Part 9

Kun Lloyd oli niin odottamatta tuntenut Ferrissin siksi sairaaksi, jota hän oli tullut hoitamaan, ja jonka elämä riippui hiuskarvasta, paisui ja kutistui sydän hänen rinnassaan yhtä haavaa. Hänen ensi tunteenansa olivat ankarat omantunnontuskat. Miksi ei hän ollutkaan ennen ottanut tästä selkoa, miksi ei hän ollut tiukannut Bennettiltä tietoa tämän ystävän sairaudesta? Eikö hänen olisi itsensäkin pitänyt tuota ajatella? Eikö lavantauti ollut juuri se tauti, jota voi odottaa ja peljätä kaiken sen kärsimyksen jälkeen, minkä Ferriss oli saanut kokea? Nälkä ja ylenmääräinen rasitus jäämatkalla, ja sitä seuranneet kuukaudet valaanpyyntilaivassa, jossa ravinto oli kurjaa, likaisuutta joka paikassa ja ihmisiä sullottu ahtaaseen tilaan — eivätkö nuo kaikki seikat olleet omiaan synnyttämään lavantaudin?

Ja hänen itsensä levätessä ja huvitellessa maalla oli tuo mies, jonka hän oli tuntenut lapsuudestaan saakka, tuntenut paremmin ja kauemmin kuin yhdenkään muun ystävänsä, nujertunut kokoon ja päivä päivältä käynyt yhä sairaammaksi ja heikommaksi, kunnes hänen elämänsä nykyhetkellä oli heikko kuin värjyvä, lepattava kynttilänliekki, jonka vähinkin puhallus voi sammuttaa. Kuinka hän oli ollutkin typerä ja ajattelematon! Miksi ei hän sinäkin päivänä, jolloin hän oli tavannut Ferrissin odottamatta puistossa ja nähnyt hänen olevan niin menehtyneen ja voimattoman — miksi ei hän, joka oli ammatissaan niin kokenut ja harjautunut, ollut kohta huomannut, että kynttilä oli kuluttanut itsensä loppuun, että se jo oli sammumaisillaan? Nyt oli pelastus ehkä jo liian myöhäistä. Mutta Lloydin luontainen uhkamielisyys nosti harjaansa. Ei, hän ei tahtonut luovuttaa Ferrissin henkeä käsistään. Ei, ei, ei, ja tuhat kertaa ei! Ferriss kuului hänelle. Toisiakin hän oli pelastanut, joista hän oli välittänyt paljon vähemmän kuin tästä miehestä.

Viime potilaansa — tuon pikku tytön — hän oli tempaissut kuoleman sylistä yhdennellätoista hetkellä — eikö hänen siis tullut pelastaa Ferriss ennen kaikkia muita? Tämän taudin kehitys riippui suuremmassa määrässä sairaanhoitajasta kuin lääkäristä. Ja Lloydin usko itseensä, hänen ylpeytensä omista voimistaan, hänen lannistumaton itseluottamuksensa nousi jälleen pystyyn hänen sielussaan, väkevämpänä, puhtaampana, voitollisempana kuin koskaan ennen, nousi teräksen lujana uhmaamaan vihollisen hyökkäyksiä, levollisena, järkähtämättömänä, voittamattomana.

Ferrissin odottamattoman ja selittämättömän valheen Bennettille hän oli tykkänään unohtanut. Kuolema seisoi nyt Ferrissin pääpuolessa, ja silloin ei joutavilla pikkuasioilla ollut tilaa sairassuojassa. Ferrissin henki oli vaarassa. Muuta ei Lloyd nähnyt. Hän antautui hetipaikalla toimeensa.

Muutamin kuiskatuin sanoin selitti lääkäri hänelle taudin kehityksen ja laadun.

»Me olemme käyttäneet kuumeen lieventämiseksi jääpussia ja vesipussia kylmän ammekylvyn asemasta», sanoi tohtori. »Minä näet pelkään, että sydänkin on heikontunut.»

