Silloin ei järki enää ollut johtamassa hänen toimiaan. Hän näki ainoastaan yhden asian — itselleen asettamansa päämäärän — edessään; hän kävi kuuroksi kaikille pidättäville äänille, sokeaksi kaikille esteleville, epäröiville ajatuksille, välinpitämättömäksi kaikelle muulle; hän piti värähdyttämättä katseensa kiinnitettynä päämääräänsä, kunnes vihdoin saavutti sen. Kun napaseudun jäät olivat uhanneet murskata hänet syleilyynsä, oli hän kimmahtanut kaikkia esteitä ja vaikeuksia vastaan hurjuutta lähentelevällä tarmolla ja voimalla. Samoin hän tuli tekemään nytkin.

* * * * *

Erottuaan Campbelleista talonsa edustalla oli Lloyd lähtenyt suoraan asemalle ja oli nyt matkalla Medfordiin. Aina kun hän sai jonkin mielenkiintoisen sairaustapauksen hoidettavakseen, tuli se vähitellen täyttämään hänen mielensä ja kaikki ajatuksensa, niin että hän unohti kaiken muun. Campbellien ystävyys ja Bennettin väärä luulo, joka oli niin nöyryyttänyt häntä, haihtuivat nyt kerrassaan hänen tietoisuudestaan, kun juna vei hänet kaupungin helteestä ja melusta raittiiseen maalaisluontoon. Hän ei tiennyt, minkälaista hoitoa tuo uusi potilas oli aikaisemmin saanut. Hän tiesi vain, että tauti oli tavattoman pahalaatuinen ja pitkälle edistynyt. Se oli jo surmannut yhden hoitajattaren ja pannut toisenkin hengen suureen vaaraan, mutta Lloyd ajatteli niin vähän häntä itseään uhkaavaa vaaraa, että hänet täytti ilolla ajatus, että hänen odotettiin onnistuvan siinä, missä toiset olivat väsyneet kesken. Hän saisi taasen kamppailla vihollisensa kanssa, tuon vihollisen, joka kerta kuitenkin voittaisi, vaikka se sadasti voitettaisiinkin. Jälleen oli vihollinen pysähtynyt hävityskulussaan ja käynyt kylmine kourineen käsiksi ihmiselämään. Jälleen oli noussut kaksinkamppaus elämästä ja kuolemasta, jossa kuolema oli väkevänä puolena, ja huuto oli kuulunut — avunhuuto — hänen korviinsa. Hän tunsi taistelun iloa sydämessään. Hän odotti kärsimättömästi joutuvansa paikalle — taistelutantereelle, jossa hän saisi katsella vihollista kasvoista kasvoihin sairasvuoteen yli, jossa hän oli jo kestänyt niin monet taistelut, jossa hän nyt jälleen saisi mitellä voimiaan vihollisen kanssa — kestävyyttään sen väkevyyden kanssa — valpasta tarkkaavaisuuttaan sen juonikkaisuuden kanssa, viisauttaan sen voiman kanssa, rohkeuttaan sen herättämän kauhun kanssa, tietojaan sen kokemuksen kanssa, joka oli yhtä vanha kuin maailma ja eläisi yhtä kauan kuin maailma. Hän tahtoi voittaa tuon vihollisen, tempaista ihmishengen sen kourista, seista paikallaan kun se väistyi — voittaa, vaikka vain yhdeksi ainoaksi päiväksikin.

Hän tahtoi ja hänen täytyi voittaa. Hänen luontainen sitkeytensä, haluttomuutensa väistymään, hänen jäykkä vastustusvoimansa, hänen sortumaton päätöksensä pysyä aikomuksessaan ja viedä se perille — kaikki passiiviset ominaisuudet terästyivät hänessä, hänen lähetessään tulevaa taistelutannerta. Ajatuksissaan hän loi itselleen vankan perustan, jolla seisoa, siihen tarrautui hän koko synnynnäisellä sitkeydellään ja lujuudellaan. Ei, hän ei tahtonut hellittää tuota ihmishenkeä vihollisen saaliiksi; ei, hän ei tahtonut väsyä kesken taistelua; ei, hän ei tahtonut väistyä rahtuakaan. Vihollinen sai tehdä mitä sen halutti, hän tuli seisomaan sitä vastaan viimeiseen asti.

