Part 17

Mutta oliko todellakin totta, että Lloyd oli vapautunut kaikesta pahasta ja ahdistavasta? Oliko viimeinen taistelu taisteltu loppuun? Eikö hänen pikemminkin pitänyt uskoa, että koko elämä oli yhtä ainoata lakkaamatonta taistelua? Eikö hänen asianaan ollut herättää jälleen Bennettin uinaileva kunnianhimo? Eikö hänen tulevaisuuden tehtävänään ollut terästää häntä, antaa hänelle uskallusta, yllyttää, kiihottaa häntä viemään suuri työnsä perille? Hänhän nyt oli väkevämpi heistä kahdesta. Mikä muuten olisikaan ollut hänen tehtävänsä näissä muuttuneissa olosuhteissa? Adlerin tökerösti lausumat sanat olivat hänen muistissaan. »Sehän on hänen toimensa, johon kaikkivaltias Jumala on pannut hänet, ja silloin on hänen tehtävä se. Hänenhän pitää olla mies eikä mikään professori!»

Oliko hänellä sitten niin paljon vaikutusvaltaa Bennettiin? Voiko hän herättää jälleen tämän rohkeuden ja tarmon? Ehkäpä — mutta mitäpä se silloin merkitsikään hänelle itselleen, jonka piti jäädä kotiin odottamaan, odottamaan, odottamaan — kolme vuotta, viisi vuotta, kymmenen vuotta — ehkäpä ikuisesti! Ja juuri tällä hetkellä, jolloin hän uskoi viimeinkin tulevansa onnelliseksi, kun hän oli tehnyt velvollisuutensa, kun suuret vaikeudet olivat voitetut, kun rakkaus oli palannut takaisin ja rauhalliset, häiriytymättömät päivät näyttivät koittavan hänelle — nytkö hänen piti ruveta ajattelemaan tuota hirvittävää väliaikaa uuden »Frejan» lähdön ja retkikunnan palauksen välillä, noita unettomia öitä, päivien kaameata tuskailua, alituista haparoimista toivon ja epätoivon välimailla, hiljaista, salattua kärsimystä, ikuista, piinaavaa huolta mahdollisesti odottavasta iskusta, jota ei uskaltaisi mainita edes itselleenkään! Pitikö surun ja tuskan tulla jälleen hänen osalleen, tuon vihollisen, joka oli hänen kintereillään joka päivän hetki, joka istui vieressä hänen työskennellessään, seurasi mukana, kun hän lähti ulos, tuli hänen luokseen unettomina öinä, hiipi hänen vuoteensa ääreen, kumartui hänen ylitseen pimeässä, ojenteli hyisiä kynsiään yhä lähemmäs ja lähemmäs, näytti hirvittävät kasvonsa yhä selvemmin, kunnes hän vihdoin mielettömässä tuskassa kyyristyi vastaanottamaan kohtaavaa iskua, kuristavia sormia — ja syöksähti ylös vuoteestaan kauhusta kiljaisten, värisevin käsin ja virtaavin kyynelin?

Lloyd nousi äkkiä pystyyn, kurotti käsivartensa jäykästi eteenpäin ja väänteli käsiään, niin että poimitut kukat putosivat maahan.

»Ei», hän kuiskasi itsekseen, »sitä en voi. Tällä kertaa se käy yli minun voimieni.»

Mutta uudestaan oli hän kuulevinaan Adlerin sanat: »Vaaroista ei saa olla puhettakaan eikä rasituksista, eikä elämällä ja kuolemalla ole mitään merkitystä, eikä millään asialla koko maailmassa. Sehän on kerta hänen toimensa.»

Koko maailma sanoisi samaa. Hän yksin kaikista niistä tuhansista, joiden silmät seuraisivat Bennettiä, ei kyennyt käsittämään noiden sanojen totuutta. Hän oli väärässä. Hän kuului Bennettille, mutta Bennett ei kuulunut hänelle. Maailma tahtoi saada hänet. Maailma kutsui hänet Lloydin luota hänen vaaralliseen toimeensa. Voiko Lloyd, vain siksi että hän rakasti Bennettiä, vain siksi että hän hätäili hänen hengestään, asettua hänen ja maailman hyväksymisen väliin, hänen ja hänen elämäntyönsä väliin, hänen ja hänen Jumalansa väliin?

