Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

NADESCHDA.

YHDEKSÄN LAULUA JOHAN LUDVIG RUNEBERG'ILTÄ.

Suomentanut K. Kiljander.

Uusi korjattu painos.

Ensimmäisen kerran korjatussa muodossa julkaissut G. L. Söderström 1879. Ensimmäinen painos ilmestyi 1960.

Ensimäinen laulu.

Jos hän tulis kaunis sulhoni. Säteet silmänsä jos näkisin Niinkuin hänet unissani näin, Peittäisinpä kohta kukkihin Itseni mä orpo orjatar.

Wolga-virtaan vuotaapi Okaa, Siihen juoksee keltainen Moskwaa, Vaan Moskwaahan puro pienoinen Ehättääpi, päärlypintainen. Kukka-rannalla tuon purosen Neiti viisitoista vuotinen Käyskenteli, itse kukkanen Kutoi kukkasia kukkihin.

Hyvin menestynyt työnsä oil. Hänen päätään piirti seppele Kedon kukkasista kudottu, Rinnalla myös ruusu ruskotti, Äsken peitostansa puhjennut, Vienon vartalonsa vyöttänyt Komeasti oil hän kukkasin.

Soman seppeleen hän solmesi Vielä helmalleen ja lausui noin: "Jos hän tulis kaunis sulhoni, Säteet silmänsä jos näkisin Niinkuin hänet unissani näin, Peittäisinpä kohta kukkihin Itseni mä orpo orjatar. Puettuna ruusu-pehkoksi Kohtaisin mä häntä tullessaan. Hän ei tule; unennäkö vaan Onpi tuo Nadeschdan sulhonen."

Neiden huokauksen tuuli vei Virran lainehille heilumaan, Vajoomahan virran vallassa; Vaan Nadeschda taitti ruusun taas Ilo mielin niinkuin äskettäin. Viimein lahdelmahan saapui hän, Kussa uimastansa uupunut Virta vaipunut oil heinikkoon; Tuossa kirkkahassa peilissä Aikoi kuvaansa hän katsoa. Koska päänsä kallistaissa hän Tyynen virran pinnan ylitse Keksi kukkivaiset kasvonsa, Nousi kyynel neiden silmihin, Murhe musta rienti rintahan. "Oi Nadeschda raukka," virkkoi hän, "Miksi laittaudut noin koreeksi, Koruittakin liian kaunis oot! Sinua ei omaks onnekses Kasvateta, eikä rakkahan Nuorukaisen morsiameksi. Kasvat kurja mieron mieleksi, Jonkun herran himon hempumeks, Hyljätään, kun olet kuuntunut." Noin hän lausuin otti otsaltaan Seppeleen ja ruusun rinnaltaan, Viimein vyönsä päästi, viskasi Jokeen kaiken kaunistuksensa; Valittaen virkkoi vienosti: "Virta, vie Nadeschdan hempumet, Vie ne Moskwaa-jokeen, joka taas Kauniisti ne kantaa Okaahan, Kusta Wolgavirtaan vierevät; Viimein mereen Wolgan matkassa Saapuessa totta löytävät Kuvan sulhoni; se onpi myös Haahmo veretön ja syletön, Syleiltävä unissani vaan."

Tuskin neito sai sen sanoneeks Kun Miljutin, ukko harmaapää, Neiden kasvattaja rauennut, Siihen saapui sauva kädessä. Tyttärensä tavattua hän Pisti hälle puheen vilkkahan: "Miksi sä, Nadeschda, käyskelet Seudun ympäri kuin kaniina, Pyydät puiden suojaan piilellä. Rannikoilla virran viipyä? Taloon talost' olen kulkenut, Mäiltä mäille läpi laaksojen, Turhaan polkujasi etsien; Päivän helteess' olen tässä nyt."

Noin hän lausui. Kaunis impinen Nöyräst' ukkoa nyt lähestyi, Otti hänen karkeen kätensä, Sitä suuteli ja kysyi noin: "Oi mun kallis kasvattajani, Miksi jälkiäni etsit näin?"

