Part 22

Ihaninta särpien ilmaa, auki sieramet kuin kupu maljan, vailla vastaisuutta, vailla muisteloita, niin istun ma tässä, ystävättäret armahimmat, ja katselen palmua, kuinka, kuin tanssijatar, se keijuu ja leijuu ja lanteilta keinuu, -- niin tekee sen myötä, jos kauemmin katsoo! kuin tanssijatar, -- niin minusta tuntuu -- joka liian kauan jo, vaarallisen kauan yhä, yhä vain yhdellä jalalla seisoi? -- hän unhoitti siinä, -- niin minusta tuntuu -- pois jalkansa toisen? Ma ainakin turhaan kadonnutta etsin kaksois-kalleutta -- eli tuota toista jalkaa -- pyhästä läheisyydestä hänen kaikkein armaimman, kaikkeinsiroimman poimu- ja hulmu- ja hely-hamosensa. Niin, jos, ystävättäret ihanaiset, mua tahdotte uskoa oikein: hän on hukannut sen! se on poissa! ikipäiviksi poissa! tuo toinen jalka! Oi vahinko armasta toista jalkaa! Miss' -- ollevi nyt ja surrevi orpouttaan! tuo yksinäinen jalka? Ehkä pelkää se julmaa kellerväkiharaista jalopeura-hirviötä? Vai ehk' on jo kaluttuna, nakerreltuna -- voi, surkeasti nakerreltuna! Sela.

Oi älkää itkekö, sydämet herkät! Oi älkää itkekö, taatelisydämet! Maito-rinnat! Te lakerijuuri-sydän- sykkeröiset! Älä itke enää, kalpea Dudu! Ole mies, Suleika! Rohkeutta! -- Vai oisko täss' ehkä joku vahvistus-, sydämenvahvistus-tippa nyt paikallaan? joku palsami-lause? joku juhlallinen manaus! --

Haa! Ylös, arvokkuus! Hyve-arvo! Europalais-arvo! Puhkukaa, puhkukaa jälleen hyve-palkeet! Haa! Viel' yksi mylväys! moraalinen mylväys! moraalisen jalopeuran mylväys erämaan tyttärille! -- Näet hyve-ulvonta, te tyttöset armahimmat, on enemmän kuin kaikki europalais-himo, europalais-ikinälkä! Ja tässä minä seison jo europalaisena, enkä muuta taida, mua jumala auttakoon! Aamen!

_Erämaa kasvaa: voi sitä, ken erämaita kätkee!_

Herätys.

1.

Vaeltajan ja varjon laulun jälkeen täyttyi luola yhdellä erää melusta ja naurusta; ja kun kokoontuneet vieraat puhuivat kaikki yht'aikaa, eikä edes aasi pysynyt enää hiljaa sellaisen rohkaisun jälkeen, valtasi Zarathustran pieni vastenmielisyys ja halu pilkata vieraitaan: vaikkakin heidän iloisuutensa ilahutti häntä. Sillä se tuntui hänestä heidän elpymisensä merkiltä. Niin hän hiipi ulkoilmaan ja puhui eläintensä kanssa.

"Missä on heidän hätänsä nyt? puhui hän, ja tunsi jo itse vapautuvansa pienestä suuttumuksestaan -- minun tykönäni he unhoittivat, tuntuu minusta, hätähuutonsa!

"-- vaikkakaan eivät vielä, valitettavasti, huutamista." ja Zarathustra sulki korvansa, sillä nyt sekoittui aasin J-A-A kummallisesti näiden korkeampien ihmisten riemumeluun.

"He ovat iloisia, alkoi hän uudelleen, ja ken tietää? ehkä isäntänsä kustannuksella; ja jos he oppivat minusta nauramaan, niin se ei ole kuitenkaan _minun_ nauruani, jonka he oppivat.

"Mutta mitä siitä! He ovat vanhoja ihmisiä: he elpyvät omalla tavallaan, he nauravat omalla tavallaan; minun korvani ovat kestäneet pahempia asioita äreiksi tulematta.

