Part 21

Mutta ken tahtoo olla esikoinen, hän katsokoon että hänestä ei tule myöskin viimeinen! Ja missä teidän isienne paheet ovat, siinä teidän ei tule tahtoa merkitä pyhimystä!

Kenen isät rakastivat naisia ja väkeviä viinejä ja villisikoja: mitä se olisi, jos hän tahtoisi itseltään siveyttä?

Narriutta se olisi! Paljolta, totisesti, se tuntuu minusta moiselle, jos hän on yhden tai kahden tai kolmen vaimon mies.

Ja jos hän perustaisi luostareita ja kirjoittaisi oven yläpuolelle: "tie pyhimykseen", -- minä sanoisin kuitenkin: mihin! se on uusi narrius!

Hän perusti itselleen pakko- ja pakohuoneen: olkoon onneksi! Mutta minä en usko siihen.

Yksinäisyydessä kasvaa se, minkä siihen vie mukanaan, myöskin sisäinen elukka. Senvuoksi yksinäisyys vieroittaa monta.

Oliko olemassa tähän saakka mitään likaisempaa maan päällä kuin erämaan-pyhimys? Heidän vaiheillansa ei ollut ainoastaan perkele valloillaan -- vaan myöskin sika.

14.

Arkoja, häveliäitä, kömpelöjä, tiikerin kaltaisia, jolta hyppy epäonnistui: niin, te korkeammat ihmiset, minä näin teidän usein hiipivän syrjään. Yksi _heitto_ epäonnistui teiltä.

Mutta, te arvanpelaajat, mitä siitä! Te ette oppineet pelaamaan ja pilkkaamaan, niinkuin täytyy pelata ja pilkata! Emmekö me istu suuren pilkka- ja pelipöydän ääressä?

Ja jos teiltä jotakin suurta epäonnistui, niin oletteko itse senvuoksi epäonnistuneita? Ja jos itse epäonnistuitte, epäonnistuiko senvuoksi -- ihminen? Mutta jos ihminen epäonnistui: -- hyvä! Niinpä ylös!

15.

Mitä korkeampi lajiltaan, sitä harvemmin asia onnistuu. Te korkeammat ihmiset täällä, ettekö te kaikki ole epäonnistuneita?

Olkaa hyvässä turvassa, mitä siitä! Kuinka paljon vielä on mahdollista! Oppikaa nauramaan omaa itseänne, niinkuin nauraa täytyy!

Mitä ihmettelemistä onkaan, että te epäonnistuitte ja onnistuitte puoliksi, te puoliksi-murtuneet! Eikö teissä ahdista ja paina -- ihmisen _tulevaisuus_?

Ihmisen kaukaisin, syvin, tähtikorkein, hänen suunnaton voimansa: eikö tämä kaikki kuohu sekaisin teidän maljassanne?

Mitä ihmettelemistä, että moni malja murtuu! Oppikaa nauramaan itseänne, niinkuin nauraa täytyy! Te korkeammat ihmiset, oi kuinka paljon on vielä mahdollista!

Ja totisesti, kuinka paljon jo on onnistunut! Kuinka rikas tämä maa on pienistä hyvistä täydellisistä olioista, hyvin onnistuneista!

Asettakaa pieniä hyviä täydellisiä olioita ympärillenne, te korkeammat ihmiset! Niiden kultainen kypsyys parantaa sydämen. Täydellinen opettaa toivoa.

16.

Mikä oli tähän saakka suurin synti maanpäällä? Eikö se ollut sen sana, joka sanoi: "Voi niitä, jotka täällä nauravat!"

Eikö hän itse löytänyt mitään syytä nauruun maan päällä? Niinpä hän etsi vain huonoa. Lapsi löytää täällä vielä syitä.

Hän -- ei rakastanut kylliksi: muutoin hän olisi rakastanut myöskin meitä, nauravia! Mutta hän vihasi ja pilkkasi meitä, ulvomisen ja hammastenkiristyksen hän lupasi meille.

