Chapter 3

Kehoittamatta Wolmar ruhtinas Vihansa laski vallalle ja lausui: "Mä tunnen ruhtinan, hän periä Sai linnan, linnan kanssa orjattaren, Juur orjattaren, -- orjattarena Hän oli kunnes silmä ruhtinaan Tapasi hänen, vaan ei sitten enää. Ei hänen kasvojensa kauneus eikä Povensa puhkea, mun ruhtinani, Niinkuin te varoatte, vapautta Hankkineet hälle; sydäminensä eestä Hän sydämmeltä sai sen, saipa vielä Suloisen turvan ruhtinattaren Tykönä suurisukuisen. Kun siinä Oil kauniiks hedelmäksi puhjennut Ihana kukoistuksensa, niin hänet Aviovaimoks otti herransa, Jok' on nyt tässä tuomiotaan oottain".

Puheensa päättyi. Waltias Potemkin Sanoiksi virkki tyvenenä taas: "Emonne jalon murhe säälittääpi Sydäntä hellän keisarinnamme, Jok' itse äiti on; hän tahtoopi Emonne päästää siitä häpeästä Ett' orjattaren ottaa miniäkseen; Sen hänen viisautensa ylevä On ymmärtänyt, että valtakunta, Niin lavea, kuin Venäjä, on koossa Siteillä pidettävä vahvoilla, Ja että, jos vaan joku niistä pettää, Niin kaatuu ratki koko rakennus. Hän tahtonsa nyt julistaa mun kauttain: Nyt juuri, Wolmar ruhtinas, on teidän Toimenne tarpeellinen Tomskissa; Emonne maatanne sill' aikaa hoitaa Luvalla keisarinnan. Lähdöstänne Jo pidetty on huoli, rattahat Jo ovat valmistetut. Tomskissa Te saatte neuvon toimituksistanne. Hyvästi jääkää!"

Veri karkasi Poskilta Wolmarin, hän jähmenneenä Potemkinia hetken silmäili Ja virkkoi: "Teill' on valta, mut Mä olen mies, ei käy mun rukoilla. On joku, joka voisi rukoilla Edestäni ja omast edestänsä Vaan hänt' ei kuulla, hänet hyljätään. Hänettä, ruhtinas, viel' oisi kaksi, Jotk' ehkä saisi rukoella; mutta Isänsä nimeä voi tuskin vielä He mainitakaan. Teiltä, ruhtinas, Nyt viimeksi mä kysyn: viedäänkö Mua elävänä haudattavaksi, Vai saanenko mä vielä maailmassa Mun omiani koskaan kohdata?"

Nyt jalomielinen Poteinkin nousi Ja häntä käteen tarttui, virkkoi noin: "Sä Wolmar Paulowitsch, mä hyvin tunsin Isänne, vieressäni seisoi hän Jyryssä tappeluin ja hänen tähden Mä soisin keventää nyt ylpeän Poikansa kovaa onnea. Mä tunnen Tuon vanhan neuvon: tottele ja oota! Sen annan, muut' en voi, jää hyvästi!"

Kahdeksas laulu.

Koska tuossa epäillen hän viipyy, Itsekiusaajana onnetonna, Liikutuksiltansa häilytetty, Päivä laskeksen ja ilta nousee Maiden yli rusko-siivillänsä.

Mitkä oudot muukalaiset äänet, Mitkä raivoovaisten hurjat huudot Kuuluvat, Moskvaa, nyt rannallasi, Linnass' aina ennen tyvenessä Wolmar ruhtinaan? Vai siten hänen Nuori puolisonsa huolineeko Elämän ja lemmen kukoistuksen Aikaa, sydämensä ensimäistä Onnea, nyt hänest' eksynyttä? Ellös tutki! Linnan hallitsevat Muukalaiset Wolgalta, nuo häijyt Orjat, joita sinne lähettänyt On Natalia Feodorowna, nuoren Ruhtinaan ylevän äiti uljas.