Siihen lausui vanhus vastaten: "Tyttäreni, ilo kylässä, Riemu majoissa on vallalla, Laulut, kannel-soitot kaunihit Kaikuu komeasti ilmassa. Vanhat, nuoret, köyhät, rikkahat Juhlavaatteita jo kantavat, Pojat vaihtelevat keskenään Hattunauhoja ja tyttäret Päitään kukkasilla käärivät. Etsin siis Nadeschdan polkuja, Etten iloani kaipaisi Sieväin neitosien joukossa."

"Oi mun kallis kasvattajani, Lausu, miksi rahvas riemuitsee?"

"Sentään rahvas ratki riemuitsee, Että tänään tulee linnahan Kokoontua kaiken kansamme Poikain, tyttöin, isäin, äitien."

"Oi Miljutin, hellä hoitajain, Autiona monet vuodet on, Linna ollut henkein huomassa, Pihan lattiatkin heinäiset. Ken nyt linnan portit aukasee, Ken on rahvaan sinne käskenyt?"

Vastineeksi vanhus virkkoi noin: "Neitonen, mun sulo toivoni. Tiedä, että kaks on kasvanut Kotkan poikaa, kaksi jaloa Nuorta ruhtinasta linnassa Ruhtinamme Wolgan varrella. Äsken kuuluu kuolemaisillaan Heidän isänsä näin säätäneen: Dmitri poikani, sä iloton, Asua sun tulee äitines Tässä iloisassa linnassain Wolgan varrella, ja riemuisa Wolmarini, jalo nuori mies, Sinä sukukartanomme saat Hallitakses, jylhän linnani Valaistakses varrella Moskwaan. Niin hän oli säätänyt ja niin Poikain perinnöistä päättänyt. Sentään on nyt ilo kylässä, Että saamme jalon ruhtinan, Sentään rahvas juhlavaatteissa, Kun niin käskee nuori isämme. Joudu nyt Nadeschda matkaani! Kääri käydessäsi kukkia Tukkahas ja vyölles, rinnalles! Paneutua pitää koreaks Tyttäreni, kauniin kauniita, Muita neitosia koreemmaks, Että silmä nuoren ruhtinan Neitojamme tarkastellessaan Seisahtuisi mun Nadeschdaani Lemmellä, jok' oisi onneksi, Oisi meille valoks auringon."

Niin hän lausui. Hetken ääneti Tyttärensä seisoi, silmänsä Vihaisen tää vanhuksehen loi. Mut kun keksi tämän tyyneyden, Leppyi kohta, vanhan harmaata Päätä suuteli ja virkkoi noin: "Käy, Miljutin, hellä hoitajain, Käy nyt eeltä kotiin verkalleen; Kylpeä mä tahdon purossa, Jos ois heltehellä tomua Kasvoihini ehkä tarttunut Ja mun valkoisehen kaulaani; Sitten koreeks ruhtinallemme Laittaudun ja riennän linnahan."

Verkalleen pois vanhus vaelsi, Hoipuroiden pitkin polkua; Mielessänsä mietti kuitenkin Päiviin kultaisihin tuloa. Niin hän synkkään laaksoon ennätti.

Kun Nadeschda hänen kulkevan Keksi, seuras häntä silmiinsä, Kunnes koivulehtoon katosi Ukon nutun vilaus viimeinen.

Kun hän oli laaksoon kadonnut, Neito vielä hänen kulkuaan Kuuntelehti, kunnes viimeinen Helke kaihtui päivän tyyneyteen.

Kun ei ketään nähnyt, kuullutkaan, Läks' hän vielä kerran virran luo, Päänsä kallisti sen ylitse, Siinä kuvaansa nyt katseli Sekä virkkoi surkeasti noin: "Puronen, Nadeschdan ystävä, Sure, kun et vedelläsi voi Hävittää mun kauneuttani. Kylpenenköhän mä katala, Kurja kukkiin koristunenko? Puhdistaisin kasvoni, jos vaan Niiden rusko siten häviäis, Rintani mä huuhtoisin, jos vaan Siten vajois valkeutensa, Pukeutuisin kukkihin, jos vaan Saisin kukkineni kuuntua."

