Part 18

»Torstaina, joulukuun 2 p:nä. — Mertz kuoli yöllä ... Hansen kuolemaisillaan. Yhä koillismyrsky... Kova yö.»

Lloyd kirjoitti yhä hitaammin ja hitaammin. Rivit rupesivat tanssimaan hänen silmissään.

Tuonne hänen siis piti lähettää Bennett. Tuonne kaameaan paikkaan; tuohon taukoamattomaan kärsimykseen, jossa miehet kuolivat vitkalleen monipäiväiseen nälkään, rasituksiin, kuolemantuskiin. Kaikki tuo täytyisi Bennettin jälleen kohdata. Hänen vaimonsa pakottaisi hänet lähtemään. Lloydin päätös oli tehty, hän näki selvästi, mitä hänen velvollisuutensa häneltä vaati. Sitä ei käynyt enää muuttaminen.

».... Hansen kuoli varhain aamulla... Dennison myös viimeisillään...»

»Sunnuntaina, joulukuun 5 p:nä — ... tapasin aamulla Dennisonin kuolleena Adlerin ja itseni välistä...»

Näky selveni Lloydille selvenemistään. Hän näki edessään teltan sisustan ja harvat vielä elossa olevat »Frejan» miehet, jotka ryömivät lattialla ympärinsä ja pusertuivat elävät ja kuolevat toisiinsa surullisessa hämärässä. Heidän tukkansa ja partansa olivat kasvaneet pitkiksi, heidän kasvonsa olivat liasta mustat, ja nälkä oli verisen ivallisesti pöhöttänyt heidän ruumiinsa luonnottoman turpeiksi. He eivät enää olleet edes ihmisiä. Vain eläimellisyyden oli kurjuus jättänyt jälelle.

»... liian heikkoja hautaamaan hänet tai edes laahaamaan hänet ulos teltasta. Meidän täytyi jättää ruumis keskellemme... Nautimme viimeisen lusikallisen glyseriiniä ja lämmintä vettä. Jumalanpalvelus kello puoli 8 i.p....»

Lloydilta kävi kirjoitus yhä kehnommin. Itku tunki valloilleen, vaikka hän kuinka puri hampaita yhteen, kyyneleet sumensivat hänen näkönsä, mutta hän koetti pakottaa niitä takaisin, ettei Bennett näkisi hänen itkevän.

Hän kirjoitti urhoollisesti lauseen loppuun.

»Niin — jumalanpalvelus kello — minä — minä —»

Kynä luisui hänen kädestään, ja hän lankesi kasvoilleen pöydälle paljaan käsivartensa yli, ja ankarin suru, mitä hän koskaan oli tuntenut, puistatti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka. Bennett viskasi päiväkirjan kädestään, juoksi pöydän luo ja nosti Lloydin syliinsä, laskien hänen päänsä olalleen.

»Mutta Lloyd, kuule, mitä tuo on — pikku ystäväni! Minäkin olen mokoma raakimus, kun luen sinulle tuollaista. Ei se todellisuudessa ollut sentään niin kovaa, kuin sanoin — ja katsohan vain minua. Siitähän on jo kolme vuotta aikaa. Kaikki on kestetty ja voitettu jo kauvan sitten.»

Lloyd ei nostanut päätään, vaan likistyi vielä lähemmäksi häntä ja sanoi murtuneella äänellä:

»Ei, ei, se ei ole vielä voitettu. Sitä ei voiteta koskaan.»

»Hiljaa, älä lörpöttele joutavia», Bennett puhui hyvin äänekkäästi. »Sinä et saa tuosta niin kovin murehtia. Nyt me unohdamme koko häläkän — nyt me annamme palttua koko kirjalle. Täksi päiväksi saa jo riittää. Käy nyt ottamaan hattusi. Annamme valjastaa hevoset ja lähdemme ajelemaan. Ja illalla lähdemme kaupunkiin ja menemme teatteriin.»

