Chapter 7

"Tiedän kyllä, eihän se ole kuin kirja lainaksi", sanoi Hovilainen. "Mutta millä sanoilla kauppamies sen antoi?"

"Juuri kun olin poislähtemäisilläni, toi hän kääröksen ja kuiskasi minulle: Anna neidille tämä, anna neidille tämä".

Hovilainen vilkasi vaimoonsa.

"Nyt vie takasin tämä, ja tule takaisin heti ilman raastinta taikka muuta lähetystä ottamatta. Muista se!"

"No, no!" Ja Ville meni.

"Anna-neidille tämä, aivan oikein," sanoi Hovilainen. "No sen pituinen se! Mutta missähän se Anna-neiti nyt viihtyy; itkeä tillittää kai jossakin loukossa eikä tee työtä edes ruokansa edestä."

Osaksi olikin se oikein arvattu. Anna oli mennyt ullakolle, saadaksensa rauhassa itkeä oikein sydämen pohjasta. Tähän asti ei ollut isäntä vielä käsin kosketellut häntä; nyt sekin oli tapahtunut. Kuitenkaan ei katunut Anna tehneensä isännän kieltoa vastaan. Hän oli, vaikka suru asui hänen omassa sydämessään, lohdutellut ja rohkaissut Lottaa, ja tämä oli sangen kiitollinen hänen käynnistään.

Hiukan paremmaksi oli muuttunut mieli Hannulassa. Aika parantaa sielunkin haavat. Murheessansa olivat Timo ja Lotta saaneet kokea monta myötätuntoisuuden osoitetta pitäjäläisten puolelta. Ystäviä oli tosinaan käynyt, moni terveisiä lähettänyt. Kerran kävi metsäherra Spirlund ja kertoi ilmoittaneensa todistajaksi erään Juho Hirvosen, joka tuona muistettavana iltana oli ollut ruununmetsässä aivan likellä polkua latvuksia haloiksi hakkaamassa. Hän ainakin oli nähnyt tuon kulkevan herran. Mutta Hirvosen puheille ei oltu vielä päästy; hänen sanottiin olevan työssä toisessa pitäjässä. Kokka oli maininnut ilmoituksensa olleen jo sanomissa: Tyynevedellä ei tainnut olla kenelläkään Virallista lehteä, vaan kaupunkimatkallaan, kun hän saatti Anttia seminaariin, oli hän nähnyt ne numerot, joissa se oli.

Toivo oli siis vireämmällä Hannulassa, ja työt ja toimet rupesivat kulkemaan vanhaa rataansa.

IX.

Melkoisesti oli väkeä karttunut käräjä-paikalle Tyyneveden kirkolla. Oli, näetten, ne välikäräjät tänään, joissa tuli tutkittavaksi tuo murha-asia. Siellä täällä ihmis-parvet puhelivat asian päättymisestä. Useimmat ukot arvelivat Taaville käyvän huonosti tässä asiassa, ja ihmettelivät ett'ei hän ollut hankkinut puolustusmiestä itselleen.

"Hän ajattelee, että syytön ei tarvitse puolustajaa", sanoi eräs.

"Vaikka olis kuinka syytön, niin ei hän taida niin taitavasti maalata asiaansa kuin laintuntija", sanoi toinen.

"Mitä pelkästä sanasta, eihän sitä uskota; mitä miehen rehellisyydestä oikeuden edessä. Se tässä on paha, että tuo vieras kulkija katosi niin tietymättömiin", sanoi kolmas.

"Ei tiedä vaikka vielä tulisi esille. Ei tämä asia niin hopussa pääty", vastasi ensimmäinen puhuja.

"Ja tuo meidän hakemuksemme meni kuin menikin kuiviin", sanoi toisessa parvessa eräs isäntä. "Saaliiksi saatiin parjauksia silmät korvat täyteen".

"Vai oli julma taas tuo Pentti", kysyi toinen.

"No mitenkäs, miltei jo hakenut kässäkeppiään nurkasta, ha ha ha!" oli vastaus.

"Teidän ei olisi pitänyt niin vähällä jättää," sanoi eräs nuori isäntä. "Jos minä olisin siellä ollut, kyllä minä olisin ukolle totuutta lukenut. Oikeuksiamme me tahdomme, ei muuta; mutta, paratkoon Jumala, kansa on outo oikeuksiin, sillä kun ei oikeuksia ole ollut, ja sentähden kun kerran herra huutaa, niin koko lähettikunta menee käpälämäkeen".

"Aivan niinkuin kuulisi maisteri Kokkaa, niin on tuon Kettusen puheet", sanottiin.

"Jaa", myödytti Kettunen hyvillään vertauksesta, "eipä siinä taida paljon puuttua. Mutta kuulkaas! Kyllä teidän on mentävä uudestaan. Muistakaa mitä Kokka sanoi: virkamiehet ovat kansan tähden, vaan itse he luulevat kansan olevan heidän tähtensä".

"Mene itse, suupaltti", sanoi ensimmäinen puhuja. "Kyllähän sinä ja Kokka puhua osaatte, mutta kun tointa kysytään, niin pistäytte piiloon".

"Vai piiloon," alkoi Kettunen puolustella, mutta samassa ajoi tuomari pihaan ja hänen jälessänsä pyrki itsekukin käräjä-huoneelle.

