Chapter 9

Hyvällä mielellä sitä vastaan oltiin toisissa kärryissä. Virkkukin valjaissa oli melkein tavallista vikkelämpi.

"Saakelin sukkelat ongelmat oli noissa käräjissä", sanoi Hovilainen, naurahtaen. "Ei Hannulan Taavi saa solmujaan selviämään ei kuuna päivänä".

"Eikä siinä auta taivaasta pudonneet ylioppilaatkaan", vastasi Kokka, myös nauraen.

"Saakelin hyvä sekin että ilmaisitte tuon Annan kujeita", jatkoi Hovilainen. "Tietysti teillä ei ollut eikä voi olla pitempiä ajatuksia hänen tuttavuudestansa kuin ainoastaan hetken huvitus -- hän kun on sievän näköinen kasvoiltansa".

"Mitäs minulla muuta olisi", vastasi Kokka, kohauttaen olkapäitään.

"Hm! Semmoinen tyttö tuo meidän pyhä Anna on -- ei hän yhteen tyydy, vaan Lydia, hän on heti toisellainen, säädyllisempi kuin moni korkea-arvoinenkin nainen".

"En juuri mielelläni toivoisi, että neiti Lydia saisi tietää tuosta minun yhtymisestäni Annan kanssa", sanoi Kokka; "enkä minä olisi koko Annaa muutoin maininnutkaan, mutta täytyihän siinä vähän kiusata Hannulan Taavia, hahaha -- näittekö miten hän oli pakahtua kiukkuunsa?"

"Näin, ja kyllä hän teidän avullanne saa vähän lisäksi niskaansa".

"Ja minun avullani vielä entisen morsiamensa todistamaan häntä vastaan", nauroi Kokka. "Hauska tila tosiaankin pariskunnalle!"

"Hahahaa, te olette saakelin sukkela mies! Mutta --"

"Lydian tähden vaan harmittaa minua tuo todistukseni".

"Olkaa huoletta, minä selvitän asian ja sanon, että Anna juoksi teidän jälkeenne. Mutta kuulkaapas, minnekä hän livahti teidän luotanne".

"Kotiinsa kai. Hovilan polulle päin hän katosi".

"Hän tulee nyt todistamaan ensi käräjissä".

"Ei hän tiedä enempää kuin minäkään, eikä edes senkään vertaa, olkaa te taas siitä huoleti -- ei hän sulhastaan vapauta, hah!"

"Ei; ja muuten olkoon miten hyvänsä, vaan kyllä minä hänestä hänen tietonsa herutan. Nähdäänhän!"

Kokka veti esille paperossi-kotelonsa, otti paperossin ja tarjosi myös Hovilaiselle. Sytytettiin ja vedettiin savut.

"Olikos hyvä, että minä tuosta venheestä mainitsin?" puuttui nyt takana istuva Ville puheesen.

"Mainion hyvä", vastasi Hovilainen. "Kaikki pitää sanottaman, mikä suinkin voipi asiaan selkoa saattaa. Sinä olet viisas poika, kyllä minä sitä pidän mielessäni. -- Ja tekin, maisteri, aijoitte pysyä erillänne tässä asiassa. Nyt, näette, teidän ja tämän pojan todistukset olivat sangen painavia, ilman niitä asia ei olisi päässyt etemmäksi hiukkastakaan. Kaikki pitää sanottaman".

Mäkelän tiehaaralla hyppäsi Kokka kärrystä alas, kiitti kyydistä ja meni asuntoonsa, vaan Hovilainen jatkoi matkaansa eteenpäin.