»Entä kinini?»

»40 ja 80 gramman vaiheilla aamuin ja illoin. Tässä on viime viikon ruumiinlämpötaulukko. Sittekun pääsemme tuohon asti» — hän näytti peukalonsa kärjellä 102° Fahrenheitiä — »uskallamme käyttää kylmää kylpyä, mutta ei muuten.» [Englannissa ja Pohjois-Amerikassa noudatetaan Fahrenheitin lämpöasteikkoa. 0°F = -17°C. Suom. huom.]

»Entä vatsanhuuhtelut?»

Tohtori purasi huultaan.

»Hm, se on arveluttavaa — suolissa on haavoja, ja jos ne läpäisevät, voimme toimittaa hautajaiset valmiiksi.»

»Onko ollut verenvuotoa?»

»Kahdesti viime viikolla, mutta ei erittäin vahvasti — pikemminkin se tuntui olevan hänelle vain hyväksi. Olemme antaneet hänelle eetteriruiskeita, jotta hän virkistyisi. Kaiken kaikkiaan, neiti Searight, tämä on mielenkiintoinen, mutta hyvin ilkeä tapaus — ilkeä kuin perisynti. Se tappoi minun ensimmäisen hoitajattareni — pienen, näppärän, tunnollisen tytön; mutta hänpä ei pitänytkään varaansa, söi ateriansa kiellostani huolimatta täällä sairassuojassa; niinpä sitten kävikin hullusti — tuli kuume, ripuli, yletyksiä, sairaala, kuolema, hautaus.»

»Entä neiti Wakely?»

»Hän sai heittää kesken eilen, ja kuitenkin oli hän saanut litrottain kreolinia aamuin ja illoin. En ymmärrä, kuinka se oikein kävi päinsä .. Niinpä niin, Jumala auttakoon meitä kaikkia! Tuossa hän nyt makaa — ja se on tänä hetkenä pääasia.» Hän katseli sairasvuoteeseen, ja kolmannen kerran tarkasteli Lloyd potilastaan.

Ferriss houraili hiljaa kuumehourailujaan, heikosti ja miltei kuulumattomasti virtasi sanoja hänen ruskeiksi kuivuneiden ja pykiväin huultensa välistä. Paitsi että poskipäät seisoivat luonnottoman koholla, ei hänen kasvoissaan voinut huomata suurta muutosta; mutta niiden väri oli käynyt merkillisen tummaksi. Jääpussi oli hänen otsallaan kuin pilkaksi pantu kruunu.

»Niin», sanoi Pitts, »minä olen odotellut vain teitä saadakseni itse vähän levähtää. Valvoin täällä koko viime yön. Toivon, että te nyt käytte minun paikalleni.»

Lloyd nyökkäsi, otti hatun ja hansikkaat yltään ja kävi valmistautumaan työhönsä. Pitts antoi hänelle vielä joitakin ohjeita ja lähti sitten tiehensä. Ensi hetkinä ei Lloydilla ollut paljon mitään tekemistä. Hän pani sairaalakengät jalkoihinsa ja hiipi kuulumattomasti ympäri huonetta, järjesti kaikki valmiiksi yötä varten ja muutteli joitakin esineitä. Sitten hän kohdisti huomionsa lääkkeisiin ja erotti huolellisesti kaikki desinfektioaineet varsinaisista lääkepulloista. Viimemainitut hän laski erityiselle pöydälle, otettuaan ensin selville niiden käytännön. Kininiä aamuin ja illoin, sulfanalia ja trionalia unettomuutta vastaan, eetteriä ruiskutettavaksi ihon alle äkillisissä heikkous- tai verenvuotokohtauksissa, morfinia kuumehourailuja ja kofeinia sydämenheikkoutta vastaan, wismuttia yletystä vastaan ja murskattua jäätä jääpussissa kuumeen äkkiä kovasti kohotessa.