Sanottu; hän kauneudestaan Kiusattuna pisti purohon Kätensä ja veden vellosti. Siinäpä nyt kaunis kuvansa Turmeltui ja muuttui rumaksi; Mutta neiden silmä kiillon sai: "Tuommoisena, nuori ruhtinas" Lausui hän nyt, "onpi orjatar Etehesi, isän käskystä, Astuva ja herättävä, ei Himoasi, mutta inhoas."

Nyt hän läksi puron rannalta, Kulki hiljallehen linnaan päin. Tiellä vaatteitansa laitellen. Saraheinistä hän seppeleen Surkean nyt sitoi päähänsä, Ohdakkeesta oksan taitti, sen Pani hempumeksi rinnalleen; Teki olkivyön ja kääri sen Hoikan vartalonsa ympäri. Noihin puettuna orjatar Astui linnaan nuoren ruhtinan.

Toinen laulu.

Samassa hän lausuu orjalleen: "Mun orhini tuo, Iwan! Tuo myös mun valkea haukkani, Se tänään kiitävä on."

Moskwaa, sä tyyneä virtanen, Mik' on tohu rannallas? Sun pinnallas tomupilvien Pöläykset pyörivät. Lie kylläinen karjaparvi jo Ehättävä kotihin, Vai myrsky lie, joka tupruttaa Noin poroa kuuman tien?

Miks laaksoin suojasta murkinoiks Nyt karja jo koteutuu. Mitenkä myrsky nyt puissa käy, Vaan lehdet ei liikukaan?

Tuo pilvi rannallasi, Moskwaa. Nyt töyttää se päällesi, Jo ennättääpi se sillalles, Sen korkeelle kaarelle. Kas, vaunut kullatut pilvestä Nyt sillalles suikahtaa, Kuin tulen nuolet ne kiiltävät Nuo ylpeät orihit. Kas, ruhtinaallinen seurue Välähtelee seudussa; Se riemun ruhtinas Volmar on Ja veljensä riemuton.

Kun joukko toiselle rannalle Jo saapui, se seisahtui; Ja Wolmar ruhtinas otsalleen Ja raittiille rinnalleen Nyt ristin merkkiä viittasi Ja sitten hän lausui noin: "No, terve, terve, sä kaunis maa, Ja taivas sä siintävä! Myös sulle terve, mun veljeni, Kas, täss' on mun perintöin."

Mut Dmitri ruhtinas riemuton Nyt silmänsä maille loi, Ja hetken ääneti katsoen Hän virkkasi viimein noin: "On sulla suuria peltoja, On niittyjä, nurmia, Ja mainioitakin metsiä Metsästäjän huviksi, Ja tuolta loitolta loistelee Sun perintöhovis myös; Mä noita kaikkia katsellen Kyll' onnesi ymmärrän."

Ja Wolmar vastasi: "Veljeni, Mi mieltäsi kylmentää? En osaas verraten osaani Mä maitani näytellyt; Sua vaan kodissansa tervehtii Isäntänä veljesi, Siis sopuisana käy suolansa; Ja leipänsä nauttimaan, Hän vuorossaan heti linnassas On vieraanas viipyvä."

Sen lausuttua hän veljensä Sai samassa leppymään; Ja Dmitri virkkasi: "vaivaksi Tää pöly ja helle on. Mä virran varrella keksin tien Sun linnaasi kulkevan; Mä sille poikkeun, helteestä Mua varsani väleen vie."

Samassa lausuu hän orjalleen: "Mun orhini tuo, Iwan! Tuo myös mun valkea haukkani, Se tänään kiitävä on."

Nyt Wolmar ruhtinas vaunuistaan Hän hyppäsi, käski noin: "Sä joudu, joukkoni, linnaani Ja tuloni ilmoita. Mun viitsii veljeni, vieraani, Nyt hetkisen metsästää. Kokoutukoon väki, kohta jo Me saavumme sinne myös."

Sen virkettyä hän viskoksen Nyt selkähän hevonsa; Ja Dmitri ruhtinas suistelee Myös ylpeetä orhittaan, Ja veljet kantavat kädessään Kukin oman haukkansa; Ja vaunut vierivät matkaansa Ja joukko se rientää pois.

Yllä taivas siintäväinen, Alla maa on viherjäinen, Välillä on maan ja taivaan Hellä päivä paistavainen.