Hän muistutti mieleensä vielä kaikkia erityisseikkoja tuomarin tutkinnossa, ja kiroili itseksensä Varmasta, joka oli salannut häneltä Horosen Sopon pyyttää todistajaksi. Tuosta kun olisi ennen tiedetty, niin olisi saatu todistukset paremmin soveltumaan yhteen -- ajatteli hän -- ja olisin minäkin voinut nähdä tuon veneen -- taikka ei helkkarissa! luonnollisemmalta se sittenkin nyt näytti, ja Villen todistukset voittivat arvossa ison joukon. Hyvin siellä kävi ylipäiten, eihän tuota minun vähäistä hämmennystäni voida lukea miksikään, ei edes selvempääkään todistajaa vastaan, saatikka sitten tuommoista hassunsekaista akkaa, joka ei muista mitään varmaan eikä kuule ja näe muuta kuin aavetta joka nurkassa. Mutta tuo Anna! Kyllä se on melkein varma, että hän Lotan luota livahti Taavin luokse. Sentähden tämä piili pensastossa, tytön kanssa näet, ja teki vastoja, ha, ha, haa. Jopa hän taisi olla vähällä vimmassaan päästää koko salaisuuden suustaan. Kumma, kun eivät muut tätä kohtaa älynneet! Mutta minä olen viimmeinen heille sitä osottamaan. Hovilan Olli on viisain koko joukossa, nähdäänhän! Eikös sekin ollut viisaasti tehty, että laitoin Annan pois näiksi käräjiksi: sattumisen päähän sen tein, minulla oli aavistus, että parasta se lienee. No Jumalan kiitos tuosta aavistuksesta; nyt tiedän että hän tulee kuulusteltavaksi, ja sepä ihme, jos en minä saa häntä totuutta tunnustamaan. Hän voi tietää paljonkin, hän taisi olla Taavin kanssa kuinka kauvan hyvänsä. Kenties hän on rikokseen osallinen! Ahaa, tyttö, tokko nyt Sivelinit sinusta huolivat, kun näitä kaikkia saavat kuulla!

"Tule sitten sisään. Ville", sanoi Hovilainen, astuen pihassaan alas kärryistä, "saamaan vähän hyväntekiäisiä".

Miina ja Lydia olivat sangen uteliaat kuulemaan miten käräjissä oli käynyt. Isäntä istuutui syömään, ja aterian aikana sekä kauvan jälkeenkinpäin puhuttiin päivän tapahtumista ja uutisista. Annan käytöstä kuvaili Hovilainen mustimmilla väreillä ja laverrusten tarkoituksena oli panetella Annaa ilkeäksi tyttöreuhkaksi, josta ei ollut Hovilaisilla muuta kuin harmia ja häpeää. Lydiakin nyt yhtyi langettamaan tämän tuomion.

Seuraavana päivänä tuli Anna kotiin. Hovilainen oli lähettänyt hänet palvelija Evan kanssa viemään lehmiä eräälle karjan-kauppiaalle, joka rajapitäjässä oli kuuluuttanut ostavansa raavaita Ruotsiin vietäviksi. Ja rahat olivat Hovilaisella jo niin tiukassa, että täytyi näin laitumelta myydä parhaat lypsylehmät.

Eva oli poikennut käymään erään tuttavansa luona, ja Anna nyt yksin tuli kotiin, väsyneenä pitkästä jalkapatikasta ja ristiriitaisia tunteita sydämessä. Tämä "koti" oli sellainen, että hän aivan mielellään olisi kääntänyt selkänsä sille ijäksi päiväksi, mutta kuitenkin halutti häntä päästä sinne mitä pikemmin. Siellä hän oli saava tietää miten Taavin oli käynyt. Samaten kuin Hannulan isännän ja emännän povessa kaikissa vaiheissa oli kytenyt toivon kipinä, niin oli Annassakin vireillä harras toivo, että Taavi olisi havaittu syyttömäksi ja päässyt vapaaksi. Anna joudutti askeleitansa, tietämättömyys kävi kovin tuskalliseksi. Mutta jos eivät sanoisikaan hänelle miten oli käynyt taikka jos valehtelisivat; parasta olisi ehken kysyä muilta. Kumma kun ei ihmisiä ole liikkeellä, että tulisi vastaan joku, jolta saisi kysyä! Samassa kun hän näin ajatteli, kuului astuntaa hänen takanansa. Hän kääntyi katsomaan ja näki vanhanpuoleisen, hänelle tuntemattoman miehen kulkevan perästänsä. Tämä oli siistiin vaatteisin puettu mies ja oli varmaan ollut kärajissä, mistä hän nyt palasi. Annan sydän vavahti, hän seisattui. Nyt hän saisi tietää. Mutta nyt epäilemiset ja pelot pyörähtivät hänessä niin valtaan, ett'ei hän uskaltanut kysyä -- ja mies meni tervehtien sivutse. Anna istahti kivelle. Aikaisin kyllä saan nuo pahat sanomat! huokasi hän. Jos Taavi oli syylliseksi löydetty, ehkä jo tuomittu, kyllä Hovilainen heti riemuiten sen hänelle kertoisi. Mutta jos ei käräjät olleetkaan vielä loppuneet, jos Taavi oli ilmaissut heidän yhtymisensä, jos Anna heti kotiin tultuansa vietäisiin todistamaan! No Jumalan nimessä sitten! Hän nousi ja jatkoi matkaansa, ja kohta hän vaaleana ja valmiina vastaanottamaan vaikka pahintakin astui Hovilan tupaan.