Karkoitettuna ja turvatonna Oil Nadeschda raukka paennunna Matalahan synnyin-majahansa; Onnen lahjoista hän korjatuksi Saanut oil vaan kaksi poikastansa. Luonto oli kevääks pukeutunut, Hänen povessaan vaan kesti talvi; Nyt hän peittää puitten pimentohon Huolensa juur saman puron luona, Kussa viisitoistavuotisena Muinoin ilomielisnä hän liikkui.

Äänetönnä rannan nurmikolla Nyt hän istuu niinkuin unissansa, Toisinaan hän painaa päänsä alas, Otsaa vaaleata alentaapi, Kunnes taasen vallattomani riemuin Huuto sortaa seudun tyyneyttä, Silloin taas hän herääpi ja katsoo Ilmaa kohden sekä kuunteleepi.

Kuitenkaan ei sulo silmä huolta Vaan nyt ilmoita, myös pelkoakin. Tuulen liikuntoa lehdikossa Säikähtääpi usein hän ja rastaan Laulun liritystä puistikossa. Kauvaks paeta hän tahtois, mutta Nostattaa, ei henno sylihinsä Nukkunutta pientä Igoria, Nukkunutta kauvaks äitisensä Huolista ja niiden luona toki; Toinen poikasensa ilomielin Perhosia, pyytää rannikolla. Noin hän viipyy; mistä murhe hällä? Tuommoinen on sanoma nyt tullut: "Sä, jok' oppinut oot surujasi Kantamaan valittamatta, muita Lohduttaakses, itse yksin jäämään Lohdutuksetta, oi ruhtinatar, Kallis kaikille kuin taivahainen, Ilonamme et saa enää olla; Hurjat haukat ajaa kyyhkyläistä; Pois nyt ehätä, tääll' onpi Dmitri Puolisosi veikko väijyväinen." Viel' on kerran tahtonut Nadeschda Sanoa jäähyväisensä aivan Äkin kulunehen lapsuutensa Rakkahille muisto-mantereille. --

Päivä painuu, varjot pitkistyvät; Puitten välissä, kas, varjo muita Mustempi nyt liikkuu, lähestyypi; Se on Dmitri. -- Tuli-silmiinsä on Saaliinsa jo tavannut; jo voitto Houkuttaapi, nytpä palkittavat Ovat monen vuoden julmat, kovat Hengen riidat, kurjat houraukset, Levottomat yöt ja synkät päivät. Silmänräpäys vaan, ja ennättänyt Perille hän onpi pyrintönsä. Kuitenkin mik' ihme! kas kuin muuttuu Muotonsa, hän epäilee ja piilee, Kun Nadeschdan kasvot hän nyt näkee. Muoto tuo, oi kuinka yhdenlainen Mutta toisenlainen toki onpi, Kuin se muoto, joka hälle silmään Kerran tarttui lähtemättömäksi; Ihanaa hän etsii orjatarta, Siivoa ja ruusunlaista neittä, Mutta löytää kalvennehen äidin, Jok' on aikasehen vakautunut Elon tosityössä, kirkastunut Nöyryydessä murheen, huolen alla. Katso, kuinka Dmitri epäileepi. Vallat synkeät nyt taistelevat Hänen rinnassaan, ei voi hän päättää Viipyä, ei eteenpäinkään mennä.

Koska epäillen hän tuossa viipyy Itsekiusaajana onnetonna, Liikutuksiltansa häilytetty, Päivä laskeksen ja ilta nousee Maiden yli rusko-siivillänsä. Mutta verisuonten kuohuessa Kuulee hän nyt juuri niinkuin kaukaa Hiljaisen ja vienon henki-äänen: "Dmitri, kas, jo luonnon lepo-aika Joutuu; rauhan, unen, unhotuksen Lieto valta varsin valmistuupi. Rauenneella äänellä jo lintu Toveriaan kotihinsa kutsuu, Tuuloselle metsä kuiskuttaapi Nyt jäähyväiset ja taivahalta Iltakaste kukkavuotehelle Laskeksen. Oi, Dmitri, koska rauhaa Maa ja taivas tahtoo, sydämmesi Miksi riehuu ratki rauhatonna?"