"Tämä päivä on voitto: hän väistyy jo, hän pakenee, _raskauden henki_, minun vanha veriviholliseni! Kuinka hyvin mieliikään tämä päivä päättyä, joka alkoi niin huonosti ja raskaasti.

"Ja päättyä se _mielii_. Ilta tulee jo: yli meren se ratsastaa, tuo hyvä ratsastaja! Kuinka se keinuu, tuo autuas, kotiapalaavainen, purppurasatulassaan!

"Taivas katsoo kirkkaana sitä, maailma lepää syvänä: oi te kaikki kummalliset, jotka tulitte minun tyköni, minun tykönäni kannattaa elää!"

Näin puhui Zarathustra, ja jälleen kuului korkeampien ihmisten huuto ja nauru luolasta: silloin hän alkoi uudelleen.

"He käyvät onkeen, minun syöttini vaikuttaa, myöskin heidän vihollisensa väistyy, raskauden henki. He ovat oppineet nauramaan jo itseänsä: kuulenko minä oikein?

"Minun miehenruokani vaikuttaa, minun mehu- ja voimakieleni: ja totisesti, minä en ravinnut heitä vihanneksilla! Vaan sotilasruualla, valloittajaruualla: uusia pyyteitä minä herätin.

"Uusia toiveita on heidän käsivarsissaan ja jaloissaan, heidän sydämensä laajentuu. He löytävät uusia sanoja, kohta on heidän henkensä hengittävä ylimielisyyttä.

"Tällainen ruoka ei tosin liene lapsia varten, ei myöskään kaipaavia vanhoja ja nuoria naisia varten. Heidän sisälmyksiänsä houkutellaan toisin; heidän lääkärinsä ja opettajansa minä en ole.

"_Iljetys_ väistyy näistä korkeammista ihmisistä: hyvä! se on minun voittoni. Minun valtakunnassani he käyvät varmoiksi, kaikki tyhmä häveliäisyys juoksee tiehensä, he tyhjentävät itsensä.

"He tyhjentävät sydämensä, hyvät hetket palaavat takaisin heidän luoksensa, he juhlivat ja märehtivät, -- he käyvät _kiitollisiksi_.

"Sitä minä pidän parhaana merkkinä: he käyvät kiitollisiksi. Ei aikaakaan, niin he ajattelevat itselleen juhlia ja pystyttävät muistopatsaita vanhoille ystävilleen.

"He ovat _elpyviä_!" Näin puhui Zarathustra iloisena sydämelleen ja katseli ulos; mutta hänen eläimensä tunkeutuivat hänen tykönsä ja kunnioittivat hänen onneaan ja äänettömyyttään.

2.

Mutta äkkiä Zarathustran korva peljästyi: luola näet, joka oli kaikunut tähän saakka melusta ja naurusta, kävi yhdellä erää haudanhiljaiseksi; -- mutta hänen nenänsä tunsi hyvälletuoksuvan höyryn ja suitsutuksen, joka lähti ikäänkuin palavista pinjankävyistä.

"Mitä on tekeillä? Mitä he toimittavat?" kysyi hän itseltään ja hiipi sisäänkäytävälle, voidakseen nähdä vieraansa kenenkään huomaamatta. Mutta, ihmeitten ihme! mitä täytyi hänen silloin omin silmin nähdä!

"He ovat kaikki jälleen tulleet _hurskaiksi, he rukoilevat_, he ovat hulluja!" -- puhui hän ja ihmetteli kovin. Ja, totisesti! kaikki nuo korkeammat ihmiset, nuo kaksi kuningasta, virkajättö paavi, kehno loihtija, vapaaehtoinen kerjäläinen, vaeltaja ja varjo, vanha tietäjä, hengeltä tunnollinen ja rumin ihminen: he makasivat kaikki lasten ja uskovaisten vanhojen naisten lailla polvillaan ja rukoilivat aasia. Ja juuri nyt alkoi rumin ihminen korista ja puuskua, ikäänkuin jotakin sanomatonta olisi pyrkinyt hänestä ulos; mutta kun hän todellakin oli saanut sen sanoiksi, katso, silloin se oli hurskas kummallinen litania tuon jumaloidun ja suitsutetun aasin ylistykseksi. Mutta tämä litania kuului näin:

Aamen! Ja ylistys ja kunnia ja viisaus ja kiitos ja korkeus ja voima olkoon jumalallemme iankaikkisesta iankaikkiseen!