Myöhemmin illalla hän mittasi potilaan ruumiinlämmön, tunnusteli hänen valtimoaan ja antoi hänen juoda peptoniseerattua maitoa — Ferrissin yhä mumistessa kuumehourailujaan. Kininiä hän antoi vasta luettuaan kolmasti pullon nimikirjoituksen, kuten hänen tapansa oli — ensi kerran pulloon tarttuessaan, toisen kerran siitä lusikkaan kaataessaan ja kolmannen kerran laskiessaan pullon jälleen pöydälle. Kaikki askareensa ja huomionsa, joka muutoksen vivahduksenkin sairaan tilassa, hän merkitsi muistiin paperiliuskalle, jotta tri Pitts aamulla sairassuojaan käydessään heti pääsi tutustumaan tilanteeseen.

Yö kului ilman muuta muutosta, kuin että valtimo ja ruumiinlämpö vaihtuivat niinkuin kävi odottaminenkin, mutta aamupuolesta sai Lloyd sen vaikutelman, kuin olisi Ferriss hetkiseksi palannut tietoisuuteen. Hänestä tuntui, kuin olisi ymmärtävä ilme palannut potilaan silmiin, kun hän ymmällään katseli ympäri huonetta. Mutta Lloyd, joka silloin istui vuoteen jalkapäässä, käänsi kasvonsa poispäin. Ei olisi ollut hyväksi, jos Ferriss tällöin olisi tuntenut hänet.

Lloydin täytyi ihailla tri Pittsin järkevyyttä, kun tämä oli tuonut Ferrissin mukanaan niin rauhalliseen paikkaan kuin kotiinsa Medfordiin. Tohtorilla ei ollut perhettä lainkaan, ja häntä itseään lukuunottamatta asui talossa ainoastaan taloudenhoitajatar ja keittäjätär. Useammin kuin kerran oli Pitts tehnyt kotinsa sairaalaksi, kun kysymyksessä oli jokin mielenkiintoinen tapaus, joka vaati tavallista suurempaa tarkkaavaisuutta. Talo sijaitsi hiukan tuon pienen rauhallisen huvilakaupungin ulkopuolella. Siinä vallitsi ainainen sunnuntaihiljaisuus. Öitä valvoessaan voi Lloyd aamupuoleen yötä kuulla heikon junan kolinan, kun se ajoi aseman ohi, minne oli matkaa puolisentoista kilometriä. Moniin aikoihin oli se ynnä ohi taapertavain lampaanvuonien määkynä ainoita ääniä mitä kuultiin. Välistä visertelivät myöskin linnut, herätessään aamuvarahin katonräystäällä ja puutarhan omenapuissa. Lloyd meni akkunaan, veti verhot syrjään ja jäi katselemaan ulos. Hän voi nähdä sen kappaleen tiestä, joka vei kaupunkiin, ja etempänä jonkin ison, neliskulmaisen kivitalon, jonka harjalla oli pyöreä kupu ja sillä lipputanko — se oli kai jokin koulu tai pankkitalo tai vapaamuurarirakennus. Tohtorin taloa ympäröivät pellot ja niityt, joilla unisia lehmiä seisoskeli. Yksi niistä muutti asentoa, ja hän oli melkein kuulevinaan sen pitkän, pärskyvän huohotuksen. Jossakin kaukana, monien kilometrien päässä, veteli kukko säännöllisin väliajoin aamuvirttään. Äkkiä vastasi toinen aivan läheltä — ja silloin kaikki kaiut heräsivät. Ensi kerran Lloyd tällöin huomasi kapean, kalpean valonsarastuksen itäisellä taivaanrannalla. Kello 8 tienoissa aamulla tuli tohtori hänen tilalleen, ja hänen lukiessa Lloydin muistiinpanoja ja tämän selitellessä yön menoa tuli taloudenhoitajatar sanoinaan, että aamiainen oli valmiina.