Noita kuulee hän nyt, niinkuin aaltoin Kuohuessa purjehtija kuulee Jätetyiltä rantamailta vielä Paimen-sarven sulot loppusoinnut, Ja hän huokailee ja maahan siirtää Silmänsä; hän niinkuin häpeäisi, Kunnes taasen herää raivouden Henget; heidän houkutuksiansa Mielessänsä noin hän selittääpi: "Dmitri, pelkuri, sua säikyttääkö Illan hiljaisuus, vai orvon vaimon Kasvot kalvakkaat, sentähden ootko Vuosia sä taistellunna, että Voiton hetkenä sä horjahtaisit? Nouse, valhe sua vaan nyt pilkkaa! Mik' on lepo? Tuiman myrskyilman Helpoitus se vaan on hetkellinen. Tahdotko sä sääliä ja kaikki Unhottaa ja sopia? Oi Dmitri, Taivaassa ja haudassa on rauha, Veljesviha kuohuu maailmassa." --

Mietittyä noin hän katsoo ylös Niinkuin oisi päätös vahvistunut. Sattuman, vai viattomuudenko Hoitajan hän työtä tuossa keksii? Äidin silmi-liinalla nyt pyyhkii, Juuri nyt, tuo valvovainen poika Kasvoilt' uneen nukkunehen veljen Kyyneleen ja hiljaisesti kieltää Äitiänsä enää itkemästä. Kauhistuen kasvojansa kääntää Syrjään veljen vihaaja, ja voiton Hetki taas on karannut, ja hänen Täytyy rohkeuttaan vahvistella. Pois hän hiipii niinkuin vihollisten Valtain pilkkana hän täällä oisi, Tahtoo metsän synkeydessä jonkun Hetken huo'ahtaa, ja saatuansa Voitetuksi sydäminensä kovan Vastustuksen jälleen palautua.

Tuskin päässyt oli hän niin kauvaks Ettei enää sohiseva puro, Jolta äsken läks hän, kuulununna Illan hiljaisuudessa, kun taasen Toinen näky oottamaton hälle Ilmestyypi metsän synkeydessä.

Kalliolla sammaltunehella Istui ukko vanha, sauva käissä, Niinkuin patsas kalliosta tehty. Näytti niinkuin päättänyt hän oisi Ei vaan päivän matkan, mutta myöskin Elämänsä pitkän vaelluksen; Vaivalla hän kohden tulevaista Nosti silmänsä ja lausui: "Vieras, Veikko, naapuri, sä, jonka silmää Kuolon varjo sokaissut ei ole, Niinkuin minun, sano, näitkö näillä Seuduin vaimoa sä; ruhtinamme Talon suloista ja lempeätä, Oi, vaan onnetonta puolisota? Kauvan etsinyt hänt' olen turhaan, Kulunut on päiväni ja voimain; Jos sä olet hänet nähnyt, saata Hänen luokseen mua kuolevaista, Jonka sydän levotonna tässä Sykähtää nyt viime-kertojansa."

Ukko lausui noin, ja Dmitri tuntee Veljen linnan vartian, hän tuntee Wladimirin, hattunsa hän kohta Päähän painaa syvempähän, ettei Häntä tunnettais ja lausuu sitten: "Ukko, onko sunkin tunnollasi Kuorma, joka katkeraksi saattaa Elämän ja kuoleman? Sä etsit Ruhtinasi puolisota; mistä Rikoksesta häntä vastaan tahdot Armoa sä kerjätä nyt hältä?"