Siinä istuivat Miina ja Lydia, ja isäntä itse tuli kamaristaan samassa kuin Anna astui tupaan toisesta ovesta. Anna teki matalalla äänellä selvän toimestansa, isäntä kuunteli, katsellen häntä vihaisilla silmillä eikä sanonut vähintäkään kiittävää taikka edes hyväksyvää sanaa Annalle hänen vaivastansa. Anna aikoi mennä ulos, mutta isäntä huusi: "Pysyppäs täällä, luulisi sinulla nyt olevan kiireen".

"Luuletko saavasi Hannulan Taavia onnitella vapautuksesta?" sanoi Miina.

"Tiedänhän minä ett'ei hän vielä ole vapaa", vastasi Anna.

"Tiedät", sanoi Hovilainen; "se on siis taas salakähmässä ollut tiedustelemassa, malttamatta edes odottaa kunnes kotona olisi saanut sen kuulla".

"Enkä ole ollut tiedustelemassa", vastasi Anna heikolla pilkkahymyllä; "näinhän minä heti teidän kasvoistanne miten Taavin on käynyt".

"Vai niin sinä olet tarkka näkemään ja tietämään", sanoi Hovilainen; "sinustahan on oivallinen vieras-mies käräjiin".

Anna säpsähti ja kasvonsa lensivät punaisiksi. Taavi oli siis puhunut.

"Käräjiin? -- mitä minä niissä?"

"Niin mitä sinä niissä, mokoma hyväkäs", matki Hovilainen. "Et siis taida tietää, että vähää ennen kuin Taavi murhasi veljensä olit sinä hänen kanssansa yhdessä. Minä olin vähää ennen nuhdellut sinua, ja sillä tavalla sinä tottelit, helkkarin lutka".

Annan kasvoista katosi kaikki puna, ja hän tuli kalmankalpeaksi. Näin rumasti häntä tähän asti ei vielä oltu haukuttu.

"Paras olisi isännän peruuttaa sanansa", sanoi Anna, kerran kiivastuen.

"Hahaha, hyväkäs on vielä olevinansa kunniastaan arka", nauroi Miina.

"Kiitoksia paljon käskystäsi", pilkkasi Hovilainen, "mutta en minä saata puhettani peruuttaa; lutka sinä olet, joka lennät yhdestä toiseen: Kokasta Taaviin ja Taavista kai Siveliiniin".

Anna pani kätensä ristiin, huokasi ja loi epätoivoisen silmäyksen ylöspäin.

"Niin, näet, sinun kujeitasi tiedetään", jatkoi Hovilainen. "Mutta kuitenkin, vaikka tosin ansaitseisit rangaistuksen, niin jääköön se tällä kertaa sikseen, sillä ehdolla, että nyt tarkallensa kerrot meille mitä sinä iltana näit ja kuulit. Ala siis heti!"

Vastauksen asemesta Anna ylenkatseella kääntyi selin isäntään.

"No suu auki pian!" huusi Hovilainen.

"Sano, sano, muuten käy sinulle huonosti", virkkoi Miina, ehdottomasti puristaen kätensä nyrkkiin. Hänessä kuohui viha kun Anna nyt sekä rohkeni nousta vastaan että vielä näyttää ylenkatsettakin heille -- Anna, jota he aina tahtoivat polkea kuin matoa jalkainsa alle.

"Sen sanon", lausui Anna viimmein lujalla äänellä: "hävetkää kun turvatonta tyttöä näin syvästi solvaatte -- näin kiusaatte ja piinaatte".

Ja hän lähestyi ovea mennäksensä pois. Mutta samassa hyppäsi Miina ylös ja purren hammasta kiirehti häntä kiinni ottamaan. Anna kääntyi ovella, ja Miina, jolla jo oli käsi koholla tarttuakseen hänen tukkaansa, peräytyi väkisinkin Annan säihkyvien silmien edessä.

"Lyökää minua, lyökää kuoliaaksi, niin saatte senkin vastata viimmeisenä päivänä".

"Älä huoli hänestä. Miina", virkahti Hovilainen; "tule pois -- anna hänen mennä hiiteen".

"Tuommoiset tekopyhät ovat vaarallisia kun oikein suuttuvat silmittömiksi, hahaha", jatkoi hän kun Anna oli ovesta kadonnut. "Ja tällä kertaa kuitenkaan hänestä ei saa tunnustusta. Mutta en minäkään parasta valttiani vielä lyönyt. Nähdäänhän!"

