Part 19

»No niin», jatkoi Campbell vähän kevyempään sävyyn ja vaihtaen asentoa, »sitten emme ole puhelleet asiasta sen enempää, emmekä ole oikeastaan todellisuudessa suunnitelleet minkäänlaista retkikuntaa. Olemme vain pakinoineet, kuinka sellainen olisi järjestettävä, ja että sen vihdoinkin pitäisi lähteä Amerikasta. Tämä tapahtui viime kesänä. Mitä me oikeastaan tarkoitimme, oli saada koko yritys niin yleiseksi kuin suinkin. Ei tosin olisi vaikea saada satasentuhatta dollaria kokoon eräiltä tutuiltamme, ja sitten saimme kuulla, että hra Garlockin seuran apuun voisimme luottaa. Tuo on kaikki hyvä, mutta me halusimme, että koko kansakunta kannattaisi yritystä. Tahdoimme, että retken johtaja tietäisi, kun veisi laivansa ulos Amerikan satamasta, ettei pari miljoonanomistajaa ollut maksanut laivaa ja sen varustuksia, vaan että hänen takanaan seisoi viisikahdeksatta miljoonaa ihmistä, koko kansakunta.

»Sitten kävi Tremligde käsiksi asiaan ja sähkötti kirjeenvaihtajilleen Washingtoniin, että nämä tunnustelisivat niin monen kongressinjäsenen mielialaa kuin suinkin, jotta nähtäisiin, kuinka suurta kannatusta siltä haaralta voitiin toivoa sellaiselle retkelle. Emme niinkään paljon välittäneet rahoista kuin siitä, että koko kansa kongressinsa kautta kävisi kannattamaan yritystä. Kaikki, millä on yhteyttä merenkulun kanssa, on nykyhetkellä hyvin suosiossa. Olimme saaneet erään kongressimiehen asettumaan avustuskeräyksen etunenään, ja tiesimme, että voi luottaa niin moneen jäseneen, että nipinnapin saisimme ehdotuksen kansallisavustuksista läpiajetuksi kongressissa. Tahdoimme mielellämme, että kongressi myöntäisi 20,000 dollaria. Varainkeräyksellä toivoimme saavamme kokoon 10,000. Hra Garlock voi taata meille 2,000, Tremligde tahtoi antaa 20,000 'Timesin' puolesta, ja minä kirjoitin keräyslistaan 10,000 ja lupasin antaa laivaan koneet ja kojeet Emme hiiskuneet asiasta, mutta Washingtoniin sähkötimme alituisesti. Kaikki sujui hyvin, olimme varmat että onnistuisimme, ja seuraavalla viikolla piti yleisen varainkeräyksen alkaa — silloinkos sitten tuli tieto, että englantilainen retkikunta oli käynyt karille — tuo Duane-Parsonin juttu.

»Ei olisi voinut uskoa, että tuo tieto olisi voinut kumota toiveemme kongressin kannatuksesta maan tasalle. Meitä avustava kongressin jäsen sähkötti meille, että valiokunta hetipaikalla antaisi ehdotuksen raueta, jos se tulisi esille juuri nyt. Läksin senvuoksi oitis Washingtoniin; tämän asian takia olin matkoilla enkä yksityisten liikeasiaini, kuten te luulitte. Kävin sekä kongressimiehen että Tremligden pääkirjeenvaihtajan puheilla. Siitä ei ollut mitään hyötyä. Kumpikin, jotka tuntevat kongressin mielialan yhtä tarkoin kuin oman valtimonsa sykinnän, olivat samaa mieltä. Kongressiasiamies sanoi: 'Teidän täytyy odottaa.' Tremligden mies sanoi: 'Odottakaahan vähän -- malttakaa vähän myöhemmäksi, kunnes tuo englantilainen retkikunta ja sen kovaonni on ennättänyt unohtua mielistä. Ja yrittäkää sitten uudelleen'. Mutta me emme aio ollenkaan odottaa! Sanokaammepa, että Duane tällä retkellä istuu kiikissä. Alku ei ollut hyvä. Hän kävi karille. Mutta voi ajatella, että kesän kuluessa jäät antavat sen verran perään, että hän voi lähteä matkaan; ja sillä aikaa kuin me sitten hankimme kokoon varat ja rakennamme laivan ja lähetämme sen matkaan, voi hän jo olla — Herra ties missä asti — ehkäpä jo aivan navalla. Meillä ei todellakaan ole varaa antaa Englannille sellaista ennakkoetua. Me aiomme laskea laivamme emäpuun niin pian kuin suinkin — ehkä jo ensi viikolla; meillä on kesä ja koko talvi aikaa varustella retkeämme, ja vuoden kuluttua tästä hetkestä me tahdomme tietää, että amerikalainen retkikunta on yhtä pitkällä napapiirin yläpuolella kuin Duane nykyhetkellä on, ja että sen on kuljettava englantilaisen edelle. Jos sen saamme aikaan, emme hätäile tuloksesta, edellyttäen» — Campbell kääntyi suoraan päin talonisäntää — »että te, kapteeni Bennett, rupeatte retken johtajaksi. Jos te suostutte asiaan, on vain yksi asia jälellä, josta meidän on sovittava. Kongressi petti meidät. Siihen ei meidän kannata enää luottaa. Mutta sen johdosta, ja erittäinkin sen johdosta, me tahtoisimme kysyä teiltä neuvoa, mistä saamme nuo kaksikymmentä tuhatta dollaria.»