»Ei», sanoi Lloyd ja vetäytyi irti miehestään kuivatakseen kyyneleitään, »niin heikoksi et saa luulla minua. Me jatkamme työtämme — sinun työtäsi. Nyt jaksan kyllä hallita itseni.»

Bennett talutti hänet sen pitemmittä puheitta ulos huoneesta, poistui itsekin ja lukitsi oven perästään. »Tänään emme kirjoita enää sanaakaan. Nyt lähden sanomaan Lewisilie, että hän valjastaa.»

Mutta sinä päivänä tapahtui käänne. Lloyd kykeni todella hallitsemaan itsensä, ja vaikka hän välistä kärsi ankarammin kuin koskaan ennen, ei Bennett saanut sitä koskaan tietää. Vähitellen hänelle selvisi, kuinka hänen tuli käyttäytyä. Mahdotonta oli mennä Bennettin puheille ja pyytää häntä lähtemään jälleen retkelle — se ei ainoastaan olisi hyödytöntä, vaan nousisi yli hänen voimainsakin. Hän tahtoi taivutella häntä välillisesti. Bennett saisi uskoa, että ajatus oli virinnyt hänellä itsellään. Piti näyttää siltä, kuin olisi hänen uinuva tarmonsa herännyt itsestäänsä.

Onnistuminen vaati Lloydilta kaiken hänen naisellisen älykkäisyytensä ja luontaisen tahdikkaisuutensa.

He alottivat jälleen tavallisen arkielämänsä, mutta siinäkin oli tapahtunut muutos. Oli kuin kodin ilmassa olisi ollut jonkinlaista heikkoa, salaperäistä, selittämätöntä levottomuutta. Lloyd oli ottanut suorittaakseen vaikean ja hänelle itselleen tuskallisen tehtävän, ja päivä päivältä, tunti tunnilta hän puuhasi sen hyväksi, mutta aivan salaa. Milloin hän käytti taitavasti hyväkseen jotakin satunnaista huomautusta keskustelun kuluessa, milloin sanomalehdestä tai tieteellisestä aikakauskirjasta löytämäänsä lausuntoa, jonka hän asetti esille niin, että Bennett voi lähemmä käydessään kohta keksiä sen; hänen silmissään voi olla merkitsevä ilme, kun hän silloin katsoi mieheensä, tai voi hän huudahtaa innostuneesti heidän lukiessaan jostakin uudesta löydöstä. Varovaisesti ja huomaamatta hän johdatti Bennettin huomion takaisin siihen maailmaan, jolle tämä luuli iäksi kääntäneensä selkänsä; hän herätti hänen mielenkiintoansa kaikkeen sellaiseen, mikä ennen oli häntä huvittanut, luki hänelle ääneen, mitä toiset yrittäjät olivat kirjoittaneet, tai esitti innokkaasti mielipiteitä ja otaksumia, jotka itse kyllä tiesi perättömiksi ja naurettaviksi, vain saadakseen siten miehensä jälleen vastustamaan häntä ja rupeamaan täydellä todella jälleen pohtimaan noita asioita.

Eräänä aamuna Lloyd oli suunnattomasti hämmästyvinään, kun hän heidän teetä juodessaan avasi sanomalehden ja luki siitä otsakkeita, jollaisia ei lehdessä lainkaan ollut.

»Ward, kuulepas tätä! Navalle vihdoinkin päästy. Norjalainen retkikunta ratkaisee pohjoisnavan arvoituksen. Päämaali saavutettu..»

»Mitä hullua?» sanoi Bennett tuimasti ja rypisti otsaansa.

»— vuosisatojen turhien ponnistelujen jälkeen.» Lloyd laski lehden pöydälle ja yritti hymyillä.

»Ajattelepas, jos jonakin päivänä saisit sellaista lukea», sanoi hän.

Bennett laukesi säikähdyksestään ja murahteli hyväntahtoisesti.