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Hän kantaa meidän kuormamme, hän otti orjan muodon päällensä, hän on sydämeltään kärsiväinen eikä sano koskaan "ei"; ja ken jumalaansa rakastaa, hän kurittaa häntä.

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Hän ei puhu: paitsi että hän maailmalle, jonka hän loi, sanoo aina "jaa": näin hän ylistää maailmaansa. Hänen oveluutensa on se, että hän ei puhu: niin hän on harvoin väärässä.

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Halvannäköisenä hän kulkee läpi maailman. Harmaa on se mieliväri, johon hän hyveensä peittää. Jos hänellä on henkeä, niin hän kätkee sen; mutta jokainen uskoo hänen pitkiin korviinsa.

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Mikä kätketty viisaus se onkaan, että hän kantaa pitkiä korvia ja sanoo vain "jaa" eikä koskaan "ei"! Eikö hän ole luonut maailmaa oman kuvansa jälkeen, nimittäin niin tyhmäksi kuin mahdollista?

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Sinä käyt suoria ja käyriä teitä; sinä välität siitä vähän, mikä meistä ihmisistä näyttää suoralta tai käyrältä. Tuollapuolen hyvää ja pahaa on sinun valtakuntasi. Sinun viattomuutesi on se, että sinä et tiedä, mitä viattomuus on.

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Katso, kuinka sinä et ketään työnnä pois tyköäsi, et kerjäläisiä etkä kuninkaita. Lapsosten sinä sallit tulla tykösi, ja jos häijyt pojan-viikarit sinua houkuttelevat, niin sinä sanot yksinkertaisesti J-A-A.

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Sinä rakastat aasintammoja ja tuoreita viikunoita, sinä et ole mikään ruuanhalveksija. Ohdake kutittaa sinun sydäntäsi, kun sinä olet nälissäsi. Siinä on jumalan viisautta.

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Aasijuhla.

1.

Mutta tässä kohdassa litaniaa ei Zarathustra voinut kauemmin hillitä itseään, hän kiljaisi itse J-A-A, äänekkäämmin vielä kuin aasi, ja syöksyi hullautuneitten vieraittensa keskelle. "Mutta mitä te teette, ihmislapset? huusi hän temmaten rukoilevat ylös maasta. Voi, jos teidät näkisi joku toinen kuin Zarathustra:

"Jokainen päättelisi, että te uudessa uskossanne olette käyneet pahimmiksi jumalanpilkkaajiksi tai hulluimmiksi kaikista vanhoista naisista!

"Ja sinä itse, vanha paavi, kuinka sinulle sopii, että tällä tavoin palvelet aasia jumalana?" --

"Oi Zarathustra, vastasi paavi, suo minulle anteeksi, mutta jumalan asioissa minä olen valaistumpi kuin sinä. Ja se on kohtuullista.

"Mieluummin palvelen jumalaa näin, tässä hahmossa, kuin ei missään hahmossa! Ajattele tätä sanaa, korkea ystäväni: sinä huomaat kohta, että sellaisessa sanassa on viisautta.

"Se joka puhui: 'jumala on henki' -- hän teki tähän saakka maan päällä suurimman askeleen ja hypyn epäuskoon: sellainen sana ei ole maan päällä helposti jälleen korjattava!

"Minun vanha sydämeni hyppelee kohoksi siitä, että maan päällä on olemassa vielä jotakin palveltavaa. Suo se anteeksi, oi Zarathustra, vanhalle hurskaalle paavinsydämelle! --"

-- "Ja sinä, sanoi Zarathustra vaeltajalle ja varjolle, sinä kutsut ja luulet itseäsi vapaaksi hengeksi? Ja pidät täällä tuollaista epäjumalan- ja papinpalvelusta?

