Chapter 8

"Korkea kallionseinä on välillä, eihän siinä niin kuule", -- mutisi Hovilainen.

"Voi, voi, kummitustahan se oli, näette nyt, koska ei muut sitä kuulleet", huudahti Sopo. "Simo vainaja --"

"Vaiti voivotuksinenne ja Simonenne!" huusi tuomari; "te häiritsette toimitusta".

"Voi, voi", valitti vaimo hiljemmin, väänti käsiään ja nyökytti päätään.

Tuomari kääntyi kiukkuisesti selin häneen.

Kotvasen arveltua kutsui tuomari kuulusteltavaksi Mäkelän isännän, joka tavallisesti, kun Hannulaisille este sattui, oli tämän sijassa lautakunnassa, vaan nyt oli todistajana käräjissä saapuvilla.

Mäkeläinen oli tunnettu tarkaksi säitten vaariinottajaksi.

"Millainen oli oikeittain ilma sinä iltana, muistatteko; tuuliko silloin, ja mistäpäin tuuli kävi?" kysyi tuomari.

"Minä muistan ilman aivan hyvin", vastasi Mäkeläinen: "ilta oli ensimmältä ihana ja tyyni, mutta päivä laskeutui pilveen, pilviä nousi vähitellen enemmänkin samalla kuin alkoi tuulla idästä, ja tulikin sadetta yöllä".

"Idästä niin, nähdäänhän", puuttui Hovilainen taas puheesen, "eihän vastatuuleen voinut kuulua tuo huuto taikka kuoleman-valitus, mikä lie ollut. Tuon taikauskoisen akan korvissa kaikuu kovalta mikä outo ääni tahansa".

"Millainen oli taivas, kun kallion kohdalle tulitte?" kysäsi tuomari umpimähkään.

"Pilvessä --" alkoi Hovilainen.

"Selkeä se oli jotakuinkin silloin vielä", sanoi samalla Sopo.

"Pilvessä paikoin, minun piti sanoa", jatkoi Hovilainen; "jotakuinkin selkeä, mutta pilvessä paikoin; oikein, sitä minäkin".

Taas lensi pilkka-nauru Tybomin kasvoille.

"Mitä te, syytetty, sanotte Sofia Horosen todistuksen johdosta?" kysyi Tybom Taavilta.

"Minä en nähnyt Horosen leskeä järvellä", vastasi Taavi; "hän oli kulkenut aikasemmin kuin minä tulin tuon herran kanssa kalliolle, ja Hovilainen saapui sinne vielä paljon myöhemmin. Kun minä tulin kotiin, niin oli puolen yön aika, ja kuinkas kauvan minä tuon kuolleen ruumiin tykönä olin".

"Horosen leski oli kallion kohdalla vähää ennen kuin minä ja Ville, se on selvä, vaikk'emme --"

"Kyllähän te olette sen selväksi saaneet", keskeytti Tybom pilkallisesti.

"Vaikk'emme --" yritti Hovilainen jatkaa.

"Vaiti!" tiuskasi Tybom.

Ville Savolainen kutsuttiin uudestaan esiin.

Ville Savolainen ei ollut niin tyhmä kuin hän toisinaan näytti olevan. Hän oli ulkona saanut vihiä Horottaren tiedoista; hän oli kuullut sanottavan: "eihän se mitään ole nähnyt, päättää vaan myllyltä tullessaan kuulleensa kummallisen huudon, minkä luulee paholaisen päästäneen", johon joku oli vastannut: "mutta jos se huuto soveltuu yhteen Hovilaisen todistuksen kanssa, niin ei se ole Taaville kovin terveellistä". Ja tästä hän oli tullut siihen päätökseen, että enemmän olisi hänen pitänyt puhua oikeuden edessä. Eihän valaa nyt vaadittu, ja onnellinen käänne isäntänsä eduksi olisi ehkä tuottanut hänelle hyvätkin juomarahat. Reippaasti astui hän siis sisälle taas.

"Näitkö järvellä venettä, kun lähestyitte kallioita?" kysyi tuomari.