»Sinä ihan säikähdytit minua. Minä luulin — luulin, että todellakin —»

»Säikähdytinkö sinut? Mistä sinä oikein säikähdit? Mitä sinä luulit?» Hän kumartui innokkaasti miestään kohti.

»Luulin näet — minä — luulin, että Duane tai jokin muu veitikka oli todella —»

»Duane on edelleenkin Tasiusakissa. Mutta olen varma siitä, että hän tulee onnistumaan. Olen lukenut hänestä hyvin paljon. Hän on tarmokas ja viisas. Jos se vain jollekin onnistuu, niin varmasti Duanelle.»

»Duanelle? Siitä ei voi olla puhettakaan.»

»No, jollekin toiselle sitten.»

»Sanoithan itse kerran, että jollei se sinun miehellesi onnistuisi, niin ei sitten kellekään.»

»Niin kyllä, muistan sen hyvin», vastasi Lloyd hilpeästi, »mutta sinähän — sinähän olet saanut jo aivan tarpeeksesi sellaisista asioista.»

»Hm!» murahti Bennett. »Enpä luule, että minäkään kykenisin, vaikka olisi haluakin.»

»Ei, ei se kävisi sinultakaan, Ward. Ei se käy keltään.»

»Mutta äskenhän sanoit luulevasi, että se jollekin onnistuisi.»

»Sanoinko niin? Ah, ajattelepas vain, jos sinä todella lähtisit taas kerran yrittämään!»

»Ja ajattelepas sinä vain, etten koskaan palaisi siltä retkeltä.»

»Älä puhu joutavia. Sinä luonnollisesti palaisit. Kaikkihan nykyään palaavat.»

»Ei palannut De Longkaan.»

»Niin, mutta sinä et ole De Long.»

Ja epäilys ja epätoivo sydämessään näki Lloyd miehensä olevan lopun päivää tavattoman hajamielinen ja ajatuksissaan. Lloyd ei sanonut mitään ja varoi häiritsemästä häntä. Hän antoi hänen olla yksikseen niin paljon kuin mahdollista, mutta Bennettin työpöydällä oli ikäänkuin sattumalta avattuna jonkin maantieteellisen seuran julkaisema lausunto vastaisten napatutkimusten mahdollisuuksista. Illallispöydässä Bennett vihdoin katkaisi pitkän äänettömyyden virkkamalla äkkiä — ikään kuin jonkin olemattoman keskustelun jatkoksi, mutta todellisuudessa jatkaen ääneen yhä omia syvällisiä ajatuksiaan:

»Kaikki riippuu tykkänään laivasta. Jos rakennat laivan, joka on kyllin vahva kestämään jään puserrusta, niin käy kaikki muu helposti.»

Lloyd sekotteli haukotellen välinpitämättömästi teekuppiaan ja vastasi:

»Niin, mutta sinähän sanot itse, että se on mahdotonta.»

Bennett rypisti miettiväisesti otsaansa ja rummutteli sormillaan pöytään.

»Panenpa vaikka veikkaa, että kykenisin rakentamaan sellaisen laivan.»

»Mutta eihän kaikki sentään riipu vain laivasta. Tarvitsee olla hyvä johtajakin. Kenen sinä tahtoisit panna johtamaan retkeä?»

Bennett tuijotti häneen hämmästyneenä.

»Tietysti johtaisin itse.»

»Sinä? Mutta sinähän olet jo tehnyt minkä olet voinut. Sinä olet yrittänyt. Nythän jo tiedetään sinun pysyvän kotona ja kirjoittavan kirjaasi — ja — ehkä pitävän esitelmiä.»

»Ei, mutta kuulepas, Lloyd, voitko sinä ajatella minua puhujalavan mieheksi?»

