Part 6

Tällainen oli siis heidän yhtymisensä neljän vuoden väliajan jälkeen — ja minkälaisen väliajan — odottamaton, valmistumaton yhtyminen ja. jotain aivan toista, kuin Lloyd oli mielessään kuvitellut. Mitä he ensi tuokiossa sanoivat toisilleen, sitä hän ei perästäpäin voinut enää muistaa. Muuan seikka vain oli elävästi piirtynyt hänen muistiinsa.

»Tulen juuri torin laidalta», sanoi Ferriss, »ja kun kuulin teidän lähteneen ajelemaan tänne, niin mikäpä auttoi muu kuin ajaa suoraan teidän perästänne.»

»Emmekö kävele vähän?» muisti Lloyd kysyneensä vähän myöhemmin. »Voimmehan jättää vaunut odottamaan, tai ehkä te ette jaksakaan kävellä? Unohdin aivan —»

Mutta Ferriss keskeytti hänet ja sanoi, ettei kävely ollut hänelle haitaksi.

»Lääkäri lähetti vain minut ulos saamaan vähän raitista ilmaa, ja minusta on nöyryyttävää olla vieritettävänä edestakaisin kuin mikäkin vanha eukko.»

Lloyd antoi ohjat Lewisin haltuun ja kääri hameensa laskeutuakseen alas vaunuistaan. Sen porraslauta oli jokseenkin korkealla maasta. Ferriss seisoi vieressä ja odotteli. Miksi ei hän auttanut häntä alas? Miksi jäi hän vain seisomaan kädet housuntaskuissa, huomaamatta ollenkaan hänen pulaansa? Puna Lloydin poskilla eneni hiukan ärtymyksestä. Oliko kotia palanneilla napamatkailijoilla lupa teeskennellä, etteivät enää tunteneet sivistyneen seuraelämän tapoja — ja varsinkin Ferrissillä?

Lloyd seisoi hetkisen alallaan, ennenkuin uskalsi omin avuin hypähtää alas. »No niin, olkoon menneeksi», sanoi hän sitten.

Silloin hän huomasi Ferrissin katselevan häntä. Hän hymyili valjusti, mutta syvästi huolestunut ilme lennähti samalla hänen raskaille ja hiukan unteloille kasvoilleen. Hän teki toisella olkapäällään aivan kuin anteeksipyytelevän eleen, ja silloin Lloydista tuntui, kuin olisi hän saanut iskun vasten kasvojaan, sillä nyt vasta hän muisti, ettei Ferrissillä enää ollutkaan käsiä.

Hän vaipui takaisin istuimelleen ja vei kädet silmilleen, väristen rajattomasta säälistä ja häveten omaa ventouttaan. - Hänestä tuntui, kuin olisi tuo hymyilevä puisto, lämmin iltapäivä, kujanteen viheriät puut, kiiltävät mustat vaunut ja välkkyvät raudikot niiden edessä yht'äkkiä kadonneet näkymättömiin antaakseen tilaa jääröykkiölle, synkeälle talviyölle, säälimättömän kylmälle, sokaisevalle, ihoa leikkelevälle lumivihurille.