Bennettiä odotti hänen työnsä. Hänen täytyi ryhtyä siihen jälleen kuin mies. Taistelu täytyi taistella. Tuo hirvittävä vihollinen siellä pohjan perillä, maan ylimmällä hartialla, tuo kaamea, jättimäinen, armoton vihollinen, joka oli säilyttänyt salaisuutensa vuosisatoina tuhansien pohjanleimujen takana, se vihollinen kävisi jälleen Bennettiä vastaan. Aarretta vartioivan hirviön kimppuun oli tämän jälleen rynnättävä.

Bennettille kuului työ, taistelu, ryntäys, koskaan järkkymätön rohkeus.

Hänen oma osansa oli naisen osa. Hän oli jo alottanut, hän tunsi uskollisen epäitsekkyyden, uhrauksen, kärsivällisyyden, rohkeuden lajeista kaikkein suurimman, sen, joka istuu kädet ristissä, levollisena, horjumatta hirveän kamppailun kestäessä ja joka vain kärsii, kärsii, kärsii. Hänen velvollisuutensa, naisen osana maailmassa oli yllyttää rakastettua sankaria urotöihin, suureen toivoon ja lujaan tahtoon ja taistelun kestäessä itse istua hiljaa ja odottaa sen päätöstä.

Lloydilla oli hämärä tunne, että hänen rakkaudessaan Bennettiin oli jotakin hellää ja leppoista, minkä hän vasta viime aikana oli itsekin tajunnut, jotakin suojelevaa, melkein äidillistä. Se ehkä johtui siitä, että Bennett oli nykyään niin heikko sekä ruumiillisesti että henkisesti, tai ehkä se oli jotakin, jota aina löytyi jokaisessa hyvässä naisessa, joka rakasti syvästi ja vakavasti. Hänestä tuntui, että hän naisena ei vain ollut Bennettiä väkevämpi, vaan myöskin vanhempi, kypsyneempi. Hän tiesi, että hänen oma luonteensa oli syvällisempi kuin tämän, ja hän tiesi, että hän kykeni sankarillisuudessa ja uhrautuvaisuudessa kohoamaan niin korkealle, ettei Bennett kaikella miehen voimallaan jaksanut sinne seurata, ja jonka laatuista tämä ei edes osannut kuvitellakaan mielessään. Lloydin tietoisuus siitä, että hänen luonteensa oli suurempi ja parempi kuin Bennettin, sai aikaan sen, että hänen tunteessaan tätä kohtaan oli samalla äidin tunnetta poikaansa kohtaan, sisaren tunnetta nuorempaa veljeään kohtaan. Hänen rakkaudessaan piili suuri hellyys ja ylevyys, syvä, naisellinen sietämys hänen puutteitaan ja vikojaankin kohtaan. Hänen asiansa siis oli rohkaista Bennettiä. Hänen oli herätettävä jälleen eloon tämän vanha, sammunut tarmokkaisuus, joka ei ainoastaan saattaisi hänet uudestaan väkeväksi, vaan johtaisi hänen voimansa ja tahtonsa niille urille, jotka hänelle olivat määrätyt.

Lloyd palasi lasikuistille ja tapasi Bennettin juuri heränneenä päivällislevostaan. Hän kääri peitteet paremmin hänen ympärilleen ja järjesti uudelleen pielukset hänen päänsä alla, ja sitten hän istahti ulkoportaille.

»Kerro minulle vähän tuosta kapteeni Duanesta», alotti hän. »Missähän asti hän nykyään on?»

Bennett tuijotti häneen suu selällään ja hieroi silmiään.