»Siksi sinut kernaamminkin soisin, kuin että yrittäisit lyödä Duanen laudalta ja lähtisit taas taistelemaan jäiden kanssa. Paljon mieluummin tahdon pitää sinut kotona, kuin tietää sinun olevan kaukana pohjolassa, ahtojäissä, kamppailemassa napaa kohti, vievän miehiäsi eteenpäin ja voittamassa kaikki esteet, koskaan myöten antamatta, koskaan rohkeutta kadottamatta — yrittämässä kaikkea tuota suurta ja mahdotonta ja panemassa henkesi alttiiksi pelkästään sen kunnian vuoksi, että saat maapallon kartalle merkitä pisteen. Niin, ennemmin näkisin sinut puhujalavalla kuin pohjoisnapalaivan kannella. Senhän hyvin tiedät, Ward.»

Bennett katsoi häneen pitkään.

»Tahtoisinpa tietää, mitä tuolla lorullasi oikeastaan tarkoitat», hän mutisi puoliääneen.

Talvi meni, meni kevät, ja kesäkuussa läikehti sädehtivä kesä. Toukokuun viimeisinä päivinä Bennett oli saanut kirjansa valmiiksi ja valmisti siihen nyt liitettä. Heidän jokapäiväinen elämänsä kului entiseen tapaan. Adler oli yhtä vankasti taloon kuuluva esine kuin keittiön liesi. Kesäkuun alussa saivat Bennett ja Lloyd vieraan, se oli Hattie Campbell. Hra Campbell oli matkoilla liikeasioissaan, ja Lloyd oli kutsunut tuon pikku tytön pariksi viikoksi luokseen Medfordiin.

Kesä oli todellakin ihana. Ilma oli alati tyyni ja lämmin. Hedelmäpuut ja ruusupensaat, kaikki puiston upi uhkeat istutukset seisoivat värähtämättöminä tuulettomassa ilmassa. Kaikki etäiset hälyt, kukkojen kiekuna, lintujen laulu, rattaiden rätinä maantiellä ja aseman ohi kiitävien junien jyrinä kuului tänne hiljaa ja hillitysti. Aamusta iltaan kuului kesän lukemattomia vienoja ääniä, mehiläisten kumeaa surinaa ruusujen ja syreenien kukkatertuissa, kärpästen hyrinää, heinäsirkkojen kuivaa sirinää ja joskus hämärän tullen karitsaisen inisemistä. Ja koko yön kurnuttivat sammakot ojissa, ja itäisiltä kukkuloilta kuului taukoamatta haarapääskysten kiirehtiviä kutsuääniä. Päivisin kävi lämmin ilma raskaaksi monenlaisista lemuista — omenain imelästä ja kasvien ja mullan pirteän raittiista tuoksusta ja tallin takaisista ammoniakkihöyryistä, ja talon eteläisellä sivulla poltti päivä niin seinämaalausta, että se kihosi rakoille ja tärpätti rupesi kiehumaan.

Heinäkuu oli vielä lämpimämpi. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ilma ihan väreili silmissä auringon kohtisuorien säteiden hellittäessä. Kaikki elollinen elämä ulkona oli kuin kokonaan kuollutta; sisällä huoneissa pysyttelivät ihmiset varjon puolella, akkunaverhot alaslaskettuina, viileät palttinamatot lattioilla, ja kaikki akkunat ja ovet selkoselällään, jotta edes raitistavaa vetoa syntyisi. Adler torkkui palavissaan riippumatossa, jonka oli virittänyt tallin varjoon seinäpylvään ja omenapuun väliin. Kamiska läähätti kuin henkihieverissä vesirattaiden alla, kieli pitkällään suusta. Ilmassa oli sunnuntaihiljaisuus — raskas ja painostava, kuin riippuisi kannattimissa taivaankannesta. Kukaan ei välittänyt, mikä päivän hetki oli menossa. Kukaan ei tiennyt edes viikonpäivääkään. Tuntui siltä, kuin tuo helle ja taukoamaton hiljaisuus kestäisi koko ihmiselämän.

