Part 7

»No, sinussa sitä kanss' on risti, he — siin' on nyt kalasi!» sanoi rouva Applegate, jonka huomio äkkiä kääntyi jälleen hänen lemmikkiinsä. »Ja pysykin sen kanssa oven ulkopuolella.» Hän potkasi kissaa, ja Carley-Joe vetäytyi rakennuksen taa sadevesitynnörin suojaan, jossa sen voi kuulla syövän saalistaan kumeasti muristen, aivan kuin olisi tusina vihamiehiä kärhennellyt sen korvallisilla.

Lloyd, joka nyt oli ennättänyt pitkälle maantielle, sai ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen Roxia. Se oli alottanut leikin näyttämällä kelpo juoksutaitoaan vaikka koko maailmalle, mutta ennenpitkää se oli leikistä niin hermostunut, että vähät välitti edes ajajastaankaan. Se oli kasvanut kaupungissa, ja äkillinen siirtyminen korkeitten kivimuurien keskeltä aukeaan luontoon ei ollut vaikuttanut siihen oikein terveellisesti. Sillä oli hämärä aavistus omasta voimastaan, mutta ilkeyttä ei siinä ollut rahtuakaan. Sen päähän ei olisi koskaan pälkähtänyt ruveta potkimaan ja vikuroimaan, mutta sillä oli valtava halu päästää raisu luontonsa valloilleen ja ravata minkä kavioista pääsi.

Mutta hänen takanaan istui tyyni, vakava, ylivoimainen tahto — sen se tajusi kiristettyjen suitsien kautta. Päätänsä se ei voinut kääntää ja katsahtaa taakseen, mutta se tiesi hyvin, että Lloyd piteli tanakasti kiinni ohjaksista, että hänen kätensä valkohansikkaissakin olivat kyllin vahvat pitelemään sitä aisoissa. Ja sitäpaitse se tiesi ja huomasi, ettei Lloyd ottanut sen vauhkoutta vakavalta kannalta eikä ollenkaan pelännyt sitä. Se tiesi, että Lloyd voi silmänräpäyksessä ymmärtää, milloin se tahtoi hypätä tien oheen tai särkeä aisansa, ja että se viime tingassa saisi sivalluksen ruoskasta — oikein kunnollisen, poikki lavan — ja sitä häpeää ei Rox voinut sulattaa. Ja olihan Lloyd sitäpaitsi jo kerran tänään sanonut sitä vanhaksi porsaaksi.

Lloyd ajoi huoletta eteenpäin. Hän oikein nautti tästä taistelusta hevosen itsenäisyydenkaipuun ja oman tanakkakätisyytensä välillä. Ei, Rox ei tulisi saamaan tahtoaan perille, se ei saisi silmänräpäykseksikään riemuita väkevämmyydestään. Se ei saisi väkivallalla eikä viekkaudella häntä antamaan edes hiukkastakaan perään sen tahdolle. Hän tahtoi itse olla tilanteen herra.

Puolisen tunnin kamppailun jälkeen hän oli saanut hevosen taltutetuksi ja ajeli nyt verkalleen metsätietä, joka kulki pitkin jyrkkää, tammivesaikkoa kasvavaa kalliorinnettä, josta irtonaiset kivilohkareet monin paikoin pistivät esiin muodostaen omituisia, haaveellisia ryhmiä. Nyt tuli eteen kapea — liiankin kapea — silta, jossa ei edes ollut sivukaiteitakaan. Silta oli niin kapea, että jahtirattaat juuri mahtuivat sille, ja tietäen mitä niin vauhkolta hevoselta kuin Roxilta voi odottaa ajoi Lloyd siltaa lähestyessään käyden. Mutta äkkiä osui hänen silmiinsä omituinen näky. Hän pysähdytti hevosen kerrassaan.