»Mitä kello on? Lienen nukkunut jo kokonaisen tunnin. Duaneko? Niin — luithan itse, mitä lehdissä oli. Minä luulen hänen olevan Tasiusakissa.»

»Luuletko hänen onnistuvan? Luuletko hänen pääsevän navalle? Adler ei sitä usko.»

»No — jos hän on siksi onnellinen, että löytää avointa vettä, niin ehkäpä se käy häneltä.»

»Niin, mutta sanohan, minkävuoksi hänellä on niin paljon väkeä mukanaan? Eihän se ole tapana. Ymmärränhän minäkin jonkun verran pohjoisnaparetkistä. Luin kaikki mitä sain käsiini sinun poissa ollessasi. Pienet retkikunnathan ovat aina saaneet enimmän aikaan. Jos nyt lähdet jälleen — kun nyt lähdet jälleen — niin otatko sinäkin niin paljon miehiä mukaasi? Minä muistelen sinun kirjoittaneen jossakin kohtaa, että kuusi tai kahdeksan miestä oli paras määrä.»

»Kymmenen saisi olla korkein määrä — mutta nythän onkin toinen yrittämässä. Minä olen saanut tarpeekseni. Yritin, enkä päässyt.»

»Mikä olisi syynä, ettet pääsisi? Sinulla on sellainen merkillinen puhetapa — aina vain puhelet tappiosta ja peräytymisestä ja kesken heittämisestä. Voihan olla hyvä, että aamulla puhuimme leikillä, että luopuisit tulevaisuudestasi; mutta tiedänhän aivan hyvin, että sinä lähdet liiankin pian uudelleen. Minä koettelen totutella itseäni siihen ajatukseen.»

»Lloyd, olenhan sanonut sinulle, että olen saanut siitä tarpeekseni. En usko, että navalle lainkaan pääsee, enkä välitä niin hituistakaan siitä, pääseekö sinne vai ei.»

Lloyd kääntyi äkkiä katselemaan häneen säkenöivin silmin. »Niin, mutta minä välitän!» huudahti hän kiivaasti. »Sen voi tehdä, ja me, amerikalaiset, sen teemme.» Bennett tuijotti häneen, aivan säikähtyneenä hänen kiivaudestaan.

»Tuo englantilainen retkikunta», jatkoi Lloyd posket hehkuvina, »tuo Duane-Parsonin retkikunta ehkä pääsee askeleen pitemmälle kuin edeltäjänsä. Melkein jokainen uusi yritys nostaa aina ennätystä. Kansakunta toisensa perästä pääsee joka kerta aina lähemmäksi napaa, sillä jokainen uusi retkikunta käyttää hyväkseen edellisten tekemiä kokemuksia ja huomioita. En usko, että se päivä enää on kaukana, jolloin jokin kansa istuttaa lippunsa navalle. Miksi emme me siihen kunniaan yrittäisi? Miksi ei meidän lippumme saisi olla ensimmäisenä pohjoisnavalla? Me, joilla on ollut niin monta sankaria, niin monta merisankaria, niin monta loistavaa johtajaa, niin monta tutkimusretkeilijää — Stanley, Farragut, Decatur, De Long, Lockwood — meidänhän pitäisi hävetä maailman silmissä, jos jokin toinen kansakunta ennättäisi meidän edellemme — Norja tai Ranska tai Venäjä tai Englanti — käyttäisi hyväkseen meidän kokemuksiamme, kulkisi meidän osottamaamme tietä.»

»Niin, tottahan tuo on», myönsi Bennett. »Se olisi meille suuri kunnia, suurin ehkä kaikista, ja kerran — minä — no niin, onhan minullakin ollut kunnianhimoni. Mutta nyt on kaikki toisin, Minussa särkyi silloin jotakin, meni rikki, ajautui karille, kun — Dick Ferriss — no niin —- kun minä — ei, anna sinä Duanen vain yrittää parastaan. Hän tekee kyllä kaiken, minkä voi. Minä tiedän, että se on mahdotonta; mutta jos se sitten onnistuisi häneltä, niin olisin ensimmäinen lähettämään hänelle onnittelusähkösanoman. Lloyd, usko minua kun vakuutan, etten enää välitä tuosta. Olen kadottanut kaiken mielenkiintoni siihen. Minä luulen, että se on minun rangaistukseni. Minä olen poissa pelistä, istun tyhjin kourin. Minusta ei enää siihen ole.»