"Huonompaa menoa, totisesti, sinä pidät täällä kuin huonojen ruskeiden tyttöjesi tykönä, sinä huono uusi uskovainen!"

"Huonoa kyllä, vastasi vaeltaja ja varjo, sinä olet oikeassa: mutta mitä minä sille mahdan! Vanha jumala elää jälleen, oi Zarathustra, puhu mitä puhutkin.

"Rumin ihminen on syypää kaikkeen: hän on herättänyt hänet jälleen. Ja jos hän sanoo, että hän on kerran surmannut hänet: _kuolema_ jumalista puhuttaessa on aina vain ennakkoluuloa."

-- "Ja sinä, puhui Zarathustra, sinä kehno vanha loihtija, mitä sinä teit! Ken on, tässä vapaassa ajassa, tästä lähin uskova sinuun, jos sinä uskot tuollaisiin jumal-aasimaisuuksiin?

"Sinä teit tyhmyyden; kuinka sinä, viisas, saatoit tehdä sellaisen tyhmyyden!" --

"Oi Zarathustra, vastasi viisas loihtija, sinä olet oikeassa, se oli tyhmyys, -- se on käynytkin minulle kyllin raskaaksi."

-- "Ja entä sinä, sanoi Zarathustra hengeltä tunnolliselle, punnitsepas ja pane sormi nenällesi! Eikö tässä mikään sodi omaatuntoasi vastaan? Eikö sinun henkesi ole liian puhdas tähän rukoilemiseen ja näiden rukousveljien höyryyn?"

"Jotakin on tässä, vastasi tunnollinen ja pani sormen nenälleen, jotakin on tässä näytelmässä, joka tekee hyvääkin minun omalletunnolleni.

"Olkoonpa, että minun ei sovi uskoa jumalaan: mutta varmaa on, että jumala tuntuu minusta kuitenkin tässä muodossa uskottavimmalta.

"Jumala lienee iäinen, hurskaimpien todistuksen mukaan: kenellä on niin paljon aikaa, hän antaa itselleen aikaa. Niin vitkallisesti ja tyhmästi kuin mahdollista: siten voi sellainen kuitenkin päästä varsin pitkälle.

"Ja kenellä on henkeä liiaksi, hän voisi hyvin itse hassaantua tyhmyyteen ja narriuteen. Ajattele omaa itseäsi, oi Zarathustra!

"Sinä itse -- totisesti! sinäkin saattaisit hyvin tulla aasiksi yltäkylläisyydestäsi ja viisaudestasi.

"Eikö täydellinen viisas kulje kernaasti käyrimpiä teitä? Silminnäkö opettaa meitä, oi Zarathustra, -- _sinun_ silminnäkijöitäsi!"

-- "Ja sinä itse viimeiseksi, puhui Zarathustra ja kääntyi rumimman ihmisen puoleen, joka yhä vielä makasi maassa, käsi ojennettuna ylös aasia kohti (hän juotti sille näet viiniä). Puhu, sinä sanomaton, mitä olet tehnyt!

"Sinä näytät minusta muuttuneelta, sinun silmäsi hehkuu, ylhäisen vaippa on sinun rumuutesi ympärillä: _mitä_ sinä teit?

"Onko se totta, mitä nuo sanovat, että sinä herätit hänet jälleen kuolleista? Ja mitä varten? Eikö hän ollut syystä surmattu ja toimitettu pois?

"Sinä itse näytät minusta herätetyltä: mitä sinä teit? miksi sinä käännyit takaisin? Miksi sinä teit kääntymyksen? Puhu, sinä sanomaton?"

"Oi Zarathustra, vastasi rumin ihminen, sinä olet veijari!

"Elääkö _hän_ vielä vai elääkö jälleen vai onko perinpohjin kuollut -- kumpi meistä molemmista tietää sen parhaiten? Minä kysyn sinulta.