Muutaman kymmenen metrin päässä sillasta hän näki kaksi koiraa, jotka ilmeisesti olivat olleet vimmatussa tappelussa keskenään. Monet kivet olivat niiden hurmeen tahraamat, ruoho ja pikkuvesat olivat laajalta revityt juurineen ylös, ja irtonaisia karvatukkoja näkyi siellä täällä. Lloyd tunsi kohta toisen koirista. Se oli Dan, hänen talonsa täplikäs kettukoira — koko seudun ilmetty kauhu. Mutta nyt se makasi kyljellään, toinen etukäpälä murskautuneena, kurkku nahattomaksi purtuna ja pää isossa verilätäkössä. Se oli kuollut tai ainakin teki kuolemaa. Dan parka oli taistellut viimeisen taistelunsa, se oli viimeinkin tavannut voimakkaampansa.

Lloyd katsahti taistelun voittajaan; ja yhä uudelleen ja tiukempaan kiinnittyivät hänen katseensa siihen.

»Tuopa on merkillinen koira», hän ajatteli.

Se oli todellakin merkillinen otus. Roteva, voimakas ruumis oli ruskean karvan peittämä, joka oli niin tiheä, paksu ja pehmeä, että se muistutti sudenturkkia. Suipot korvat seisoivat aivan pystyssä, kurkku oli pitkä ja kapea ja silmät pyöreät ja vinosti päässä. Rinta oli suhteettoman leveä, etujalat lyhyet ja voimakkaat. Kaulassa oli otuksella leveä nikkelikaulain. Mutta Lloydin katsellessa ja ihmetellessä sitä vaunuistaan, antoi otus hänelle ilmeisen todisteen siitä, että sen luonto oli yhtä yllättävän merkillinen kuin ulkomuotokin. Silmättyään kuin ohimennen uusiin tulokkaihin se käännähti ympäri, murahteli hiukan kaatuneelle vastustajalleen ja rupesi sitten yht'äkkiä syömään sitä.

Lloyd voihkasi närkästyksestä ja inhosta. Tosin oli Dan saanut surmansa, mutta se oli tapahtunut rehellisessä taistelussa, ja epäilemättä oli Dan tapansa mukaan ollut hyökkäävänä puolena. Lloyd ei voinut olla aluksi hiukan ihailematta voittajaa, mutta aivan kuulumatonta oli, että se nyt taistelun tauottua kävi aivan levollisesti syömään kukistunutta vihollistaan, ilman raivon ja vihan merkkiäkään. Se oli inhottavaa! Lloyd tarttui ruoskaansa.

»Hyi häpeä sinua!» huusi hän. »Senkin ilkeä peto. Et saa — mene matkoihisi!»

Sillalle saapui kävellen jokin mies, ja Lloyd pyysi hänen pitelemään hevosta hetkisen aikaa. Rox oli niitä hevosia, jotka hiljaa seistessään ovat lauhkeita kuin lampaat, eikä häntä pelottanut lähteä sen luota, kun oli joku joka piteli sitä paikoillaan. Hän hypähti alas ruoska kädessä. Dania hän ei voinut enää auttaa, mutta ainakin tahtoi hän tuoda sen kaulaimen takaisin rouva Applegatelle. Tuo ihmeellinen koira peräytyi vähän. Ja merkillisintä kaikessa sen olennossa oli sen järkähtämätön levollisuus. Ei se nytkään osottanut vähintäkään hurjuuden merkkiä.

»Juuri tuo tekeekin sen niin inhottavaksi», ajatteli Lloyd ja tavoitti sitä ruoskallaan. Koira asettui istumaan ja katseli häneen rauhallisesti kieli ulkona suusta. Saatuaan kaulaimen irti Danin kaulasta ja viskattuaan sen vaununistuimen alle kysyi Lloyd mieheltä, tiesikö hän, kelle vieras koira kuului.

»Ei ole aavistustakaan, neiti Searight, en ole ikänä nähnyt sellaista otusta näillä mailla. Tuo toinen oli tuolta Applegaten talosta.»

»Tulehan tänne, että saan nähdä», houkutteli Lloyd vierasta koiraa ja piilotti ruoskan selkänsä taa. »Näytähän kaulaintasi.»