»Käykää nyt alas syömään, neiti Searight», sanoi tohtori. »Minä olen täällä sen aikaa. Taloudenhoitajatar näyttää teille huoneenne.»

Ennenkuin kävi aamiaiselle, meni Lloyd hänelle osotettuun huoneeseen — kukaan edellisistä sairaanhoitajattarista ei ollut asunut siinä — muutti siellä pukua ja pesi kätensä ja kasvonsa desinfektioivalla nesteellä. Ulos tullessaan tapasi hän tohtorin eteisessä, hattu ja keppi kädessä. »Nyt hän on nukahtanut», sanoi Pitts, »ja on aivan levollinen. Minä käyn vähän maantiellä saamassa raitista ilmaa. Taloudenhoitajatar istuu nyt hänen luonaan. Neljännestunnin kuluttua olen täällä jälleen. En ole ollut oven ulkopuolella viiteen päivään, ja tällä hetkellä ei ole mitään välitöntä vaaraa.»

Aamiainen oli katettu huoneeseen, jota tohtori sanoi »lasisaliksi». Se oli umpinainen kuisti, jonka yksi seinä oli pelkkiä akkunaruutuja ja antoi pienelle nurmikentälle, joka vietti omenapuiden lomitse alas maantielle. Se oli hyvin kaunis huone, ja sen oli sisustanut tri Pittsin sisar, joka oli pari vuotta asunut täällä Medfordissa. Täällä söi Lloyd aamiaisensa ypö yksin, ja täällä hänet myöskin Bennett tapasi. Ainoat vaununtapaiset ajopelit, mitä Medfordissa sai käsiinsä, jonkinlaiset neli-istuimiset työvankkurit, ajaa täristivät portin eteen, johon pärskyvät, höyryävät hevoset pysähtyivät. Ennenkuin vaunut olivat ennättäneet kunnolla seisahtuakaan, hypähti niiltä maahan korkea- ja rotevakasvuinen mies, mutta vasta sitten, kun tämä oli tullut puoliväliin pihatietä, tunsi Lloyd hänet. Bennett keksi hänet aivan samanaikaisesti, oikasi suoraan nurmikon poikki ja kävi sisään huoneeseen avoimena olevasta lasiovesta.

Lloydista tuntui koko huone kutistuvan pienemmäksi, kun tuo valtava hahmo astui sisään, ja hänen askeleensa lattian poikki — hänen raskaat, tarmokkaat ja itsetietoiset askeleensa — panivat lasiruudut tärähtelemään. Koskaan ei Bennett ollut niin vähän paikallaan kuin tässä hennon-hienossa huoneessa, jonka naiskäsi ja naisenaisti oli sisustanut kaikkine heiveröisine lasikoruineen ja kukkamaljakoineen. Ympäristö oli mitä jyrkimpänä vastakohtana hänen raa'an voimakkaalle hahmolleen. Hänen kasvonsa näyttivät pelottavan pontevilta huoneen hentoja, pehmeitä värejä vastaan, ja hänen hartiansa ja rintakupunsa eivät olleet koskaan näyttäneet niin mahtavilta kuin nyt. Nuo kulmikkaat kasvot kapeine, mataline otsineen ja valtavine leukaperineen, pienet, karsastelevat silmät ja iso, yhteenpuserrettu suu eivät olleet koskaan niin selvästi ilmaisseet tuon miehen taipumatonta, ylikuohuvaa hengen- ja tahdonvoimaa, hänen tärisyttävää tarmokkaisuuttaan. Kun hän seisoi siinä hänen edessään korkeana kuin kirkontorni, käsi tuolin selkälaudalla, tuntui Lloydista siltä, kuin tarvitsisi tuon mahtavan kouran vain pusertaa kokoon murskatakseen sirosti leikellyn selkälaudan, ja kun hän puhui, oli Lloyd kuulevinaan, kuinka ohuet, hennot posliiniastiat pöydällä kilahtelivat yhteen aivan kuin säikähtyneinä tuon syvän, jyrisevän äänen voimaa.