"Mutta yhden minä tiedän -- sinulta itseltäsi minä opin yhden, oi Zarathustra: ken perinpohjaisimmin tahtoo surmata, hän _nauraa_.

"Ei vihalla, vaan naurulla surmataan -- niin sinä puhuit kerran. Oi Zarathustra, sinä kätketty, sinä hävittäjä ilman vihaa, sinä vaarallinen pyhimys, -- sinä olet veijari!"

2.

Mutta silloin tapahtui, että Zarathustra, ihmetellen pelkkiä tuollaisia veijari-vastauksia, hypähti takaisin luolansa ovelle ja kääntyneenä kaikkia vieraitansa kohti, huusi voimakkaalla äänellä:

"Oi te veijarit kaikki, te ilveilijät! Miksi te teeskentelette ja kätkette itsenne minun edessäni!

"Kuinka sykki teidän jokaisen sydämenne riemusta ja pahuudesta, siksi että te viimeinkin kerran tulitte jälleen lasten kaltaisiksi, nimittäin hurskaiksi --

"-- että viimeinkin jälleen teitte, niinkuin lapset tekevät, nimittäin rukoilitte, panitte kädet ristiin ja sanoitte 'hyvä jumala'!

"Mutta nyt jättäkää tämä lastenkamari, minun oma luolani, missä kaikki lapsellisuus on tänään majaillut. Jäähdyttäkää täällä ulkona kuuma lapsen-ylimielisyytenne ja sydämen-melunne!

"Tosin: ellette te tule lasten kaltaisiksi, niin ette te tule sisälle tuohon taivaanvaltakuntaan. (Ja Zarathustra osotti käsillään ylös.)

"Mutta me emme tahdokaan sisälle taivaanvaltakuntaan: Miehiksi me olemme tulleet, -- _niin me tahdomme maan valtakunnan_."

3.

Ja vielä kerran Zarathustra korotti äänensä. "Oi minun uudet ystäväni, puhui hän, -- te kummalliset, te korkeammat ihmiset, kuinka te miellytätte minua nyt, --

"-- sittenkuin tulitte jälleen iloisiksi! Te olette totisesti kaikki ruvenneet kukoistamaan: minusta tuntuu, että sellaiset kukat kuin te, tarvitsette _uusia juhlia_,

"-- pientä urhoollista hulluutta, jumalanpalvelusta ja aasijuhlaa, vanhaa iloista Zarathustra-narria, myrskytuulta, joka puhaltaa teidän sielunne kirkkaiksi.

"Älkää unhoittako tätä yötä ja tätä aasijuhlaa, te korkeammat ihmiset! Sen te keksitte minun tykönäni, sitä minä pidän hyvänä ennusmerkkinä, -- sellaisia keksivät vain elpyvät!

"Ja jos te jälleen vietätte tätä aasijuhlaa, tehkää se itsenne vuoksi, tehkää se myös minun vuokseni! Ja _minun_ muistokseni!" --

Näin puhui Zarathustra.

Juopunut laulu.

1.

Mutta sillä välin oli toinen toisensa jälkeen astunut ulkoilmaan ja viileään mietiskelevään yöhön; mutta Zarathustra itse talutti ruminta ihmistä kädestä, näyttääkseen hänelle yömaailmansa ja suuren pyöreän kuun ja hopeaiset vesiputoukset luolansa tykönä. Siinä he seisoivat viimein hiljaa toistensa vieressä, paljasta vanhaa väkeä, mutta sydän lohdutettuna ja urhoollisena, ja ihmettelivät itsekseen, että tunsivat itsensä niin onnellisiksi maan päällä; mutta yön salaperäisyys hiipi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi heidän sydäntään. Ja uudelleen ajatteli Zarathustra itsekseen: "oi kuinka he miellyttävät minua nyt, nämä korkeammat ihmiset!" -- mutta hän ei lausunut sitä julki, sillä hän kunnioitti heidän onneansa ja äänettömyyttään. --

Mutta silloin tapahtui se, mikä tänä hämmästyttävänä pitkänä päivänä oli kaikkein hämmästyttävintä: rumin ihminen alkoi vielä kerran ja viimeisen kerran korista ja puuskua, ja kun hän viimein sai sanat esille, katso, silloin lensi kysymys pyöreänä ja puhtaana hänen suustaan, hyvä syvä kirkas kysymys, joka sai sydämen sykähtämään jokaisen rinnassa, jotka kuuntelivat häntä.