Maalla päivän paistamalla Kukat kasvaa, virrat juoksee, Metsikkökin kohoaksen, Valot, varjot vaihtelevat.

Metsän takana on niitty, Niityllä on vanha koivu, Latvassa sen istuu kyyhky; Kusta kotoisin on kyyhky?

Ei se salon synkkeydessä Pesästänsä oo paennunna, Ihmis-suojain ympärillä Kyyhkynen on kasvatettu:

Köyhän majan harjalt' on se Monet päivännousut nähnyt, Maassa jyvät noukkinunna Kädest' usein kaitsijansa.

Siivet sievät saatuansa On se laaksot lennellynnä, Koivikossa kiikkununna, Kylpenynnä purosissa.

Niityllä se yksinäisen Koivun latvassa nyt istuu, Suorittaen sulkiansa Lähetessä ruhtinoiden.

Toinen heistä seisahtaapi, Toiselle noin saneleepi: "Katso, Dmitri, kyyhkyläistä, Laske haukkas, veikkoseni!"

Dmitri juro vastaileepi: "Metsän haltia on kyyhkyn; Edell' olet ennen käynyt, Joudun jäleltä mä nytkin."

Wolmar iloisesti lausui: "Jätä pahat puheet, Dmitri! Laske haukkas kiitämähän. Samoin omani ma lasken."

Siintävätä ilmaa kohden Kohta kaksi haukkaa lenti, Kiitäin yhä ylemmäksi Kumpainenkin saaliin saantiin.

Keksittyä kyyhkyläisen Koivun latvassa, kuin nuolet Lentäen ne kerrassansa Saalistansa tavoittavat.

Mutta puuhun laskeissansa Toinen toiseen tokahtaapi, Vasten silmää silmä kiiluu, Siipi siipeen koputtaapi.

Tuima tappelu nyt syntyi Ylähällä haukkain kesken; Saalista ei kumpainenkaan Salli riitakumppalilleen.

Mutta kyyhky säikähtyen Oikaseepi oksaltansa; Lähellä on vainoojansa, Kaukanapa kotimaja.

Pelvossansa katsahdellen Kaksi ihmistä hän keksii; Turvassa hän olkapäällä Wolmarin jo heti istuu.

Tappelu nyt taivahalla Linnuilta myös siihen loppui; Haukka Wolmarin jo vaipuu Maahan aivan hermotonna.

Voittaja nyt vallallansa Taasen taivahalle nousee, Silmänsä kuin tulen nuoli Etsii, vaanii kyyhkyläistä.

Ja hän keksii sen ja lailla Tähden laskeksen sen päälle, Oikasee jo kultakynnet Kouristaakseen kyyhkyläistä.

Mutta Dmitri vihastunut Haukan himot hillittääpi, Lyöpi vavallansa siihen Lintu kurjan kuoliaaksi.

Hetken heidän äänetönnä Oltuansa lausui Dmitri: "Wolmar, haukkani jos säästin Hengissä ei kyyhkys' oisi."

"Tosin totta, kallis veljein," Wolmar vastasi, "tok' oisin Huolinunna, jos se multa Oisi tullut ryöstetyksi."

Hengetöntä haukkaa Dmitri Näyttäen nyt lausui siihen: "Tämän uhrin riemullesi, Wolmar, arvaatko sen hintaa?"

Pilvittyypi tuosta otsa Wolmarin ja suutuksissa Lausuu hän: "Kuink' oli kallis Haukkas', nimitä sen hinta!

Ostolla saa ostettua, Maksamalla maksettua, Mutta turvattoman luotto Lahja ostamaton onpi."

Nauruksipa nureaksi Suunsa vääntäin lausui Dmitri: "Hyv' on, jalo veliseni, Että mielit haukan maksaa.

Tahdot myös sen hintaa tietää: Paljon tuo ei maksanunna, Kaksi huulta hunajaista. Kaksi puna-poskipäätä,

Kaksi käsivartta, jotka Usein kaulassani riippui, Kaksi sulo-silmää, jotka Itkivät, kun heidät myötiin."

Oudosti hän puhui noita; Mutta Wolmar vastaileepi: "Orjattaria on mulla Maallain varsin toista sataa.