He kävelivät puolituntisen verkalleen puistossa, vaunujen seuratessa matkan päässä. Paljon ei heillä ollut sanottavaa toisilleen. Lloydista tuntui, kuin ei hän koskaan väsyisi tarkkaamasta tuon miehen kasvoja, seuraamasta jännitetyllä valppaudella hänen mielipiteitään ja katsantokantojaan. Ferrisshän oli kokenut sellaista, mitä vain harvat kuolevaiset saivat kokea — neljä pitkää vuotta oli hän elänyt maailman ulkopuolella ja läpikäynyt sanomatonta kärsimystä ja puutetta. Millainen hän nyt olikaan? Kuinka paljon hän oli muuttunut? Ettei hän ollut muuttunut käytöksessään ja tunteissaan Lloydia kohtaan, sen tämä oli huomannut jo ensi silmäyksellä. Hän rakasti häntä edelleen vakavan miehen rakkaudella, sitä ei voinut epäilläkään. Mutta mikä hirvittävä jurous olikaan vallannut hänen olemuksensa! Lloyd oli kuullut kerrottavan, että jäykistävä tylsyys valtasi kaikki, jotka joutuivat olemaan liian kauan jäiden syleilyksessä, mutta ensi kertaa hän nyt tarkkasi sitä todellisuudessa. Järki ei tosin ollut kärsinyt vahinkoa, pikemminkin oli järjen hieno koneisto ruostunut ja tullut käymättömäksi harjoituksen puutteesta. Ferriss mietti kauan kaikkea mitä sanoi. Ja kesti vähän aikaa, ennenkuin hän käsitti mitä Lloyd sanoi. Hänen täytyi haparoida sanojaan, ja tiheään käytti hän aivan vääriä käänteitä. Kerran hän keskeytti Lloydin puhelun tokaisemalla yht'äkkiä:

»Ah, tätä puitten tuoksua, tätä nurmen tuoksua! Eikö se ole ihmeellistä? Eikö se ole ihmeellistä?» Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän virkkoi vallan epäjohdonmukaisesti: »Ja siten täytyi meidän kuitenkin jättää kaikkityyni.»

Lloyd kavahti heti intoihinsa puolustamaan Ferrissiä häntä itseään vastaan. »Jättääkö kaikkityyni? Kuinka niin voitte sanoa? Vaikka ette päässeetkään navalle asti, niin mitäpä se merkitseekään? Maailma ehkä arvostelee työtänne sen tulosten perusteella, mutta se arvostelee silloin väärin. Eikö se merkitse mitään, että te olette näyttäneet maailmalle, mitä oikea miehuus on? —»

»Ei, siksi ette saa sitä sanoa.»

»Miehuutta, rohkeutta, kestävyyttä se oli! Eikö se merkitse mitään, että te olette läpikäyneet sellaista, joka olisi ollut kuolemaksi toisille ihmisille? Eikö se merkitse mitään, että te olette antaneet meille kaikille esikuvan kärsivällisyydestä ja tahdonlujuudesta? On jotakin, joka on paljon suurempaa kuin navan valloittaminen. Sellaista on esimerkiksi kärsiä valittamatta, kestää kukistumatta, seisoa miehuullisesti paikallaan. Ah, olisinpa minä mies! Kymmenettuhannet, sadattuhannet ihmiset lukevat nyt tänä iltana siitä, mitä te olette aikaansaaneet — mitä te olette aikaansaaneet, ymmärrättekö, eikä siitä, mitä ette ole aikaansaaneet. Kaikille näille ihmisille te olette näyttäneet, mitä mies voi tehdä, kun hän sanoo: minä tahdon, ja te olette tehneet vähän enemmänkin, olleet vielä vähän uljaammat, vähän ylpeämmät, vähän väkevämmät kuin yksikään toinen ennen teitä. Se, joka nyt yrityksessään epäonnistuu, ei voi enää puolustautua sanomalla, että on tehnyt kaiken mitä ihmiskyky voi tehdä. Hänen täytyy ajatella teitä. Ettekö siis usko, että minä olen ylpeä teistä, ettekö usko, että minä tunnen itseni väkevämmäksi ja paremmaksi ihmiseksi ajatellessani, mitä te olette tehneet? Ettekö usko, että minä olen iloinen saadessani nyt istua tässä puistossa teidän vierellänne — saadessani — niin, saadessani olla yhdessä teidän kanssanne? Ettekö siis ymmärrä, että mitä minulle merkitseekään tieto, että te olette se mikä olette, ei se mies, josta nyt maailma huhuilee, ei se, jolle jokin kuningas antoi nauhanpätkän ja palasen emaljia, vaan että olette se mies, joka on elänyt niinkuin miehen pitää elää, joka ei tahtonut kuolla, koska se olisi ollut helpompi osa kuin eloonjääminen, joka taisteli miehen tavalla, ei oman itsensä hyväksi, vaan kaikkien niiden hyväksi, joita hän oli pantu johtamaan, joka näytti meille kaikille, mitä mielenlujuus oikein merkitsee ja miten väkevä mies voi oikein olla. Mitäpä merkitystä onkaan silloin navalla? Maailma tarvitsee miehiä, suuria, väkeviä, jäyhiä miehiä — miehiä, joilla alati on päämäärä silmäinsä edessä ja jotka eivät anna minkään koskaan pysäyttää heitä.»