Vielä viimeisillä voimillansa Nousi ukko äkin nyt ja lausui: "Vieras, lienenkö mä villipedon Haahmoks muuttunut, kun noin sä kysyt? Mut sä vieras olet, hänt' et nähnyt, Etkä tiennyt, että tiiker-pedon Vertainen vaan häntä vastaan voisi Rikkoa. -- Tok' ompi rikkonunna Vanhus myöskin, vaikk' ei vasten häntä. Kummia mä olen nähnyt, kuullut; Ruhtinani puolisonkin nähnyt Linnastansa omast' ajettavan Anopinsa käskystä. Oi vieras! Kahden pienen poikasensa kanssa, Toinen kädess' oikeassa, toinen Vasemmassa, ääneti hän läksi Yltäkyllyydestään, onnestansa Autiohon synninmajahansa. Itkevän ei kenkään häntä nähnyt, Eikä valittavan kuullut; muita Lohduttaaksensa vaan hän nyt elää Niinkuin enkeli, ja hänt' ei koske Kovat onnet oman kohtalonsa. Kuule vielä! Ei hän puolisonsa Äitiäkään rukouksillansa Voinut lähestyä, siellä Dmitri Oil, tuo julma vainooja, jok' ootti Saalistansa. -- Oi mun silmän itki; Huuliltani vuoti rukoukset, Joit' ei ruhtinattareni raukka Itse saanut rukoilla. Mä läksin, Vaivoin vuosien ja huolten vuoksi, Linnaan Wolgan varrella, joss' asui Ylpeä Natalia Feodorowna. Portti oli suljettu, ei sisään Laskettu nyt vanhaa palveljata; Yöt ja päivät ulkona mä olin Taivaan katon alla, saadakseni Ruhtinattaren mä joskus nähdä. Viimein ilmestyi hän; madon lailla Matelin mä tuhkassa tuon jalon Jalkain juureen, armahtamistansa Kerjäten mun rakkaan ruhtinani Puolisolle sekä lapsillensa. Rukouksestani ruoskittihin Mua orja-häijyilla ja viimein Syöksettihin pois. Kun, hyljättynä, Pieksettynä noin, mä entisestä Kodistani läksin, sydämmeeni Vihan tuli kauhea nyt syttyi; Seuduissa, joiss' oli rauha muinoin, Huusin kostoa ja kirousta; Huusin: voi Natalia Feodorowna, Sua voi, jok' omaa lihaas vasten Ylpeästi raivossasi riehut! Olkoon lemmetön ja yksinäinen Elämäsi, älköön lasten lasten Hyväilys sua koskaan ilauttako, Ja kun kuolos, toivottuna, joutuu, Sulkekohon silmäs silloin orjain Kädet palkatut. Mä ruhtinani Veljeäkin muistin, muistin tuota Dmitriä, mi syy on rikoksehen, Ja mä huusin -- Vieras, hämmästyt sä Kuullessasi tätä vihan kieltä: Voi, voi, kirottuna kaksinkerroin Ollos sinä julma Dmitri, jonka Kauhistava kateus sai matkaan Kaiken tämän pahan! Hedelmätön Kukka olkohon se siunauskin Jonka usein lausuin ylitsesi, Kun sä viatonna lasna vielä Sylissäni leikittelit muinoin. Ratki rauhatonna, toivotonna, Koditonna, kalvettuna syömmen Kärmehiltä täytyy sinun rientää Kohtien esinettä, joka sua Pakenee, tai joskus tavattuna Sua kukistaen peräyttääpi! Noin mä huusin. -- Vihannut mä olen Veljeä, tuo viha rikoksena Tuntoani vaivaa, tahdon kuolla Rauhallisna."