"Ystäväni, kaikki yhteisesti, puhui rumin ihminen, kuinka teistä tuntuu? Tämän päivän takia -- minä olen ensi kerran tyytyväinen, että elin koko elämän.

"Eikä siinä vielä kyllin minulle, että minä näin paljon tunnustan. Maan päällä kannattaa elää: päivä, juhla Zarathustran seurassa opetti minut rakastamaan maata.

"'Oliko tämä -- elämä?' tahdon minä sanoa kuolemalle. 'Hyvä! Vielä kerran!'

"Ystäväni, kuinka teistä tuntuu? Ettekö te tahdo sanoa minun laillani kuolemalle: Oliko tämä -- elämä? Zarathustran vuoksi, hyvä! Vielä kerran!" -- --

Näin puhui rumin ihminen; mutta sydänyöhön ei ollut pitkältä. Ja mitä te luulette, että silloin tapahtui? Niin pian kuin korkeammat ihmiset kuulivat hänen kysymyksensä, tulivat he yhdellä erää tietoon muutoksestaan ja elpymisestään ja siitä, ken heille sen oli saattanut: silloin he juoksivat Zarathustran tykö, kiittäen, kunnioittaen, hyväillen, suudellen hänen käsiään, kukin omalla tavallaan: niin että muutamat nauroivat, muutamat itkivät. Mutta vanha tietäjä tanssi ilosta; ja vaikkakin hän, niinkuin monet kertojat arvelevat, oli sillä kertaa täynnänsä makeata viinaa, niin hän oli varmasti vielä enemmän täynnä makeata elämää ja oli luonut pois kaiken väsymyksen päältään. Onpa niitäkin, jotka kertovat, että aasi muka oli tanssinut sillä kertaa: sillä turhaan ei rumin ihminen ollut sitä ennen juottanut sille viiniä. Olkoonpa tämän asian laita kuinka tahansa: ja vaikkakaan ei aasi todellisuudessa olisi tanssinut sinä iltana, niin tapahtui kuitenkin silloin suurempia ja kummallisempia ihmeitä kuin mitä aasin tanssiminen olisi. Lyhyesti, olisi niinkuin Zarathustran sananparsi kuuluu: "mitä siitä!"

2.

Mutta kun tämä tapahtui rumimmalle ihmiselle, seisoi Zarathustra kuin juopunut: hänen katseensa sammui, hänen kielensä sopersi, hänen jalkansa vaappuivat. Ja ken saattaisi arvata ne ajatukset, jotka silloin juoksivat yli Zarathustran sielun? Mutta ilmeisesti väistyi hänen henkensä takaisin ja pakeni edeltä ja oli kaukaisissa etäisyyksissä ja ikäänkuin "korkealla harjanteella, niinkuin kirjoitettu on, kahden meren välissä, -- vaeltaen menneen ja tulevaisen välillä kuin raskas pilvi." Mutta vähitellen, korkeampien ihmisten tukiessa häntä käsivarsista, tuli hän hiukan tuntoihinsa ja torjui pois käsillään näiden kunnioittavain ja huolehtivaisten tunkeilua; kuitenkaan hän ei puhunut mitään. Mutta yhdellä erää hän käänsi nopeasti päänsä, sillä hän näytti kuulevan jotakin: silloin hän pani sormen suulleen ja puhui: "_Tulkaa_!"