«Te tarkoitatte Bennettiä», sanoi Ferriss kiireisesti. »Te alotitte puhumalla minusta, mutta nyt te puhutte Bennettistä.»

Mutta samalla hän katsoi tytön silmiin, jotka olivat suunnatut suoraan häneen — häneen. Lloydin kasvoilla, hänen tummansinisissä silmissään oli ilme, jollaista Ferriss ei ollut koskaan niissä nähnyt.

»Lloyd», sanoi hän rauhallisesti, »kummasta meistä kahdesta te puhuittekaan, Bennettistäkö vai minusta? Te tiedätte, mitä tarkoitan — kumpi se meistä oli?»

»Minä puhuin miehestä, joka oli kyllin voimallinen aikaansaamaan jotakin suurta.»

Ferriss veti kädentynkänsä esiin taskuistaan ja katseli niitä katkerasti hymyten.

»Hm — voiko näillä aikaansaada paljoakaan?» sanoi hän hiljaa.

Äkillinen mielenjohde, jota Lloyd ei koettanutkaan hillitä, sai hänen panemaan molemmat kätensä noiden surkeiden, muodottomain tynkien yli. Koko elämässään ei hän ollut ollut niin liikutettu. Myötätunto, jonka veroista hän ei ollut vielä koskaan tuntenut, rajaton hellyys ja sääli pani hänen sydämensä lyömään aivan haljetakseen. Hän ei voinut löytää edes sanoja, joilla ilmaista mielenliikutuksensa. Hän tahtoi niin halusta sanoa Ferrissille, mitä hän tunsi tätä kohtaan, mutta hän ei voinut.

»Antakaa olla!» huusi Ferriss. »Antakaa olla. Te ette saa.»

Vähän myöhemmin, kun he palasivat vaunuilleen, sanoi Lloyd hiukan mietittyään: »Enkö saa viedä teidät sinne, missä asutte? Antakaa omain vaunujenne mennä tyhjinä.»

Ferriss pudisti päätään. »Olen juuri muuttanut; Bennett ja minä löysimme sopivan asunnon kaupungin toisessa päässä. Luulenpa, että minun on pakko ajaa kotiin. Sinne mennään aivan toista tietä kuin teidän taloonne. Meillä on siellä paljon rauhallisempaa, eivätkä ihmiset saa meitä niin helposti käsiinsä. Lääkäri sanoo meidän tarvitsevan lepoa kaiken järkytyksen jälkeen. Ei edes sellainen rautaihminen kuin Bennett ole kyllin voimakas tuota kestääkseen; ja sitten on kiusanamme kirjeitä, sähkösanomia, sanomalehtimiehiä, lähetystöjä, kirjankustantajia ja jos jonkinlaisia luonakävijöitä, ja sittenhän meillä on aika paljon puuhaa saadessamme muistiinpanomme järjestetyiksi.»

Lewis ajoi vaunut esiin, ja Lloyd ja Ferriss erosivat; edellinen ajoi kotiapäin tiukkaa ravia, ja jälkimmäinen ajoi uuteen asuntoonsa.

Mutta kun vaunut vyörähtivät pois iehtokujanteelta, kääntyi Lloyd vielä katsomaan taaksensa. Ferrissin vaunut olivat juuri katoamaisillaan jalavien ja puuvillapuiden taa. Lloyd heilutti hänelle iloisesti kättään, ja Ferriss heilutti vastaan käden tyngällään.