Hämillänsä seisoi Dmitri ruhtinas, ja ukko jatkoi: "Sä, jok' elon makeutta ehkä Maistanut vaan olet, jospa muuttuu Onnesi, ja huolten taikka vihan Koi sun sydäntäsi kalvaa, silloin Häntä etsi, jota turhaan etsin. Monet myrskyt on hän asettanut, Parantanut monet kivut, monen Raskautetun omantunnon kuormat Keventänyt lohdutuksillansa. Jos mä hänet tavannut vaan oisin, Unhottamaan oisin oppinunna, Oppinunna anteeks antamahan, Rauhallisna nukkua myös saisin."

Vanhus vaikeni; ja kotvan aikaa Haudan hiljaisuus nyt siinä kesti. Vihdoin nousi Dmitri, kätehensä Otti käden vanhuksen ja virkkoi: "Mua seuraa, tien mä sulle neuvon. Kun sä tapaat haettavas, hälle Sano terveykset saattajaltas, Lausu: tämän puron rannikolla Näille kukkaisille Dmitrin haukka Kuoli isäntänsä käden kautta, Kun se pyyti ryöstää kyyhkyläistä Hänen veljeltänsä. Koska silloin Dmitrin nimi vaimon hämmästyttää, Virka noin: Oi vaimo, Dmitrin voima On jo murtunut, hän työlähästi Tänne saatti minut, saatti minut Rauhaan, itse ollen rauhatonna."

Sanottu; ja joutuen Nadeschdan Rinnalle hän äänetonnä jätti Vanhuksen ja pakeni pois kauvas Niin kuin haahmo kamala ja katos Kohtaloihin tietymättömihin.

Yhdeksäs laulu.

Autuas se joka taitaa Kaiket kohdat järjestää ja sydämmensä Nerolla vaan tehdä, hoitaa Pienen rauhallisen onnen kukkatarhan.

Venään äiti, keisarinna Katarina Oli kerran saapununna Ruhtinattaren Natalia Feodorownan Wolga-virran viereisehen Isoon, komeaan ja valkeahan linnaan, Ynnä siihen yöpynynnä. Oli aamu, kesä-päivä loisti kaunis Maiden ylitse ja virran; Jalo keisarinna kirkastettu seisoi Aukeassa akkunassa, Hänen rinnallaan, mut loitompana, seisoi Ruhtinatar, lähimmässä Suljetussa akkunassa oil Potemkin Ruhtinas, tuo Kriminniemen Kukistaja mainio, ja myös Bestuschew Kreivi, vanha amiraali.

Vaiti oltiin, kunnes suuri keisarinna Kättä nostain hellin mielin Lausui: "mikä katse, kaunis, todellinen! Tuossa vaahter-puisto vanha, Tuossa virta viljaisilla rantamaillaan, Kummut, laaksot loitompana! Varmaan asustaapi kansa onnellinen Noissa kartanoissa, jotka Punaisina, valkeina ja sinisinä, Väreissä juur omissamme, Välkkyävät tuolla lehti-puistikossa. Olkoon siitä sulle kiitos, Sä Natalia Feodorowna, äidin lailla Kun sä laupiaasti hoidat Lapsiani Wolga-virran rantamailla!"

Linnan jalo haltiatar Hänen kättään suudellen nyt nöyrimmästi Lausui: "armas keisarinna, Helppo huoleni on ollut, viljelijän Huoli vaan, jok' ei tee vaivaa, Aurinko kun ylähältä lakkaamatta Lämmintänsä maille lainaa." Noin hän lausui. Hymyellen hellyydellä Keisarinna viitsi jatkaa: "Usein kiittänyt oon niiden kohtaloa, Jotka vallitsevat pientä Valtakuntaa, aluetta ahtaampata, Jota valpas silmä voipi Kaikin puolin taitavasti tarkastella. Autuas se joka taitaa Kaikki kohdat järjestää ja sydämmensä Nerolla vaan tehdä, hoitaa Pienen rauhallisen onnen kukkatarhan. Te, Potemkin, jonka neuvot Ovat tarkat, neuvokaapa kuinka taitaa Katarina kaikin puolin Tehdä maata Venäjän niin ihanaksi, Viljaiseksi kuin on seutu Täällä Wolgan kaunihilla rantamailla?"