Ja heti kävi ympärillä hiljaiseksi ja salaperäiseksi; mutta syvyydestä nousi hitaasti kellon kumina ylös. Zarathustra kuunteli sitä, samoinkuin korkeammat ihmiset; mutta sitten hän pani toisen kerran sormen suulleen ja puhui jälleen: _"Tulkaa! Tulkaa! Sydänyö on tulossa!"_ -- ja hänen äänensä oli muuttunut. Mutta vieläkään hän ei liikahtanut paikalta: silloin kävi hiljaisuus vielä syvemmäksi ja salaperäisemmäksi, ja kaikki kuuntelivat, myöskin aasi, ja Zarathustran kunniaeläimet, kotka ja käärme, samoinkuin Zarathustran luola ja suuri viileä kuu ja itse yö. Mutta Zarathustra pani kolmannen kerran käden suulleen ja puhui:

_"Tulkaa! Tulkaa! Tulkaa! Vaeltakaamme nyt! Hetki on saapunut: vaeltakaamme yöhön!"_

3.

Te korkeammat ihmiset, sydänyö on tulossa: nyt minä tahdon sanoa jotakin teidän korvaanne,niinkuin tämä vanha kello sanoo sen minun korvaani, --

-- niin salaperäisesti, niin kammottavasti, niin sydämellisesti kuin tämä sydänyön-kello puhuu sen minulle, joka enemmän on elänyt ja nähnyt kuin yksikään ihminen:

-- joka jo teidän isienne sydämen-tuskan-lyönnit luki -- ah! ah! kuinka se huokaa, kuinka se unessa nauraa! tuo vanha syvä syvä sydänyö!

Hiljaa! Hiljaa! Nyt kuuluu paljon, mikä päivällä ei saanut ääntyä ilmoille, mutta nyt, viileässä ilmassa, jolloin kaikki melu teidän sydämissännekin vaikeni,

-- nyt se puhuu, nyt se kuuluu, nyt se hiipii öisiin ylen valvettuneihin sieluihin: ah! ah! kuinka se huokaa, kuinka se unessa nauraa!

-- etkö kuule, kuinka salaperäisesti, kammottavasti, sydämellisesti se puhuu sinulle, tuo vanha syvä syvä sydänyö?

_Inehmo, oi!_

4.

Voi minua! Mihin on aika joutunut? Enkö minä vaipunut syviin kaivoihin? Maailma nukkuu --

Ah! ah! Koira ulvoo, kuu paistaa. Mieluummin minä tahdon kuolla, kuolla, kuin sanoa teille, mitä minun sydänyö-sydämeni nyt ajattelee.

Nyt minä kuolin jo. Se on ohi. Hämähäkki, miksi kehräät minun ympärilläni? Tahdotko verta? Ah! ah! Kaste lankee, hetki tulee --

-- hetki, jolloin minua puistattaa ja paleltaa, hetki, joka kysyy ja kysyy ja kysyy: "kenellä on kyllin uskallusta siihen?

"-- ken on oleva maan herra? Ken tahtoo sanoa: näin pitää teidän juokseman, te suuret ja pienet virrat!"

-- hetki lähestyy: oi ihminen, sinä korkeampi ihminen, kavahda! Tämä puhe on herkkiä korvia, sinun korviasi varten -- _yön kellot mitä sulle soi?_

5.

Minä kantaudun pois, minun sieluni tanssii. Päivätyö! Päivätyö! Ken on oleva maan herra?

Kuu on viileä, tuuli vaikenee. Ah! Ah! Joko te lensitte kyllin korkealle? Te tanssitte: mutta sääri ei ole kuitenkaan siipi.

Te hyvät tanssijat, nyt on kaikki riemu ohitse: viini kävi sakaksi, jokainen pikari kävi hauraaksi, haudat mumisevat.

Te ette lentäneet kyllin korkealle: nyt mumisevat haudat: "lunastakaa toki kuolleet!" Miksi kestää yötä niin kauan? Eikö kuu tee meitä juopuneiksi?

Te korkeammat ihmiset, lunastakaa toki haudat, herättäkää ruumiit! Ah, miksi toukka kaivaa vielä? Lähenee, lähenee hetki --

-- kello mörisee, sydän surisee vielä, vielä kaivaa puutoukka, sydämentoukka. Ah! Ah! _Syv' elo on!_

6.