Täytyykö sitten heti kirota, missä ei rakasta? Se tuntuu minusta huonolta maulta. Mutta niin teki hän, tämä ehdoton. Hän tuli roskaväestä.

Ja itse hän vain ei rakastanut kylliksi: muutoin hän olisi vähemmin suuttunut siitä, että häntä ei rakastettu. Kaikki suuri rakkaus ei _tahdo_ rakkautta: -- se tahtoo enemmän.

Karttakaa kaikkia tuollaisia ehdottomia! Se on viheliäistä sairasta lajia, roskaväen-lajia: he katsovat karsaasti tätä elämää, heillä on paha katse tätä maata kohtaan.

Karttakaa kaikkia tuollaisia ehdottomia! Heillä on raskaat jalat ja helteiset sydämet: -- he eivät osaa tanssia. Kuinka voisi maa olla sellaisille kevyt!

17.

Käyrinä tulevat kaikki hyvät oliot lähelle päämaaliaan. Kissojen lailla ne köyristeleivät, ne kehräävät sisällisesti läheisestä onnestaan, -- kaikki hyvät oliot nauravat.

Käynti ilmaisee, ken kulkee jo _omaa_ rataansa: katsokaa minun käyntiäni! Mutta ken tulee lähelle päämaaliansa, hän tanssii.

Ja, totisesti, kuvapatsaaksi minä en tullut, vielä minä en seiso tuolla, jäykkänä, tylsänä, kivettyneenä, pilarina; minä rakastan nopeata juoksua.

Ja jos maan päällä on vielä rämettä ja sankkaa murhetta: kenellä kevyet jalat on, hän juoksee yli liejunkin ja tanssii kuin puhdistetulla jäällä.

Ylentäkää sydämenne, veljeni, korkealle! korkeammalle! Älkää myöskään unhoittako jalkoja! Ylentäkää myöskin jalkanne, te hyvät tanssijat, ja vielä paremmin: seisokaa myöskin päälaellanne!

18.

Nauravaisen kruunu, tämä ruususeppel-kruunu: minä kruunasin itse itseni tällä kruunulla, minä itse julistin pyhäksi nauruni. Ketään muuta minä en huomannut tänään kyllin vahvaksi siihen.

Zarathustra tanssija, Zarathustra kevyt, joka siivin viittoo, lentoonvalmis, kaikkia lintuja luokseviittova, altis ja valmis, autuaan-kevytmielinen.

Zarathustra tottapuhuvainen, Zarathustra tottanauravainen, ei mikään maltiton, ei mikään ehdoton, sellainen, joka rakastaa hyppyjä ja syrjähyppyjä; minä itse kruunasin itseni tällä kruunulla!

19.

Ylentäkää sydämenne, veljeni, korkealle! korkeammalle! Älkää unhoittako myöskään jalkoja! Ylentäkää myöskin jalkanne, te hyvät tanssijat, ja vielä paremmin: seisokaa myöskin päälaellanne!

Myöskin onnessa on raskaita eläimiä, on kämpäjalkoja alun alusta saakka. Kummallisesti ne ahkeroivat, elefantin lailla, joka koettaa seisoa päälaellaan.

Mutta parempi on olla narrimainen onnesta kuin narrimainen onnettomuudesta, parempi tanssia kömpelösti kuin käydä rammasti. Niinpä oppikaa minusta minun viisauteni: huonoimmallakin oliolla on kaksi hyvää nurjaapuolta, --

-- huonoimmallakin olioilla on hyvät tanssijalat; niinpä oppikaa, te korkeammat ihmiset, asettamaan itsenne oikeille jaloille!

Niinpä unhoittakaa murhe-huohottaminen ja kaikki roskaväkisurumielisyys! Oi kuinka surullisilta minusta tuntuvat tänään roskaväen ilveilijätkin! Mutta tämä tänään on roskaväen.