"Kyllä minä näin ihan niinkuin veneen keulan, mikä katosi salmesta saaren taakse, mutta kun en ollut ihan varma siinä kohdassa, niin en ole huolinut siitä ennen mainita", vastasi poika selvästi ja suorasti.

"Milloinka sen näit, olivatko kulkijat kalliolla silloin näkyvissä?" kysyi tuomari.

"Ei; vaan kun toisen kerran seisatuimme, luuli isäntä kuulleensa ääniä syrjästä päin, mutta minusta tuntui ääni kuuluvan edestäpäin, minä käännyin katsomaan ja silloin näin tuon veneen".

Tämä Villen todistus hämmästytti läsnä-olevia. Oli varottu häntä isäntänsä opettamaksi, mutta tämä todistus ei näyttänyt olevan opetusta; isäntä oli toisin puhunut, ja hänen kasvonsa kuvastivat liian luonnollista hämmästystä. Olisiko tyhmä poika, jonka todistus on havaittu hänen isäntänsä edellä sanomaksi, uskaltanut onnen ohjaan valhetella, tietämättä miten sisällä oli kääntynyt tämä kohta? Ei se ollut luultava. Vai eikö hän ollutkaan tyhmä poika? Mutta ei tuommoinen uskaltaminen ollut viisaankaan, ajattelevaisen tekoa. Oliko se siis totta? Sittenpä Villen todistukset taisivatkin olla luotettavammat kuin luultiin.

Niin useinkin pikainen päätös paremmin onnistuu kuin kauvan arveltu.

"Kuulitko huutoa kun lähestyitte?" kysyi tuomari taas.

"Hongat kitkuivat, ett'en voinut kuulla".

"Entä kun taukosit soutamasta, eikö silloinkaan kuulunut mitään erityistä kovempaa ääntä?"

"Ei", vastasi Ville hitaasti.

"Sillä kun toisen kerran taukosimme soutamasta oli Joppi jo saanut kuolettavan iskun ja käynyt äänettömäksi ainaisiksi, siitä ei ole epäilemistä enää vähääkään", lisäsi Hovilainen loistavin silmin.

"Ja todistaja Horosen ollessa aivan likellä kallion alla olisin minä siis, kenties hänen silmäinsä edessä, tappanut Jopin ja syössyt alas -- eikös tämmöinen luulo ole sulaa hulluutta", huudahti Taavi.

"Te ette nähnyt todistajaa Horosta, kuten sanoittekin", muistutti Varmanen.

"Jos hän siellä olisi ollut, tottahan hänet olisin nähnyt".

"Jos rikoksen tekijät voisivat kaikkea vaariin ottaa ja karttaa, niin ani harvoin tulisivat rikokset ilmi", vastasi Varmanen. "Mutta Jumala sokaisee heidät".

Sopo Horonen ja Ville saivat astua ulos, edellinen vielä vaikeroitsi pää kallellansa. Mäkeläinen jäi sisään ja sai todistaa käynnistään Ratasmäellä ja kestikievarissa.

Hän lisäsi kertomukseensa sen arvelun, että mahdollista oli ett'ei tuo herra ehtinytkään oikealla ajalla Ratasmäelle, vaan, havaittuansa jäävänsä junasta, poikkesi toiselle tielle. -- Mutta tämä ystävyyden neuvova käänne ei voinut paljon vähentää todistuksen painoa. Ja matka sydänmaan läpi oli vähän päälle puolentoista peninkulmaa ja haaroja polulta ei tiedetty.

Viimeisenä vieraana-miehenä huudettiin sisään "entinen lyseolainen" Anian Kokka.

Suuta murtaen, kun ei häntä tässä maisteriksi kunnioitettu, astui hän esille, heitti hylkivän silmäyksen Taaviin, teki valan ja lausui:

"Iltasella toisena päivänä tätä kuuta olin rantapolun lähistössä Hovilan puolella, vaan en nähnyt ketään siitä kulkeman, siis minä puolestani pidän tuota syytetyn vierasta herraa haaveena vaan".