Hän ei välittänyt miehen varoituksista, vaan kävi koiraa kohti, vihellellen ja toinen käsi ojolla, ja se todellakin lähestyi häntä — ensin vähän epäluuloisesti, mutta piankin muikistellen ja imarrellen. Lloyd työnsi kätensä sen paksuun kaulaturkkiin ja pyöritti nimilevyn näkyviin. Siihen oli piirretty: _Kamiska. »Frejan» pohjoisnaparetkikunta. Ward Bennettin oma_.

»Onko kaulaimeen kirjoitettu jotain?» kysyi mies.

Lloyd kiinnitti irtautuneen hiusneulan tiukemmin tukkaansa.

»Ei — ei mitään, mikäli voin nähdä.»

Hän nousi jälleen rattaille ja antoi lantin miehelle. Tämä katosi tienkäänteen taa. Mutta juuri kun Lloydin piti ruveta ajamaan edelleen, kuuli hän aivan kohdaltaan ylhäältä mäenrinteeltä kivien rapinaa, pensaikon kahinaa ja terävän vihellyksen. Kamiska nousi neljälle jalalleen, heristi korvansa pystyyn ja lähti säntäämään rinnettä ylös Ward Bennettiä vastaan, joka hyppeli alaspäin törmältä törmälle, pidellen kiinni tammen vesoista.

Hän oli puettu pitkää kävelymatkaa varten, jaloissa polvihousut ja suunnattomat, naulapohjaiset kengät, Muuna pukuna hänellä oli vanha ratsastustakki ja kudottu villatakki, selässä pieni nahkareppu ja kädessä lyhytvartinen geologin-vasara.

Sellaisena näki Lloyd hänet pitkän väliajan jälkeen — näki hänen jälyt, karkeat kasvonsa, esiintyöntyvät, miltei epämuotoiset leukaperät, ison, eläimellistä tahdonvoimaa ilmaisevan suun, valtavan, neliskulmaisen leuan, kapean, sisäänpainuneen otsan ja tuuheitten kulmakarvojen alta välkkyvät terävät, kalastelevat silmät. Bennettin jylhä, karkea bassoääni kumisi raskaasti ja särähdellen syvältä rinnasta; se oli ääni, joka soveltui käskemään miehiä, mutta ei puhuttelemaan naisia.

Lloyd oli tottunut hillitsemään itseänsä, kun se oli tarpeen; niinpä hän nytkin istui hiljaa rattaidensa korkealla istuimella, kädet vain puristuivat kiinteämmin ohjasten ympärille. Hän oli usein mietiskellyt, mitä hän tällaisena hetkenä tulisi tuntemaan ja tekemään, ja nyt hän huomasi, ettei hän tuntenut mitään suurta iloa, mitään valtavaa mielenliikutusta; mutta että nyt oli tärkeintä osata joka hetki säilyttää mielenmalttinsa.

Ajatukset pyörivät hurjasti hänen päässään. Neljään vuoteen he eivät olleet nähneet toisiaan. Kerran hän oli jo luullut Bennettin kuolleen. Mutta hän oli pelastunut, tullut kotiin ja lähtenyt suoraapäätä tapaamaan häntä, välittämättä vähääkään ympärillään kajahtelevasta suosiomyrskystä. Tällä kohtaamisella tuli joka tapauksessa olemaan ratkaiseva merkitys ainakin toiselle heistä. Mitähän he sanoisivatkaan toisilleen? Kuinka he selviytyisivät tästä vaikeasta tilanteesta?

Mutta nyt oli ratkaiseva silmänräpäys tullut, äkisti ja ilman että siihen ennätti valmistautua. Ei ollut aikaa etsiä sopivia sanoja. Kun hän perästäpäin muisteli tätä kohtaamista, tuntui hänestä, että se oli heille kummallekin tullut sopimattomaan aikaan, ja että jos heidän puhelunsa olisi merkitty muistiin, olisi se näyttäytynyt vallan tyhjäksi ja ylimalkaiseksi.