Kumartaen nöyrimmästi Jalon päänsä, katsahtaen keisarinnaan Vastas' ruhtinas Potemkin Puoleks toden, puoleks leikin lausehilla: "Yhden vaan mä neuvon tiedän, Neuvon ainoan, se käytetyksi tulkoon: Keisarinnamme, Te kallis Meille kaikille, viel' eläkäätte kauvan." --

Tuolle lausehelle hetken Hymyili nyt keisarinna, mutta kohta Muuttui todeks hellä hymy Ja hän huokaili ja lausui taasen: "Vaimo olen, vaimon voima Vaan on mulla; miehen kunto vaanpa voisi Tätä ääretöntä valtaa Oikeen muodostaa ja Venäjätä nostaa Maineesen ja kunniahan. Suuri Pietari, jos hengelläni voisin Sua haudastasi ostaa! Te Bestuschew, vanha sota-kumppalinsa, Muisto hänen ajoistansa, Kerallani varmaan tekin kuolisitte Edestä noin suuren voiton?"

Siihen vanha sankari nyt kyynelsilmin Vastas noilla lausehilla: "Keisarinna, tällä päällä talvisella Henkeä en taida ostaa Ainoaksi hetkiseksi Pietarille, Taitaisinko, tuossa ois hän Edessänne, lausuis: jalo tyttäreni, Sun on valta, mä jo lepään, Pietari ei Venäjätä rakastanut Ole enemmin kuin säkään, Hänen voimansa oil rakkautensa."

Keisarinna Katarina Venään emo mainio, hän silmihinsä Sai nyt riemu-kyyneleitä; Lausui noin: "tän' aamun' onnellisna tahdon Muiden onnea mä nähdä. Ruhtinas Potemkin, vaunujamme esiin Tuottakaa, nyt halajan ma Käydä noita kaunihita kartanoita Tuolla kaukaa katsomahan."

Mutta tuosta hämmästyen ruhtinatar Ehättihe vastaamahan: "Kallis keisarinna, kapeat on polut Peltoin poikki juoksevaiset, Vaunuilla ei vaaratta voi päästä tuonne Perille tuon pienen kylän. Syy on mun, jos halunne ma arvannunna Oisin, tie ois korjattuna."

Keisarinna hymyellen siihen lausui: "Siitä haittaa ei, Natalia! Koska, niinkuin täällä, ihana on luonto Kaikin puolin ympärillä, Astun mielelläni, usein käyskelen mä Matkoja myös pitempiä. Lähtekäämme!"

Ruhtinatar polvillensa Lankesi ja rukoeli: "Armas keisarinna, valitkaatte muuta Huvitusta; aamu-usma Kadonnut on tuskin, tuima tuulen henki Terveytenne turmeleepi. Rukoukseeni miljoonat yhdistyvät, Kuule meitä armossasi!"

Keisarinna lohduttaen siihen lausui: "Ole huoleton Natalia! Tätä ihanata ilmaa Pietarissa Harvoin mulle ompi suotu. Nouskaa, seurueni, hyvä emäntäni Tien on meille osoittava."

Noita lausuin oil hän heti lähtöön valmis, Häntä seuras äänetönnä Ruhtinatar, sekä ruhtinas Potemkin, Myös Bestuschew, vanha kreivi.