Lloyd huomasi jo ensi silmäyksellä, että Bennett oli ylen kuohuvassa mielentilassa. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset. Silmät säkenöivät kokoonpuserrettujen kulmakarvojen alta, hän puri hampaitaan yhteen, ja otsasuonet olivat pahoin pullistuneet. Bennett oli varmaan saanut kuulla, kuinka epätoivoinen Ferrissin tila oli. Ei siis käynyt ihmetteleminen hänen kiihottunutta tuultaan, kun hänen paraan ystävänsä henki oli vaarassa. Sellaisena hetkenä ei Lloyd voinut muistellakaan, että hän ja Bennett olivat viimeksi eronneet vihassa toisistaan.

»Mieleni on niin paha, ettette saanut sitä ennen tietää, Mutta muistatte kai, ettette sanonut, minne te matkustitte. Te olitte —»

»Mitä te täällä teette?» keskeytti Bennett hänet. »Mitä te tarkoitatte — minkävuoksi —» hän keskeytti omankin puheensa kootakseen hiukan ajatuksiaan. — »Tänne te ette saa jäädä», jatkoi hän sitten. »Tiedättekö te edes, mihin vaaraan te täällä alistutte? Teidän pitää hetipaikalla lähteä pois täältä.»

»Niin —», Lloyd hymyili vastatessaan, »tuo on asia, joka lähinnä kuuluu minulle itselleni. Sen te kyllä tiedätte, hra Bennett.»

»Minä tiedän, että teidän henkenne on vaarassa, ja —»

»Myöskin se on minun oma asiani.»

»Mutta minä tahdon, että siitä tulee myöskin minun asiani», sanoi Bennett kiireisesti. »Oh», huoahti hän syvään ja silitti kädellään tuolinselkää, »minkävuoksi meidän aina pitää kierrellä toisiamme? Minä en osaa lörpötellä ja viisastella jonnin joutavia. Miksi me tuhlailemme tällä tapaa sanoja, jotka vain sotkevat asiaa. Minähän rakastan teitä, ja olen tullut tänne kysymään teiltä — pyytämään teiltä, tarkoitan, että lähtisitte tiehenne tästä talosta, jossa te niin typerästi antaudutte vaaralle alttiiksi. Teidän täytyy tehdä se», lisäsi hän kiireisesti. »Minä pidän teistä niin paljon. Minä en saa sallia teidän leikkivän niin kevytmielisesti elämällänne, joka on liian kallis minulle. Onhan toisia naisia, toisia sairaanhoitajattaria, jotka voivat tulla teidän tilallenne. Mutta te ette saa jäädä tänne.»

Syvä närkästys valtasi Lloydin. »Tämä on minun toimialani», hän vastasi ja koetti hillitä suuttumustaan. »Minä olen täällä, koska se on minun velvollisuuteni.» Ja äkisti selvisi hänelle tuon miehen koko häpeämätön röyhkeys, hän nousi pystyyn ja sanoi tiukasti: »Pitääkö minun tehdä teille tiliä siitä, mitä teen? Minä olen täällä siksi, että tahdon olla täällä. Siinä on tarpeeksi. En aio sen pitemmältä väitellä asiasta teidän kanssanne.»

»Te ette siis tahdo lähteä täältä minun kanssani?»

»En!»

Bennett mietti hetkisen, ennenkuin keksi mitä sanoa.

»Minä en osaa pyydellä ketään ja mitään. Siihen en ole harjautunut. Teidänhän pitäisi tietää, kuinka vaikeata se minulle on, ja teidän pitäisi myöskin ymmärtää, kuinka äärettömän tärkeä tämä asia minulle on, kun kerran käyn pyytelemään teitä, rukoilemaan teiltä, niin nöyrästi kuin osaan, että lähtisitte pois täältä — nyt hetipaikalla. Juna lähtee tunnin päästä kaupunkiin, siellä on kyllä joku, joka näinkin odottamatta on valmis tulemaan tilallenne. Mehän voimme sähköttää — tuletteko siis?»