"Sen sisilisko", kähisi Miina palaten Lydian tykö, joka ääneti oli katsellut tätä kohtausta, eikä nytkään ainoalla sanallakaan osoittanut säälivänsä Annaa.

XI.

"Oletko kuullut, että meidän isäntä kohta keikahtaa konkurssiin?" virkkoi Vimpelin Heikki Martille eräänä aamuna kun työhön mentiin.

"En, mutta arvattava se kyllä on", vastasi Martti.

"Niin ainakin kaksi tuttavaani kertoi, jotka yöllä tapasin, kun kylästä tulin. He palasivat kaupunkimatkalta, ja mainitsivat, että pari kaupungin herraa, joille Hovilainen on isompia summia velkaa, pakoittavat hänet konkurssiin, elleivät kuukauden sisään saa rahojansa pois.

"Vai niin! No ainapa minä olen arvellut, ett'ei hänelle kunnian kello laula, jos näin jatketaan taloutta. Hyvä oli että sain kiristetyksi häneltä palkkani menneeltä vuodelta!"

He astuivat kotvan ääneti.

"Pianhan täältä sitten pääseekin", alkoi taas Martti, "muille maille miekkosille. Minä aijon ostaa hevosen ja mennä rahamieheksi Etelä-Suomen tehtaille. Minnekäs sinä?"

"En ole vielä lähtöä ajatellut".

"Olettehan te pohjolaiset kelpo kirves-miehiä".

"No kyllä me kirvestyötä teemme niin aimollista ett'ei se siitä parane".

"No lähde pois sitten minun kanssani. Kirvesmiehiä etelässä tarvitaan. -- Täällä vaan saat eläke-juttuja niskoillesi, ha, ha, ha".

"Tst! Tuo maisteri tulee meidän takanamme".

Pellon veräjälle oli päästy. Kokka meni sivutse. Miehet tervehtivät nykäisten lakkiansa, aivan kuin vetääkseen lakit paremmin päähänsä. Kokka vastasi ylenkatseella tervehdykseen.

"Aina tuo maisteri täällä Hovilassa hyörii", virkkoi Martti katsoen Kokan jälkeen. "Hänestäpä sai isäntä hyvän ystävän".

"Ja samallainen mies hän on kuin isäntäkin", vastasi Heikki; "lainailee rahoja joka paikassa, eikä maksa koskaan takasin".

"Millä hän maksaisi, mies, jolla on toinen käsi tyhjä ja toisessa ei mitään. Hullut kun lainaavat hänelle".

"Hän on hankkinut itselleen paljonkin ystäviä luennoillaan ja puheliaisuudellaan; hän tarkoittaa nostaa talonpojat heidän alennuksen-tilastansa --"

"Herroiksi, niin! Mutta käykö hän itse ja hänen vertaisensa sitten auraan kiinni? 'Minä herra, sinä herra, kuka meistä kontin kantaa?' se on sitten kysymys".

"Hm! tosin. Mutta kyllä hänellä hyvä tarkoitus on".

"Mitä joutavia! Parempi olisi hänen suorittaa tutkintonsa ja päästä virkaan, kun saarnata jonkin joutavia ja nyhdellä talonpoikain rahoja".

"No, en väitä! Nyhtämisestä puhuen, eiköhän isäntä koeta markkinoilla parantaa raha-asioitaan peli-voitoilla?"

"No mitenkäs! Siellä hän kai taas mellastaa viikon pyöreäksi -- mutta voitot -- ne taitavat mennä mosukoppaan, Emäntä kuulun samaan aikaan lähtevän kotipitäjääsensä, rahaa hankkimaan hänkin tietysti; hänen ehkä onnistun paremmin".

"Jaa!"

Puhellessaan olivat he valjastaneet hevoset aurain eteen, ja rupesivat nyt sänkeä kääntämään...

Kokka kävi Hannulassa. Hän tiesi jo ennakolta hyvin, ett'ei hän ollut ollenkaan tervetullut siellä. Hannula ehkä oli arvannut jo, miten oikeastaan oli tuon ilmoituksen laita, ja nyt tuli siihen tuo Kokan todistus Taavia vastaan. Mutta kuitenkin päätti Kokka käydä Hannulassa, vieläpä montakin kertaa. Hän kärkkyi Timon rahoja toiselta kannalta taas, ja arveli muutenkin viisaimmaksi, ihmisten edessä edelleen olla hyvässä sovussa Timon kanssa.