"Voitteko tarkkaan ilmoittaa ajan, jolloin siinä olitte?" kysyi tuomari.

Kokka arveli kotvasen.

"Varmaankin koko tunnin yhdeksän ja kymmenen välillä olin siellä, vieläpä hiukan siitä myöhempään", vastasi hän sitten.

"Olitteko yksin?" kysyi tuomari.

"Hm! En kaiken aikaa", vastasi Kokka hymyhuulin.

"Kuka oli seurananne?" kysyi tuomari.

"Hm! Oli eräs tyttö -- no, voinhan sen sanoakin, se oli Hovilan Anna", vastasi Kokka, vilaisten Taaviin.

"Se on valhe!" kavahti Taavi vastaan, vimmastuen. "Tämä vieras-mies valehtelee alusta loppuun asti".

"Mikäs teitä riivaa kun ette voi olla siivolla!" huusi tuomari Taaville. "Kyllä teillä on hirveän kiukkuinen sisu. Vierasmies puhuu kalliin valansa nojalla, ja te uskallatte herjata häntä valehtelijaksi".

"Korkea Oikeus", lausui Kokka, "minun täytyy vaatia häntä edesvastaukseen solvauksesta".

"Korkea Oikeus", sanoi Taavi, "Hovilan Anna oli min -- ei voinut olla tuon miehen kanssa, hän inhoo tuota herraa".

"Kyllin riidelty siitä!" tiuskasi tuomari. "Onko Hovilan Anna kotosalla nyt -- jos niin on, niin hakekaa hänet tänne", jatkoi hän nimismiehelle.

"Hän on tätä nykyä poissa kotoa", ilmoitti Hovilainen. "Taitaa tulla huomen-iltana kotiin".

"Todistaja Kokka astukoon ulos -- edesvastuun vaatimuksesta vast'edes".

Tuomari istui vähän aikaa miettiväisen näköisenä, nojaten käteensä ja tuijotti Taaviin.

Taavi oli sangen suuttuneen näköinen ja katsoi väliin tuomariin, ja väliin permantoon.

"Missä aikomuksessa te menitte ulos iltasella elokuun 2:na päivänä?" kysyi tuomari.

"Ei minulla erityistä aikomusta ollut", oli vastaus.

"Kuinkas kauvan olitte vesakossa?"

"Enhän minä kauvan siinä ollut".

"Kuinka kauvan, kysyn minä. Olitteko neljännes tunnin edes?"

"Niin taisin olla".

"No, yhdeksän aikana menitte kotoa ja poikkesitte kohta syrjään, olette sanonut. Vesakossa olitte neljännes tunnin. Neljänneksen taikka kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän oli siis kello kun astuitte polulle taas?"

"No niin".

"Oliko Joosepilla kirves kun hän sivutsenne meni, vai eikö ollut; missä sanassanne nyt aijotte pysyä?"

"En minä hänellä tuota kirvestä nähnyt, mutta se on voinut olla takin alla".

"Ei takin alla niin raskas ase pysy".

"Joosepilla oli rikkinäisessä nutussaan monta kätköstä".

Joosepin nuttu oli tuolin selkäimellä, likellä pöytää. Tuomari otti nutun kauluksesta kiinni ja käänsi vuori-puolen esille. Niin oli kuin Taavi oli sanonut. Vuori oli monessa kohdin kulunut rikki, enimmiten poikkipäin. Jossakussa näistä rei'istä hän hyvin olis voinut kantaa kirvestä, kun varsi oli pistetty vuorin ja päällisen väliin.

"Te päätätte siis että Joosepilla oli teidän kirveenne nutun alla".

"Niin".

"Oliko hän ennen käyttänyt teidän kirvestänne?"

"Ei usein".

"No ei! Te sanoitte itse aikasemmin, että hän oli tottumaton käyttämään kirvestä. -- Onko siis luultava että hän sinä iltana -- iltana, huomatkaa, kun levon aika oli käsissä -- otti sen ja pisti nuttunsa alle?"