»Oletteko te aivan järjiltänne?»

»Lloyd, ettekö te huomaa, ettekö todellakaan voi ymmärtää? Minusta tuntuu, kuin te silmät ummessa juoksisitte ehdoin tahdoin kadotuksen kuiluun.»

»Minun paikkani on täällä. Minä en jätä sitä.» Lloyd kävi aivan ymmälleen nähdessään, mitä Bennett nyt teki. Hän rauhoittui näet aivan äkkiä ja katsoi kelloonsa.

»Minä erehdyinkin», sanoi hän. »Junan lähtöön on vielä viisi neljännestä. Meillä on enemmän aikaa kuin luulinkaan.» Ja pannen äänensävyynsä niin suurta hellyyttä kuin hänelle oli mahdollista, hän sitten lisäsi: »Lloyd, tottahan siis lähdette minun kanssani?»

»Ei, mutta tämähän käy yhä hullummaksi ja hullummaksi», vastasi tyttö. »Minä en tiedä, hra Bennett, onko teidän tarkoituksenne loukata minua, mutta joka tapauksessa te siinä näytätte onnistuvan hyvin. Kukaan ei ole pyytänyt teitä tulemaan tänne. Te tunkeudutte toisten yksityisasuntoon, ja te koetatte tunkeutua minun ja minun työni väliin. Jos luulette tehoavanne minuun sankarieleinenne ja uljaine sanoinenne, niin erehdytte suuresti. Te olette onnistunut tekemään vain sangen mitättömän vaikutuksen.»

»Olkoon niin», vastasi Bennett välinpitämättömästi ja kohautti hartioitaan, »minulle se on yhdentekevää. Minä olen päättänyt, että te poistutte täältä vielä tänäpäivänä, ja te voitte olla aivan varma, neiti Searight, että minä saan tahtoni perille.»

Lloyd veti syvään henkeään. Nyt hän vasta keksi, minkälainen mies oli häntä vastassa. Häntä ympäröi sellainen varmuuden ilmakehä — nyt kun hän oli levollinen — että vastarinta kilpistyi siitä.

Mutta myöskin hänen oma uhkamielisyytensä kohotti nyt harjaansa. Hän muisti, kuka hän itse oli. Jos Bennett oli vahva, tahtoi hän olla väkevä, jos Bennett oli taipumaton, tahtoi hän olla sitkeä, jos Bennett oli luja, ei hänkään tahtonut antaa myöten. Koskaan vielä ei hän ollut pettänyt velvollisuuttaan, milloinkaan hän ei ollut sallinut kenenkään pysähdyttää häntä tiellä, jonka hän tiesi oikeaksi. Nytkö hänen piti hairahtua siltä? Tietoisuus omasta vastusvoimastaan tuli hänelle avuksi. Bennett oli vahva, mutta hänkin oli sitä. Missä koko maailmassa löytyikään voima, joka voisi murtaa hänen tahtonsa? Kun se ei edes onnistunut kuolemallekaan, niin kukapa kuolevainen ihminen siihen pystyisi!

Ja Lloydille selvisi yht'äkkiä nykytuokion merkitys, tilanteen koko hirvittävä vakavuus. He olivat molemmatkin panneet kaiken voimansa tämän yhden ainoan kortin varaan. Kaksi erinomaisen vahvaa luonnetta seisoi aseissa toisiansa vastassa. Sovinnosta ei enää voinut olla puhettakaan, heidän oli mahdotonta tulla puolitiessä toisiansa vastaan. Joko hän tai Bennett joutuisi tappiolle. Toisen heistä täytyi nujertua ja nöyryyttyä, niin ettei koskaan enää voisi suoristautua. Tässä pienessä haurasseinäisessä huoneessa tulisi kaksi päämiestä koettelemaan voimiaan.