Bennett otti lakin päästänsä, astui vaunuja kohti ja tervehti:

»Kas vain, sehän on neiti Searight!»

Ja Lloyd ojensi hänelle oikean kätensä vasemman ylitse, joka yhä piteli ohjaksia tiukalla, puristi hänen kättänsä ja vastasi:

»Hyvää päivää, hra Bennett — hauska nähdä teitä. Mistä päin te tulette?»

»Lähinnä kaupungista — ja sitä ennen 76. pohjoiselta leveysasteelta.»

»Minä onnittelen teitä. Olimme melkein menettäneet kaiken toivon saada enää nähdä teitä.»

»Paljon kiitoksia», sanoi Bennett. »Omatkaan toiveemme eivät juuri olleet ruusunväriset — koko aikana. Mutta minulla ei ole vielä tähän asti ollut oikein sellaista tunnetta, että todellakin olisin palannut — no niin, ennenkuin vasta Bannisterin ja Fourth Laken välimaille tultuani», hän lisäsi, ja hänen kasvoilleen levisi hänelle ominainen tyly hymy.

»Ja nytkin jouduitte liian myöhään», virkkoi Lloyd. »Teidän koiranne on tappanut meidän Danimme, ja mikä vielä pahempi, se tahtoi syödä sen suuhunsa. Sehän vasta on kauhea peto.»

»Kamiska — niin kyllä», vastasi Bennett miettiväisesti. »Niin, se on minun omaa syytäni, sillä minä näytin sille huonon esimerkin. Minä söin itse sen toverin, ja kerran piti vähältä, etten syönyt Kamiskaakin. Mutta siitähän ei meidän pitänyt puhella.»

»Te näytätte hiukan rasittuneelta, hra Bennett.»

»Eikä ihmettä. Tohtori sanoi, että minun pitäisi lähteä maalle saadakseni jälleen ruusuja kalpeille poskilleni. Niinpä tulin sitten tänne harrastamaan geologisia tutkimuksia. Se tekosyy voi olla yhtä hyvä kuin mikä muu hyvänsä.» Sitten huudahti hän äkkiä: »Halloo, siivolla sinä! Joutukaa alas rattailta, neiti Searight!»

Kaikki oli käynyt niin äkisti, ettei kumpikaan voinut perästäpäin sanoa, kuinka se oli oikein käynyt päinsä. Arvatenkin oli Bennett kavutessaan alas jyrkkää rosorinnettä saanut ohutta maaperää kannattavan irtonaisen soran liikehtimään, ja nyt vyöryi soraa, kiveä ja jäkkäpensasta virtanaan alas tielle ryöpyttäen ilmoille mahtavan pölypilven.

Rox hypähti syrjään, ja Lloyd kiristi ohjia liiaksi, jolloin hevonen taivutti kaulaansa, ja päitset katkesivat helähtäen kuin jousenjänne. Hevonen kimmoutui koholle ja viuhtoi vimmatusti päätänsä kirvoittuakseen irti kuopimista. Sitten se notkisti alaleukansa rintaa vasten, ja silloin se yht'äkkiä sai päähänsä, että nyt ei ainakaan mikään ihmisvoima kyennyt hillitsemään sitä. Se ei enää hyppinyt koholle, se taivutti takajalkojaan alaspäin ja oli juuri aikeissa lähteä karkaamaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli Bennett kohdalla, tarttui hevosta kuolaimiin ja koetti kiskoa sitä takaperin. Lloyd seisoi puoleksi pystyssä rattailla, ohjakset kiedottuina moneen kertaan käsien ympärille, hänen pitkät, voimakkaat käsivartensa olivat suorina eteenpäin, ja hän veti hevosta kaikin voimin taaksepäin, itse huojuen ja heilahtaen joka tempauksessa. Mutta kun päitset olivat katkenneet, olisi Lloyd yhtä hyvin saanut koettaa pidellä höyryveturia kurissa. Bennett oli luonnostaan hyvin väkevä, mutta edellinen kärsimysten aika oli kalvanut hänen voimiaan. Kuolaimiin tarttuessaan ja hevosen tehdessä ensimmäisen turhan karkausyrityksensä hän oli kohta huomannut, ettei kamppailusta tulisi tasaväkinen. Hän voi pidellä Roxia sekunnin, pari, ehkäpä kolmekin, mutta sitten se riehtaantuisi valloilleen. Ja oja oli vain kymmenkunnan metrin päässä, ja sen yli vei silta — jossa ei edes ollut suojakaiteita.