Niistä valitse, mun veljein, Muutama tai useimpia, Että velkani mä sulle Sitten saisin maksetuksi.

Kahden sadan sima-huulen, Kahden sadan puna-posken, Kahden sadan käsivarren Isäntä mä itse olen;

Minkä taidan, sen mä tarjoon, Mutta tarjota en taida Kahta sulo-silmää, jotka Itkevät, kun sä ne hylkäät."

Tuskin sai sen sanoneeksi, Puiden välissä kun impi Linnaan mennen ilmestyypi, Ilmestyy ja katoo jälleen.

Naurusuin nyt lausuu Dmitri: "Näitkö neiden, veikkoseni? Lie hän ehkä joku noista, Minun valittavistani.

Heinä päänsä hempumena, Olkiside hänen vyönsä. Kukissa mun orjattarein Hymyili mun tullessani."

Wolmar äissä, äänetönnä Tuohon vastata ei huoli. Päivä laskeksen ja linnaan Vaeltavat veljet vaiti.

Kolmas laulu.

Noin rukouksen lämpimällä hengellä Hän armaansa oil kohdannut. Ja viipyy polvillaan, ei suulla rukoillen, Vaan rakkaudella silmänsä.

Jo oli kauniin seudun rahvas riemuisa Kokoutunut ja oottaen Puvussa juhlaisessa ruhtinatansa Pihalla linnan parveili. Ja ukot, miehet, pojat, vaimot ääneti, He katselivat kummastuin Nyt ruhtinansa kullatuita vaunuja Ja palveljoita koreita. Miljutin, ukko vanha, harmaapäinen vaan Iloton oli yksinään. Silmänsä sulo-valoa hän kaipasi, Nadeschda vielä poissa oil.

Nyt orheillansa valkeilla jo otteli Kaks' ratsastajaa metsästä, Ja rahvas töytää kohden linnan porttia Ja riemullisna huutelee: "Oi terve ruhtinamme! lailla auringon Hän valon tuopi matkassaan, Hän kyyhkyn kantaa olallaan, niin kantakoon Hän lapsillensa armonsa."

Noin nousee nöyrä, toivorikas tervehdys Iloitsevista rinnoista, Ja linnan ympärillä rahvas polvilleen On nöyryydessä langennut.

Jo saapuu ruhtinas, vaan musta mielens' on, Ei suu, ei silmä suloinen, Ja tuima tervehdyksensä vaan säikäyttää, Ja rahvaan riemu raukenee. Tuo äänettömyys ihastuttaa Dmitriä, Ja naurusuin hän lausuu noin: "Väellä tuolla, veikko, onko henkeä, Vai lie ne linnan haahmoja? Noin mykäksi mä tosin tahdon taivuttaa Myös kerran oman kansani, Ettei mun tullessani korviin koskisi Ilon ja riemun räiskehet."

Ja Wolmar tajuu pilkkapuheet veljensä, Hän hevosensa seisauttaa, Ja keksien Miljutinin, nyt häneltä Noin kysyy sala-vihassa: "Mi syynä että kansani mun tullessain On surkea, on ääneti? Olenko taivaan rasittava rangaistus. Olenko ruoska rautainen?"

Kumartain harmajata päätään nöyrästi Noin vanhus hälle vastasi: "Kun lämpimästi loistaa kirkas aurinko, On maakin lämmin, loistava, Mut oi, jos pilvihin se peittää kasvonsa, Murheesta maakin pilvittyy." Sen lausuttuaan tyttärensä keksi hän. Ihana impi joutunut Jo oli äsken pariin toisten tyttöjen; Nyt hänet vanhus havaitsi, Ja ruhtinan ja vastauksensa, itsensä Hän neiden nähden unhottaa, Ja hänen kutristansa ruman seppeleen Hän ehättääpi päästämään.

Samassa Dmitri käsiänsä taputtain Vallattomasti naurahtaa: "Kas, veikko, puolustajatarta, jonka nyt Tuo vanhus menee noutamaan."

Sen virkkoi hän; ja Wolmar tuossa havaitsi Tuon olkivyöhön puetun, Ja kauheammasti nyt häneen vihastui Kuin metsikössä äskettäin: "Tuleppa tänne, olkineito," huusi hän, "Ja joudu! morsiamen oon Hupsulle orjallein, Ontreille, luvannut, Ja hän on sinut saapa nyt."