Suloinen lyyry! Suloinen lyyry! Minä rakastan sinun ääntäsi, sinun juopunutta sammakko-ääntäsi! -- miten kaukaa, mistä etäisyydestä sinun äänesi tulee luokseni, kaukaa rakkauden lammikoista!

Sinä vanha kello, sinä suloinen lyyry! Jokainen tuska viilsi sinun sydäntäsi, isäntuska, isientuska, esi-isientuska; sinun puheesi kypsyi, --

kypsyi kuin kultainen syksy ja iltapäivä, kuin minun erakkosydämeni -- nyt sinä puhut: maailma itse kypsyi, rypäle käy ruskeaksi,

-- nyt se tahtoo kuolla, onnesta kuolla. Te korkeammat ihmiset, ettekö te tunne sitä? Salaisesti kumpuaa tuoksu,

-- iäisyyden tuoksu ja haju, vanhan onnen ruusunautuas ruskea kulta-viini-tuoksu,

-- juopuneen sydänöisen kuolemanonnen, joka laulaa: _syv' elo on, mitata päivän miel' ei vois!_

7.

Päästä minut! Päästä minut! Minä olen sinulle liian puhdas! Älä koske minuun! Eikö minun maailmani juuri täydellistynyt?

Minun ihoni on liian puhdas sinun käsillesi. Päästä minut, sinä tyhmä typerä tylsä päivä! Eikö sydänyö ole kirkkaampi?

Puhtaimmat ovat olevat maan herroja, tuntemattomimmat, väkevimmät, sydänyö-sielut, jotka ovat kirkkaampia ja syvempiä kuin yksikään päivä.

Oi päivä, sinä hapuilet minua! Sinä haparoit minun onneani? Minä olen sinusta rikas, yksinäinen, aarrekaivos, kulta-aitta?

Oi maailma, sinä tahdot minut? Olenko minä maailmallinen? Olenko hengellinen? Olenko jumalallinen? Mutta päivä ja maailma, te olette liian kömpelöitä, --

-- olkoot kätenne viisaammat, tavoittakaa parempaa onnea, syvempää onnettomuutta, tavoittakaa jotakin jumalaa, älkää tavoittako minua:

-- minun onnettomuuteni, onneni on syvä, sinä kummallinen päivä, mutta sittenkään minä en ole mikään jumala, en mikään jumalan-helvetti: _syv' itku sen._

8.

Jumalan tuska on syvempi, sinä kummallinen päivä! Tavoita jumalan tuskaa, älä minua! Mikä minä olen! Juopunut suloinen lyyry, --

-- sydänyön-lyyry, kellosammakko, jota kenkään ei ymmärrä, mutta jonka _täytyy_ puhua, kuuroille, te korkeammat ihmiset! Sillä ette te ymmärrä minua!

Ohitse! Ohitse! Oi nuoruus! Oi keskipäivä! Oi ehtoopäivä! Nyt saapui ilta ja yö ja sydänyö, -- koira ulvoo, tuuli:

-- eikö tuuli ole koira? Se vinkuu, se haukkuu, se ulvoo. Ah! Ah! Kuinka se huokaa, kuinka se nauraa, kuinka se korisee ja huohottaa, sydänyö!

Kuinka selvinneesti se puhuu nyt, tämä juopunut runoilijatar! se joi kai pois humalansa? se kävi liian valvettuneeksi? se märehtii uudelleen?

-- tuskaansa se märehtii uudelleen, unessa, tuo vanha syvä sydänyö, ja vielä enemmän iloansa. Sillä tuska on syvä, mutta _syvempi vielä ilon-syys_.

9.

Sinä viiniköynnös! Miksi ylistät minua? Minähän leikkasin sinua! Minä olen julma, sinä vuodat verta --: miksi ylistät juopunutta julmuuttani?

"Mikä täydelliseksi tuli, kaikki kypsä -- tahtoo kuolla!" niin puhut sinä. Siunattu, siunattu olkoon viinitarhurinveitsi! Mutta kaikki kypsymätön tahtoo elää: voi!