Kaksi päivää myöhemmin, perjantaina, piti Lloydin lähteä maalle. Hänellä oli tapana joka vuosi viettää kuumimman helteen aikana lomansa Bannisterin vanhanaikaisessa ja rauhallisessa pikkukaupungissa. Sen ympärillä olevat maa-alueet kuuluivat Searightin tiluksiin. Se oli perin rauhallinen paikka, kaukana rautateistä, paikka, jossa oli hyvä levähtää ja unhottaa kaikki velvollisuudet, edesvastuu ja sairashuoneiden rasittava jännitys. Mutta torstain iltapäivällä piti Bennettin tulla.

Torstai-aamuna istui Lloyd huoneessaan. Hänen matka-arkkunsa oli sälytetty. Mitään ei ollut enää tekemistä. Hän oli vapaa. Hänellä ei ollut mitään ajateltavaa. Mutta hän tunsi itsensä liian iloiseksi, liian onnelliseksi, aivan ylimielisen vallattomaksi voidakseen istuutua lueksimaan. Hän kaipasi liikuntoa, elämää, jännitystä, ja hän kävi akkunan luo, avasi sen ja nojautui tapansa mukaan kyynärpäilleen akkunalaudalle ja katseli alas torille. Oli herttainen aamu. Myöhemmin päivällä tulisi tietysti aika helle, mutta nyt puhalsi vielä raitis aamutuulonen.

Sen viileys pani Lloydin posket punoittamaan vielä tummemmassa punassa, ja muuan pronssinkarvaisesta tukasta irtautunut kihara liehui tuulessa ja painautui hänen korvalleen ja kaulalleen. Hänen tummansiniset silmänsä — tummansiniset kuin vanha porsliini — välkkyivät harvinaisen kirkkaina. Vanhat, suhisevat jalavat loivat varjoillaan vaihtelevia kuvioita torille ja sen vihreille ruohokentille. Ei mitään liikettä näkynyt alhaalla. Oli tavattoman rauhallista ja hiljaista, niin että voi kuulla suihkukaivon hiljaisen solinan.

Punatulkku, joka äkisti näyttäytyi Lloydin akkunan alla kasvavassa puussa, teki hänen ilonsa täydelliseksi. Se etsi aamiaistaan. Se hypähteli edestakaisin nurmikolta puidenlatvoihin, ylen tärkeänä ja ahkerana toimessaan, sirkutellen kuin ei siihen koskaan väsyisi. Lloyd vihelsi, ja se vastasi heti pää kallellaan. Lloyd vihelsi uudelleen, ja jälleen se vastasi, ja lähes viisi minuuttia kesti tuota hienoa, hiljaista laulajakilpailua akkunan ja puunlatvan välillä. Lloyd huomasi äkkiä nauravansa aivan ääneen ja ihastuneena ja ilman mitään varsinaista aihetta. »Ah niin, tämä maailma on sentään kerrassaan ihana!»

Vähän myöhemmin, kun hän vielä makasi akkunalla, toi Rownie hänelle Bennettin lähettämän sähkösanoman:

»Ferriss herätessään aamulla sairas. Olemme yksin täällä; en voi lähteä hänen luotaan.

Bennett.»

»Oh!» huudahti Lloyd pettyneenä.

Tuo nenäkäs punatulkkukaan ei enää huvittanut. Hän sulki akkunan, sulki ulos valoisan, ihanan kesäaamun ja käänsi selkänsä auringonpaisteelle.

Nyt maistui lukeminenkin. Isolla sohvalla seinävierellä olivat viime kuukauden kuvalehdet ja aikakauskirjat. Lloyd oli ne ostanut lukeakseen junamatkalla. Mutta nyt hän asettui mukavasti sohvankulmaan, otti yhden niistä ja rupesi selailemaan sitä. Äkkiä pisti hänen silmäänsä kaksi muotokuvaa, molemmat erinomaisia jäljennöksiä valokuvista, jotka liittyivät viikkolehden pääkirjoitukseen — »Freja-retkikunnan molemmat johtajat». Toinen oli Bennettin kuva, toinen Ferrissin.