Ihana impi tuosta varsin hämmästyi Ja ruhtinahan katsastaa. Mut kenen näkee hän? Tuon silmän kiiltoa, Tuon otsan muotoa ja nuo Suloiset kasvot ennen hän jo nähnyt on; Hän uneksitun sulhonsa Nyt tunnistaa. Hän sama on, vaan lieto ei, Ei lempeä, ei semmoinen Kuin impi oli hänet nähnyt unissaan Kuvastimena sielunsa. Tok' oli pelko paennut, hän peljätä Ei häntä voi, ei taivastaan; Hän kyynelihin suloisiin voi sulaa vaan Ja rakastaa ja kuuntua. Ja pelvolla kuin pyhän kuvan etehen Ois rukouksehen ruvennut Hän ruhtinasta lähestyy ja polvillaan Ristissä kädet rukoilee: "Herrani, näe orjattares' kyyneleet, Äl' onnettomaan vihastu! Jos onni parempi ois hälle suotuna, Ois hempumensa paremmat. Mun seppeleeni, vyöni rumat on; Kun noita tein, mä mietin noin: Niin köyhänä ei olki kasvanut kuin mä, Niin riemutonna heinä ei. Sun tahdostasi, ruhtinas, mä kuitenkin Pukuni muutan mielelläni, Ja rinnaltani päästän karkeen ohdakkeen Ja kätken sydämmeeni sen."

Sen lausuttua seppeleensä karkean Samassa päästään päästelee, Ja irtauttaen olkiraipan vyöltänsä Rukoilemahan rupee taas: "Oi ruhtinain, vihas' heitä armosta Vähäksi hetkiseksi vaan, Ja suo mun nähdä lempeyden kasvosi Ja kiittäin sua kuuntua!"

Noin rukouksen lämpimällä hengellä Hän armaansa oil kohdannut, Ja viipyy polvillaan, ei suulla rukoillen, Vaan rakkaudella silmänsä.

Kas, rukoilijan silmässä jo kauvan on Levännyt silmä Wolmarin; Hän tahtoo puhua, vaan huokaus sydämmen Puheensa onpi ainoa. Ei kaunotarta moista ole nähnyt hän Moskwaan, ei Wolgan varrella; Ja syvään lumoukseen vajoo sielunsa Ja valveilla hän uneksii. Nyt läheneksen Dmitri voittoriemussaan Ja hiljaa hiiskaa veljelleen: "Sä orjattaren haukastani lupasit. No, valittuni olkoon tuo."

Nyt lupaustaan muisteleepi Wolmari Ja herää heti unestaan; Vivahtelevat silmänsä nyt oudosti, Ja veri katoo kasvoiltaan. Kovasti vihdoin tarttuu käteen veljensä Ja lausuu: "valta sulia on, Siis valitse, vaan orjatar sä valitse; Tuo neitonen -- hän vapaa on. Jok' enkeliksi onpi syntynynnä, hän On vapaa synnyinhetkestään; Nyt hälle vapauden annan, lahjaks ei, Vaan julki vahvistukseksi."

Ja orjatarta kohden taas hän käännäksen Ja lausuu lempeästi noin: "Nadeschda, nouse, vapaa oot, kuin lintu on, Ei enään sulla herraa oo. Mut kyyhky raukka, kaksi haukkaa jaloa Nyt taistelevat sinusta; Oi minne taidat siivilläsi lennellä Ja missä turvaa etsiä?"

Ihana impi nousee nyt ja suudellen Puhujan kättä vastailee: "Metsässä kenen luona kyyhky suojan sai, Sen luona saanen minäkin, Sun luokses', ruhtinas, mä riennän turvaton Ja turvan tiedän löytäväin; Mua pelastava onpi armo sydämmen Haukasta sun ja veljesi."