20.

Tehkää niinkuin tuuli, kun se syöksyy vuoriluolistaan: oman pillinsä mukaan se tahtoo tanssia, meret vapisevat ja hyppivät sen askelten alla.

Ken aaseille antaa siivet, ken naarasjalopeuroja lypsää, ylistetty olkoon tämä hyvä kahlehtimaton henki, joka käy kuin myrskytuuli yli kaiken tämänpäiväisen ja kaiken roskaväen, --

-- joka on vihamielinen orjantappura- ja takkiaispäitä ja kaikkia kuihtuneita lehtiä ja rikkaruohoja kohtaan: ylistetty olkoon tämä kesytön hyvä vapaa myrskyhenki, joka tanssii rämeiden ja murheiden päällä kuin nurminiityillä!

Joka vihaa roskaväki-kalvetuskoiria ja kaikkia epäonnistuneita synkkiä sikiöitä: ylistetty olkoon tämä kaikkien vapaiden henkien henki, naurava myrsky, joka puhaltaa pölyä kaikkien mustastinäkevien, paiseellisten silmille!

Te korkeammat ihmiset, teidän huonoimpanne on: kaikki te ette oppineet tanssimaan, niinkuin tanssia täytyy, -- tanssia itsenne ylitse! Mitä siitä, että te epäonnistuitte!

Kuinka paljon on vielä mahdollista! Niinpä _oppikaa_ nauramaan itsenne ylitse! Ylentäkää sydämenne, te hyvät tanssijat, korkealle! korkeammalle! Älkää unhoittako myöskään hyvää naurua!

Nauravaisen kruunun, tämän ruususeppelkruunun: teille, veljeni, minä viskaan tämän kruunun! Naurun minä julistin pyhäksi; te korkeammat ihmiset, _oppikaa_ -- nauramaan!

Alakuloisuuden laulu.

l.

Kun Zarathustra piti nämä puheet, seisoi hän lähellä luolansa sisäänkäytävää; mutta heti kun hän oli sanonut viimeiset sanat, pujahti hän vieraittensa luota ja pakeni lyhyeksi hetkeksi ulkoilmaan.

"Oi puhtaita tuoksuja minun ympärilläni, huudahti hän, oi autuasta hiljaisuutta minun ympärilläni! Mutta missä ovat minun eläimeni? Esille, esille, minun kotkani ja minun käärmeeni!

"Sanokaa minulle, eläimeni: nämä korkeammat ihmiset -- eivätkö ne ehkä _haise_ hyvältä? Oi puhdas tuoksu minun ympärilläni! Nyt vasta minä tiedän ja tunnen, kuinka minä rakastan teitä, eläimeni."

-- Ja Zarathustra virkkoi vielä kerran: "minä rakastan teitä, eläimeni!" Mutta kotka ja käärme tunkeutuivat hänen luoksensa, kun hän puhui nämä sanat, ja katselivat ylös häneen. Täten he olivat kolmen kesken hiljaa yhdessä ja nauttivat ja ahmivat toistensa seurassa hyvää ilmaa. Sillä ilma oli täällä ulkona parempi kuin korkeampien ihmisten luona.

2.

Mutta tuskin Zarathustra oli jättänyt luolansa, niin vanha loihtija nousi, katseli viekkaana ympärilleen ja puhui: "Hän on ulkona!

"Ja jo, te korkeammat ihmiset -- jotta kutittaisin teitä tällä ylistys- ja hyväilynimellä, niinkuin hän itse -- jo käy minun kimppuuni ilkeä pettäjä- ja loihtimishenkeni, minun alakuloinen perkeleeni,

"-- joka on tämän Zarathustran vastustaja ytimiä myöten: suokaa se hänelle anteeksi! Nyt hän _tahtoo_ loihtia teille, että _hänen_ hetkensä on juuri; turhaan minä taistelen tätä pahaa henkeä vastaan.