Niiden tekemä äkillinen vaikutelma oli vähällä salvata hengen Lloydilta. Sitä hän olisi kaikkein vähimmän odottanut. Hän olisi tuskin sen enempää hämmästynyt, jos rakastettu mies olisi itse astunut ovesta huoneeseen. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja poskien tumma puna levisi otsalle saakka. Herttaisella eleellä, tahdottomalla ja ujostelevalla, hän pani kuvan poskeaan vastaan, hymyili puolittain ummistanein silmin ja kuiskaili itsekseen sanoja, joita vain hän itse voi kuulla. Seuraavana päivänä hän matkusti maalle.

* * * * *

Kun tri Pitts tuli sairaskäynnille Ferrissin ja Bennettin tykö, tapasi hän eteishuoneen vieraita täynnä — kokonaisen joukon haastattelijoita, erään lukuseuran esimiehen, erään viljakaupan asiamiehen, joka halusi tavaroilleen päivän sankarin suositusta, ja pari naisreporteria.

Richard Ferriss oli kieltämättä sairas, sitä ei käynyt epäileminenkään. Bennett ei ollut lainkaan nukkunut edellisenä yönä, vaan hoitanut potilasta sellaisella huolella ja hellyydellä, ettei moista olisi odottanutkaan sellaiselta rautahermoiselta ja tylyltä mieheltä. Hän ei itsekään voinut hyvin. Ei hänenkään jättiläisruumiinsa ollut jäytymättä kestänyt kaikkea mitä oli kestänyt, mutta itseään hän ei nyt ajatellut hiukkaakaan, kun Ferriss, hänen paras ystävänsä, sairasti.

»Enpä tällaista olisi ajatellut, vanha veikko», sanoi hän kaikkiin Ferrissin vastaväitteisiin, »että sinä sairastuisit minun hoidossani ollessasi. Nyt en tahdo enää kuulla mitään lörpötyksiä. Tässä on kiniiniä. Ota se paikalla.»

Bennett tapasi Pittsin ovella ja vei hänet ulkopuoliseen huoneeseen.

»Tuo veitikka on sairas, Pitts, ja käy yhä huonommaksi, vaikkei tahdo itse sitä myöntää. Kun nyt käytte tutkimaan häntä, niin muistakaa, ettei hän sairastuessaan ollut lainkaan terve ja oikeissa ramuissaan. Tuo jäämatka teki niin lopun hänestä, että hän hädintuskin pysyi hengissä, ja laivakorput ja suolainen sianliha valaanpyyntilaivalla eivät olleet oikeata ravintoa hänen tilassaan olevalle miehelle. Ja katsokaas, Pitts», sanoi hän kakistellen, »minä — minä pidän niin vietävästi siitä veitikasta.»

Lääkärin tutkittua potilasta ja määrättyä hänelle kalomelteetä ja maitoruokaa seurasi Bennett häntä ulos.

»Minä tahdon tietää asian todellisen laidan», sanoi hän ja katseli lääkäriin pienillä, karsastelevilla silmillään. Mutta Pittsillä ei ollut halua puhua paljoakaan.

»Niin, sairashan hän on, mutta miksi hänen tilansa sitten kehittyykin, niin on hänellä ruumiissaan paljon ennen ja pitkän aikaa koottua ainesta. Hän valitti päänkipua, väsymystä ja yletystä, ja te sanoitte hänellä yöllä olleen monesti verenvuotoa nenästä. Vatsa hänellä on hellä; se ei ole minun mieleeni. Mutta vielä en voi sanoa mitään varmaa. Sitä kuitenkin tunnustelen, että seuraukseksi tulee jokin arveluttavampi tauti. Käyn täällä jälleen huomenna. Mutta kuulkaahan, hra Bennett, teidän täytyy hoidella vähän itseännekin. Koko tuo liuta tuolla (hän nyökkäsi eteissuojaan päin, missä haastattelijat y.m. istuivat ja odottelivat vuoroaan) on kuin koiraparvi teidän kintereillänne. Mutta, hyvä mies, teidän täytyy toki kerrankin saada levätä. Pudistakaa nuo kimpustanne, koettakaa päästä syrjään. Piiloutukaa kaikilta ihmisiltä. Älkää luulkokaan, että tällaisissa olosuhteissa voisitte hoitaa ystäväänne; se _ei käy_!»