Äkisti punastuivat kasvot Wolmarin, Ja vastaamatta viittasee Hän veljelleen, ja kohta linnan huoneihin He katosivat molemmat. Mut taru kertoo Dmitrin vaiti kulkeneen Isänsä linnan huoneissa, Ja katsellehen muinais-aikain muistoja Sydämmen sotaa sotien. Kun iltaselle veljet oli istuneet Sovussa sangen huonossa, Oil Dmitri juro tyhjentänyt kolmasti Champagneviini-maljansa.

Hän ensimäisen maljan omistanut oil Onnelliselle veljelleen, Jok' oli omansa, kun äidin vallassa Hän itse oli linnassaan, Ja sitten maljan sille, jonka sydäntä Ei kova onni murtaa voi, Ja joka taitaa tahdollansa lujalla Elonsa vaiheet vallita.

Hän toiseks onneaan oil kiittänyt, kun oil Hän vilpitön, ei petturi, Ja maljan juonut sille, joka lupaustaan Ei petä vaikka murtuisi.

Ja kolmanneks hän oli noussut pöydästä Ja maljallansa koskenut Veljensä maljahan ja silloin lausunut: "Sun muistoksesi maljan juon, Sä Wolmar ruhtinas, sä, jonka käsistä Oon orjatartain perivä." Samana yönä majalla Miljutinin Oil seisahtunut aseissaan Ratsastaja, se oli Wolmar ruhtinan Juur uskollisin palvelia. Hän ratsunsa oil oven suuhun jättänyt Ja käynyt sisään varoiten Ja hetken päästä sieltä palautuen taas Nadeschdan tuonut seurassaan, Ja neiden satulansa eteen nostanut Ja itse noussut siihen myös, Ja kannustanut varsaansa ja ääneti Pois paennunna niin kuin yö.

Mut retket neiden, kodistaan noin kadonneen, Ne oli kauvan peitetyt; Ja rahvas oli vaiti taikka lauleli Paosta kummallisesta. Ja jos Miljutinia joskus tutkittiin, Hän vaiti päätään puisti vaan Ja kyynelsilmin katsahteli tielle päin, Ilonsa kunne karkasi.

Neljäs laulu.

Oon paljon kysellynnä, Niin monta kysymystä Oon tehnyt kuin on kesän Ja talven hetkee siitä Kun sain sun viimein nähdä.

Kaukaisen Kaaman maille Hovien turhuudesta Oil leski ruhtinatar, Onnensa hylkäämänä, Paennut; virran viereen, Sen niinipuiden suojaan Asunnon asettanut. Tytärtä nuorta kolme Oil hänen ilonansa.

Tuon asunnon kuu valais' Ehtoona muutamana, Sen metsistöissä tuulet Keväiset kisailivat Somilla varjosilla.

Samoissa varjosissa, Tuulissa lauhkeissa, Tuuheissa metsistöissä Ihana impi istui Ja nuori mies, hiljaa Puhellen pitkin iltaa.

Syleillen, suudellen he Puhuvat kauvan vielä. Kuin pilvet taivahalla Sinertävällä syntyy Välistä ruskeiksi. Välistä valkoisiksi, Välistä synkeiksi, Niin sanat myöskin syntyi Nyt heidän rakkautensa Taivaalla siintävällä.

Ja nuori mies hän lausui: "Oon paljon kysellynnä, Niin monta kysymystä Oon tehnyt kuin on talven Ja kesän hetkee siitä Kun sain sun viimein nähdä; Ja kummun päällä kuu on Jo noussut taivahalle, Ja ilta kiiruhtaapi, Ja vielä kyseleisin."

Hymyillen virkkoi neiti: "Oon paljon vastaellut, Niin monasti sen tehnyt Kuin ruhtinani armo On mulle ilon suonut. Mä miten täällä olen Salattu, suojeltuna Elellyt onnellisna, Sisarten siskosena, Ja äidin tyttärenä, Oon kaikki vastaellut, Ja vielä vastaileisin."

Nuor' ruhtinas nyt lausui: "On tässä ystäväni Kodissa tyvenessä Käsillä hellimmillä Hoidettu kukkaseni, Ja hänen kukkasieluns' On kauniiks kasvatettu: Myös paljon tietämähän Hän onpi oppinunna, Tok' ei hän tiedä mistä Mun onnein syntyy silloin Kun hälle suuta annan."