"Teille kaikille, minkä kunnianimityksen te antanettekin itsellenne, joko te nimitätte itseänne 'vapaiksi hengiksi' tai 'totisiksi' tai 'hengen parannuksentekijöiksi' tai 'vapautetuiksi' tai 'suuriksi kaipaavaisiksi',

"-- teille kaikille, jotka minun laillani kärsitte _suuresta iljetyksestä_, joille vanha jumala on kuollut eikä vielä yksikään uusi jumala makaa kehdossa ja kapaloissa, -- teille kaikille on minun paha henkeni ja loihtimisperkeleeni lempeä.

"Minä tunnen teidät, te korkeammat ihmiset, minä tunnen hänet -- minä tunnen myöskin tuon häijyhengen, jota minä rakastan vastoin tahtoani, tuon Zarathustran: hän itse tuntuu minusta hyvin usein ihanalta pyhimysnaamiolta,

"-- uudelta kummalliselta valheverholta, joka miellyttää minun pahaa henkeäni, tuota alakuloista perkelettä: -- minä rakastan Zarathustraa, niin minusta usein tuntuu, pahan henkeni takia. --

"Mutta nyt se käy minun kimppuuni ja voittaa minut, tämä alakuloisuuden henki, tämä iltahämärä-perkele: ja, totisesti, te korkeammat ihmiset, häntä haluttaa --

"-- aukaiskaa vain silmänne! -- häntä haluttaa tulla _alastomana_, miehenäkö vai naisena, sitä minä en vielä tiedä: mutta hän tulee, hän voittaa minut, voi! aukaiskaa mielenne!

"Päivä soinnahtaa pois, kaikelle tulee nyt ilta, parhaimmallekin; kuulkaa nyt ja nähkää, te korkeammat ihmiset, mikä perkele, olipa mies tai nainen, tämä ilta-alakuloisuuden henki on!"

Näin puhui vanha loihtija, katsoi viekkaana ympärilleen ja tarttui sitten harppuunsa.

3.

Ilmassa seljenneessä, kun kasteen lohdutus jo alas maahan kumpuaa, näkymättä ja kuulumatta -- näet pehmeä-anturainen on lohduntuoja kaste kuin lohdutus-lempeät kaikki --: sydän kuuma, sa muistatko silloin, miten janosit kerran, pisarkylpyä kyynelten taivahisten, palaneena ja pakahtuneena, kulonurmi-poluilla kun pahat iltaisen auringon-katseet sua kiersivät lomitse mustien puitten, tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet?

Sinä? -- _totuuden_ vapaa mieskö? -- ne ilkkui -- Ei! Runoniekka vain! vain eläin, viekas, ryöstävä, hiipivä, jonk' on valhetella pakko, pakko valhetella tieten ja taiten: peto saaliin-ahne, kirjo-naamioinen, oma naamionsa, oma saalihinsa -- _sekö_ -- totuuden vapaa mies? Ei! Narri vain! Runoniekka vain! Vain kirjavia puhuva, vain narrin-naamiosta kirjavia kirkuva, sanasiltoja valheen kiipeileväinen, kirjokaaria käyden, välisiltoja vaappuen valetaivasten, valemaitten, ympäri liidellen, ympäri laadellen, -- _vain narri, vain runoniekka!_

_Sekö_ -- totuuden vapaa mies? Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä, kuvapatsaaksi tullut ei, jumal-pylvähäksi ei temppelin eteen pantu, ovenvartiaksi jumalan jonkun: Ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille, koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan, sydän kissan-kiihkoja täynnä, joka ikkunasta hypähtävä, suin päin joka sattumaan, joka aarniometsän vaaniva, himomielin vaaniva, juosta jott' aarniometsissä saisit kera petojen kirjavatäpläisten sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana, himon-polttavin huulin, peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen, autuaan-verenahne rosvoten, hiipien, valhetellen: --

Tai kotkan lailla, mi kauan, kauan kuiluihin tuijottaa, kuiluihin _omihinsa_: -- -- oi kuinka ne suikertelevat alas, alle, sisälle maan yhä syvempiin syvyyksiin! -- silloin, yht'äkkiä, päistikkaa, kuin salama syöstä alas _karitsoihin_ nälänvimmassa, himoiten karitsa-riistaa, kato kaikkien karitsa-sieluin, kato kiukkuinen kaiken, mi katselee karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti, harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti!

Näin: kotkamainen, pantterimainen on runoniekan kaipuu, on _sun_ kaipuusi tuhannen naamion alla, sa narri! sa runoniekka!

Sa, joka ihmisen näit niin jumalana kuin lampaanakin --: _repiä_ jumala ihmisessä kuin lammaskin ihmisessä, ja repien _nauraa_ --

_se, se_ on sun autuutesi kotkan ja pantterin autuus! runoniekan ja narrin autuus! -- --

Ilmassa seljenneessä, kun kuun sirppi jo hiipii välitse purppuraruskoin vihertäin kateudesta: -- vihamielisnä päivälle, salaa jok' askeleella vitaisten ruusu-uutimiin, kunnes ne vaipuvat, yöhön vaipuvat vaalentuin: --

niin vaivuin ma itse kerran totuuden-vimmastani, päivän-kaipiostani, mies väsynyt päivään, valosta sairas, -- alas vaivuin, iltahan, varjoon: totuuden yhden tulessa janoten: -- sydän kuuma, sa muistatko vielä, miten janosit silloin? _Maanpaossa luota totuuden kaiken, vain narri! Vain runoniekka!_

Tieteestä.

Näin lauloi loihtija; ja kaikki, jotka olivat yhdessä, menivät lintujen lailla huomaamatta hänen viekkaan ja alakuloisen hekumansa paulaan. Ainoastaan hengeltä tunnollinen ei ollut antanut vangita itseään: hän otti äkkiä harpun loihtijalta ja huusi: "Ilmaa! Laskekaa hyvää ilmaa sisään! Laskekaa Zarathustra sisään! Sinä teet tämän luolan helteiseksi ja myrkylliseksi, sinä ilkeä vanha loihtija!

"Sinä viettelet, sinä väärä, hieno, tuntemattomiin himoihin ja erämaihin. Ja voi, jos sellaiset kuin sinä, rupeavat puhumaan ja meluamaan _totuudesta_!

"Voi kaikkia vapaita henkiä, jotka eivät kavahda _tuollaisia_ loihtijoita. Mennnyttä on heidän vapautensa: sinä opetat ja houkuttelet takaisin vankiloihin --

"-- sinä vanha alakuloinen perkele, sinun valituksestasi kaikuu houkutuspilli, sinä olet niiden kaltainen, jotka siveyden ylistyksellään salaisesti kutsuvat hekumoihin!"

Näin puhui tunnollinen; mutta vanha loihti ja katseli ympärilleen, nautti voitostaan ja nieli senvuoksi sen harmin, jonka tunnollinen valmisti hänelle. "Vaikene! sanoi hän häveliäällä äänellä, hyvät laulut tahtovat hyvän vastakaiun; hyvien laulujen jälkeen on kauan vaiettava.

"Niin he tekevät kaikki, nämä korkeammat ihmiset. Mutta sinä olet varmaan vähän ymmärtänyt minun laulustani? Sinussa on vähän loihtimishenkeä."

"Sinä ylistät minua, vastasi tunnollinen, kun eroitat minut itsestäsi, no niin! Mutta te toiset, mitä minä näen? Te kaikki istutte vielä siinä silmät himokkaina --:

"Te vapaat sielut, missä on teidän vapautenne! Minusta melkein tuntuu, kuin olisitte niiden kaltaisia, jotka ovat katselleet kauan huonoja tanssivia alastomia tyttöjä: teidän sielunne tanssivat itse!

"Teissä, te korkeammat ihmiset, mahtanee olla enemmän sitä, mitä loihtija kutsuu pahaksi loihtimis- ja petoshengekseen: -- meidän täytynee kai olla erilaisia.

"Ja totisesti, me puhuimme ja ajattelimme kylliksi yhdessä, ennenkuin Zarathustra tuli kotia luolaansa, jotta tiedänkin: me _olemme_ erilaisia.

"Me etsimme erilaista myöskin täällä ylhäällä, te ja minä. Minä näet etsin _enemmän varmuutta_, senvuoksi minä tulin Zarathustran tykö. Hän näet on vieläkin lujin torni ja tahto --

"-- tänään, jolloin kaikki vaappuu, jolloin kaikki maa vapisee. Mutta te, kun näen teidän silmienne ilmeen, niin minusta melkein tuntuu, että te etsitte enemmän _epävarmuutta_,

"-- enemmän kauhua, enemmän vaaraa, enemmän maanjäristystä. Te himoitsette, niin minusta melkein tuntuu, suokaa minulle anteeksi kuvitteluni, te korkeammat ihmiset, --

"-- te himoitsette huonointa, vaarallisinta elämää, joka _minua_ enimmän peljättää, villipetojen, metsien, luolien, jyrkkien vuorien ja harhakuilujen elämää.

"Eivätkä ne, jotka johtavat _pois_ vaarasta, miellytä teitä parhaimmin, vaan ne, jotka vievät teidät pois kaikilta teiltä, viettelijät. Mutta, jos sellainen himo on teissä _todellinen_, niin tuntuu se minusta sittenkin _mahdottomalta_.

"Pelko näet -- se on ihmisen peri- ja perustunne, pelko selittää kaiken, perisynnin ja perihyveen. Pelosta kasvoi _minunkin_ hyveeni, sen nimi on: tiede.

"Sillä pelko villiä eläimiä kohtaan -- sitä ihminen kauimmin kasvatti, lukuunottaen eläimen, jonka hän kätkee itseensä ja jota hän pelkää: Zarathustra kutsuu sitä 'sisälliseksi elukaksi'.

"Sellainen pitkä vanha pelko, joka on käynyt viimein hienoksi, hengelliseksi, henkiseksi -- minusta sen nimenä on tänään: _tiede_." --

Näin puhui tunnollinen; mutta Zarathustra, joka juuri tuli takaisin luolaansa ja oli kuullut ja ymmärtänyt hänen puheensa, viskasi kourallisen ruusuja tunnolliselle ja nauroi hänen "totuuksilleen". "Kuinka! huusi hän, mitä minä kuulin juuri? Totisesti, sinä olet narri, tai olen minä itse se: ja sinun 'totuutesi' minä asetan tuota pikaa päälaelleen.

"_Pelko_ näet -- on poikkeuksena meissä. Mutta rohkeus ja seikkailu ja halu epätietoiseen, vielä ennen uskaltamattomaan -- _rohkeus_ näyttää minusta olevan ihmisen koko esihistoria.

"Kesyttömimpiä rohkeimpia eläimiä hän on kadehtinut ja ryöstänyt niiltä niiden kaikki hyveet: niin hänestä tuli vasta -- ihminen.

"_Tämä_ rohkeus, joka on käynyt viimein hienoksi, hengelliseksi, henkiseksi, tämä ihmis-rohkeus, jolla on kotkan siivet ja käärmeenviisaus: se näyttää minusta kantavan tänään nimeä --"

"_Zarathustra_!" huusivat kaikki, jotka istuivat yhdessä, ikäänkuin yhdestä suusta ja puhkesivat senjälkeen suureen nauruun; mutta heistä kohosi niinkuin raskas pilvi. Myöskin loihtija nauroi ja puhui nämä viisaat sanat: "No niin! Hän on poissa, minun paha henkeni!

"Ja enkö minä itse ole varoittanut teitä hänestä, kun sanoin, että hän on pettäjä, valhe- ja petoshenki?

"Varsinkin kun hän ilmestyy alastomana. Mutta mitä minä mahdan hänen petokselleen! Olenko minä luonut hänet ja maailman?

"Niinpä siis! Olkaamme jälleen hyviä ja hyvällä tuulella! Ja vaikkakin Zarathustra on vihaisen näköinen katsokaahan häntä! hän on vihoissaan minulle --:

"-- ennenkuin yö saapuu, oppii hän jälleen rakastamaan ja ylistämään minua, hän ei voi kauan elää tekemättä sellaisia hulluuksia.

"Hän rakastaa vihollisiaan: tämän taidon hän ymmärtää parhaimmin kaikista, joita olen nähnyt. Mutta hän kostaa sen -- ystävilleen!"

Näin puhui vanha loihtija, ja korkeammat ihmiset osottivat hänelle suosiota: niin että Zarathustra kulki ympäri ja pudisti pahuudella ja rakkaudella ystäviensä käsiä, sen kaltaisena, jolla on kaikille jotakin hyvitettävää ja kaikilta anteeksipyydettävää. Mutta kun hän tuli silloin luolansa ovelle, katso, silloin häntä halutti jo jälleen päästä hyvään ilmaan tuonne ulos ja eläintensä luo, -- ja hän aikoi hiipiä ulos.

Erämaan tyttärien joukossa.

1.

"Älä mene pois! sanoi silloin se vaeltaja, joka kutsui itseään Zarathustran varjoksi, jää meidän luoksemme muutoin saattaisi tuo vanha kolkko murhe jälleen karata kimppuumme.

"Tuo vanha loihtija antoi jo huonoimpansa meille parhaaksi, ja katso vain, vanhalla hurskaalla paavilla tuolla on kyyneleet silmissä ja hän on jälleen kokonaan laskenut laivansa alakuloisuuden merelle.

"Nämä kuninkaat voivat tosin vielä näyttää hyvää naamaa meidän edessämme: sen he oppivat näet parhaiten meistä kaikista tänään! Mutta jos heillä ei olisi yhtään todistajaa, niin minä lyön vetoa, että tuo ilkeä leikki valtaisi jälleen heidätkin --

"-- vaeltavien pilvien, kostean alakuloisuuden, peitettyjen taivasten, varastettujen aurinkojen, ulvovien syystuulien ilkeä leikki,

"-- meidän ulvontamme ja hätähuutomme ilkeä leikki: jää meidän luoksemme, oi Zarathustra! Täällä on paljon kätkettyä kurjuutta, joka tahtoo puhua, paljon iltaa, paljon pilveä, paljon helteistä ilmaa!

"Sinä ravitsit meitä vahvalla miehenruualla ja voimakkailla lauseilla: älä salli, että jälkiruuan aikana mietomieliset naiselliset henget karkaavat jälleen kimppuumme!

"Sinä yksin teet ilman ympärilläsi voimakkaaksi ja kirkkaaksi. Löysinkö minä milloinkaan maan päällä niin hyvää ilmaa kuin sinun tykönäsi luolassasi?

"Monta maata minä olen nähnyt, minun nenäni on oppinut koettelemaan ja arvostelemaan monenlaista ilmaa: mutta sinun tykönäsi minun sieraimeni maistavat suurimman nautintonsa!

"Ellei ehkä, -- ellei ehkä sitten --, oi suo anteeksi vanha muisto! Suo anteeksi vanha jälkiruokalaulu, jonka minä sepitin kerran erämaan tyttärien joukossa: --

"-- heidän tykönään oli näet yhtä hyvä kirkas itämainen ilma; siellä minä olin kauimpana poissa kosteasta alakuloisesta Vanhasta-Europasta!

"Siihen aikaan minä rakastin näitä Itämaan-tyttöjä ja toista sinistä taivaanvaltakuntaa, jonka ylitse ei yhtään pilveä eikä ajatusta riipu.

"Te ette usko, kuinka somina he istuivat siinä, kun eivät tanssineet, syvinä, mutta vailla ajatuksia, niinkuin pienet salaisuudet, niinkuin suljetut arvoitukset, niinkuin jälkiruoka-pähkinät --

"-- kirjavina ja vieraina tietysti, mutta pilvettöminä: arvoituksina, jotka antavat ratkaista itsensä: näiden tyttöjen huviksi minä mietin silloin jälkiruoka-virren."

Näin puhui vaeltaja ja varjo; ja ennenkuin yksikään vastasi hänelle, oli hän jo tarttunut vanhan loihtijan harppuun, pannut jalkansa ristiin ja katseli hiljaisesti ja viisaasti ympärilleen: -- mutta sieraimilla hän imi sisäänsä hitaasti ja kysyvästi ilmaa, ikäänkuin se, joka on maistanut uusissa maissa uutta ilmaa. Sitten hän alkoi jonkinlaisella mylvinnällä laulaa.

2.

_Erämaa kasvaa: voi sitä, ken erämaita kätkee!_

-- Haa! Juhlallista! Toden totta juhlallista! Arvokas alku! Afrikalaisen juhlallista! Jalopeuran arvoista tai moraalisen möly-apinan -- -- mutt' teille ei mitään, te ystävättäret armahimmat, joiden jalkojen juureen mun ensi kerran, mun europalaisen palmujen alle, on istua suotu. Sela.

Toden tottakin kummallista! Täss' istun nyt, lähell' erämaata, ja kohta niin kaukana taas erämaasta, myös mistään viel' erämaatumatta: nimittäin nielemänä tämän pienimmän keitaan --: -- juurikaan se haukoitellen avas armahan suunsa, sulotuoksuisimman kaikista suista. Ma silloin suljahdin siihen, alas, lävitse -- keskeenne teidän, ystävättäret armahimmat! Sela.

Terve, terve valaskalalle tuolle, jos näin piti vierahansa se hyvänä! -- kai käsitätte tämän oppineen vihjauksen? Sen vatsalle terve, jos oli se näin, näin herttainen keidas-vatsa kuin tää: mitä kuitenkin epäilen, -- näet tulenhan Europasta, jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot vanhahtavaiset. Sen jumala paratkohon! Aamen!

Täss' istun ma nyt, tässä keitaassa pienimmässä, kuin taateli ikään, läpipehmeä, ruskea, kultasyinen, himoiten pyöreää tytön suuta, mut enemmän vielä tyttömäisiä jääkylmiä valkeita viiltäviä puru-hampaita: niit' ikävöitsee näät sydän jokaisen taatelin kuuman. Sela.

Etelän hedelmäin näitten nyt kaltaisena, ylenkaltaisena makaan ma tässä ja mun ylt'ympäröitsevät pienet siipikuoriaiset iloparvineen, imusarvineen, kuin myöskin pienemmät vielä, houkkiommat, syntisemmät sydäntoiveet ja oikut, -- mun ympärisaarratte te, te mykät, te aavistavaiset tyttö-kissat, Dudu ja Suleika, -- mun _ympäri-sfinksitätte_, jott' yhtehen sanaan monet sulloisin tunteet: (jumal' anteeksi suokoon tämän kielisynnin!) -- täss' istun, imien puhtainta ilmaa, paratiisin-ilmaa ilmettyistä, kulta-juovaista, valoista, kevyttä ilmaa, niin hyvää, kuin joskus vain alas putosi kuusta -- joko sattuma syynä lie ollut tai ylimielisyys, kuten kertovat laulajat vanhat. Sit' epäilen kuitenkin ma epäilijä, sill' enhän ma suotta tule Europasta, jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot vanhahtavaiset. Sen jumala paratkohon! Aamen!