Taavi pyöritti lakkiaan hyppysissänsä eikä vastannut mitään.

"Kun vesakosta astuitte ulos, niin tulitte tuon vieraan herran kanssa yhteen, ja menitte sitten eteenpäin".

"Niin".

"Hm!"

Tuomari oli jo vähän aikaa kiinteästi katsonut tuolille levitetyn nutun veriseen vuoriin. Nyt kun siihen päivä paistoi, ilmautui ison veri-läntin keskessä tarkasti rajoitettu haaleampi ympyrä. Oliskohan sillä kohdalla nappi painanut? Mutta napin jäleksi se oli liian iso.

"Aah!" virkahti Tybom äkkiä, tempasi nutun, levitti sen pöydälle ja viillätti pännäveitsellään vuorin auki mainitulta kohdalta.

"Kello oli neljänneksen yli kymmenen, kun Jooseppi kuoli. Tässä on Hannulan emännän kello", sanoi tuomari ja siirti nutun etemmäksi pöydälle muittenkin nähdä.

"Aivan se aika, minkä minä sanoin!" huudahti Hovilainen.

Siinä nyt oli se kaivattu kello. Povitaskun suu oli rikki. Näytti siltä kuin vainaja vähän ennen kuolematansa olisi aikonut pistää kellon taskuunsa, mutta se olikin mennyt taskun taakse ja liukunut alas liukumistaan, kunnes kaatuminen kalliolta muserti sen ja juututti vereen vähän mattaa taskun pohjaa alemmalle. Kello oli litteä kuin kahdenmarkan raha, lasi oli halennut tuhansiin kappaleisin, joista jotkut olivat kiintyneet nyt ylös-käännettyyn vuorin-liuskaan; mutta taulu oli eheä ja viisarit vielä kiinni, näyttäen neljänneksen yli kymmenen. Renkaasta lähti lyhyt musta silkki-nauha suoraan ylöspäin reuna-saumaa myöten. Avainta ei ollut.

Tuomari kääntyi taas Taaviin, jatkamaan tutkintoansa siitä, missä keskeytyi.

"Mitä hän puheli teidän kanssanne?"

"Kuka?"

"Te puhuitte siis useamman kanssa sinä iltana polulla?"

"En minä --"

"Minkätähden kysytte kuka?"

"Minä kysyin ilman vaan ajatuksissani -- se herra puhui minulle yhtä ja toista".

"Mitä esimerkiksi?"

Taavi pyöritti lakkiaan ja kertoi mitä muisti. Tuomari vertaili hänen puhettansa siihen, mitä pöytäkirjaan ennen jo oli kirjoitettu.

"Mitä muuta?" tiedusti tuomari.

Taavi katsoi kattoon ja rypisti kulmiaan.

"Sanoiko hän mikä mies hän oli?"

"Ei hän sanonut, mutta --" tässä keskeytyi Taavi ikäänkuin jokin ajatus olisi juolahtanut hänen mieleensä ja pannut arvelemaan, miten piti jatkaa -- "sitä hän vielä kysyi, nyt muistan, että asuuko täällä yliopistolaisia eli lukumiehiä kesällä, ja sen hän kysyi heti alussa ja varmaankin sen johdosta, että hän oli nähnyt tuon äskeisen vieraan-miehen Kokan. Ja herra Kokka", jatkoi Taavi kiivaasti, "on ollut polun lähistössä, sen nyt uskon; mutta hän on myös nähnyt tuon herran, vaikka hän häijyydessään sitä salaa".

"Te rohkenette siis vieläkin väittää valheeksi herra Kokan todistusta. Ja mitä tarkoitatte sanalla häijyydessään?"

"Voinhan sen selittää, koska kerran Anna Lehdon nimi tähän on vedetty. Hän on luullut voivansa muka Annaa viekotella, ja tahtonut saada minut tieltänsä pois. Nyt hänen käytöksensä selkenee".

"No kaikkia tässä saa kuulla, sanon minäkin", virkahti Hovilainen, päästäen pilkka-naurahduksen.