Lloyd pudisti päätään.

»Sitä en usko — en voi uskoa sitä.»

»Tahtoisitko sinä sitten niin mielelläsi, että lähtisin kaiken sen perästä, mitä nyt on tapahtunut?» kysyi Bennett. »Tahdotko tosiaankin yllyttää minua matkaan?»

Lloyd kääntyi poispäin ja nojasi päänsä kuistinpylvästä vastaan. Hänen silmänsä hämärtyivät, ja itku nousi hänen kurkkuunsa. Ah, elämä ei ollut hänelle helppoa. Oma luonteenlujuutensa erotti hänet siitä onnesta, jonka kaikki pienet tusinaihmiset voivat joka hetki saavuttaa. Milloin se loppuikaan, tuo alituinen kamppailu halun ja velvollisuuden välillä, tuo iäinen kieltäytyminen, tuo oman itsensä ja rakkaimpansa toiveiden uhraaminen maailman ja velvollisuuden hyväksi?

»En tiedä itsekään, mitä oikein tahdon», sanoi hän väsyneesti. »Tuntuu vain siltä, ettei koskaan saisi tulla onnelliseksi — ei ainakaan pitkäksi aikaa.»

Äkkiä hän siirtyi aivan Bennettin viereen, laski päänsä tuolin käsinojalle, tarttui molemmin käsin Bennettin käteen ja kuiskasi: »Mutta olethan sinä nyt minulla — tulkoon sitten mitä tulkoon.»

Hän tunsi itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Mitä iloa olikaan hänellä siitä, että Bennett teki velvollisuutensa, kävi jälleen kulkemaan suurta uraansa, tuli kuuluisaksi mieheksi? Häntä itseäänhän, Bennettiähän hän rakasti — ei hänen mainettaan eikä suuruuttaan. Mitä hänelle tekikään, jos Bennettin kunnianhimo oli kuollut, että toiset vähäpätöisemmät saavuttaisivat hänen päämaalinsa? Mitä merkitsi kunnia ja kuulu nimi ja maine ja velvollisuus sen onnen rinnalla, että hän sai pitää hänen kättään kädessään ja kuulla hänen äänensä?

XI.

Saman vuoden marraskuussa Lloyd ja Bennett vihittiin. Häissä oli vain kaksi vierasta saapuvilla — Campbell ja hänen pieni tyttärensä Hattie.

Kului muutamia kuukausia, joulukin meni ohi. Siihen asti oli talvi ollut tavattoman lievä, mutta tammikuussa tuli koillisesta kovia pakkasia ja lumimyrskyjä. Lloyd ja Bennett olivat päättäneet jäädä asumaan Medfordiin. He eivät välittäneet lähteä häämatkallekaan, ja sitäpaitsi oli Bennettin pakko pysyä kotona uuden kirjansa vuoksi. Adlerin he edelleen pitivät luonaan. Hän ja Kamiska olivat eroamattomat toverit. Pitkin väliajoin he saivat joitakin vieraita — trit Streetin ja Pittsin tai joitakin Bennettin vanhoja ystäviä. Mutta edellisen kevään ja alkukesän taukoamaton virta sanomalehtien haastattelijoita, kustantajia ja loistavien ehdotusten tekijöitä oli kutistunut melkoisesti kokoon. Sanomalehdissä ei hänestä enää puhuttu, eikä hän enää saanut kirjeitäkään. Kun lehdissä nyt kerrottiin pohjoisnaparetkeilijöistä, oli aina puhe englantilaisesta retkikunnasta, joka talvehti Grönlannin rannikolla. Koko maailma, joka oli tervehtinyt riemuiten Bennettiä hänen palatessaan, ja joka ehkä ei vieläkään ollut unohtanut häntä, ei enää puhunut hänestä, sillä oli muuta ajateltavaa. Toinen mies oli tunkeutunut sen tietoisuuteen.