»Joutukaa, neiti Searight», huusi hän uudestaan. »Hypätkää alas maahan. Me emme kykene pitelemään sitä. Sukkelaan, tehkää niinkuin sanon, hypätkää!»

Mutta Rox tempasi hänet kumoon ja tömisteli takakavioitaan maahan, niin että kallioperustainen maantie kumisi kuin jättiläisrumppu. Bennett ponnisti koko voimallaan maaperään, ja hampaat irvessä, kasvot veripunaisina ja suonet korkeina koholla hän nyki ja tempoi kuolaimista, niin että hevosen suu repeytyi veriseksi. Mutta siitä ei ollut apua, tuossa tuokiossa oli Rox pääsevä valloilleen.

»Hypätkää alas, sanon minä!» huusi hän taasen ja katsahti taakseen. »Silmänräpäys vielä, ja se karkaa menojaan.»

Lloyd päästi irti ohjaksista ja kääntyi hypähtääkseen rattailta. Mutta hänen pitkä ratsastushameensa oli kasautunut rattaidenpohjalle ja kietoutunut hänen jalkojensa ympärille, kun hän nousi pystyyn. Rattaat heilahtelivat kuin laiva kovassa aaltoilussa. Kahdesti hän koetti irrottautua, pidellen kädellään kiinni likasuojuksesta. Mutta sitten tärähtivät vaunut äkkiä eteenpäin, jolloin hän putosi polvilleen. Rox oli vapaa — nyt oli kaikki apu ohi.

Ei sentään aivan. Kuin välähdyksessä hän näki — aivan kuin hänen ohitsensa lennähtävänä hirmunäkynä — mitä alhaalla tiellä tapahtui aivan hänen silmiensä edessä. Hän näki miehen ja hevosen kamppailevan keskenään elämästä ja kuolemasta, näki keltaisen maantien hänen ja ojan välillä, ojan itsensä ja sen yli vievän kapean sillan. Sitten hän näki tuon lyhytvartisen geologi-vasaran suhahtavan ilmassa. Se putosi sukkelaan alas, armottomasti, yhdellä ainoalla iskulla. Rattaat menivät nurin, ja Rox vaipui hitaasti polvilleen ja lysähti sitten aivan hervottomana kokoon. Se kaatui aisan yli, joka riuskahti poikki sen painon alla, ja puistatus kävi hevosen ruumiin läpi, kun se veti viimeisen, pitkän, värähtelevän kuolinhuokauksensa.

V.

Kun Lloydin vihdoinkin onnistui kirvottautua irti ja hypätä alas rattailta, juoksi Bennett joutuun häntä vastaan ja veti hänet kädestä kauemmaksi onnettomuuspaikalta.

»Oletteko loukkaantunut?» hän kysyi. »Vastatkaa toki, oletteko loukkaantunut?»

»Ei, en vähintäkään.»

»Kuinka pistikään päähänne lähteä ajamaan sellaisella hevosella? Sitä ette tee enää toista kertaa. Minä kiellän sen teiltä.»

Lloydin mieli oli liiaksi järkytetty, niin että hän ei ensimmältä voinut saada sanaakaan suustaan, vaan jäi seisomaan hievahtamatta keskellä tietä ja katseli Bennettiä, joka riisui valjaat kuolleelta hevoselta, pani ne vaunun istuimen alle ja veti rattaat tienreunalle. Sitten hänen vihdoinkin onnistui malttua, ja hän yritti laskea leikkiäkin.