"Mitä joutavia!" murisi tuomari. "Käskekää Kokka uudelleen sisään!"

Kutsuttu esiintyi.

"Olitteko aivan likellä polkua. Oletteko aivan varma, ett'ei kukaan kulkenut ohitsenne yhdeksän ja kymmenen välillä?" kysyi tuomari.

"Aivan varma olen", vastasi Kokka. "Olin aivan polun varrella yhteen aikaan, vaan ei sitä ennen eikä jälkeenkäänpäin kukaan minun näkemättäni olisi voinut ohitseni mennä. Arvelin mennä rantaan asti, koska järvellä näkyi viiva niinkuin veneen vana ja Hovilaista odotin kotiin kalasta, mutta kuu vedin kellon taskustani, näin että se oli lyömällensä kymmenen, jonkatähden katsoin ajan jo myöhäiseksi ja käveltyäni sitten vähän matkaa edestakasin polulla, menin kotiin".

"Aha, päätättekö varmaan että järvellä vene oli kulkenut?"

"En varmaan tiedä, mutta siltä se melkein näytti siltä kohdalta katsoen, josta ei näe lähemmälle kuin keskelle selkää".

"Syytetty Taavi Hannula on sanonut", selitti tuomari, "että se vieras herra heti alusta kysyi, asuuko ylioppilaita kylässä, minkä syytetty luulee hänen kysyneen sen johdosta että hän vähää ennen oli teidät nähnyt".

"Ei hän minua voinut nähdä ja itse olla näkymättä, jos ei hän ilmassa lentänyt".

"Te kuulette, syytetty", lausui tuomari, "ja uskallatte kuitenkin varoa valheeksi tätä todistusta -- ja panna siihen vielä niin huonon syyn kuin joutavan rakkaus-asian ja kateuden".

"Hm!" naurahti Kokka. "Valhetelkoon hän vaan itse. Hän vihaa minua ja kadehtii tuon tytön tähden, sentähden hän keksi tuon hyökkäyksen minua vastaan".

"Tämä keksintö muuten ei ole kovin onnistunut", sanoi tuomari. "Koska hän herran näki kylän tienoissa, mitä hänen tarvitsi sitten kysyä oliko herroja siellä. Luultavampihan se olisi, ett'ei hän ketään ollut nähnyt ja sentähden halusi tietoa siinä suhteessa".

"Hänen kysymykseensä oli satunnainen syy", sanoi Taavi pysytellen kiinni viimeisessä puolustuksessaan, kuten uppoava olkikorressa, "ei se mikään halu ollut tiedustella muita ylioppilaita näillä tienoin".

"_Muita_ ylioppilaita", keskeytti tuomari kohta, "muita ylioppilaita kuin hän itse tietysti, sillä eihän Kokka tähän tiedustelemiseen kuulu. Hän on siis nyt muuttunut ylioppilaaksi, teidän herranne. Ja juuri sanoitte, ett'ei hän ilmoittanut mikä mies hän oli".

Taavi oli punastunut, hänen kasvonsa värähtelivät ja hän katsoi lattiaan. Mutta kohta hän kohotti silmänsä taas ja lausui:

"No kuulkaa sitten viimeisetkin sanottavani".

"No niin, tunnustakaa pois, ei tässä kuitenkaan kiertelemiset teitä auta".

Kaikki odottivat äänettöminä.

"Ei minulla muuta tunnustamista ole", lausui Taavi, "kuin että tuo vieras herra, joka oli ylioppilas, sanoi minusta erotessaan: 'parasta on ett'ette puhu minusta kellekään mitään. Tämä näyttää vähän kummalliselta, mutta minulla on eräitä syitä siihen, jotka ehkä vastedes saan teille selittää'. Niin hän sanoi, ja sentähden en ensiksi maininnut hänestä mitään, mutta kun vankeus uhkasi, täytyi minun sitten puhua, vaikka minun puhettani kuitenkaan ei uskottu, ja nyt olen sanonut kaikki mitä tiedän --"

"Paitsi hänen nimeänsä, täytyykö teidän sitä vielä salata?" virkahti tuomari.