Lloyd nousi seisomaan.

»Ne voitte saada minulta», sanoi hän levollisesti.

Garlock suoristihe joutuun nojatuolissaan ja työnsi molemmat jalkansa lujasti lattiaan. Tremligde nipisti monokkelin tiukasti silmäkulmaansa ja tuijotti häneen, ja Campbell pyörähti nopeasti ympäri hämmästyneen näköisenä, kun kuuli Lloydin äänen. Bennett yksistään ei liikahtanut. Hän seisoi edelleenkin hiukan etukumarassa uuninrintaan nojaten ja kädet taskuissa. Ainoastaan paksujen, yhteen rypistettyjen kulmakarvain alta iski nopea väläys hänen vaimoonsa. Lloyd ei katsonut vieraisiin. Seisomaan noustuaan hän seisoi hiljaa ja hievahtamatta, kädet alas riippuen ja punoittavin poskin. Hän kohtasi Bennettin katseen ja kohtasi sen lujasti, katsoi häntä rauhallisesti silmiin. Hän ei sanonut mitään, mutta koko hänen rakkautensa Bennettiin, koko hänen uskonsa tähän, koko hänen väkevä tahtonsa, että — tapahtuipa mitä tapahtui — hänen tulevaisuutensa ei saanut katketa, hänen kunnianhimonsa ei saanut raueta hänen voimansa heikkouden takia; koko hänen osanottonsa hänen suureen työhönsä, hänen naisellinen tahtonsa rohkaista, kehottaa ja auttaa miestään — kaikki tuo leimusi ja säkenöi noiden tummansinisten silmäin vakavassa katseessa. Nyt hän ei enää ollut heikko, nyt hän voi levollisesti vastaanottaa kaikki seuraukset siitä, että Bennettin nukkuva tarmo viimeinkin heräsi — nyt hän ei enää huolinut vaikuttaa häneen epäsuorasti, nyt oli ratkaiseva sana sanottu. Hänen tyyni, luja katseensa oli kaunopuheisempi kuin kaikki sanat.

Huoneessa oli kauvan aivan hiljaista, kun nuo kaksi seisoaltaan katselivat toisiaan syvälle silmiin. Ja Lloyd näki, että Bennettin silmiin vähitellen syttyi liekki, ja hän tiesi, että nyt Bennett viimeinkin ymmärsi.

Toiset jouduttautuivat kiireesti lähtemään. Campbell oli vaarinottanut tuon Bennettin ja Lloydin välillä vaihdetun pitkän, merkitsevän katseen, ja ehkäpä hän aavisti koskettaneensa johonkin arkaan ja vaikeaan kohtaan. Ilmassa oli jotakin erikoista tuntua, vaimon ja mielien välillä tapahtui jotakin erikoista, jota muun maailman ei ollut tarpeellista tietää. Hän lopetti vierailun niin pian kuin suinkin. Hän pyysi Bennettin käsittämään hänen sanansa vain alustukseksi, jota hänellä oli aikaa tarkemmin miettiä. Hän tiesi puhuvansa toistenkin nimessä sanoessaan, että rouva Bennettin jalomielinen tarjous oli liikuttanut heitä syvästi, mutta että tarjous oli tehty hetken mielijohteesta. Hra Bennett ja hänen rouvansa halusivat epäilemättä kahdenkesken puhella siitä ja neuvotella koko asiasta ylipäätään. Toimikunta piti edelleen istuntojaan hänen (Campbellin) konttorissa, jonka osotteen hän ilmoitti. Sinne hän myöskin odotti hra Bennettin vastausta.