Mutta yht'äkkiä hiljaisuus keskeytyi. Eräänä aamuna, päivä jälkeen Hattien poislähdön, kun Lloyd ja Bennett istuivat teetä juomassa lasikuistilla, jonka kaikki ulkoverhot riippuivat alhaalla, näkivät he ällistyksekseen Adlerin tulevan juoksujalkaa taloa kohti, edellään Kamiska, joka haukkui vimmatusti. Adler oli lähtenyt kaupunkiin noutamaan aamulehtiä ja kirjeitä. Hänellä oli sanomalehti avattuna kädessään, ja kohta kun hän huomasi isäntäväkensä, heilutti hän sitä ilmassa ja huusi jotain.

Lloydin sydän löi kovasti. Vain yksi asia koko maailmassa voi saada Adlerin noin kuohuksiin — se oli tuo englantilainen naparetkikunta; Adler toi tietoja siitä, lehdessä oli jotain siitä. Duane oli saapunut navalle, oli itsepäisesti ponnistellut sinne, sillä aikaa kuin Bennett —

»Hän on juuttunut jäihin! Hän istuu kiinni jäissä!» karjui Adler ja tempasi puistonveräjän auki ja oikasi suoraan nurmikentän poikki taloa kohti. »Mitä minä sanoinkaan! Eläköön! Hän istuu kiinni! Senhän tiesin kyllä! Sen olisi joka laivapoika osannut edeltäkäsin sanoa! Duane istuu kiinni jäissä kuin ruuvinaula laudassa Kane-meren toisella puolella. Tässä se on kaikki painettuna, kapteeni voi itse lukea.»

Bennett otti lehden ja luki ääneen, että Duanen »Sadekuovi» oli, seurassaan hiililaiva, jonka piti tulla mukaan Kane-meren etelärajalle, saapunut Smithin-salmeen viimeistään kesäkuussa. Mutta, kuten oli peljättykin, oli kevät sinä vuonna perin myöhäinen noilla pohjan perillä. Suunnattomat jääjoukot, joista valaanpyyntilaivat jo olivat tietäneet kertoa, makasivat vielä liikkumattomina ja sulkivat kapean väylän, niin että kesäkuun viimeisenä päivänä oli »Sadekuovilta» matka päättynyt. Miehistö oli yrittänyt raivata sille tietä särkemällä jäätä edestä satunnaisia avantopaikkoja seuraten, mutta ainoana tuloksena oli ollut, että jäät sulkivat laivan takaakin päin, niin että se juuttui tykkänään kiinni. Ei siis ollut toiveita, että se voisi päästä irralleen ennenkuin vasta seuraavana kesänä. Hiililaiva, joka oli välttynyt jäiltä, oli palannut Tasiusakiin tuoden tiedon onnettomuudesta.

»Sellainen alotteleva laivapoika! Mokomakin professori!» huusi Adler sanomattoman ylenkatseellisesti. »Siellä hän nyt makailee Smithin-salmessa ja odottelee avointa vettä, kun 'Freja' aikoinaan pääsi talvehtimaan 82 asteella asti. No, me olemme hänestä rauhassa ensi vuoteen saakka, se ainakin on hyvä!»

Murkinoituaan Bennett ja Lloyd sulkeutuivat Bennettin työhuoneeseen ja työskentelivät liki kolme tuntia edellisenä päivänä alottamansa työn kimpussa, jona oli taulukko jäämeren lämpömääristä eri syvissä luotauskohdissa. Kynän rapina vuorotteli Bennettin sanelun kanssa:

»Elokuun 15 p:nä — 2,000 metrin eli 1,093 sylen syvyydellä — minus 66° Cels. eli 30,81 Fahr.»

»Fahrenheitiä», toisti Lloyd.