Mutta nuo molemmat — Lloyd ja Bennett — olivat itsekin irtautuneet maailmasta. He olivat luopuneet kaikesta kosketuksesta sen kanssa. He seisoivat syrjässä ja näkivät maineen virran vyöryvän ohitseen, ja toinen heistä ainakin oli aivan välinpitämätön sen kulusta ja suunnasta.

Jonkun aikaa oli Lloyd täydellisesti onnellinen. Heidän elämänsä kului yksitoikkoisesti, ilman mitään kuohuttavia tapauksia. Nyt oli hän viimeinkin löytänyt tasaisesti vierivien päivien häiritsemättömän onnen, jota hän oli niin ikävöinyt. Niin tulisi aina olemaankin. Yksinäisenä ja poissa ihmisvilinästä hän voi ummistaa korvansa suuren maailman melulle ja kohulle, joka pauhasi jossain kaukana, vuorten takana. Kului tuskin hetkeäkään päivässä, jolloin hän ja Bennett eivät olisi olleet yksissä. Lloyd oli tuonut hevosensa uuteen kotiinsa, Lewisistä oli tullut heidän ajurinsa, ja ensi aikoina, ennenkuin Bennettin voimat olivat vielä täysin palanneet, he melkein joka päivä tekivät pitkiä ajelumatkoja maalle.

Hyvän osan päivästä he viettivät Bennettin työhuoneessa. Se oli iso, niukasti kalustettu huone aivan talon takaosassa. Lattia lainehti papereita; kokonaisia pinoja käsikirjoitusta, karttaluonnoksia, kuluneita ja kuhmuraisia peltilaatikkoja, joissa oli muistiinpanoja ja merkintöjä matkalta, päiväkirjoja ja logaritmitauluja oli kasattu kirjoituspöydälle. Muuan kirjahylly oli ladottu täyteen käsikirjoja, tilastollisia teoksia ja lentokirjasia, toinen samanlainen seisoi akkunain välissä, ja peräseinän täytti melkein kokonaan mahtava pohjoisen napapiirin kartta, jolle oli huolellisesti piirretty »Frejan» ja sen miesten kulkema reitti.

Huoneessa ei ollut mitään koristuksia; kirjoituspöytä ja pari tuolia oli sen ainoana kalustuksena. Tauluja ei seinillä ollut minkäänlaisia; niiden sijasta valokuvia ja iso piirustus, johon »Frejan» rakentaja oli laatinut aluksen pitkittäis- ja poikittaisleikkauksia.

Valokuvat oli Dennison ottanut matkan varrella — niissä näkyi »Freja» jäihin juuttuneena, upseereita ja miehistöä etukannella, Wrangelin-saaren rannikkoa, Cap Kamennii, merkillisiä jäämuodostuksia, kuvia jäistä eri olosuhteissa ja lämpöasteissa, ahtojäästä ja retkikunnan jokapäiväisestä elämästä, jääkarhunpyynnistä, rekien rakentamisesta, koirista, Bennettistä havaintojaan tekemässä ja vihdoin viimeinen kuva »Frejasta» juuri sinä hetkenä, jolloin alus katosi heidän näkyvistään, jäätynyt perä korkealla ilmassa ja lippu liehuvana perätangossa.

Mutta laivapiirustusten yläpuolella riippui seinällä muuan toinen laivan lipuista, jota retkikunta oli käyttänyt koko matkan ajan — vaalistunut, repaleinen rääsy tähtineen ja poikkijuovineen.