Bennett seurasi vieraita portaita alas ulko-ovelle saakka. He kieltäytyivät kiitellen ja anteeksipyydellen kutsusta jäädä päivälliselle Bennettin luo. Heidän piti joutua ensi junalla kaupunkiin. Campbellilla ja Tremligdella oli kiirettä kotona.

Puistoveräjä helähti kiinni. Bennett oli yksin. Hän lukitsi ulko-oven ja jäi hetkiseksi nojaamaan sitä vastaan, hänen pienet silmänsä välähtelivät yhteen rypistyneiden kulmakarvain alla ja kiertelivät levottomasti eteisen ja viereisten huoneiden tuttujen esineiden väliä. Hän oli ajatuksissaan ja levoton, hän seisoi ja pureskeli hermostuneesti viiksiensä päitä. Hän nousi verkalleen portaita ylös toiseen kerrokseen ja suoraan »työhuoneensa» puoliavointa ovea kohti, josta äsken oli lähtenyt. Hän ajatteli Lloydia. Hän ikävöi vaimonsa luo. Hän tunsi, että jotakin erikoista oli tapahtunut, että viime vuoden rauhallinen, rajattoman onnellinen kotielämä oli nyt auttamattomasti lopussa; mutta enimmän hän tällä hetkellä ajatteli vaimoaan, tämän neuvoa hän kipeimmin kalpasi.

Hän kävi sisään »työhuoneeseensa» ja potkasi oven perästään kiinni, kädet yhä taskuihin haudattuina. Lloyd oli vielä sisällä, hän seisoi suoraan häntä päin, kun hän saapui ovesta sisään. Näytti, kuin ei hän olisi hievahtanutkaan paikaltaan, siitä lähtien kuin Bennett oli seurannut vieraitaan ulos. Ensi hetkessä kumpikaan ei puhunut mitään. He vain katsoivat toisiinsa.

Sitten sanoi Bennett:

»No, Lloyd?»

»Niin, ystäväni!»

Bennett tahtoi lisätä jotakin — hän ei tiennyt itsekään oikein, mitä hän tahtoi sanoa; mutta sitten tuli keskeytys.

Vanha laivanlippu — tuo vaalistunut ja repaleinen pieni kangaspalanen tähtineen ja poikkiviiruineen, joka oli kulkenut etunenässä niin monilla vaikeilla matkoilla ja sitten alati riippunut peräseinällä napakartan yläpuolella, johon »Frejan» reitti oli piirretty — se ei ollut koskaan ollut oikein vakavasti kiinnitetty seinään; ja kun nyt ovi oli kovasti tärähtänyt kiinni, oli se irtautunut nauloista ja putosi kolahtaen lattialle Bennettin jalkoihin.

Hän kumartui ja otti lipun maasta ja kääntyi katsomaan sen entistä paikkaa. Hän katseli kartan yläpuolelle asettaakseen lipun jälleen seinälle; hänelle ei ollut lainkaan vastenmielistä viivyttää ratkaisevaa keskustelua, jonka hän tiesi varmasti tulevan ja jonka hänen itsensä piti alottaa.

»Enpä tiedä», sanoi hän ja katseli vuoroon lippuun, vuoroon sen entiseen tyhjään paikkaan, »en oikein tiedä, minne sen asettaisin. Voitko sinä —»

»Etkö tiedä», sanoi Lloyd, ja hänen siniset silmänsä yht'äkkiä kiilsivät.

»En», vastasi Bennett, »minä —»

Lloyd otti lipun hänen kädestään, levähytti sen auki ja laski varrenpään keskelle suurta napaseutukarttaa, aivan siihen pisteeseen, missä maapallon pituusviivat ylhäällä yhtyvät.

»Aseta lippu tuohon!» hän sanoi.

XII.