"Hänen nimeänsä en muista, sehän se on onneton kohta. Vankeudessa olen kyllä vaivannut päätäni sen kanssa; välisti se on aivan kuin kieppunut kielelläni, mutta sitten taas se on kadonnut. Ruotsalainen nimi se oli, ja kummakos se, että ruotsalainen nimi, jonka ainoastaan yhden kerran olen kuullut, talonpoikaisen mielestä unohtuu".

"No oliko herralla valkoinen lakkikin ja lyyrä, niinkuin ylioppilailla tavallisesti on, vai oliko hän siinäkin suhteessa eriskummainen?" kysyi tuomari.

"Oli varmasti", vastasi Taavi; "mutta sinä iltana oli lakin päällä harmaa päällystä; lyyrää näkyi vähän sen alta".

Tybom hymyili epäileväisesti, ja katsahti Joosepin lakkiin, joka oli jostakin vaaleasta kankaasta tehty.

Nyt kuulusteltiin vielä entisiä vieraita-miehiä tuosta kellosta. Pari kolme heistä tiesivät tuosta varkaudesta, vaan kaikki sanoivat nähneensä kellon, se oli tarkka käymään, riippui nauhassaan sängyn yläpuolella emännän kamarissa, oli vielä aamupuolella elokuun 2:na päivänä ollut paikoillaan ja käynnissä kuten ainakin, se oli remontti-kello, avainta ei oltu nähty ja tokko sitä löytyikään, samallaista kelloa ei oltu nähty täälläpäin, y.m.

Selvä siis oli, että se oli Hannulan emännän kello, ja että se oli Joosepin takissa, kun hän kalliolta syöstiin; olihan se painunut niin kovasti kalliota vasten, ett'ei veri päässyt väliin vaan jätti valkoisen ympyrän vuorin sisäpuoleen.

Viimeinen vieras-mies kuu oli astunut pois, kääntyi tuomari vielä viimeiseksi Taaviin ja lausui verkkaan ja ankarasti:

"Te olette tunnustanut, että te viisitoista tahi kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän astuitte viidakosta ja läksitte menemään Rossin-haudalle päin. Sinne oli matkaa ruotsin virsta, sinne siis tulitte kohta kello kymmenen jälkeen, eikös niin? Ja neljännes yli kymmenen oli Jooseppi murhattu".

Taavi ei vastannut mitään. Hän oli synkän näköinen ja väliäpitämätön, kaikista puolustuksistaan hän oli saanut vaan lisä-painoa syytös-kuormaansa.

"Teidän puheenne ja puolustuksenne taas", jatkoi tuomari, "ovat sangen epäiltävät, se täytyy teidän itsennekin myöntää. Jo tuokin seikka, että mies joka kaiken päivää on ollut kovassa peltotyössä, lähtee vielä vastaksia taittamaan, joka pikemmin on vaimoväen tointa, heti kuuluu oudolta, ja on näyttäytynytkin valheelliseksi puheeksi. Sitten kertomus kulkevasta herrasta on ollut liian myöhäinen, voidaksensa olla uskottava -- ja että sitä vielä myöhemmin olette lisänneet ja korjailleet, ei suinkaan sen arvoa kohota -- päinvastoin, sen viimeiset kohdat ovat kaikista heikoimmat. Sanokaas, mitä varten matkustaja tarvitseisi kieltää ketään ihmistä ilmoittamasta nähneensä häntä, vaikka vast'ikään hänet on nähnyt toinen, jonka kautta kyllä hänen kulkunsa voisi tulla ilmi. -- Vieläkö teillä on muuta sanomista?"

"Ei, sen vaan vakuutan aina, että olen syytön, aivan syytön".