Timo oli tuvassa vielä kun Kokka astui sisään. Sanaakaan puhumatta töllisti hän vieraasensa.

"Taidatte olla työhön lähtemäisillänne", virkkoi Kokka; "mutta en minä kauvan viivytä".

"Työhön, työhön", mumisi Timo enemmän itsekseen.

"Minä tulin selittämään teille, ett'en minä mitenkään ole mieltäni muuttanut teitä kohtaan. Niinkuin ennenkin arvossa pidin teidän ajatuksianne ja tarjouduin tuolla ilmoituksella auttamaan teitä, vaikk'en silloin enemmän kuin nytkään tietänyt, oliko tuo vieras herra -- oloperäinen ihminen vaiko ilmiö, niin olen nytkin yhtä hyväntahtoinen teitä kohtaan. Kuulkaahan! Minä olin päättänyt pysyä aivan erilläni Taavin asiasta, mutta --"

"Mitäs siitä puhelemmekaan", keskeytti Timo poistavalla käden-liikutuksella; "emmehän me ole pyytäneet sitä kunniaa, että saavuttaa teidän ystävyyttänne. Voitte meistä ajatella ja puhua mitä mielenne tekee".

"Jaa, te olette suutuksissanne minulle tuosta todistuksesta, arvasinhan sen. Mutta, minun piti sanoa --"

"Antakaa anteeksi että taas keskeytän, mutta säästäkää puheliaisuutenne, se ei auta meidän oloja vähääkään. Ja minun täytyy nyt lähteä työhön".

"Vieraan-miehen tulee ilmoittaa kaikki mitä kysytään", sanoi Kokka suorastaan, koska ei aikaa annettu esipuheiksi.

Timo otti lakkinsa naulasta.

"Vaikka saakin siitä semmoisia solvauksia silmiä vasten kuin minä Taavilta", jatkoi Kokka. "Semmoinen solvaus on suuri rikos sekin ja siitä on suuri edesvastaus. Mutta minä en ole noita pitkävihasia, leppymättömiä ihmisiä, jotka katkeruuttavat omansa ja toisten elämän -- minä tahdon sopia ja ottaa kanteeni takasin -- kuulkaas, älkäähän vielä menkö -- vieläpä sangen kohtuullisilla ehdoilla --"

Mutta Timo jätti kuin jättikin vieraansa yksin tuumailemaan sovinto-summan määrää.

Timolla oli hyvä halu sukia selkään maisteria. Hän oli saanut kuulla luotettavalta taholta, ett'ei mitään Kokan ilmoitusta ollut löytynyt sanomalehdissä. Tämä oli peijannut ja valhetellut, ja ilkesi tässä vielä vetää esille tuon "apunsa".

Nyt oli Timo antanut tuon ilmoitus-asian toisen miehen toimitettavaksi, nimittäin kauppias Sivelinin. Tämä oli lähtenyt pitemmälle matkalle, pääkaupunkiin ja sieltä Pietariin asti.

Sivelin oli varsin valinnut tämän ajan matkallensa, sillä hän tahtoi vetää tämän matkan verukkeeksi siihen, ett'ei hän vielä uudellensa kosinut Annaa. Hän oli tuon harhautuneen kirjeellisen kosimisen jälkeen päättänyt kosia suullisesti, vaan empivän luonteensa tähden hän ei tullut sitä tehneeksi ennen käräjiä, ja vielä vähemmin niiden jälkeisinä päivinä. Kontitsemiseen ei tarvita paljon aihetta. Käräjien jälkeen rupesi kuulumaan pahoja puheita Annasta; ja monet, jotka kadehtivat hänen kauneuttansa, pitivät niitä kyllä vireillä, kun kerran alun olivat saaneet. Mutta Sivelinin luottamus Annaan ei näistä puheista paljon järkähtänyt -- sen verran vaan että hän tahtoi vielä vähän aikaa miettiä asiaa. Hän penäsi sisarelleen, joka oli menevä muutamaksi päiväksi Hovilaan auttamaan vaatteiden neulomisessa -- että tämä, missä vaan taisi, koettaisi olla Annalle apuna ja turvana. Sitten hän valmistautui lähtöön ja kävi sitä ennen vielä Hannulassa, missä otti toimekseen, ei ainoasti jättää yllämainitun ilmoituksen sanomiin, vaan myös käydä tuon tunnetun asianajajan Nivalinkasen puheilla, pyytämässä Hannulaisten puolesta häntä rupeamaan Taavia puolustamaan tulevissa käräjissä. Tälle tahtoi Timo vielä sitten valittaa Kokan petollista käytöstä. Sivelinin piti palata matkaltansa vasta markkina-aikana. Jos hän olisi voinut tietää, mikä päätös Annan päässä oli kypsyvä, olisi hän ehkä taistellut voiton velttoudeltaan ja ajoissa taannut tytön itsellensä.