Huhtikuun viimeinen päivä oli pimeä ja kylmä, mutta ilma oli tyven. Vesi satamassa oli siloinen ja kiiltävä kuin harmaa silkkipeite. Mereltä ajautui usvaa hitaasti maalle päin, hälvensi kaupungin ulkopiirteet ja keräytyi tiheäksi, läpinäkemättömäksi pilveksi, josta ainoastaan jokunen torni ja kirkonhuippu yleni ilmaan, näyttäen ihmeellisen epätodelliselta ilmassa heiluessaan. Etualalta, pitkin satamapaalutusten ja makasiinirivien rintamaa, urkeni kokonainen metsä mastoja ja raakapuita hienoina varjokuvaisina usvan harmajaa taustaa vastaan. Mutta taivaan ja veden ja sumun harmauden välillä näkyi mustia, liikkuvia varjoja. Ne seisoivat pitkin laitureja, silloilla ja rantakäytävillä. Yksinpä sataman viereisiä kattojakin reunusti samallainen musta varjoviiva.

Ne olivat ihmisiä, jotka seisoivat vieri-vieressä, tiheästi yhteenpakattuina tänne kaupungin äärimmälle ulkolaidalle; ja tungos yhä kasvoi minuuttien vieriessä, se lainehti suunnattomana, liikkuvana kaaoksena, ja siitä nousi yksitoikkoinen, katkeava mutina ilman harmajan hiljaisuuteen.

Vesi oli täpösen täynnä kaikenlaisia aluksia, ja ne vuorostaan mustina ihmisistä. Kaikkialla pujotteli täpötäysiä soutuveneitä. Höyrylautat ja huvimatkalaivat kallistuivat melkein kaatuakseen ihmisten levottomasti tungeksiessa toiselle laidalle. Pieniä, vilkkaita hinaajahöyryjä liikuskeli niiden lomitse, nekin täpötäynnä ja mastoissaan eri sanomalehtien tai yhdistysten lippuja. Yksityisiä huvijahteja, hienosti maalattuina ja kiiltäen messinkiheloistaan, liukui niin verkalleen esiin, että vesi tuskin karehti niiden vanassa, ja keskellä niitä kaikkia makasi ankkurissa valtava, valkeaksi maalattu panssarilaiva, näyttäen mykkien tykkiensä hirvittäviä kitoja.

Kului tuntikausi. Pitkin väliajoin pani vieno tuuli sumua liikehtimään, jolloin hienoa, läpitunkevaa tihkusadetta putosi. Laiturien musta, tiheä varjorivi kävi vielä tiheämmäksi ja mustemmaksi. Yhä uusia huvijahteja, veneitä ja höyrylaivoja ilmestyi sataman selälle; yksinpä alusten mastoissa ja raakapuissa istuskeli katsojia.

Vihdoin helähti jostakin hyvin kaukaa heikkoa, tuskin kuuluvaa jyrinää, jossa erotti vienoja tykinlaukauksia laukauksen perästä. Hetipaikalla kohosi valtavien ihmisjoukkojen hillitty mutina korkeaksi, teräväksi hälyksi. Satamassa olevat alukset liukuivat sinne-tänne kuin parvi kalastavia lokkeja, jokin myöhästynyt höyrylaiva puski esiin, niin että vaahto kuohusi korkealle keulan tiessä. Sotalaivalta kuului rummunpärinää. Huvijahdit ja höyrylautat tungeksivat valtaamaan paraat paikat ja jäivät niihin makaamaan aivan hiljaa, niin että vesi vain aika-ajoin väreili niiden perässä ja siipirattaiden sivuilla.

Tuo kaukainen jyrähtely läheni ja kasvoi voimassa, ja vähitellen erotti korva monenlaiset eri äänet sen kuorosta — tiheän, nopeasti jyrähtävän laukaussarjan, nousevan ja laskevan aallokon hurraa-huutoja tai höyrypillien ja sumusireenien käheän kiljunnan. Monin paikoin kaupungilla rupesivat kirkonkellot soimaan.

Ja äkkiä iski jyrinän aalto satamaan kuin rankka rajuilma. Mylvivä myrsky kohosi ilmoille tiheään pakkautuneesta ihmismerestä, mahtavana, innostuneena kuin manalainen tervehdys matalalle, harmajalla taivaalle. Laivoista puski kuumia, valkoisia höyrypilviä ilmaan, mutta niiden pillien ääni hukkui mahtavaan meluun. Mutta yht'äkkiä voitti senkin ilmoja tärähdyttelevä syvä ja terävä pamahdussarja. Sotalaivan kupeilta pölähti esiin mustia savupatsaita ja tulenliekkejä. Tykit antoivat jylinänsä kuulua. Seuraavassa silmänräpäyksessä uusi jylinä, uudet mustat savupatsaat ja keltaiset tulenliekit toiselta laidalta. Kaikki lähiseudun akkunaruudut helähtelivät.