Sittekun heidän elämänsä asettui arkimuotoihin, saivat he myöskin määrätyt arkitapansa ja -askareensa. Niinpä he joka päivä aamiaisen jälkeen sulkeutuivat Bennettin »työhuoneeseen», joksi hän sitä sanoi, ja Lloyd istui kirjoituspöydän ääreen. Hän oli nimittänyt itsensä miehensä sihteeriksi ja vaati saada kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan.

»Katsohan nyt tuotakin käsikirjoitusta», sanoi hän eräänä päivänä ja näytti Bennettin täyttämiä liuskoja. »Se on sananmukaisellisesti kehnoin käsikirjoitus, minkä koskaan olen nähnyt. Luuletko sinä latojien saavan selvää moisista harakanvarpaista? Nehän ovat todellista hieroglyfikirjoitusta, sanon minä», ja hän nyökkäsi vakavasti miehelleen.

Totta se olikin. Bennett kirjoitti hirvittävän nopeasti ja kuljetti kynää raivoisata vauhtia, niin että terä usein lävisti paperin. Hänen käsialansa oli todellakin »harakanvarpaita», rivit epätasaiset, väliin kulkien ylös väliin alas, kirjaimet melkein käsittämättömiä. Lloyd oli viimein työntänyt hänet pois pöydän äärestä ja käynyt itse kynän varteen, komentaen: »Nousehan ylös. Anna minun jatkaa työtäsi. Tuollainen käsikirjoitushan on sietämätöntä.»

Bennett alistui hirmuvaltiaansa tahtoon ja vastusti vain saadakseen huvikseen riidellä hänen kanssaan.

»Tuollaista puhetta kelpaa kuulla! Annahan tulla vain lisää! Mitä sinulla on oikeastaan tekemistä minun työhuoneessani, rouva Bennett? Menisitkin mieluimmin ulos koko talosta.»

»Olehan nyt siivolla», vastasi hänen vaimonsa. »Tuossa ovat muistiinpanosi ja päiväkirjasi. Sanopas minulle, mistä lähden nyt kirjoittamaan.»

Vihdoin tuo muuttui heille tavaksi. Joka päivä istui Lloyd kirjoituspöydän ääreen kynä kädessä ja oikea hiha käärittynä kyynärpään yli, niinkuin hänellä kirjoittaessaan oli tapana (ja Bennettin mielestä oli sitä verrattoman ihanata katsella), ja pani kynän luistamaan paperin yli. Bennett käveli edestakaisin lattialla sikari suussa ja muistikirja kädessä ja saneli noiden tahrautuneiden ja repeytyneiden lehtisten avulla, joita oli tuherrettu täyteen aamunsarastuksen tai keskiyönauringon valossa, lepattavan kynttilän tai tuikuttavan valaanrasvalampun ääressä.

Sillä tapaa he viettivät pitkiä, rattoisia hetkiä, huvilan täydellisessä rauhassa, kun ulkona talvi teki tuloaan paljaille, ruskettuneille maille ja lehdettömiin puihin. Kukaan ei heitä häirinnyt. Keitään vieraita ei heillä käynyt. He eivät mitään sen parempaa tahtoneetkaan, kuin, että tohuisa maailma, johon he kerran olivat kuuluneet, jonka jäytävän levottomuuden he niin hyvin tunsivat, jättäisi heidät tyyten rauhaan.

Yksi ainoa särähtävä ääni kuului häiritsevästi Lloydin hiljaisessa onnessa. Bennett ei sitä kuullut, mutta Lloydin korviin se kajahteli lakkaamatta, yhä voimakkaampana ja pahemmin särähtävänä, mikäli aikaa kului. Lloyd olisi ollut ehdottoman onnellinen, jos ei yhtä ihmistä olisi ollut talossa.

Se oli Adler. Että hän aina oleili talossa, sitä ei Bennettin vaimon käynyt moittiminen, sillä Adler piti mitä tarkinta huolta, ettei hänen läsnäolonsa käynyt tunkeilevaksi. Hänellä oli synnynnäistä tahdikkuutta, kuten toisinaan on yksinkertaisilla, kehittymättömillä ihmisillä — merimiehillä varsinkin — ja vaikka hän ei voinut ajatellakaan luopua vanhasta kapteenistaan, pysytteli hän syrjässä tämän mentyä naimisiin. Pöydässäkin hän enää vain aniharvoin tarjoili, sillä Bennett ja Lloyd söivät mieluimmin kahdenkesken.