Päässä kapean ja pitkän tien oil kumpu Peltoin viljaa kasvavien Keskellä, jok' esti matkustajan silmää Asunnoita näkemästä. Keisarinna saapuin kummun kukkulalle Keksi kylän, mutta eipä Majoja, vaan vaattehille maalatuita Majain kuvia hän keksi. Lähtein noita katsomaan hän niiden takaa Löysi nurmi-hökkelejä, Akkunattomia, aivan autioita, Pimeitä kuin petoin luolat. Nure vilahteli hänen huulillansa, Säde silmässänsä, kun hän Vaalenevaan ruhtinattarehen kääntyi, Puhui hälle katkerasti; "Ken on maalannut nää majat, kyllä kauniit Loitommalta silmäellä? Hovini teatterihin hankittava On tuo jalo taideniekka. Mutta, ruhtinatar, kutka asuu näissä Maalatuissa hökkeleissä? Ihmeksien olen riemuitsevaa kansaa Näillä seuduin kaivannunna. Onko täällä kansan tapa paeta, kun Valtiatar lähestyypi?"

Noin hän lausui. Ruhtinatar vastaamahan Rupesi, mut keisarinna Käsivartensa Potemkinille antain Läksi paluumatkallensa. Äänetönnä nyt he vaeltivat hetken, Lyhyenpä ainoastaan, Kunnes keisarinna keksein nurmikolla Kukkivaisen kukkapehkon Lausui noin: "Bestuschew, vanha ritarini, Antakaapa kukka mulle!"

Ruhtinatar pehkolle nyt äkin rienti, Taitti ruusun kaunihimman, Vanha sankari hän vitkaan häntä seuras, Taitti kukan, minkä sattui.

Keisarinna otti lahjat molemmilta, Kiitti molempia myöskin, Antoi ruhtinattarelta saadun kukan Nyt Potemkinille, piti Vaan Bestuschewin ja lausui: "suokaa anteeks Emäntäni, että tuhlaan Lahjojanne, kukkia mä rakastan ja Ystävillein annan niitä Mielelläni, niinkuin heiltä myöskin otan Kaikki, joll' on itsessänsä Arvonsa ja jok' ei ulkopuoltaan peitä Turhuudella, petoksella."

Äänetönnä kuljettiin ja linnaan tultiin; Riemuten sen portist' astui Ihmis-joukko juhlavaatteissa, niin oli Ruhtinatar käskenynnä. Rahvaan-parvi täytti molemmat tie-puolet, Kuutuneet ja kalveet haahmot Notkistivat polvensa ja pitkin tietä Hajoittivat kukkasia. Keisarinna katsahteli kaikkialle, Katsoi nuoriin, katsoi vanhoin, Viimein seisahtui hän majestetillisna Rahvaan keskehen ja lausui: "Ruhtinatar, käynnistäni täällä tähden Muiston jättää; puolestani Kysykää te kansalta nyt tässä, jos se Mitään tahtoo, tarvitseepi."

Ruhtinatar kuuli käskyn, korkealla Äänellä hän heti lausui: "Lapseni, jos huoleni ei ole teistä Kaikkiin kohtiin ulottunut, Niin on suotu sille, joka esiin astuu, Tahtonsa nyt ilmi antaa!" Mut ei kenkään tullut esiin tahtomahan, Julistamaan puuteitansa. Polvillansa rahvas vaiti ryömi, toinen Toiseen katsoi epäellen.

Viimein joukosta nous' ukko miettiväinen, Satavuotinen ja kurja, Paljas kiilti päänsä, vyöhön asti riippui Parta hopeakarvaisena; Ruhtinatarta hän lähestyi ja vastas' Kuolon totta ääni täynnä: "Valtiatar, meit' ei elätä nää kukat, Anna leipää isooville!" Ruhtinatar hämmästyi, mut sanan virkki Silloin suuri keisarinna: "Tämä vanha Pietarimme aikalainen Jää nyt haltuunne, Bestuschew, Te Potemkin, tehkää että täytetähän Äijän pyyntö, niinkuin sääsin."