»Niin, niin», virkkoi Bennett, »odottakaahan vain parisen päivää. Saammehan nähdä sitten viikon lopulla.»

Viikko kului. Ferriss kävi yhä huonommaksi, mutta tauti ei edelleenkään tahtonut kehittyä ratkaisevaan käänteeseen. Hän oli itse aivan avuton, ja Bennett valvoi ja hoiteli häntä yötä ja päivää, antoi hänelle lääkkeitä, laittoi ruokaa hänelle, ja kun Ferriss valitti vuodetta kuumaksi, vaihtoi hän ahkerasti lakanoita, jotta sairas sai vilpoista ympärilleen. Mutta viikon lopulla selitti tri Pitts, että Bennett oli vaarassa käydä itsekin kipeäksi, niin että hän ei voisi enää hoidella toista sairasta.

»Huomenna», sanoi tohtori, »tulee tänne onneksi muuan nuori mies, minun serkkuni. Hän on harjautunut sairaanhoitaja, johon voimme huoletta luottaa. Hän astuu teidän tilallenne. Hän tulee huomenna, ja te saatte mennä tiehenne. Piiloutukaa jonnekin, mistä kukaan ei löydä teitä ja minne ei edes kirjeitä voi tulla perässänne. Serkkuni ja minä kyllä pidämme huolta hra Ferrissistä. Te ilmoitatte minulle osotteenne, jotta voin sähköttää teille, jos se käy välttämättömäksi. Palatkaa nyt toki järkiinne. Minä panen koko lääkärimaineeni pantiksi siitä, että kaikki tulee käymään hullusti, jos te jäätte tänne hoitamaan sairasta miestä ja vastaanottamaan sanomalehtimiesliutaa, joka ryntää taloon minä hetkenä päivästä hyvänsä. No niin, lähdettekö siis? Hra Ferrissin tila ei vielä ole arveluttava, ja te teette hänelle enemmän vahinkoa jäämällä tänne kuin menemällä matkoihinne. Niin kauan kuin pysytte täällä, ei tule loppua tuosta ihmistulvasta talossanne. Pysykää erillänne siitä! Ajakaa ulos se amerikkalainen sanomalehtimies, joka jahtaa kotia palannutta napamatkustajaa! Luuletteko te todellakin, että tämä» — hän huiskautti kättään täpötäyttä eteishuonetta kohti — »on sopiva asunto sairassijaksi? Te panette hänet suureen vaaraan, itsestänne puhumattakaan, jäämällä hänen luokseen. Te leikittelette tulen kanssa, kapteeni Bennett!»

»Niin, niin, saattaahan tuossa olla perääkin», sanoi Bennett ja nyki viiksiään. »Mutta —» hän mietti hetkisen ja jatkoi sitten: »Pitts, minä tahtoisin mielelläni, että te olisitte täällä minun tilallani. Tehän voitte ottaa jonkun hoitamaan häntä, mutta minä en voisi hyvällä omallatunnolla jättää häntä hänen nykyisessä tilassaan, jollen tiedä, että te olette koko ajan hänen luonaan. En tiedä, mitä teille maksaisi pysytellä täällä syrjässä kuukauden päivät, kunnes tuo vanha veikko on vapaa kaikesta vaarasta, mutta voittehan itse määrätä ehtonne. Siitä me kyllä suoriudumme.»