»Elokuun 16 p:nä — 1,600 metrin eli 874 sylen syvyydellä —»

»Kahdeksansadan neljänkahdeksatta sylen», toisti Lloyd, kun Bennett taukosi sanelemasta.

»Taikka — tiedätkös mitä, hän on aivan väärällä suunnalla, sanon minä.»

»Mitä sinä tarkoitat?»

»Aivan hullua oli yrittääkään siltä suunnalta. 'Proteus' aikoinaan juuttui siellä kiinni ja murskautui melkein hetipaikalla. Hm...» Bennett pureskeli viiksiään. Sitten hän äkkiä havahtui ja sanoi: »Jaha — lämpömäärästähän sitä oli puhetta. Pitkällekö jouduimmekaan? 874 syvyydellä — 46° Cels.»

Huomenissa iltapäivällä, juuri kun he olivat saamaisillaan taulukon valmiiksi, kuului ovelta koputus. Se oli Adler, ja kun Bennett meni avaamaan oven, teki hän kunniaa ja ojensi esiin kolme nimikorttia. Lloyd käännähti ympäri kirjoitustuolillaan kynä ylhäällä ilmassa, kuullessaan Bennettin huudahtavan hämmästyksestä.

»Olisivathan ne juuttaat voineet ilmoittaa ennakolta tulostaan», kuuli hän Bennettin murahtelevan. »Mitä niillä nyt onkaan minulle asiata?»

»Keitä ne ovat?» kysyi Lloyd ja kävi hänen luokseen.

Bennett luki ääneen nimet korteista.

Ensiksikin Tremligde 'Timesistä'; hän on sen julkaisija — sitten Hamilton Garlock — hänellä on jotain tekemistä tuossa maantieteellisessä seurassa — presidentti, arvaan mä — ja tämä sitten» — hän ojensi kolmannen kortin Lloydille — »on sinun ystäviäsi, Craig V. Campbell 'Herkules Teräsyhtiöstä'.»

Lloyd katsahti häneen kummissaan. »Mitähän ne sinusta tahtovat?» sanoi hän hiljaa.

Bennett pudisti päätään.

»Käske niitä tulemaan tänne ylös», sanoi hän Adlerille.

Lloyd veti joutuun hihan alas paljaalta kyynärvarreltaan.

»Miksi juuri tänne, Ward?» hän kysyi.

»Olisiko meidän sitte pitänyt ottaa ne vastaan tuolla alhaalla?» kysyi hän ja rypisti otsaansa. »Hm, ehkäpä olisi pitänyt, en tullut tuota ajatelleeksi. — Ei, pysy vain täällä», sanoi hän ja veti Lloydin takaisin, kun tämä aikoi lähteä ulos ovesta. »Parempi, että sinäkin kuulet, mitä niillä on sanomista.»

Adler avasi oven, ja kolme herraa astui sisään — Campbell, sirona, sileäkasvoisena ja hansikkaat kädessä helteestä huolimatta; Tremligde, kaupungin suurimman sanomalehden (ja siksi myös koko maan suurimman) julkaisija — hänellä oli monokkeli silmässään ja olkihattu kainalossa; ja Garlock, erään kansainvälisen maantieteellisen seuran varapresidentti, jo vanha mies, jolla oli kaunis valkoinen kiharatukka ynnä iso musta silkkihuivi vanhanaikaisen kauluksen ympärillä. Itsekään sitä tällä hetkellä ajattelematta nämä kolme miestä edustivat 19-vuosisadan sivistyksen kolmea suurta edistystekijää — tiedettä, teollisuutta ja sanomalehdistöä — ja kukin heistä oli omalla alallaan hyvin etevä.