»Tarvinneeko minun sanoa teille», virkkoi Bennett, »että teidän henkenne merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu asia koko maailmassa? Ettekö luule, että minä olin yhtä lujasti päättänyt voittaa, kun kaikkien miesteni henki riippui minusta? Sillä kertaa minä voitin — enkö siis voittaisi nytkin, kun niin paljon enemmän on minulle kysymyksessä. Minä en ole tottunut joutumaan tappiolle, enkä joudu nytkään. Olkaa varma siitä, ettei mikään voi pidättää minua.»

Lloydin oli mahdoton säilyttää malttiaan moisen hyökkäyksen tiellä. Hänen omanarvontuntonsakaan ei olisi sitä sallinut.

»Ja luuletteko te sitten ehkä, että voitte kohdella minua kuten matruusejanne», sanoi hän. »Mitä oikeutta teillä on minuun? Olenko minä teidän käskettävänne? Luuletteko te minun alistuvan teidän hirmuvaltaanne? Te ette ole nyt Koljuhin-vuonossa, hra Bennett.»

»Te olette se nainen, jota minä rakastan», vastasi mies kiihtyneesti, »ja minä vannon, että teen kaikkeni pelastaakseni teidän henkenne.»

»Entä minun rakkauteni teihin, jonka sanotte merkitsevän teille niin paljon — luuletteko herättävänne sen tuolla tapaa? Vaikkapa otaksuisimmekin, että te voisitte taivuttaa minut pötkimään velvollisuuttani pakoon, niin luuletteko te, että se saisi minun sitä enemmän rakastamaan teitä? Ajatelkaahan vähän tarkemmin.»

Mutta Bennett ei välittänyt muusta kuin yhdestä ainoasta vastauksesta. Hän iski kämmenensä läjähtäen yhteen ja sanoi:

»Minä ajattelen ainoastaan pelastaa teidän henkenne.»

»Niin, minun henkeni — mutta mistä te tiedätte, että minun henkeni on vaarassa? Jos me toraamme, niin etsikäämme edes järkevää syytä toraamme. Kuka sanoo, että minun henkeni on vaaralle alttiina, kun jään tänne?»

»Lähtekää ensin täältä, sitten saamme puhella siitä.»

»Minä olen sallinut teidän puhella jo liiaksikin», tiuskasi Lloyd suuttuneesti. »Käykäämme itse asiaan. Te ette voi taivuttaa ettekä houkutella ettekä pakottaa minua kääntämään selkääni velvollisuudelleni. Oletteko ymmärtänyt, mitä sanon? Tämä on minun viimeinen sanani. Te, joka olette ollut joukon johtaja, mitä te olisitte sanonutkaan, jos joku teidän väestänne olisi vaaran hetkenä paennut vartiopaikaltaan? Minä sanon teille, mitä silloin olisitte tehnyt — te olisitte ampunut hänet kuin koiran, ja te olisitte halveksinut häntä, ja nyt te tahtoisitte tulla halveksimaan minuakin. Onko teistä vähintäkään järkeä tuollaisessa menettelyssä?»

Bennett näpsäytti vain sormiaan.

»Järki menköön hitoille!»

»Mutta teidänhän täytyisi silloin halveksia minua ja saada minutkin halveksimaan itseäni.»

»Teidän henkenne —» alotti Bennett uudelleen.