Mutta sittekin tapasi Lloyd hänet usein, Kamiska aina kintereillään. Hän yllätti hänet milloin kiillottamassa ovien messinkikahvoja, milloin pukemassa ruusupensaita talveksi palttinasäkkeihin, tahi kun hän palasi postikonttorista päivän postin kera — aina puettuna samaan villalakkiin, vanhoihin nahkahousuihinsa ja siniseen villapuseroonsa, jonka rinnassa prameili kudottu »Frejan» nimi. Adler puhutteli häntä harvoin omasta ehdostaan ja jos Lloyd puhui hänelle, löi hän kohta kantapäänsä yhteen ja seisoi suorana kuin sotamies, kädet jäykästi housunpalteilla.

Mutta itsekään sitä aavistamatta vaikutti hän Lloydiin tavallaan kuin kammottava aave. Tämä näki selvästi hänen kasvoillaan ja koko olennossaan pettyneiden toiveiden katkeraa kajastusta. Ja hän tiesi hyvin syynkin siihen. Lloyd oli liiaksi ylevämielinen tunteakseen sen johdosta vihaa Adleria kohtaan. Mutta välinpitämättömänäkään hän ei voinut pysyä tämän suhteen. Adler oli hänelle kuin ruumiillistuma kaikesta siitä, minkä Bennett oli hyljännyt — keskitiehen jääneen maineen tien, puolivalmiin työn, vain puoliksi saavutetun päämaalin. Eikö Adler ollut tavallansa Bennettiä väkevämpi? Hänellähän oli vain yksi ainut ajatus, yksi toivo, yksi päämäärä: »saada yrittää uudestaan». Hänen kunnianhimonsa oli valveilla, kiihkeästi palavana; sotamies seisoi pää pystyssä, kun hänen kapteeninsa oli kadottanut rohkeutensa. Adler ei sitten ensi kerran jälkeen ollut maininnut Lloydille sanaakaan siitä, että Bennettin pitäisi ryhtyä taas toimeen. Hän tuntui käsittävän, että kun Bennett kerran oli mennyt naimisiin — ja varsinkin Lloydin kanssa — ei hän enää voinut toivoa tästä käskijää itselleen uudelle retkelle. Lloyd voi huomata sen koko hänen olemuksestaan, ja yhä uudelleen sanoi hän itselleen, että hän voi lukea Adleria niinkuin avointa kirjaa. Hän luuli myöskin näkevänsä äänettömän rukouksen hänen silmissään, kun he joskus harvoin kohtasivat toisensa; Adler tuntui nyt pitävän häntä ainoana toivonaan, ainoana, keinonaan herättää Bennett tämän ankeudesta. Lloydista tuntui, kuin olisi hän kuullut hänen sanovan:

»Eikö rouvalla ole mitään sanottavaa hänelle? Eikö rouva voisi puhella hänen kanssaan? Älkää päästäkö häntä rapistumaan. Hänenhän pitää olla mies, eikä mikään professori. Se on ainoa asia, joka jotain merkitsee. Sehän on hänen toimensa. Kaikkivaltias Jumala on itse pannut hänet siihen, ja hänen täytyy tehdä se.»