Alukset, jotka koko aamun olivat tungeksineet lahden sisimmässä pohjukassa, palasivat nyt takaisin. Ne liukuivat hitaasti esiin, kokonaisena laivastona sataman suulle päin, täpösen täynnä katselijoita kansillaan, mastoissaan ja raakapuissaan, niin että kallistelivat pahasti — nekin vinkuen ja mylvien höyrypilleillään minkä ennättivät.

Ja keskellä niitä kaikkia, keskuspisteenä, johon koko suosion mahtava myrsky kohdistui, johon satojentuhansien silmät ja kokonaisen kansakunnan toiveet olivat kiinnittyneet — oli laiva, yksi ainoa.

Ja se laiva oli pieni eikä näköjään suinkaan luotu suuria yrityksiä varten, kaikki sen piirteet olivat rumat, kömpelöt ja lyhyen-jykevät. Pyöreävatsaisesta, vankasti raudoitetusta rungosta korkeaan, pyöreään peräpeiliin saakka, sivukaarista lyhyen ja paksun maston huippuun asti ei siinä ollut juuri yhtään kaunista nähtävänä. Se oli leveä ja juureva kuin gorilla, ja saattoi varmasti päätellä, että se oli hidas liikkumaan eikä luotu kaupan ja sivistyksen valtateitä kyntämään. Mutta se teki erittäin tukevan ja levollisen vaikutuksen, sekä veden päällä kelluviin että ilmaan nouseviin osiinsa nähden; voi hyvin arvata, että jättiläisvoimia vaadittiin murskaamaan sen kuperia kylkiä, jotka lisäksi olivat niin älykkäästi rakennetut, että puserrus laitaa vasten pani laivan liukumaan syrjään ja hypähtämään liukkaasti kuin ankerias hätyyttäjäänsä pakoon. Savupiippu kohosi korkealle skanssirakennuksen yli; suurmaston huipussa killui tähystyskori, »variksen pesä»; valaanpyyntiveneitä ja kummallisen näköisiä, kepeitä rekiä riippui laidoilla, ja kannet olivat ladotut täyteen tynnörejä, koreja ja tavarapaaluja.

Verkalleen se läheni, ja sitä vastaan jylisi ihmissuosion ukkonen, jollaista tuskin kukaan kuningas on saanut osakseen. Suuri valkea sotalaiva tervehti lipullaan. Silloin tuli heti kiirettä tuolla pikku laivalla, jonka oli määrä lähteä pitkälle matkalle; muuan miehistä juoksi perään ja veti lippunuorasta, ja mastoon ilmestyi — ei sama loistava, kolmivärinen lippu kuin millä sitä juuri tervehdittiin, vaan pieni palanen vaalistuneen-kirjavaa ja repaleista vaatetta, joka risaisine reunoineen ja tuskin näkyvine tähtineen ja värijuovineen kuitenkin oli todellinen taistelulippu, kertoen väsymättömistä kamppailuista ja loppumattomista ponnistuksista ja vaikertamattomasta hädästä ja puutteesta.

Laiva liukui eteenpäin saattolaisineen. Se kulki kaupungin ohi, meluavat ihmisjoukot ja tykkien jyrinä satamassa jäi vähitellen takapuolelle. Saattolaislaivat pysähtyivät toinen toisensa perään, kääntyivät ympäri ja palasivat takaisin. Ainoastaan suurimmat höyrylaivat ynnä hinaaja-alukset seurasivat vielä sen kintereillä. Taloryhmät kummallakin rannikolla harvenivat harvenemistaan ja niiden sijasta näkyi avoimia paikkoja, jotka kohoavan usvan alta paistoivat paljaina ja ruskeina; idästä rupesi puhaltamaan raitis tuuli, joka pani selän keveästi aaltoilemaan.