Näin loppui tällä kertaa tutkimus. Yhteen aikaan oli toivo pikkusen pilkistänyt Taaville, mutta kohta pimenivät häntä uhkaavat pilvet yhä mustemmiksi vaan. Miltei hän toivonut että salama samassa hänet tappaisi, sillä kauhistavaa oli ajatella noita äärettömän pitkiä vankeuden päiviä. Syvästi huoaten seurasi hän nimismiestä käräjäsalista.

Asia lykättiin toisiin välikäräjiin. Niissä kuultavina vieraina-miehinä mainittiin: pohjolainen Juho Hirvonen, Sota-Matti ja Anna Lehto.

X.

Hannulan Timo ja Lotta olivat myös olleet käräjissä saapuvilla kuulustelemista varten, jos sitä vaadittaisiin; he olisivat muutenkin tulleet saadaksensa tavata poikaansa. "Voi jos Jumala antaisi meille meidän Taavimme takaisin", oli Lotta huo'annut ja monta monituista kertaa kysynyt mieheltänsä: "uskotko sinä Taavin pääsevän vapaaksi?" "Uskon, uskon. Jumala on vanhurskas Jumala, Hän kurittaa meitä, vaan ei Hän hyljää", niin lohdutti Timo aina, silloinkin kun oma luottamuksensa järkkyi, kun päivä meni, toinen tuli odotuksessa, että jotakin tulisi ilmi, mikä voisi pelastaa Taavin, vaan pelastajasta ei tullut tietoa mitään. Näin olivat nämä vanhat yhäti toivon ja pelon vaiheilla. Heidän sydämissänsä eli se toivo, että näissä käräjissä jo kaikki oli selkenevä, epäluulo Taavia vastaan katoava, ja heille tuleva se ilo, että saavat viedä poikansa puhtaana miehenä muassaan kotiin. Vaan he eivät uskaltaneet antautua tähän iloiseen toivoon -- vieläpä he tahtoivat toisinaan poistaa sen sydämistänsäkin, vaikk'ei se poistunut. Mitä ihminen hartaimmin toivoo, sen toteutumista hän ei tohdi uskoa.

Jokseenkin tyynellä mielellä he ilmautuivat kansajoukkoon, jossa näkivät paljon tuttavia ja ystäviä. Hannulan Timo ja Lotta olivat viime aikoina istuneet aina vaan kotona, mutta siellä olivat he silloin tällöin saaneet vastaanottaa myötätuntoisuuden ja ystävyyden osoitteita niinkuin luonakäyntejä, kirjeitä, terveisiä. Lotta, joka alusta tuon onnettoman tapauksen jälkeen, oli sanonut: "mitä meistä enää ihmiset lukua pitävät!" -- Lotta etenkin oli löytänyt lohdutusta näissä osoitteissa, sillä hän piti paljon ihmisten hyvästä ajatuksesta; ja niinhyvin hän kuin Timokin tulivat vähitellen siihen luuloon, että kaikki heidän hyvät tuttavansa olivat pysyneet muuttumattomina heitä kohtaan. Mutta olivatko todella noita hyviä tuttuja ja ystäviä nämä täällä käräjä-pihassa? Olivatko Hannulaiset olleet niin kauvan kotonurkkiensa sisällä, ett'ei heitä enää tunnettu? Ei -- vaan näin julkisessa paikassa ei ole ystäviä surevilla vanhemmilla, joiden poika siinä seisoo suuresta rikoksesta syytettynä oikeuden edessä. Näette, eihän sitä tiedetty vaikka vanhemmatkin olisivat siihen osalliset, ei niiden kanssa sovellu seurustella. Uteliaisuus ja halu koota virikkeitä kylän juoruihin -- ne olivat olleet tuon myötätuntoisuuden vaikutteet. -- Kun Timo ja Lotta ilmautuivat, niin muutamat heihin katsoa töllistivät, toiset kääntyivät pois ja kuiskuttivat keskenänsä, juuri joku vastasi Timon tervehdykseen vähäisellä päännyökkäyksellä, vaan näytti senjälkeen sangen hävehtyneeltä. No, paraat ystävät olivat pitäneet parempana jäädä kotiin, siinä säilyttivät ystävyyttänsä -- se lohdutus Hannulaisille jäi. Mutta tämä vastaanotto nyreytti heidän entisestäkin arkatuntoista mieltänsä, ja Lotalta ei ollut itku kaukana.