»Mutta eihän ole ollenkaan välttämätöntä, että herra Ferrissin luona on kaiken aikaa lääkäri. Minä käyn häntä katsomassa joka päivä, ja sairaanhoitaja —»

Bennett keskeytti tinkimisen sanomalla jyrkästi ja päättäväisellä sävyllä: »Minä en anna perään. Niin täytyy käydä, kuin minä sanon. Minä tahdon, että Ferriss tulee terveeksi, ja minä tahdon, että te ja sairaanhoitaja pidätte siitä huolta, että hän tulee terveeksi. Aivan yhdentekevä on, mitä se maksaa.»

Bennett ei kuullut tohtorin vastausta eikä hänen ehdotustaan, että Ferrisshän voi tulla hänen luokseen maalle, kohta kun häntä kävi muuttaminen. Se ajatus oli äkkiä pälkähtänyt hänen päähänsä, että hänhän voi itse lähteä maalle. Mutta minne? Jäyhä hymy lievensi hiukan päättäväistä piirrettä tiiviisti yhteenpuserretun suun ja korkean leuan tienoilla. Hän nyki ja pureksi jälleen viiksiään ja katsahti kieroon lääkäriin, koettaen salata tältä huonoa tuultansa.

»No niin, sitä myöten on siis kaikki valmista, eikö totta?» hän sanoi. »Minä matkustan huomenna — jonnekin maalle.»

»Niin, mutta minne?» tiedusti lääkäri. »Minä tahtoihin mielelläni antaa teille tietoa potilaasta.»

Bennett alkoi tuntea vähän ärtymystä. Mitä se Pittsiä liikutti, minne hän aikoi lähteä — tahi oikeammin, ketä hän aikoi lähteä tervehtimään?

»Tehän itse sanoitte että minun pitäisi piiloutua, niin etteivät edes kirjeet löytäisi jälilleni. Mutta luonnollisesti annan teidän tietää, mistä saatte minut käsiinne, kohta kun vain pääsen perille. Se ei tule olemaan etäällä kaupungista.»

»Ja minä tulen kyllä pitämään niin hyvää huolta hra Ferrissistä, kuin jos itse olisitte häntä hoitamassa. Aina tulee joku olemaan hänen luonaan, ja minä sähkötän ainoastaan siinä tapauksessa, että se on välttämätöntä. Toivon teidän saavan niin paljon lepoa kuin mahdollista ja pysyvän poissa, niin kauan kuin suinkin käy päinsä. En tule vaivaamaan teitä tarpeettomilla sähkösanomilla. Ja muistakaa lopuksi, että tulemattomat uutiset ovat hyviä uutisia.»

* * * * *

Samana päivänä istui Lloyd omassa huoneessaan siinä vanhassa talossa, jossa hän aina piti kotiaan Bannisterissa ollessaan. Se oli puolen kilometrin päässä pikkukaupungista ja maantien varrella, joka vei noin 10 km päässä idässäpäin vuorten takana olevalle Fourth Laken rautatieasemalle. Oli varhainen aamu, ja Lloyd kirjoitteli paraikaa kirjeitä, jotka hän aikoi myöhemmin päivällä viedä Fourth Laken postitoimistoon. Hän aikoi ajaa sinne järven rantaa pitkin. Lewis oli paria päivää aikaisemmin tuonut Roxin, ponyhevoset ja vaunut. Jahtirattaat, hyvin korkeapyöräiset ajopelit, olivat aina Bannisterissa.

Huone, jossa hän istui, oli hyvin sievä. Kaikki siinä oli valkoista, sänkyuutimista alkaen seinätapeetteihin saakka. Lattialla oli valkoinen eläimentalja. Akkunalaudat ja seinäpaneelit olivat nekin valkoiset. Uuni oli valkoisista kaakeleista, ja sen edessä seisoi valkoisista linnunsulista tehty varjostin. Akkunat olivat selkosen selällään, ja niistä virtasi valkoista päivänpaistetta huoneeseen. Hän oli itsekin puettu vallan valkoisiin, alkaen valkeasta silkkihuivista kaulalla aina valkonahkaisen tenniskengän suippoon kärkeen. Vain hänen tummanpunainen, korkealle solmittu tukkansa — se välkkyi auringossa kuin kiillotettu kupari — antoi vähän värikkäisyyttä kaikkeen tähän valkoisuuteen, ja irtaimet pikku kiharat korvallisella ja niskantiessä heilahtelivat sisään puhaltavassa aamutuulosessa.