Kello 4 tienoissa iltapäivällä hän saapui Medfordiin tunnin kestäneen rautatiematkan jälkeen, ja asemalla olivat vaunut vastassa, jotka nopeasti veivät hänet huviloita ja ruohokenttiä viliseviä katuja pitkin sievään maataloon esikaupungin ulkolaidalla. Perille tultua hän sai kohta kuulla, että lääkäri oli sairaan luona, ja että tämä oli pyytänyt sairaanhoitajattarenkin heti saavuttuaan tulemaan sinne. Taloudenhoitajatar saattoi hänet yläkertaan, koputti käytävän päässä olevalle puoliavoimelle ovelle ja vei hänet sisälle vastausta odottamatta.

Lloyd katseli ympärilleen huoneessa — hän näki akkunaverhot lasketun alas, varjostimen asetetuksi sairasvuoteen ja akkunan väliin, lääkärin seisovan matolla uunin edessä ja pieluksella potilaan kuumeen punertamat kasvot, ja kaikesta itsehillitsemiskyvystään huolimatta häneltä pääsi parahdus.

Sillä hän, Lloyd, se nainen, jota Bennett rakasti, hän oli oman henkensä uhalla tullut hoitamaan Bennettin parasta ystävää, sitä miestä, josta tämä eniten piti — Richard Ferrissiä.

VI.

Kaksi päivää sen jälkeen, kuin tri Pitts oli tuonut Ferrissin Medfordin laidassa olevaan maataloonsa, oli hän voinut todeta taudin lavantaudiksi, ja kohta istui hän kirjoittamaan sähkösanomaa Bennettille. Mutta silloin hän muisti, ettei hän tiennytkään, minne Bennett oli matkustanut. Tämä ei ollut lähettänyt hänelle uutta osotettaan, ja tri Pittsin omaa neuvoa seuraten oli hän salannut sen kaikilta muiltakin. Sitä ei myöskään voinut saada tietoon Bennettin klubista eikä hotelliasunnosta, jonne päivittäin kasautui hänelle suuret läjät postia. Bennett ei siis tullut edes tietämään sitäkään, että Ferriss oli siirretty Medfordiin. No, olkoon niin — vastatkoon hän itse seurauksista. Muuta ei voinut tehdäkään. Tohtorin oli pakko jättää Bennett tietämättömyyteen ja tehdä itse parhaansa pelastaakseen Ferrissin. Pitts sai erään virkatoverin hoitamaan hänen kaupunkisairaitaan ja uhrasi kaiken aikansa Ferrissin hyväksi. Ja Ferriss kävi yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja hänen tilansa huononi päivä päivältä. Kuume nousi arveluttavan korkealle ja jäi pysyväiseksi. Pittsillä oli aniharvoin ollut niin ilkeäluontoista tapausta hoidettavanaan.

Asian teki vielä arveluttavammaksi se seikka, ettei sairaan tilassa tapahtunut minkäänlaista muutosta. Pitts oli ollut kauan vakuutettu siitä, että taudin aiheena olivat suolihaavat, mutta hän joutui ymmälleen, kun nuo oireet eivät lainkaan muuttuneet minnekään päin. Eräs sairaanhoitajatar oli jo ennättänyt sairastua, jopa kuoliakin, ja toinenkin oli saanut tartunnan, ja kuitenkin heilui Ferrissin henki yhä elämän ja kuoleman välimailla, hän ei enää käynyt paremmaksi eikä huonommaksi entisestään. Useinkaan eivät elämä ja kuolema joutuneet noin kauan kamppailemaan keskenään, ja kamppaus oli aniharvoin niin tasaväkistä. Monina, monina tunteina ja silmänräpäyksinä olisi höyhenenkin paino saanut vaakalaudan heilahtamaan tasapainoasemasta, mutta yhä säilytti se tuon asemansa.