Vieraiden esiteltyä itsensä emännälle asettui Bennett jälleen seisomaan uunin eteen ja nojautui sitä vastaan kädet taskuissa. Lloyd samoin istahti entiseen paikkaansa ja nojasi kyynärpäänsä kirjoituspöytään. Seinällä hänen takanaan oli tuo suuri napaseutujen kartta. Tremligde istui bambusohvalla huoneen perällä, kädet polvilla ja koputellen hiljaa keppinsä kärjellä permantoon, Garlock oli vaipunut isoon nojatuoliin ja nojautui mukavasti taapäin, jalka toisen polvella ja ilmassa heiluen, Campbell seisoi hänen takanaan, rummutellen sormillaan tavantakaa nojatuolin selkälautaan puhuessaan Bennettille Garlockin hartiain yli, ja silloin tällöin käännähti hän Tremligdeen päin saadakseen tältä vahvistusta sanoilleen.

»No, hra Bennett, te kai saitte sähkösanomamme?» alotti Campbell.

Bennett pudisti päätään.

»En», sanoi hän hiukan kummissaan, »en ole saanut minkäänlaista sähkösanomaa.»

»Sehän oli ihmettä», sanoi Tremligde. »Minä sähkötin teille kolme päivää takaperin ja tiedustin, voitteko ottaa meidät puheillenne. Eikä osotteessakaan pitänyt olla mitään erhetystä. Sähkötin: Osote Tri Pitts, eikö se ole oikein?»

»Tämä se kai sitten vei sähkösanomanne hulluun paikkaan», vastasi Bennett. »Tämä on kyllä tri Pittsin talo, mutta hän ei asu täällä tätänykyä. Sähkösanoma on arvatenkin mennyt hänen kaupunkikonttoriinsa ja sieltä lähetetty hänen peräänsä. Hän näet ei tällä haavaa ole kotona, vaan jossain matkoilla. Mutta — nythän olette tulleet. Ja sehän on pääasia.»

»Niin», virkkoi Garlock ja katsahti Campbelliin. »Me olemme nyt tulleet ja tahtoisimme kernaasti vähän puhella teidän kanssanne.»

Campbell rykäsi; ilmeisesti oli hän lähetystön puheenjohtaja.

»Niin, nähkääs, hra Bennett — en oikein tiedä, kuinka alottaisin, niin että pitänee alkaakseni oikein juurtajaksaen alusta. Tremligde ja minä olemme saman klubin jäseniä kaupungissa, ja meillä on ollut jokseenkin paljon tekemistä toistemme kanssa viimeisinä kymmenenä vuotena. Me ajattelemme hyvää toisistamme. _Minä_ en usko, että hänen johtavat artikkelinsa ovat kaupan, ja _hän_ ei usko, että minun teräksessäni on ilmakuplia. Me olemme monessa asiassa samaa mieltä. Tremligde arvelee, että sanomalehtimies voi olla yritteliäs ja samalla kuitenkin rehellinen, ja hän koettaa toimiakin sen mukaisesti; ja minä en luule, että tekisin tarjousta siltapalkkien valmistamisesta, joiden laatu olisi hintaa huonompi. Tremligde ja minä olemme eri mieltä valtiollisissa kysymyksissä, monesti myöskin kunnallisissa asioissa, me kuulumme eri kirkkokuntiin, emme pääse yksimielisyyteen kouluolojen järjestämisestä, tulliasteiden alentamisesta, siirtolaislaista, ja Jumala paratkoon, emme varsinkaan pääoman ja työvoiman keskinäisestä suhteesta; mutta luulenpa voivani sanoa, että meillä on monia yhteisiä yhteiskunnallisia harrastuksia, ylpeilemme siitä, että Herramme on antanut meidän syntyä täällä Yhdysvalloissa; samoin on meillä kummallakin myöskin enemmän varoja, kuin mitä ehkä Henry George ja muut sosialistit pitävät tarpeellisena. Mitä nyt tahdoinkaan sanoa», jatkoi Campbell ja suoristi itsensä, kuin olisi hän nyt joutunut puheensa pääosaan, »oli se, että silloin kun te, hra Bennett, palasitte matkaltanne, olitte te — niinkuin hyvin voinette arvatakin — ainoana puheenaiheena kaduilla, klubeissa, sanomalehtitoimistoissa, sanalla sanoen kaikkialla ja joka paikassa. Tremligde ja minä tapasimme toisemme klubissa viikon päivät sen jälkeen, ja muistan hyvin, että silloin puhelimme kauan ja hyvin vakavasti teidän työstänne ja pohjoisnaparetkistä ylipäänsä.