Oli ihmeen ihana aamu — hiljainen ja viileä ja täynnä puiden ja karjan ja nuoren nurmen tuoksua. Ilma aivan kuin väreili hilpeyttä ja iloa. Lloydin oma tunnelma oli vallan samanlainen. Kirjoittaessaan hän lepäsi vasenta kyynärvarttaan pöydällä, ja vasemmassa kädessä hänellä oli mahtava, viheriäinen omena, raaka ja hapan ja sanomattoman raitismakuinen; siitä hän tavantakaa purasi palan, ja se maistui hänelle yhtä hyvältä kuin jollekin keskenkasvuiselle koulutytölle.

Kirje oli Hattien isälle, hra Campbellille, ja hän tiedusti siinä, saiko tuo pikku tyttönen tulla viikon päiviksi hänen luokseen Bannisteriin. Päätettyään kirjeen ja kirjoitettuaan kuoreen osotteen hän pani sen vyöhönsä, sieppasi hattunsa ja juoksi portaita alas. Lewis oli ajanut jahtirattaat portin eteen ja piteli Roxia suitsista. Mutta kun Lloyd asteli piikivikäytävää pitkin etupihan poikki, sai hän näkyviinsä rouva Applegaten, joka yhdellä haavaa oli hänen emäntänsä, taloudenhoitajansa ja keittäjänsä. Tämä taapersi portille kädessä kalanpää ja kintereillä punainen koiraskissa, Charley-Joe nimeltä, ja tiiraili huolestuneesti Lloydiin.

»Ah, kuulkaapas, neiti Searight», sanoi hän, varjostaen kädellään silmiään päivänpaisteelta ja pidellen toisella kädellään yhä tanakasti kiinni kalanpäästä, »ettekö voisi pitää silmällä koiraanne — Dania, tiedättehän, sitä valkotäpläistä? Nyt se on taas juossut tiehensä — en ole sitä nähnyt eilisaamusta lähtien. Se aina pyrkii ulos tappelemaan kaikkien tämän tienoon koirien kanssa. Ei ole sitä koiraa kymmenen kilometrin piirissä, jonka Dan antaisi olla rauhassa. Se tahtoo kernaammin tapella kuin syödäkin.»

»Kyllä pidän huolen siitä», vastasi Lloyd ja kiipesi korkeille jahtirattaille. »Ja jos tapaan sen, niin otan sen kiinni niskanahasta. Hyvää huomenta, Lewis.» Lloyd tarttui ohjaksiin ja puheli hevoselle, ja Lewis väistyi syrjään.

Rox kohosi takajaloilleen ja pudisteli torjuvasti päätänsä.

»Siivolla, siivolla, vanha porsas», rauhoitteli Lloyd. >No, no, mikä sinua nyt vaivaa?»

•Eiköhän ole parempi, että minä tulen ajamaan, neiti?» kysyi Lewis huolestuneena.

Lloyd pudisti päätään. »Ei tule kysymykseenkään», sanoi hän päättävästi.

Sittekun Rox oli saanut toteennäytetyksi riippumattomuuteensa, lähti se täyttä ravia alas maantielle, vilkuillen koko ajan taakseen, että tokko Lewis huomasi, mikä tuhattäytinen se oikein oli menemään.

»No, kaikkea mun pitää näkemäni!» virkkoi rouva Applegate. Mutta Charley-Joe, joka istui ja tiiraili häneen keltaisilla silmillään ja joka viime minuutteina oli turhaan aukonut suutaan naukuakseen, sai nyt vihdoinkin äänensä kuuluviin ja kerjäsi surkeasti valittavalla äänellä kalanpäätä.