He istuivat erillänsä muista ihmisistä ja odottivat. Ei kukaan heitä puhutellut eikä lähestynyt, he näkivät todistajan toisensa jälkeen menevän huoneesen ja tulevan ulos, he näkivät miten ihmiset jokaisen uuden todistuksen jälkeen kiivaammin puhelivat keskenänsä ja useammin pudistelivat päätänsä, he kuulivat myös katkonaisia lauseita: "se oli sentään painava todistus", "ei hänen käy hyvin", "joko hän tunnustaa?" j.n.e. Tunnit kuluivat heidän mielestänsä hirveän hitaasti.

Viimein astuivat ovesta Hovilainen, nimismies ja Taavi. Ensinmainittu ei viitsinyt katsahtaakaan Hannulaisiin; mahdollista on myös että hän pelkäsi Timon synkeitä silmäyksiä, eikä uskaltanut sortaa häntä syvemmälle. Hän astui pöyhkeästi eteisen läpi, huusi Villen mukaansa ja meni hevosensa luo. Hänen seuraansa yhtyi herra Kokkakin.

"Ei tullut tällä kertaa mitään minun vapautuksestani", sanoi Taavi vanhemmillensa, koettaen näyttäitä rohkeamieliseltä, mutta hymynsä oli katkera ja äänensä kuului oudolta; "mutta täytyy niiden kumminkin viimein päästää minut".

"Kyllä poikaparka sinua kova kohtalo tapasi -- sinua ja meitä, sinun vanhempiasi", sanoi Timo pannen kätensä Taavin olkapäälle. "Mutta ei pidä rohkeutemme rauveta -- Jumala koettelee mutta ei Hän hyljää".

"Kova on kohtalo --" sanoi Lotta joka itkulta tuskin sai puhutuksi, "niin kova -- ett'ei sitä enää -- jaksa kantaa".

"Ja kaikki sinua syypääksi luulevat, todistajat ja tuomarit", jatkoi Timo.

"Kaikki", vastasi Taavi tukahtuneella äänellä.

"Ja nyt sinut taas viedään vankeuteen", vaikeroitsi Lotta. "Kukatiesi makaa mullassa jo äitisi, kun toiste sinut tänne tuodaan, ja parasta onkin -- että Jumala korjaa minut -- tästä kurjasta elämästä; -- muistathan kuitenkin --" itku pääsi valloilleen taas, "muistathan -- että aina olen hellästi rakastanut sinua -- että minä en voisi luulla sinua syylliseksi -- en vaikka --"

Tämä oli liiaksi poikaparalle. Hän nojautui seinää vastaan ja itkeä nyyhkytti ääneensä.

Ympärillä oli ystäviä ja tuttavia jotka katselivat Hannulaisia: useimmat tuijottivat kylmäkiskoisesti tähän "näytelmään", ainoastaan jotkut näyttivät vähän säälivän. Nimismies, joka oli pistäytynyt takaisin käräjäsaliin, tuli taas ulos ja sanoi lempeästi mutta vakavasti:

"No Taavi, jokohan nyt menemme? -- Jaa, oikeus on oikeus, vaikka se kipeästikin koskee, muistakaamme sitä".

Taavi pyyhkieli silmiänsä hihallaan ja seurasi nimismiestä.

"Älähän itke, Lotta. Viekäämme huolemme kotiin. Et sinä täällä taida löytää lohduttajaa kumminkaan".

Timo heitti ylenkatseellisen silmäyksen entisiin ystäviinsä, kun meni pois vaimonsa kanssa.

Surkastunut oli toivon taimi heidän sydämessään ja Timokin jo arveli, ett'ei se enää milloinkaan elpyisi. Ääneti ja miettien maallisen onnen katoavaisuutta ajaa hytkyttelivät he kotiinsa viettämään surullisia päiviänsä.

* * * * *