»Me keksimme kohta, että tällöin oli vihdoinkin saavutettu jotakin, joka kiinnitti erinomaisessa määrässä meidän molempain harrastusta ja mielenkiintoa. Tulimme selville, että kumpikin olimme lukeneet melkein kaiken, mitä noista asioista oli kirjoitettu sitten Franklinin päivien. Me tunsimme kaikki monenlaiset mielipiteet ja suunnitelmat navan valloittamiseksi. Me tiesimme, miksi tämä ei tähän asti ollut onnistunut ja kuinka kaikki hukkayritykset kulloinkin olivat rauenneet kesken; mutta kuitenkin olimme molemmat samaa mieltä siitä (Campbell kumartui hiukan etunojaan ja puhui hyvin innostuneesti), että työn voi tehdä, ja että Amerika sen mieluimmiten tehköön. Se merkitsisi meille enemmän kuin jotkut maailmanmarkkinat.

»Me annamme koko paljon rahoja joka vuosi, Tremligde ja minä, yleisiin tarkoituksiin ja sen sellaisiin. Me ostamme tauluja amerikalaisilta taiteilijoilta — tauluja, joita emme tarvitse; rakennamme joskus koululaivan nuorisoamme varten, annamme apua kuvapatsaiden pystyttämiseksi yleisiin puistoihin, kirjastoille ja museoille ja niin poispäin; mutta meidän on mahdoton tuntea vähintäkään mielenkiintoa tauluihin ja kuvapatsaihin ja museoihin ja sivistyslaitoksiin, vaikka ostammekin niistä yhtä ja rakennamme toista lajia, sillä luulemme tekevämme sillä kuitenkin jotakin hyvää. Pelkään, että olemme enemmän toiminnan miehiä kuin taiteen, kirjallisuuden ja sen sellaisen. Tiedän ainakin Tremligden olevan. Hän tahtoi saada aikaan joitakin näkyviä tuloksia. Kun hän antaa rahojaan, niin tahtoo hän nähdä, mitä hyvää siitä syntyy — enkä voi kieltää, että siinä asiassa olen samaa mieltä hänen kanssaan.

»No niin, kiertämättä ja kaartamatta — kun olimme puhelleet tuosta asiasta pitkin ja poikin kymmeneen kertaan, tai ehkä kahteenkinkymmeneen, niin tuli ilmi, että asia, jota me molemmat kaikkein mieluisimmin tahtoisimme avustaa rahoillamme, olisi yritys päästä pohjoisnavalle laivalla, joka olisi rakennettu Amerikassa ja jonka sekä miehistö että johtaja olisivat Amerikan miehiä. Olemme molemmat hyvin innostuneet itse aatteeseen, mutta sen tulee silloin olla aito amerikalainen yritys alusta loppuun. Me julkaisemme yleisen varainkeräyskehotuksen ja asetumme itse etunenään pyöreällä summalla, mutta jokainen niittinaula siinä laivassa pitää olla valettu metallista, joka on kasvanut esiin Amerikan maaperästä. Jokaisen lankun sen rungossa pitää olla sahattu Amerikan metsistä, jokaisen purjetilkun kudottu Amerikan tehtaissa, jokaisen miehen olla syntynyt amerikalaisista vanhemmista. Sitä me haluamme, koska luotamme Amerikan laivanrakennustaitoon, Amerikan purjeteollisuuteen ja Amerikan merimiesten älyyn ja yritteliäisyyteen ja rohkeuteen.