Ihana impi lausui: "Nyt on mun ruhtinani Kuin merta kulkevainen, Jok' ei voi maata nähdä, Vaan kukkatuoksun tuntee, Ja ihmeksii ja etsii Ja luulee kukka-aarteen Povellaan kätkevänsä. Oi ruhtinas, se onni Suloinen, jonka tunnet Minua suudellessas, Se vaan mun onnen onpi Sua kohden tuoksuava."

Mut Wolmar hymyellen Nyt vastasi: "sä vasta Oot onnellinen, koska Sun onnesi on omas. Kun merimiesi raukka Mä kukkarannaltani Oon poissa, riemu silloin Ei loista silmissäni; Maa onpi autiona Ja taivas tähdetönnä Ja murhe mielessäni Ja kaiho katkerainen. Nadeschda puhuu totta, Mun riemuin on vaan laina Häneltä ainoalta."

Hän neiden käden otti Ja lausui hymyellen: "Nyt riemuni mä tunnen, Mik' on Nadeschdan riemu?"

"Mun lempeni se onpi Mun riemuni, ei sammu Se niin kuin ruhtinoiden."

"Sun lempesi se onpi Sun riemusi, siis mulle Nyt lausu mik' on lempi?"

Hymyillen neiti siihen Nyt vastaa: "ruhtinani Ei tiedä sitä, kysyy: Oi tietäisinkö itse! Sen tiedän että muinoin Ajassa lapsuuteni Mun mielein oli aina Kuin lumi vuoriloilla Välissä maan ja taivaan, Niin ratki rauhallinen, Niin suojeltu, niin valkee, Mut niinpä kylmä myöskin. Vaan aurinko tuo armas, Suloisen silmän säteet Kun siihen sattui käymään. Se aatoksiin ja tuntoin Virroiksi suli silloin, Vapaaksi päästen juoksi Aloja, hälle ennen Juur tuntemattomia, Se lämpeni ja syntyi Kuvastimeksi, josta Sininen taivas loisti, Ja maakin kukkinensa, Ja jonka syvyytehen Tuo sulo silmä kätkiin."

"Ja kenen, lausu neiti, Tuo sulo silmä oli?"

Ei neiti vastannunna, Hän päänsä loistavaisen Vain painoi kepeästi Olalle ruhtinansa. Samassa tuulen henki Lehahti lehdikossa, Vavahtelivat lehdet, Vavahtelivat varjot, Ja neiden kiharoissa Kuun loiste leimahteli.

Ja äänettömän hetken Perästä taasen nosti Ihana impi päänsä Ja lausui: "kysellynnä On paljon ruhtinani, Mä kysyisin vaan yhtä, Anoen vastausta: Jo kahdesti oon nähnyt Mä lehdon lehdistyvän Ja kuivettuvan jälleen Ja kahdesti vaan täällä On ruhtinani käynyt. Ja kuitenkin hän sanoo Ilonsa, ainoansa Tääll' olevan, no miksi Hän tuleepi niin harvoin?"

Vavahti lehdon varjo Ja ehkä sydämmenkin Otsalla ruhtinan nyt; Hän vastaukseks virkkoi: "Nadeschda, vangittuna Minua pidättävät Nuo keisarkaupunkimme Ilot ja huvitukset, Ja sankarmaineen pyyntö."

Ihana impi lausui: "Oon kahdesti vain nähnyt Mä lehdon lehdistyvän Ja kuivettuvan jälleen, Ja kahdesti jo täällä On ruhtinani käynyt. Kun keisarkaupunkimme Ilot ja huvit, häntä Noin pidättävät, miksi Hän tuleepi niin usein?"

Hymyillen, huokaellen Nyt nuori ruhtinas noin Saneli: "neitiseni, Oi kuinka mielelläni Mä viipyisin sun luonas Mun kaiken ikän täällä, Ja etsisin sun kanssas Asunnon yksinäisen, Kuin lintupari etsii Kotoa lemmellensä. Mut oi; sun tykönäsi Mä salaa vaan saan olla. Kaks pimeätä valtaa Vihaavat onneani, Mun veljeni on toinen Ja toinen äiti onpi."

"Nimitti ruhtinani Veljensä, vastustaako Hän veljen menestystä?"