»Minusta tuntuu, hra Bennett, että te menettelette jokseenkin omavaltaisesti minun valjaitteni suhteen —»

»Istukaa», komensi Bennett. »Tehän aivan vapisette. Istukaa tuolle kivelle.»

»— ja minun itsenikin suhteen», lisäsi Lloyd, vaipuen osotetulle kivelle, sillä aikaa kun Bennett yhä puuhaili vaunujen ja valjaiden kera.

»Mieleni on paha, että minun täytyi tehdä näin», vastasi Bennett, »mutta muutakaan apua ei ollut. Joko olisitte seuraavassa silmänräpäyksessä lentänyt pää edellä kivipohjaiseen ojaan tai olisitte ruhjoutunut kuoliaaksi tiellä.»

»Vanha Rox parka», kuiskasi Lloyd, »minä pidin siitä niin paljon.»

Bennett asettui hänen eteensä, kun hän nousi kiveltä. Hänellä oli Lloydin ajelutakki käsivarrellaan ja ruoska kädessä.

»Ei, älkää menkö sitä katsomaan. Se ei näytä hyvältä. Nyt seuraan teitä kotiin. Älkää välittäkö rattaista, minä pidän kyllä huolen, että ne noudetaan kotia.»

»Ja pitäkää myöskin huolta siitä, että Rox tulee haudatuksi — tänne tai jonnekin muualle. Minä en siedä ajatella, että se makaa tuolla varisten ruokana. Kunpahan vain tietäisin, että muuta neuvoa ei ollut. Hra Bennett, oletteko siitä aivan varma?»

»Muuta ei ennättänyt ajattelemaankaan. Vaara oli liian täpärällä.»

Mutta Lloydin oli vaikea saada tuota kauhunkuvaa karkotetuksi ajatuksistaan. Bennett oli suhtautunut tilanteeseen niin kylmästi ja milteipä tunteettomasti, että Lloyd aivan ällistyi ja rupesi melkein pelkäämään häntä. Hänen tekonsakin ilmaisi sellaista alkeellista raakaa voimaa, joka ei juuri ollut tämän vuosisadan perintöä. Hänhän tuntui tavallaan ponnahtaneen näyttämölle jostakin parin vuosituhannen takaa. Hänen väkivaltaisuutensa ja riihottomuutensa muistutti mieleen niitä aikoja, jolloin ihmiset tappelivat eläinten kanssa kivinuijat tai paljaat nyrkit aseina. Mutta samalla ilmaisi hänen päättäväinen esiytymisensä henkistä ja ruumiillista voimaa, jota ei mikään voinut pysähdyttää, joka aina kulki suorinta tietä maalinsa perille ja valitsi yksinkertaisimmat keinot tarkoituksensa saavuttamiseksi, joka kohosi yläpuolelle kaikkia ihmisarveluja ja sopivaisuuden näkökohtia, törmäsi suoraan eteenpäin ja asian ytimeen, murskaten esteet ja vastukset tieltään kesyttömällä, silmittömällä häikäilemättömyydellä.

Kesti kauan, ennenkuin he kykenivät puhumaan muusta kuin äskeisestä tapahtumasta; mutta kun he pääsivät siitä irrottumaan, johtuivat he puhelemaan Richard Ferrissistä. Bennett ylisti häntä pilviin saakka ja kertoili hänen miehuullisesta sitkeydestään paluumatkalla; silloin rohkeni Lloyd vihdoin vähän epäröityään kysyä: »Kuinka hra Ferriss jaksaa? Te mainitsitte kirjeessänne hänen olevan kipeän.»