Sanottu; ja taas hän linnan pihaan joutui. Tuolla muista loitompana Seisoi vaimo, kaunis vaikka huolet hänen Kasvojaan oil valkaissunna. Kaksi poikasta hän piti käsissänsä, Molemmat kuin kukat kauniit, Kirkastetun silmän kyyneleissä asui Hiljainen ja nöyrä pyyntö.

Liikutettu keisarinna ihmetellen Katsoi rukoilijan puoleen, Seisahtui ja siirti ruhtinattarehen Kysyväisen silmäyksen.

Ruhtinatar keksi sen ja helleydellä Lausui tuntemattomalle: "Sanokaa te, vieras, jot' en ennen nähnyt, Kenties jotain tahtonette? Jos on puute kasvonne noin valaissunna, Armias on keisarinna."

Tuohon vastasi nyt tuntematon vieras Äänin vienoin, vapisevin: "Ruhtinatar antamaan, en pyytämähän, Olen tullut vaimo raukka: Teidän kauttanne oil orjattarellenne Suotu jotkut onnen vuodet, Mit' on hällä, kaksi poikaa, nyt hän tarjoo Teille vähäks palkinnoksi. Verenne, oi toverini jalo äiti, Armost' ottakaa nyt jälleen! Olen köyhä, turvaton, en hyljättynä Kasvattaa voi ruhtinoita."

Noin Nadeschda; siihen lausui ruhtinatar Vihalla, ei salatulla: "Hänen lorujaan äl' usko keisarinna, Häpeästä mua päästä, Häijy pettäjä hän on ja sikiönsä Kielletystä lemmest' ovat."

Tyyneydellä keisarinna Katarina Kuuli hänen puhettansa; Virkkoi viimein: "ruhtinatar, ihmetellen Maaluumahtianne keksin: Autioita majoja ja nälkäisiä Haahmoja te kaunistatte, Tätä puhdast', ihanata vaimoa te. Kaikin puolin mustutatte."

Sanottu; ja rukoilijaan kääntyi hänen Silmänsä, kuin sulo tähti, Näin hän lausui: "tuota äidin lahjaa Hyljät' ei vois jokahinen. Tahdotteko keisarinnallenne antaa Lahjaks kauniit poikasenne?"

Kyyneleihin hukkuivat Nadeschdan silmät, Itku ääntä tukahutti, Käsillänsä pienoisien hartioille Lasketuilla, molempia Lykkäsi hän hiljaa kohden keisarinnaa, Siten hälle vastaellen.

Keisarinna, itse äiti, äidin lahjan Otti vastaan hellyydellä, Silittäen poikasien kiharoita Noin hän virkkoi antajalle: "Eipä ota Katarina antimia Vasta-lahjaa antamatta, Tytär kulta, mitä tahdot, sano, että Velkani mä saisin maksaa."

Riemu-kyynel kiilti silmässä Nadeschdan, Kalveet kasvot punastuivat, Pannen ristiin kätensä hän polvillensa Siihen lankesi ja lausui: "Jos on rukous, jos on pyyntö mulle suotu, Armollinen Keisarinna, Anna näiden lasten isä jälleen mulle Heidän äiti-raukallensa."

Keisarinna suloisesti hymyellen Lausui: "vaadittepa paljon, Ruhtinasta vallan kuulusata kahden Poika-ruhtinahan eestä. Ruhtinattareni, teidän vielä täytyy Lisä-lunastusta maksaa, Teidän täytyy itsenne myös mulle antaa Hellän sydämmenne kanssa." Lausui noin, ja vastausta oottamatta Otti käteen anovaista.

Hämmästyi nyt linnan uljas haltiatar, Äänetönnä oil Potemkin, Oil Bestuschew, portilla vaan rahvaan parvi Riemu-huudon hiljaa nosti.

Venään äiti keisarinna Katarina Käänsihen nyt aateliinsa Lausuin: "herrat, valmistakaa lähtöäni; Kosk' on seura lisääntynyt, En saa enää vaivata mä emäntääni, Moskowaan jo ikävöin mä."