Hovilassa pantiin viimeiset voivat liikkeelle rapistuvan talouden kannattamiseksi. Aivan tosi oli, että kaksi velkojaa kaupungissa oli saanut silmänsä auki huomaamaan Hovilaisen asiat ja käynyt hänen kimppuunsa kovilla uhkauksilla. He olivat saaneet tietää Hovilaisen alkaneen myyskennellä irtainta omaisuuttaan, ja vaativat nyt rahansa pois taikka muussa tapauksessa pakoittaisivat hänet vararikkoon. Rahaa täytyi siis hankkia tavalla taikka toisella, taikka lyödä rukkaset lautaan. Hovilaisen koko toivo oli markkinoissa: siellä hän oli tapaava tuttavia, rikkaita ukkoja läheltä ja kaukaa, ne hänelle lainaavat -- jopa vastahakoisemmatkin kun vaan punssit ja markkina-mieli ovat heitä vähän valmistaneet. Voipihan vielä sitten pelissäkin voittaa kauniit rahat, jos vaan sattui hyvät kortti-päivät silloin. Ja voisihan niin käydä, olihan hänellä aina ollut erinomaisen hyvä onni alusta pelin, vahinko vaan ett'ei hän ollut oikealla ajalla lopettanut ja pistänyt voittoja taskuunsa. Mutta nyt niin oli tehtävä. "Nähdäänhän!" sanoi Hovilainen ja hieroi käsiään. -- Hänen emännällänsä ei kuitenkaan ollut kovin hyviä ajatuksia markkinoista, sillä hän tiesi jo entisestään että Olli oli aina tyhjänä tullut markkinoilta, vaikka lähtiissä olisikin rahoja ollut. Hän päätti senvuoksi ehdotella toisia keinoja. Hänen koti-pitäjässänsä oli varakkaita talollisia, niihin hän päätti kääntyä, ja varustautui siis hänkin matkaan, lähteäkseen muka sisartansa tervehtimään. Lydia oli otettava mukaan ja näytettävä kaikessa loistossaan, kukatiesi vaikka tavattaisiin siellä sulhanen ennenkuin arvattiinkaan. Uusia vaatteita lähdettiin siis neulomaan miehissä: tähän työhön kutsuttiin myös Emma Sivelin.

Mutta Anna oli vaan pahemmassa kuin pulassa niinkuin ennenkin. Tuon viimme luvussa kerrotun ikävän kohtauksen jälkeisinä päivinä hän tosin oli tyynempi. Kiduttajat näyttivät pelkäävän uhriansa, Hovilainen ei puhunut sanaakaan Annalle, hän tahtoi odottaa jonkun aikaa ennenkuin ryhtyi uuteen hyökkäykseen. Miina ja Lydia eivät myöskään Annaa paljon puhutelleet, katselivat vaan kieroon häneen ja irvistelivät. Niin oli kulunut melkein viikko, kun isäntä katsoi ajan olevan käsissä, jolloin hänen "paras valttinsa" oli esille lyötävä. Anna kutsuttiin tupaan, ja isäntä uhkasi antaa Annan ilmi osallisuudesta Taavin rikokseen, ellei hän paikalla tunnustaisi mitä tiesi. Anna oli odottanut uutta hyökkäystä. Hän arvasi, ett'ei Hovilainen kuitenkaan varmaan tietänyt, oliko Anna sinä iltana tavannut Taavia vai ei -- ja päätti pysyä äänettömänä. Käräjissä tahtoi hän toden sanoa, jos raskasta olikin -- mutta sinne oli aikoja vielä, kenties hän oli kuollutkin silloin. Siis ei Hovilainen uhkauksillaan saanut sanaakaan Annalta, hän riehui ja Miina häntä säisti; mutta ei ollut apua. Vihan vimmassa karkasi Hovilainen tyttöön kiini, ja ei tiedä miten Annalle olisi käynyt, jos hän ei hätimmiten olisi ehtinyt saada ovea auki ja temmaista itseänsä irti isännän käsistä, joihin kuitenkin jäi tukku hiuksia.