»Sitä hän onkin», sanoi Bennett, »enkä minä olisi suinkaan lähtenyt hänen luotaan, jollen olisi tiennyt sinne jäämällä tekeväni hänelle enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Mutta tohtori, joka hoputti minua matkaan, on luvannut sähköttää minulle, jos hän käy kipeämmäksi. Uskon nyt hänen sanansa, että tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»

Mutta Lloydin kohtaamisen vaikutuksesta ynnä äskeisen tapahtuman aiheuttamasta mielenliikutuksesta johtui, että Bennett aivan unohti, ettei hän ollut ilmoittanut nykyistä osotettaan Ferrissille eikä lääkärille. Hän oli aikonut tehdä sen vielä samana päivänä, mutta oli saanut sitten muuta ajateltavaa.

Hän luuli tässä silmänräpäyksessä itsekin, että hän todella oli kirjoittanut tri Pittsille, ja jos hän tänä hetkenä ylipäänsä muisti mitään, mikä aikaisemmin oli ollut hänen ajatuksissaan, niin muisteli hän sitä jo tapahtuneena tekona. Ja sitten hän tuli unohtaneeksi koko asian.

Astuskellessaan tietä pitkin Lloydin rinnalla, puhellessaan hänelle ja kuunnellessaan hänen puheluaan, iskiessään väliin ruoskansiimalla päät poikki tien vieressä kasvavilta keltaisilta kukilta, ajatteli Bennett koko ajan, kuinka hän saisi parhaiten sanotuksi Lloydille sen, mitä hän oli tullut tänne sanomaan. Taitava puheen käänne, suotuisen silmänräpäyksen sukkela käyttäminen, kaunopuheinen asiaan tarttuminen eivät olleet Bennettin alaa, niissä hän ei ollut harjautunut mestariksi. Hän tiesi vain, että hän rakasti tuota naista, että hän asteli parhaillaan hänen rinnallaan, että hänen kaikkien toiveittensa päämaali, hänen silmäinsä halu, hänen sydämensä kaipaus oli tuossa hänen kätensä saavutettavissa. Kuten kyyhkynen, joka muualle vietynä irti päästyään lennähtää suoraan kotiinsa, niin kävi hänkin suoraapäätä asiaan käsiksi.

»Neiti Searight», hän alotti, ja hänen karhea bassoäänensä soinnahti entistäänkin kumeampana, »mitä varten luulette minun oikeastaan tulleen tänne? Onhan maailmassa muitakin paikkoja, joissa voisin maleksia Jumalan kirkkaat päivät nakutellen kiviä vasarallani kuin mikäkin naiskurssien professori.» — Hän nakkasi vasaran pensaikkoon — »siinä meni geologia! No, nyt voimme puhella keskenämme. Te tiedätte hyvin, että minä rakastan teitä, ja minä luulen, että tekin rakastatte minua. Olen tullut tänne kysymään teiltä, tahdotteko ruveta vaimokseni?»

Vaikka Lloyd olisi vastannut tai tehnyt mitä muuta ikinä hyvänsä, ei se olisi niin hämmästyttänyt Bennettiä kuin se tapa, jolla tyttö otti hänen kosintansa vastaan. Aivan rauhallisesti ja hiukan kylmästi hän vastasi:

»Te luulette — te sanotte luulevanne, että minä» — hän keskeytti ja alotti jälleen alusta: »Teillä ei ole vähintäkään oikeutta puhua tuollaista minulle. Minä en ole ikinäni antanut teille aihetta uskoa, että pitäisin teistä. Saakaamme se kohta selväksi meidän keskemme.»

»Minä en ymmärrä ollenkaan välttelyjä enkä naljailua», vastasi Bennett kärsimättömästi. »Minä sanon teille, että rakastan teitä kaikesta sydämestäni. Minä sanon teille, että kernaasti haluaisin teidät vaimokseni, ja minä tiedän, että tekin rakastatte minua. Te ette ole samanlainen kuin toiset naiset, miksi te siis nyt rupeatte keimailemaan minulle? Hyvä Jumala, siihen te toki olette liian hyvä! Minä tiedän, että olette. Me molemmat olemme siinä suhteessa muiden ihmisten yläpuolella, ja meidän pitäisi toki ymmärtää toisemme suorasta sanasta. Jollen olisi tiennyt teidän pitävän minusta, niin en olisi puhunut mitään.»