Puolisen mailia kuljettiin vielä mereltä saapuvien raskaiden, mahtavien maininkien keskellä, majakkatorni sivuutettiin, ja sitten avautui eteen valtava, rannaton ulappa. Jälelläkin olevat saattajalaivat luopuivat yksi toisensa jälkeen seuraamasta, viimeisinä sanomalehtien käytettävinä olevat hinaajat. Jälelle jäi vain puolisen tusinaa alusta, jotka keinuttivat tuon oudon pikku laivan vanavedessä, joka virkeästi puski eteenpäin, pieni virttynyt lippupahanen hulmuten mereltä puhaltavassa navakassa tuulessa. Lahden suulla, missä rannat kummallakin puolella lähenivät toisiaan ja kapenivat pieniksi, aaltojen huuhtelemiksi niemenkärjiksi, pysähtyi laivoista vielä kolme, uskaltamatta enää harmaana ja kylmänä möyryävälle ulapalle. Ja aivan suun edustalla seurasi kolme muuta esimerkkiä, niin että lähtijälaivalle jäi enää vain yksi ainoa seuralainen.

Mutta tämä ainut laiva, pieni urhea hinaajahöyry, pysytteli niin tiukasti sen sivulla kuin uskalsi, sillä sumu oli merellä ruvennut jälleen tihenemään, ja matalalla ajelehtivat pilviröykkiöt kaihtivat joka silmänräpäys näköalan.

Hinaajalaivassa oli yksi ainoa matkustaja — nainen. Hän seisoi suorana etukannella, pidellen kiinni kaiteesta väkevällä valkoisella kädellään; pronssinkarvaisen tukan irtaimet kiharat pieksivät hänen kasvojaan, jotka suolainen vesi oli kastellut läpimäriksi. Hänellä oli yllään pitkä ruskea päällystakki, ja tuuli pieksi sen avointa rinnastaa, niin että sen kaulus lennähti hartian yli. Hinaaja oli vielä pienempi kuin etummainen alus, ja sen ainoan matkustajan piti katsella ylöspäin nähdäkseen sen komentosillalla olevan miehen — pitkän, jykeväkasvoisen jättiläisen, joka pitkä, tiukasti napitettu sadetakki yllään piteli hänkin kiinni kaiteesta ja antoi silloin-tällöin käskyjä kompassin edessä olevalle peränpitäjälle. Komentosillalla seisova mies ja hinaajan kannella seisova nainen vaihtoivat tuontuostakin joitakin sanoja keskenään. Heidän piti huutaa toisilleen, sillä koneitten jyskytys ja laineitten pieksentä laivankupeita vastaan uhkasi niellä kaikki muut äänet; ja heidän äänistään soinnahti pakotettua hilpeyttä. Itse asiassa he olivat aivan kahdenkesken, vain peränpitäjä ruotelirattaansa ääressä voi kuulla heidän puhelunsa. Laivain muuta miehistöä ei ollut näkyvissä. Ympärillä oli avoin, sumuinen ulappa.

Viimein sanoi nainen, vastaukseksi miehen johonkin huomautukseen:

»Niin, se lienee parasta.»

Komentosana kuului. Hinaajan konesähkötin helähti, ja sen kone pysähtyi verkalleen. Vielä siunaaman aikaa kulki hinaaja lähtijälaivan kupeella. Sitten se rupesi jätättämään, ensin hitaasti, sitten yhä kasvavalla vauhdilla. Naparetkilaiva purjehti edelleen, alottaakseen pitkän, pitkän matkansa, ja molempien välimatka piteni pitenemistään. Sumu oli niin tiheä, että kohta ne kadottaisivat toisensa näkyvistään. Jäähyväishetki oli käsissä.

Lloyd, joka yksinään seisoi keinuvalla kannella, oikaisihe suoraksi ja kallisti päänsä hiukan taapäin; hän hymyili, ja hänen siniset silmänsä loistivat. Hän seisoi hievahtamatta yhä hymyillen, suorana ja ääntä päästämättä katsellen ylpeästi ja lujasti Bennettiä silmiin. Yht'äkkiä sulkeutui sumu tiiviiksi seinäksi molempien laivojen väliin, niin ettei toisesta enää voinut nähdä toiseen.

Bennettin nojautuessa siltakaiteeseen kädet takataskuissa ja silmät kiinnitettyinä harmaaseen usvaseinään tuli perämies Adler näkyviin ja tervehti jäykästi sotilaan tapaan.

»Anteeksi, kapteeni», hän sanoi, »nyt olemme selvinneet viimeisestä merimerkistä — mitä suuntaa nyt alamme kulkea?»

Bennett katsahti merikarttaan, jota Adler piteli hänen edessään, ja katsahti myös kompassiin, joka oli lujasti kiinnitetty komentosillan kaiteeseen. Hän vastasi levollisesti:

»Suoraan pohjoista kohti.»