Niin, Jumala oli pannut hänet siihen toimeen, luonut hänet mieheksi ja antanut hänelle miehen työn, ja hän oli käynyt väliin. Jumala, ihminen, työ — siinä ne kolme asiaa, joille maailma perustui. Se ajatus palasi Lloydille alituiseen. Hänessä havahtui jälleen velvollisuutensa tajunta. Hänestä tuntui, kuin olisi väkevä junaveturi, jolle Jumala itse oli osottanut kulkusuunnan, jostakin syystä äkkiä seisahtunut kulussaan ja jäänyt toimettomana ruostumaan ja rapistumaan; ja että hän oli ainoa ihminen koko maailmassa, jolla oli valta ja kyky panna kone jälleen käyntiin ja juna kulkemaan — minnekä, sitä hän ei tiennyt, eikä myöskään minkävuoksi. Hän tiesi vain, että niin hänen pitäisi tehdä. Hänessä virisi ja vahveni päätös, se sai yhä kiinteämpää muotoa. Bennettin täytyi yrittää uudelleen. Mutta hänestä tuntui, kuin tulisi hänen sydämensä silloin särkymään, ja moneen kertaan horjui jälleen hänen päätöksensä.

Bennett jatkoi saneluaan retkikunnan matkasta ja joutui kertomaan kulusta ahtojäiden yli Koljuhin-vuonoon ja vihdoin viimeisen matkaviikon kaikista kauhuista ja kärsimyksistä, nälästä ja nääntymyksestä, kun miehiä kuoli toinen toisensa perään makuusäkkeihin ja heidät haudattiin jäälohkareiden alle. Tähän kohtaan tultuaan Bennett ei lisäillyt eikä pyöristellyt mitään; Lloydin kirjoittaessa luki hän vain päiväkirjansa lyhyitä muistiinpanoja, joista nuo kaikki kauhut kävivät hirvittävän selvästi ja havainnollisesti ilmi.

Lloyd oli kyllä arvellut retkikunnan kärsimyksiä kaameiksi, mutta Bennett ei ollut koskaan taipunut niistä laveammalti kertomaan. »Se oli kurja viikko», sanoi hän ainoastaan, »ja me saimme tuntea sen nahassamme.»

Nyt saisi Lloyd vihdoin kuulla, mitä oli tapahtunut ja mitä kärsimyksiä ollut.

Bennett asteli tapansa mukaan lattialla sikari suussa ja tahrautunut, repaleinen päiväkirja kädessään. Lloydin paljas, pyöreä käsivarsi liikkui ahkeraan paperiliuskoilla. Aina kun sanelu pysähtyi, kuului kynän rapina paperilla. Uunissa rätisi tuli. Aamuauringon säteet virtasivat sisään akkunoista.

»... Ankara koillismyrsky», toisti Lloyd ja katsahti ylös paperista. Bennett jatkoi:

»Mahdotonta kulkea myrskyä vastaan niin menehtyneinä.»

Hän pysähtyi, kunnes Lloyd oli saanut kirjoitetuksi.

»... Täytyi jäädä jäälle odottamaan sen taukoamista.»

»Joko olet kirjoittanut sen?»

Lloyd nyökkäsi.

»Keitimme tänään lientä viimeisestä koiranlihapalasestamme... Sitten ei jäänyt mitään syötävää.»

Tuli jälleen pysäys, kunnes Bennett jatkoi:

»Keskiviikkona, joulukuun 1 p:nä. — Kaikki miehet menehtyvät yhä pahemmin... Mertz tekee loppuaan... Lähetin Adlerin rantaan etsimään leväkirppuja... Saimme niitä suullisen miestä kohti... Illalliseksi lusikallinen glyseriniä ja lämmintä vettä mieheen...»

Lloyd laski käden otsalleen ja pyyhkäsi tukkaansa ylös. Hän ei katsonut Bennettiin. Kuten kerran ennen puistossa istuessaan oli hän näkevinään aution jääkentän edessään. Hän näki Koljuhin-vuonon rannat — alkuajan autiuden, lentelevän, pölisevän hienon lumen, kuuli tuulen, joka jyrisi kuin hornan hääsoitto ja viskautui kuin villitty kalliolta kalliolle, riihottomassa, mielettömässä kuolintanssissa. Bennett alensi äänensä ja kävi vakavaksi. Toisinaan hän tuijotti hajamielisesti ja mitään näkemättä kirjaansa. Hänkin näki varmaan kaiken elävästi edessään.

Hän jatkoi: