Chapter 2

"Sä muistat, neiti, muistat Suloisen ensikerran Kun näimme toisiamme, Ja sydämmemme yhtyi. Hän oli silloin läsnä Mun veljeni ja koska Hän sinut keksi, syttyi Poveensa himo hurja. Siit' asti niinkuin haahmo Hän kulkee rauhatonna Kylästä kylään etsein Sinua ainoata. Nadeschda, jospa löytää Sun piilosi hän voisi, Ei ruhtinasi, eikä Maailman kaiket vallat, Ei tuonela, ei taivas Olisi voimallinen Sua hänen käsistänsä Pelastamahan koskaan."

"Nimitti ruhtinani Emonsa, eikö hällä Sydäntä äidin ole?"

"Nadeschda, kylmä, kova Ja ylpeä ja tyly, Mun oma äitin onpi, Natalia Feodorowna Ei miksikään hän arvaa Sydämmen sykkiväisen Iloja hellimpiä; Mut armo esivallan, Ja suurten sukuin loiste, Ja orjajoukkoin paljous Ja kunniatähdet, niitä Hän arvossa vaan pitää. Ei, neiti, kauneuttas Hän katselisi, eikä Sun silmäs kirkkautta, Ei sielus suloutta, Jok' ilmestyy ja liikkuu Sun kasvoillasi varjoin Ja valoin muutellessa; Poloisen orjattaren Hän sinussa vaan näkis Ja jos mun rakkauten Hän tietäisi, niin sinut Pois ryöstäisi hän multa, Jos sydämmestäin myötään Hän kappaleenkin veisi." Hän niinkuin pelvon alla Syleili neitoansa Ja neiti kallistihin Myös vasten kainalota Syleilijän ja hiljaa Noin lausui huokaellen: "Oi lapsuuteni muistot, Suloiset ilot kaiket, Oi aurinko, sä armas, Taivaalla siintävällä Kirkkaine päivinesi, Sä maa sun kukkinesi Ja lähteet, vedet, virrat, Te kaikki ystäväni! Oi, josp' en milloinkana Mä teitä oisi nähnyt! Oi, jospa kasvanunna Mä oisin niinkuin vanki Komeissa kartanoissa Ja lamppuin loistot oisin Vaan nähnyt, kirkkaudessa. Juvelien ja kullan Isosti ylpeillynnä; -- Sukua suurta silloin Kuin Wolmari mä oisin, Mä oisin ruhtinatar Ja rakastaakin saisin Mun rakastettuani, Ja hän myös antaa saisi Minulle rakkautensa."

Noin lausui neiti, sammui Äänensä huulillensa Punertaville, vaiti Oil ruhtinaskin, eikä Nyt heidän rakkautensa Taivaalla syntynynnä Puheiden pilvet enään, Ja selkeä ja tyyni Oil ihanainen ilta.

Viides laulu.

Jo monet vuodet hän Vakaasta kansastaan on poissa ollut, Nyt niin kuin viljavuos' Hän siunauksen kantaa seudullemme.

Jo oli vuotta kaks Miljutin majassansa yksin ollut. Nyt aamupuhteella Hän meni kesä-ilmaa henkimähän. Pihalla pihlaja Kukoisti, vanhus levähti sen alla Nyt aivan yksinään, Kun oil Nadeschda kadonnut; ei ollut Ukolla seurana Kuin varpunen ja parvi mehiläisten.

Nyt saapui ystävä Ja tervehteli vanhusta ja virkkoi: "Miljutin, riemuitse, Suloisen sanoman mä sulle saatan." Ja ylös katsoen Ojensi vanhus vieraallensa kättään: "Sanoman minkä tuot? Suloisen rauhan onko maamme saanut, Ja Herra armossaan Taas keisarinnallemme voiton suonut?"

Noin vieras vastasi: "Likempi meitä, veljeni, on riemu; Tän' yönä saapunut Hoviinsa onpi meidän ruhtinamme. Jo monet vuodet hän Vakaasta kansastaan on poissa ollut, Nyt niinkuin viljavuos' Hän siunauksen kantaa seudullemme. Ei tänään linnasta Saa köyhä palautua avutonna; Niin on hän säätänyt Ja lahjoja hän jakaa runsahasti."

Miljutin huokaili Ja lausui: "mistä armo rahtinamme? Jokohan silmänsä Lie nähnyt jonkun noiden kauneutta? Oi, tänä iltana Sä nukut, veljein, uniin kultaisihin, Kun heräät huomenna Tytärtäs ainoata huudat turhaan."

Sen sai hän sanoneeks, Ja kyynel vielä valui kasvoiltansa, Kun sanansaattaja Runsailla antimilla siihen saapui. Ne ukon eteen toi Ja lausui noin: "Miljutin, terve sulle! Ja terve, terve myös Sun tuleville riemupäivillesi! Näin lausuu ruhtinas: Miljutin kansan vanhin täällä on, Siis vanhuutensa on Oleva kirkas kuin on kesä-ilta." Ei vanhus vastannut, Vaan mättähältä nousten kätehensä Hän otti sauvansa Ja läksi linnaa kohden astumahan.

Isossa linnassaan Hyvillä mielin Wolmari nyt liikkui. Puheella hellällä Hän tutkisteli vanhaa palveljaansa: "Wladimir, harmaapää Jo ammoin lapsuudessani sä olit. Sanoppa, kauvanko Taloa ruhtinas oot palvellunna?"

Pitäen parrastaan Kädellään kotvan äijä arveskeli, Ja päätä harmaata Hän puisteli ja sanoiks viimein virkkoi: "En tiedä, ruhtinas, Mä kuinka kauvan! huoli ajan mittaa. Ei lue aikaa hän, Jonk' elo ollut on kuin kevätpäivä. Mä olin lapsena, Sukunne korkea kun minut otti, Ja nuorukaisena Isänne ensi-askeleita johdin."

Armolla ruhtinas Nyt katsahteli vanhusta ja lausui: "Wladimir, linnastain Jo huomenna mun täytyy lähteäni, Ettei mun onneain Kamala silmä täällä nähdä saisi. Mut täällä tuleepi Sun elää, vallita mun puolestani. Ja käskys kuultava On linnassa, kuin omani se oisi. Yks' on vaan, jota sun Totella täytyy täällä vakavasti, Niin salaa kuitenkin Ettei sit' aavistaakaan kenkään voine, Hän, tuttu sulle vaan Ja sulta nähty, onpi kutsuttava Kylässä lapsekses, Mut onpi tok' sun valtiattaresi. Wladimir uskottu, Nyt vastaa mulle, ymmärtänyt ootko, Ja mennen taidanko Mä luottaa että tahtoin tapahtuupi?"

Hymyili vanhus nyt Ja herraansa loi rakkaan silmäyksen, Ja vasten rintoaan Hän painoi kätensä ja sitten lausui: "Oi ruhtinas, jo on Tavoille uusille Wladimir vanha, Hän tottelemahan On tottunut ja muuta ej hän taida."

Sen sanottuaan pois Hän ruhtinansa käskystä nyt läksi Ja Wolmar yksinään Jäi saliin hiljaisine onninensa.

Hän hetken viipynyt Oil vaan, kun oven aukasi Miljutin Ja astui rohkeena Sisähän vartioilta vastustettu. Kun silmä ruhtinaan Hänehen sattui, vasta silloin ukko Pysäytyi ääneti Ja kunnioittamalla polviansa. Hän syvään notkisti Ja päänsä painoi lattiahan saakka.

Vihastus Wolmarin Samassa hänen kasvoiltansa katois Ja kohta orjalleen Hän ystävällisesti kättä antoi: "Miljutin," virkkoi hän. "Noin miksi luokseni sä töytäät? nouse! Mik' onpi pyyntösi? Ei täältä kenkään huolineen nyt käänny."

Mut vanhus huokaili: "Oi herra, halvan valitus on halpa; Minulla leivo oil, Sen multa haukkasi on ryöstänynnä."

Armossa ruhtinas Hymyili: "helppo lievittää on huoles; Mä laulurastahan Sun leivostasi tahdon sulle antaa."

Mut vanhus huokaili: "Oi herra, halvan valitus on halpa; Ei hänen huoliaan Paranna lintusien sulo laulut. Minulle vienoinen Jalava-puusta oli pyhä kuva, Mun parhain tavarain; Sen ryösti multa rosvo linnastasi."

Armossa ruhtinas Hymyili: "helppo lievittää on huoles; Kuvani kultaisen Puu-kuvastasi sinulle mä annan."

Mut vanhus huokaili: "Oi herra, halvan valitus on halpa; Ei kostu kuitenkaan Surunsa kultaisilla antimilla. Minulla tytär oil, Hän oli leivoni ja pyhä kuvain. Olipa orjatar, Ja valtasi, se hänet multa ryösti."

Ja ylös ruhtinas Punastuneilla kasvoilla nyt katsoi: "Miljutin," lausui hän, "Ei täältä huolineen nyt kenkään käänny."

Huulilta ruhtinan Nyt huokaus, ääni, sana, nimi lenti, Ja kas kun aukesi Samassa ovi huoneen komeimman, Ja kauniimpana vaan Valossa onnen päivän valennehen Kuin ruskopilvi nyt Edessä vanhuksen Nadeschda seisoi.

Hymyillen armossaan Kätehen otti ruhtinas Nadeschdan Ja ihanattaren Hän kummastuneen ukon tykö saatti; "Miljutin, orjani Sä uskottu, mä laulurastaan sulle Leivostas tarjosin, Ja kuvan kultaisen puu-kuvastasi! Mun lahjain hylkäsit, Tytärtäs, orjatarta, ikävöit sä; Kas ruhtinattaren Sinulle orjattarestasi annan."

Nyt kyynel kirkkahin Sulosti loisti kasvoilla Nadeschdan Ja äänetönnä vaan Hymyillen suuteli hän vanhan otsaa.

Kuudes laulu.

Oi jospa semmoiseks mua synnytit Ett' ois tuo tähtein kirkkaus, jota sä Nyt äsken ihmettelit, mun mieltäin myös Hyvittänyt! Mä oisin ne miekallain, Kuin lapsi, mieltynyt ilokaluihin, Iloisna poimeskellut, ja henkeni Lapsellisessa leikissä heittänyt.

Mut linnassansa varrella Wolga-joen, Salissa marmorisessa, kuuluisan Sukunsa kuvain keskessä yksinään Natalia Feodorowna nyt oleksi. Juur tässä, näiden toistajain seurassa, Hän päättänyt oil ruhtinas Dmitrin nyt, -- Isäinsa koissa kauvan jo kaivatun, -- Eteensä laskea. Kuni juhlaksi Nyt oli sali laitettu, poistetut Kuvilta kaikki purppura-peittehet, Ja pöydän päähän, vierehen äitinsä, Komea istuin pojalle pantu oil.

Odotti äiti ylpeä, kello löi, Ja saliin astui Dmitri, ei pukunsa Korea ollut, ei edes siistetty, Mut tavallinen vaan, jokapäiväinen, Ja arka silmänsä oil, mutta röyhkeenä Luo äidin astui hän kuni synkkä yö.

Nyt ruhtinatar hetkeksi synkeytyi Ikään kuin synkeydestä poikansa, Mut hyvän mielen sai heti kuitenkin Ja häntä kohtaan kätensä jalosti Ojenti, otti askeleen eteenpäin Ja häntä kerran suuteli poskelle. "Nyt terve tultuasi, mun Dmitrini! Jaloa poikaani minä, ylpeillen, Taas suvun suuren keskellä nähdä saan Ei nuorukaisna kokematonna, vaan Jo koiteltuna, ehkäpä valmiina Isäinsä suurta mainetta lisäämään. Sä, oot jo kauvan koistasi ollut pois, Mut kussa, missä töissä ja toimiss', et Julkaissut ole, enkä mä kysynyt; Se onpi ollut myös oma tahtoni. Omalle jaloudellehen, huolelleen Mä olen jalon poikani heittänyt, Vaan sentään mulla oikeus yksi on, Mik' äidille on kallihin kaikista, Se että toivoo parhainta lapsestaan. Ja nyt mä kysyn sulta -- tok enpä mä, Mut mykät kuvat nuo minun kauttani -- Mit' olet kokenut, mihin kunniaan On urhoollinen mielesi pyrkinyt?"

Se oli ruhtinattaren tervehdys, Hän istui, käski poikansa istumaan. Nyt kului hetki ääneti, hengeti, Ja Dmitrin huulet vastaukseksi ei, Vaan outoiseksi nauruksi liikkuivat, Ja taasen jalo äitinsä virkkoi noin: "Ei julki huoli Dmitrini vastata, Niin kuin nuo kuvat kysyvät, samoin myös Hän vaiti tahtoo heille nyt vastata; No olkoon niin! mun ylpeä riemuni On siinä että vastuuta saamatta Mä itse kyllä huoleton olla voin. -- Kas kuvaa vaimon tuon, jalo poikani, Kas mustan silmänsä tulenleimua, Ja otsan kupua tukan varjossa! Hän juuri äitisi esi-äiti oil, Suvusta ruhtinain, sekä syntynyt Vuorilla Grusian liki tähtiä. Hänellä poika oil. Tämä aikaiseen, Samoin kuin säkin, koistansa läksi pois, Samoin kuin säkin, vuosia viipyi hän, Ja yksin linnassaan eli äitinsä. Niin tuli kerran tuttava hänen luo, Ei nähty kaukaan, kreivitär syntyään Vaan halvempahan sukuhun naituna. Hyvästi kohdeltiin hänet kuitenkin. Puhetta ystävyydessä pantihin, Ja viimein vieras tutkien kysyi noin: "On sulla poika, onko hän viettänyt Ilokses nuoruutensa, ja missä hän Nyt on ja mitä töitä hän toimittaa, Hän onko rauhan teillä vaan sodanko?" Sun esi-äitis vastasi hymyillen: En vuoteen kahteen hänt' ole nähnyt mä, Halunsa syttyi, kotinsa ahdistui, Hän perintönsä otti ja maailmaan Hän läksi kokemaan, mutta kussa nyt Ja kuinka kulkenee -- sit' en tiedä mä. Mut vieras kummeksi sekä virkkoi noin: Nyt pistät pilkkaa taikkapa uneksit: Oi säkö, äiti hellä ja lempeä, Noin saatat heittää ainoan poikasi? Ei totta. -- Noin hän lauseli vieras: vaan Nyt ruhtinatar nous' jaloudessaan, Ja vieraallensa oikasi kätensä, Ja lausui nämät kallihit lausehet: "Huoleton ole, ystävä, äitinsä Juur yhden tietää, muusta ei huoli hän, Hän tietää, että missäkin poikansa Vaeltanee niin on veri isäinsä Kuin kulta-suoni sykkinä syömmessään. Sun esi-äitis aatteli, Dmitri, näin, Ja hänen luontons' olen mä perinnyt."

Hän päätti puheensa, mutta Dmitri nyt Hänehen katsoin lauseli ylpeesti: "Täss' olen, äiti, päätäpä itse sä, Iloksesiko lienen vai huolekses; En ulkokultaisuutta mä kärsi: oon Sisältä kuin näyn ulkoa olevan."

Mut äidin hellä, tutkiva silmä oil Nyt pojan silmään tarkasti tarttunut, Ja kuviin nyt hän katseli uudestaan Ja yhtä kohden oikasi kätensä Ja lausui: "koska tuo jalo tähdikäs Palautui ensimäisiltä retkiltään, Niin hänen tulleen köyhänä kerrotaan Ja ilman ulkoloistetta niinkuin sä. Isänsä kaatunut oli Pietarin Ja Ruotsin kuninkaan sodan melskeissä, Ja äsken ryöstetyn hovin huoneissa Asusti yksin leskenä äitinsä. Pultaavan tanner tiukkui nyt verestä, Ja voitonriemu räikyi jo, silloin juur Palautui hänen kaivattu poikansa, Vaan yksinään ja vaalea kasvoiltaan. Emonsa, vaikk' oil turvansa pannut hän Hänehen, hänt' ei kaukahan nähnytkään, Ei mitään virkkanunna, mut huolehti, Noin alastonna kun tuli kotihin Hän alastomaan. Päivä jo päättyi yks Ja toinen koitti, silloinpa kuuluupi Iloinen huuto vuorilta, laaksoista: Nyt tsaari, tsaari tuossa on tulossa. Ei linnan haltiatar nyt rohjennut Samoin kuin muinoin onnensa päivinä Rukoilla tsaarin armoa saadakseen Hänt' emäntänä palvella hetken vaan. Arasti piili hän sivu-huoneesen, Ja ikkunasta katsoen tielle päin Hän halasi vaan siunaten silmäillä Venäjän isää, kulkevaa ohitse. Jo joutuu voiton sankari, vaahdessa Hevoset kuohuvat, jyryväisissä Vaunuissa seuraa joukko, se, lähestyy Ja kiiltää; katooko? -- Eipä tottakaan! Se linnan pihaan, Dmitrini, seisahtuu. Suloinen hämmästys, mutta särkevä, Löi linnan haltiattaren sydäntä. Iloisna tok' hän ylhäistä vierastaan Ehätteleepi vastahan ottamaan Ja kiirein joutuu hän heti porstuaan. Kas, tuossa tsaari on jaloudessaan! Kas, minkä äiti nyt näki! Poikaansa Hän näki kuinka tsaari nyt syleili Ja häntä suulle, otsalle suuteli. Tuo poika, Dmitrini, joka halpana Palautui äitinsä tykö, niin kuin sä, Parempi oil hän kuin näkyi olevan; Monissa tappeluissa hän jalosti Oil sotinut, ja urhoollisuutensa, Pultaavan voiton myös oli päättänyt; Hän oli haavoitettuna, rakkahin Hän oli tsaarin mies, oli kenraali."

Noin kertoi hän, ja lempeä loisto jo Valaisi hänen ylpeitä kasvojaan, Mut Dmitri, istuin kylmänä, jäykkänä Nyt muuttui oudosti sekä virkkoi noin: "Mun äitini, jo herkeä luomasta Minuhun toivon-autuas silmäsi, Jok' ennustaapi tsaarien armoa Minuhun kätkettyä, sun kalveaan Ja rajuisaan ja riettaasen poikaasi. Iloksesi en tullut; mit' iloksi Sä arvaat, sit' en saanut, en etsinyt, Omaksi iloksein olen tullut vaan, Vaikk' on se maksettava sun murheellas." Hän vaikeni, mut kohta hän lausui taas: "Oi jospa semmoiseks mua synnytit Ett' ois tuo tähtein kirkkaus, jota sä Nyt äsken ihmettelit, mun mieltäin myös Hyvittänyt! Mä oisin ne miekallani, Kuin lapsi, mieltynyt ilokaluihin, Iloisna poimeskellut, ja henkeni Lapsellisessa leikissä heittänyt. Mut toiset tähdet Dmitrilles loistivat; Kaks hurmaavaista tähteä, tuikkavaa, Ne ovat polttaneet hänen sydäntään Ja veren siitä juonehet; rakkaus On toinen, toinen kostoksi mainitaan."

Hiin ootti vastausta, mut ääneti Kun ruhtinatar istui, hän virkkoi taas -- Nyt oli äänensä kuni aallon on, Kun myrskyssä se luotoja vastaan lyö Ja särkeytyy ja haikeesti huokailee: -- "Jo lasna olin kamala poikasi, Mun veljeni, hän vaan oli suosittu. Hän valkeudessa valkeni, itse mä Pimenin, mut mä peittelin pimeytein. Kun perintömme saatihin, linnaansa Omahan onnellisna mun veljeni Vaelti, häntä vieraana seuraisin: Nyt loisti munkin onneni, mutta sen Hän multa ryösti, hän, jolla kaikki oil. Se silloin syttyi toinen mun tähteni, Minua kosto houkutti, matkani Se valais surkean monet vuodet, nyt Se loistollaan mun saattoi sun luoksesi. Oi äitini, tuo rehtevä poikanne, Tuo aina suositeltu ja rakkahin, Kanss' orjattaren sukuas lisää hän, Hän halvan orjan tyttären nainut on."

Nyt äkin syttyin, sammuen vaaleus Vavahti ruhtinattaren kasvoilla, Kuin ukon nuolen kauhea heijastus, Ja hän nyt huoltaan hilliten virkkoi noin: "Oi Dmitrini, sun kostolles virvoitus Jos on sun veljes onnettomuudesta, Huoleton ole, loppuva onnens' on. Hän joka Venäjätä nyt vallitsee, Hän äidin huolet helposti ymmärtää. Hän rukoukseni kuuleva totta on, Ja sukuamme jaloa varmaankin Sekaannuksesta halvasta suojelee. Huoleton ole, mull' oli poikaa kaks. Nyt vaan on yks, en toista ma kysele; Huoleton ole, onneton poikani, Sua toinen tähtes saatti nyt perille."

Noin lausui hän ja viipyvi; kyynele Pidetty puhkesi hänen silmistään, Ja kädestä nyt ottaen poikaansa Rukoilevaisen muodolla lausui taas: "Nyt olet, Dmitri, ainoa poikani, Sä vaikka olet riemuton, kamala, Sinuhun turvautuu jalo sukumme, Et tuskautua saa, etkä hukkua. Siis mulle toinen tähtesi virka nyt, Nimitä rakkautesi, totta ei Lie Venäässä niin kaunista, rikasta Jaloa neittä, joka ei mielellään Emosi poikaa ottaisi miehekseen. On itse tsaaritar sua auttava Ja suojeleva rohkeeta pyyntöäs, Nimitä vaan ken on sinun armaasi."

Hän päätti lauseen. Dmitri nyt, kätensä Rukoilevaisen äitinsä kädestä Vetäsi eikä peittänyt lempeään: "Emoni," virkkoi, "ei ole Dmitrisi Sun tuskautuva, eik' ole hukkuva Jos rajun rintansa tykö tuoda voit Sä orjattaren, veljensä toverin."

Mut ruhtinatar horjuen nousi nyt, Ja ylpeästi, ääneti verkalleen Hän läksi astumaan jalon, kuuluisan Sukunsa juhlahuoneesta kirkkaasta; Ja palvelija, ylpeän käskystä, Nyt lähestyi ja ääneti laski hän Kuville jälleen purppura-peittehet, Ja yksin Dmitri jäi, pyhät isänsä Ei enää luoneet hänehen silmiään.

Seitsemäs laulu.

Ja kauvan vaiti oli molemmat. Laskeusi ottomanilleen Potemkin. Käteensä antoi päänsä painua Ja Wolmar äänetönnä ootti vaan.

"Kenralmajor Kutusow, kun hän saapuu, Hän kabinettiini on laskettava, Mut kaikki muut, Markow, kasakka Platow Ja Wolmar Paulowitsch, ne saavat oottaa." Noin puhuen Potemkin heittihen Tilalle purppuraisen ottomanin, Ja adjutantti hänen käskyänsä Kumartain kuunteli ja läksi pois.

Mut otsaa ruhtinaan nyt pilvi peitti, Tylyltä, väsyneeltä näytti silmät, Ja joskus kätehensä kauniisen Hän otti maljan ruusu-viiniä Ja huulilleen vei vaan sen tuoksua.

Lyhyen hetken kuluttua taasen Ovea aukaistihin ja Kutusow Sisähän astui. -- Liikahtamatta Potemkin istui, silmäluomilleen Kätensä nosti, tarkoin vierastaan Vaan katseli, ja hiukan nyykähyttäin Päätänsä puhui noilla lauseilla: "Teit' olen, kenraali, nyt käskenyt, Te tiedätte mintähden. Mielellä Pahalla jalo keisarinnamme Paraatia nyt äsken katseli: Tavaton tyhmyys ruumiin käytöksessä, Kepeempi keksiä kuin kertoa, Sanalla sanoin -- huolimattomuus Ja vallattomuus sorti rivimme: Mit' olen kuristanne aatteleva?"

Hän vaikeni, ja vaiti oli myöskin Kenraali nuori, kasvoillensa vaan Nous veri, jok' oil rannat Kagulin Ja Saborin ja Largan punannunna; Sen keksi ruhtinas ja virkkoi taas: "Mun helppoon moitteeseni ette suostu, Ehk' ette ole mitään vikaa nähnyt? No, mitä krenatööri viittasi Hyvälle rivikumppalillensa? Ra'otta tapahtuiko käännökset, Komentajien silmät päällikköhön Oliko siirrettynä, kuka taakseen Katsasteli, ja kenen koukkaluuta Perästään veti seitsemäs rykmentti, Kun oil jo seisahtunut? Paljo ois Vikoja vielä mainittavia. Selittäkääpä nyt, kenraal Kutusow, Tavattomuuden tämän mik' on syy?"

Nyt ylpeästi katsoi ruhtinas; Kenraali nuori, päätään nöyrimmästi Kumartain, vastas: "Teidän korkeutenne, Vast' ovat Turkin maalta palanneet Useimmat näistä sotamiehistä, Ja toiset ovat vasta-alkavia Sodassa kaatuneiden sijaan saadut. Viel' ovat nuoret osaamattomat, Ja vanhemmat on sodan, vaivain, marssein Pulassa ehkä unhottanehet Äkseerauksen tarkan monet mutkat."

Noin lausui hän, mut istuimeltaan nousi, Nyt kiivastunut ruhtinas ja virkkoi: "Ivan Ilarianowitsch, sä ellös Nimitä noita syitä, syy on siihen Syvempi; itsevallituksen henki Nyt tarttuu kansoihin, ja mistä, se On kotoisin, se kyllä tuttu on. Genevess' syntynehet hullut neuvot Euroopan muita maita ovat pahoin Jo hurmanneet ja myrkkynsä myös tänne Levittänehet. Halautuupi tunto Totella korkeampaa sääntöä, Ja halu vihaisempaa palvella. Puheita kuuluu ihmis-arvosta, Jok' oisi muka muu kuin ihmis-nöyryys Totella esivallan käskyjä. -- Jokainen pyytää olla keskuksena, Jonk' ympärillä kansain onni pyörii. Tunnustakaa, kenraali, ootte nuori -- Vilahti suulla ruhtinaan nyt nauru -- Tunnustakaapa, ettekö, myös tekin, Isoksi, mainioksi itseänne, Arvannut ole joskus, ettekö Te uneksinut kuink' on Venään maa Oleva vallassanne vielä kerran? Mink' arvoinen on pätöinen paraati Ja halpa äkseeraus sille, joka Jaloista voitoista noin uneksii!"

Puheensa loppui. Nuori sankari Syvästi koskettuna siihen virkkoi: "Parempi korkeutta, ruhtinain, On mulle maamme eestä taistella, Sen onnen sain, en muuta pyytänyt. Unistain -- olen uneksinut mäkin -- Oil kauniin Venäjälle uhrata Min siltä sain, mun vakaan sydämmeni."

Ei puhua hän enää saanut: häntä Kohotetulla sormellansa esti Nyt ruhtinas ja itse lausui noin: "Pitääpi teidän päiväkaudet nyt Äkseeruutella miehiänne, kunnes Vanhoista haihtuu muisto Turkin maan Ja nuoret kaikki temput oppivat. Kutusow, työnne ovat muistettavat, Mut järjestys ja kovuus tarpeen on; Ei soturi saa muuta muistella Kuin mitä hälle pannaan tehtäväksi. Hyvästi jääkää, kenraalini, mua kutsuu Asia tärkeä, mut ikävä Ja ajan rientoin kanssa yhdistetty."

Sen lausui hän. Kenraali läksi pois, Ja esihuoneesen Potemkin astui. Ko'ossa oven suussa seisoivat Pelvossa, toivoss' siellä vihaisemmat Ja alhaisemmat upseerit; ja heitä Nyt ylpeästi jalo ruhtinas Lähestyi, seisahtui ja hetken heitä Sanaakaan virkkamatta katsahteli Ja viimein lausui tuimat lausehet: "Te herrat evestit, te neljännestä Ja viidennestä, seitsemännestä Rykmentistä, te muutkin upseerit, Ja Platow, te, Markow, te, kai te kaikki Olette menettäneet miekkanne Nyt tänään. -- Ei, ei huoli vastata, Ei lainkaan puolustella! Keisarinnan Ylhäinen nimipäivä armoa Nyt suopi vaan. -- Ajoissa millisissä elämme? Vertaisenansa päällikkö nyt pitää Halvinta miestä, jok' on tapellut Sodassa joskus hänen rinnallansa, Ja häntä hyväilee ja säästelee, Helposti kohtelee ja vaatiipi Myös helppoutta kohti itseään. Oletteko, Markow, te, ohjesäännön Mukahan vailla yhtä nappia? Ja Platow, kunnian tähti kaulassanne -- Jos enemmin se paljastua saisi. Liianko paljo muista eroisitte? Tavattomuutta voi! Jos pölkyistä Tekisi soturia, totta ne Paremmat aina olisivat noita, Jotk' eivät konsanaan voi totella. Te nauratte? Ei sovi ilkkua. Te Kulnew, riemusilmä, mikä on Ilonne syy? Se ehkä, että äsken Kasakoillanne rahvaan karkoititte Paraadista? Oi maa, oi Venäjä! Oil voimas jänsi vahva järjestys Ja poikais itsekieltämisen into; Ei saa se jänsi koskaan lauhtua. -- Te Wolmar Paulovitsch, te jäätte tänne, Minua seuraatte. Mä sanon vielä: Nyt keisarinnan nimipäivä armon On teille muille antava."

Kun sai Sen lausuneeksi, jälleen kabinettiin Potemkin meni, nuori ruhtinas Jälestä astui aivan äänetönnä.

Ja kauvan vaiti oli molemmat, Laskeusi ottomanilleen Potemkin, Käteensä antoi päänsä painua, Ja Wolmar äänetönnä ootti vaan. Kun kotvan aikaa noin oil kulunut, Kohensihen Potemkin, tuimasti Terävän kotka-silmänsä hän siirti Nyt Wolmar ruhtinaan ja lausui noin: "Puheita kapinoista olen kuullut, Sodista vasten järjestystä, jolle Perhetten, valtakuntain menestys On perustettuna; on kysymys Sodasta vasten vanhempien valtaa Omassa maassa, Venäjässämme; Tää asia, se liekö teille tuttu?" Ei ääntänynnä nuori ruhtinas, Ja vanha jatkoi: "nuorukainen meidän Suvuista jaloimmista, hurmattu Ajamme myrkkyisistä opeista Jokaisen yhtäarvoisuudesta, Unhotti lapsen velvollisuudet, Sukunsa suuren muistot mainiot, Ja halvan vaimon nai; ei tuommoista Häpeetä ennen ole tapahtunut; Tuon nuorukaisen ehkä tunnette?"

Noin lausuin vastausta oottamatta Hän lisäs malttuneella äänellä: "Oil ruhtinas; hän, vanhempainsa toivo, Isänsä kuoltua saa hänen maistaan Isoista toisen periä. Hän maataan Käy katsomaan, ja nuori silmänsä Nyt siellä keksii nuoren orjattaren; Ihanat kasvot, povi puhkea -- Kas, nuohan kaikista on kallihimmat! No hyvä; tuon hän ottaa huvikseen Ja kätkee, mihin? -- sit ei tiedetä, Ja vuotta kaks hän elää hänen kanssaan. No, luultiin hänen viimein kyllästyvän Ilohon tuohon, unehuksiin koko Tuon iloasiankin viimein jäävän, Mut eipä niin; Hän saapuu joka päivä Hoviinsa ruhtinas, jok' ansainnut Oil monet virka-arvot rivissämme, Ja puolison tuo matkassaan, mut kenen? -- Oi häpeet' ääretöntä! -- orjattaren. Ei asia viel ole julkaistava, Sen tutut muutamat vaan tuntevat. Taas kuluu vuosia ja, ruhtinan Jaloa kunniataan kasvattaissa, Hovissaan syntyy seka-sikiöitä. Ei häpeetä voi enää salata, Emolle ruhtinan se ilmestyypi Ja särkee jalon äidin sydäntä. Nyt, Wolmar Paulovitsch, on kuva valmis, Te itse ootte kuvaaja, no onko Asian mukainen tää kuvaus?" Hän viittasi nyt, että vastausta Hän odotti, ja huoletonna jälleen Nojasi päänsä vasten kättänsä.