»En ymmärrä teidän puhettanne», sanoi Lloyd. »Luulen olevan parasta, että puhelemme jostakin muusta.»

»Minä olen tullut puhumaan tästä, enkä mistään muusta», sanoi Bennett päättävästi.

»No niin, olkoon menneeksi», vastasi Lloyd ja nykäsi olkapäitään, »puhukaamme siis siitä. Te sanotte, että meidän pitäisi ymmärtää toisemme. Saakaamme se asia kerrassaan selväksi. Minä halveksin välttelyjä ja naljailua ehkä yhtä paljon kuin te. Sanokaa minulle siis, olenko minä milloinkaan antanut teille aihetta uskoa, että pitäisin teistä.»

»Sinä hetkenä, jolloin meiltä oli kaikki toivo lopussa», vastasi Bennett ja katsoi tyttöä tiukasti silmiin, »kun kuolema lähestyi meitä, ja minä luulin meneväni Jumalani luo vielä samana päivänä, silloin tulin niin onnelliseksi, kuin en luule koskaan eläissäni olleeni, saadessani tietää, että minä merkitsin teille jotakin, että te rakastitte minua.»

Lloyd katsoa tiirotti ällistyneenä ja ymmällään häneen.

»En ymmärrä, mitä te oikein tarkoitatte», hän toisti.

»Ei, mutta kuulkaapas nyt», sanoi Bennett tuimasti, »kun te kerran voitte sanoa sen Ferrissille, niin miksette voi sanoa sitä minulle itsellenikin?»

»Hra Ferrissille?»

»_Hänelle_ te voitte sanoa, että piditte minusta.»

»Minäkö — olenko minä sanonut hra Ferrissille — että pidin teistä?» Lloyd hymyili hiukan. »Nyt teidän kielenne kulkee omia teitään, kapteeni Bennett.»

»Jos te olette muuttanut mieltä, jos teitä kaduttaa, mitä olette ennen sanonut, niin miksi en minä saa sitä tietää? Minä rakastin teitä, koska luulin teidän olevan suuren ja jalon naisen, vailla kaikkea pikkumaisuutta, yläpuolella kaikkea joutavaa kamarilörpöttelyä. Minä rakastin teitä, koska teillä oli yleviä harrastuksia, koska sielussanne ei ollut tilaa elämän pikku asioille, pikku tunteille, pikku kaihoille ja — ja valheellisuudelle. Jos ette rakastanut minua, niin miksi sanoitte päinvastaista? Jos rakastatte minua nyt, niin miksi ette tunnusta sitä? Luuletteko voivanne leikitellä sillä tapaa minun kanssani? Luuletteko keimailun minuun pystyvän? Jos te olette kyllin halpamainen turvautumaan sellaisiin keinoihin, niin luuletteko minun olevan kyllin halpamainen tyytymään siihen? Minä tunnen Ferrissin liiaksi hyvin. Minä tiedän, ettei hän kykenisi tekemään itseään syypääksi sellaiseen valheellisuuteen, josta nyt syytätte häntä. Hän ei olisi ikinä voinut sanoa sellaista silkkaa valhetta, sellaista tarpeetonta, aiheetonta valhetta. Teidän täytyy olla kertonut hänelle, että piditte minusta. Miksi ette ole — te juuri ennen kaikkia muita — kyllin väkevä ja rohkea ja suuri tunnustaaksenne sananne?»

»Siksi, että väitätte minun sanoneen sellaista, jota en koskaan ole sanonut. Kuinka saatattekaan uskoa sellaista minusta? Vaikkapa minä todellakin pitäisin teistä, niin kuinka voitte luulla, että minä olisin tunnustanut sen — ja päällepäätteeksi syrjäiselle? Ei, kuulkaahan» — hänen äänessään tuntui äkkiä vihan värettä — »puhukaamme jostain muusta. Tämä toki on liiaksi — takaperoista!»

»Ettekö siis ole koskaan sanonut Ferrissille pitävänne minusta?»

»En.»