Mutta silloin Lloyd kuohahti: »Minun henkeni! Minun henkeni! Eikö ole mitään kallisarvoisempaa kuin ihmishenki? Sehän pitäisi teidän toki ymmärtää paremmin kuin kenenkään toisen! Olkaa jälleen oma itsenne, olkaa se, joksi teitä luulin. Teillä on teidän omat lakinne, antakaa minun pitää omani. Te ette olisi voinut olla se, mikä olette, ette olisi saanut tehdyksi, mitä teitte, jollei teille ollut olemassa jotain korkeampaa kuin henkenne. Täytyyhän teidän toki myöntää, ettette olisi voinut rakastua minuun, jollette olisi uskonut, että minä olen teidän vertaisenne. Jos tietäisitte, että minä olen pettänyt velvollisuuteni, ette voisi enää rakastaa minua. Jos tietäisitte, että olette saanut minut toimimaan vastoin vakaumustani, niin ette voisi enää rakastaa minua. Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse. Te piditte minusta, koska tiesitte, että olin luja ja rohkea ja rehellinen ja yläpuolella kaiken pikkumaisuuden. Ja nyt te tahdotte, että pötkisin pakoon, pettäisin, kavaltaisin tehtäväni, ja te sanotte sen tulevan siitä, että rakastatte minua.»

»Siinäpä oli liian paljon sanoja minulle. Minä en osaa väitellä kanssanne, eikä siihen ole aikaakaan. En ole tullut tänne — jutustamaan teidän kanssanne.»

Milloinkaan ei Lloyd ollut niin suutuksissaan kuin tänä hetkenä. Hänen kasvojensa syvä puna oli äkkiä vaihtunut harvinaiseksi, kalpeudeksi, hänen tummansiniset silmänsä oikein suitsivat kipeniä. Hän ojentausi aivan suoraksi.

»Kuten tahdotte», hän sanoi. »Emme siis jatka puhetta. Suokaa anteeksi, hra Bennett, nyt minun täytyy lähteä. Menen työhöni.»

Bennett seisoi hänen ja oven välissä. Hän ei liikahtanut paikaltaan. Sitten hän sanoi vakavasti:

»Älkää tehkö niin. Älkää pakottako minua menemään liian pitkälle.»

Lloyd tuijotti häneen suurin silmin.

»Ettehän tarkoittane — Te ette rohkene —»

»Minä toistan, että tulen tekemään sen, mikä on mielessäni.»

»Ja minä toistan, etten jätä potilastani.»

Bennett kohtasi hänen katseensa ja kiinnitti sen omaansa. Matalalla äänellä ja verkalleen hän vastasi ainoastaan kahdella sanalla:

»Teidän — täytyy.»

Molemmat vaikenivat. He katselivat toisiaan suoraan silmiin, molemmat yhtä jäykästi. Kului moniaita silmänräpäyksiä. Miehen tahto ja naisen vastarinta olivat kohonneet huippukohtaansa. Seuraavassa tuokiossa täytyi toisen niistä alistua.

Ja silloin tuntui Lloydista, kuin olisi hänen sisässään särkynyt jotakin — jotakin, jota hän ei voinut selittää eikä nimittää. Jokin hämärä vaisto hänen sielussaan, joka muuten oli niin rehellinen ja suoraviivainen, alkoi horjahdella. Miina oli räjähtänyt ja avannut ammottavan haudan. Hänen teräksinen tahdonvoimansa, josta hän oli ollut niin ylpeä, hänen itsenäisyydentarpeensa, hänen korskea itseluottamuksensa ja varma lujuutensa — kaikki se suli nyt olemattomiin tuon tulisen tahdon tieltä, joka ummisti silmänsä ja tukitsi korvansa kaikelle muulle, tuon valtavan, taipumattoman rautaoven edessä. Ja yht'äkkiä avautuivat Lloydin silmät, ja hän huomasi olevansa heikko, koska oli nainen. Oliko hän siis erehtynyt itsestään? Eikö nainenkin voinut olla vahva? Oliko hänen voimansa vain perustunut hänen alkuperäiseen heikkouteensa — ei hänen omaan yksilölliseen heikkouteensa, vaan hänen sukupuolensa heikkouteen, naisen luontaiseen heikkouteen? Oliko hän rakentanut luonteensa valloittamattoman linnoituksen juoksevalle hiekalle?