Tuomari Bengt Tybom oli keski-ikäinen mies, tanakkavartaloinen ja ankaran näköinen mies. Kun hän pörheiden kulmakarvojensa alta iski silmänsä toiseen, niin pois oli silloin leikki. Tänään oli ukko tavallista äreämmällä tuulella ja syyksi siihen sanottiin seuraavaa: Tybom, joka asui kaupungissa, oli tullut pitäjään jo edellisenä iltana; häntä ei tavallisesti tarvinnut käräjäpaikalle kokoutuneen kansan kaiken päivää odottaa. Hän tuli ennen liian aikaiseen kuin liian myöhään, ja nyt hän erittäin tiesi, että nämä välikäräjät, joissa paitsi murhajuttua tulisi käsiteltäväksi myös joitakuita kruununasioita, runsaasti vetivät koko päivän. Hän oli ottanut asuntonsa kestikievarissa, kuten tavallisesti näin lyhyeksi ajaksi. Jo varhain aamulla ilmautui sinne joitakuita isäntiä Tybomin puheille. Isännät lausuivat sen pyynnön, että "korkea-arvoinen herrassyötinki" tahtoisi tästäpuoleen suomeksi sanella sihteerilleen pöytäkirjat, eikä ruotsin kieltä käyttää niinkuin tähän asti. Asianomaiset ja todistajat saisivat siten suorastansa varmuuden että heidän omat sanansa tulivat pöytäkirjaan; ylöslukemista ei tarvittu ja siten voitettu aika olisi kyllä tarpeellinen -- ei voisi sitten kukaan valittaa, että asioita liian hätäisesti käsitellään. Tämä olisi heidän "nöyrä anomuksensa". -- Herra Kokan ansiotöitä oli tämän pyynnön aikaan saaminen, vaikka vaikutteena siihen oli myös totuttu tapa Tybomin edelläkävijän käräjöimisessä. Tämä ukko oli merkillinen siinä suhteessa, ett'ei hän kiirettä tuntenut laisinkaan, ei ollut sitä sanaa hänen sanakirjassansa. Leveästi ja laajasti hänen aikaansa käräjissä juteltiin, kauvan ja kelpolailla silloin keskusteltiin. Jutut kestivät toisinaan yöhön saakka, ja tuomari joskus nukahti istuimelleen. Kun hän havahti ja näki asianomaisia edessään, virkahti hän: "pankaa ääneen!" ja he alottivat sanottavansa alusta taas. Tybom oli toisellainen mies, mutta hänen joutuisaa käräjöimistänsä ei ollut kansa vielä oppinut suosimaan; ja nyt olivat ukot luulleet tilaisuuden sopivaksi muistuttamaan entisistä ajoista. -- Mutta Tybom oli suuresti suuttunut, sanonut heitä hävyttömiksi, kun rohkenivat ruveta kokeneen tuomarin toimintaa korjaamaan, ja käskenyt heitä puikkimaan tiehensä pikemmin kuin olivat tulleet.

Oikeus alkoi istuntonsa. Taavi saatettiin esille. Vankeus ei ollut suurta muutosta vaikuttanut hänen ulkonäköönsä. Vaaleat olivat kasvonsa ja osoittivat synkkämielistä malttavaisuutta, mutta silmäyksensä olivat julman näköiset kuin ennenkin ja käytöksensä peloton.

Syyttäjä Varmanen antoi oikeuteen syytetyn papinkirjan ja lausui kertomuksen pidetystä poliisitutkinnosta, päättäen että mikä tässä tutkimuksessa tuli ilmi ynnä useat jälkeenpäin tulleet todistukset kuin myös se yleisesti tunnettu seikka, että Taavi Hannula aina oli vihannut velipuoltaan Jooseppi Hannulaa, saattivat melkein selväksi, että syytetty oli surmannut velipuolensa Joosepin, jonkatähden nimismies nyt vaati Taavi Hannulan langettamista lain rangaistukseen, -- antaen oikeuteen tutkimus-tilaisuudessa tehdyn pöytäkirjan, vainajan vaatteet ja Taavin kirveen, ja luetellen syytöksen vahvistukseksi, paitsi ilmi-antajaa Olli Hovilaista, koko joukon vieraita-miehiä. Käsillä oli myös ruumiinavauksessa tehty pöytäkirja, joka luettiin. Se sisälsi, että vainajan Jooseppi Lyytikäisen eli Hannulan ruumiissa oli havaittu seuraavat vammat: 1:o Takaraivossa suuri haava, puolentoista tuuman pituinen poikittain ja kovertuma kalloon, se oli vikuuttanut aivot ja ajanut niihin verta sekä matkaansaattanut muuallakin kallossa halkeemia; 2:o rusennus rinnan oikealla puolella ja oikeassa kyljessä: kolme kylkiluuta poikki useammalta kohdalta, ne olivat katkaisseet suonet ja lävistäneet nahan likellä rinta-lastaa; tästä vammasta oli paljon verta vuotanut; 3:o oikea kainalovarsi oli katkennut; 4:o mustelmia oli oikeassa ohimossa ja monessa kohdin ruumista, paraasta päästä oikealla sivulla ja 5:o käsissä vähempiä haavoja, sangen terävän veitsen taikka paremmin vielä lasi-sirkaleen tekemiä. Nuo välttämättömästi kuolettavat vammat takaraivossa ja rinnassa oli vainaja saanut joko yhtähaavaa taikka niin aivan peräksyttäin ett'ei veren liike välillä seisahtunut. -- Mitä tulee nyt siihen kysymykseen, miten vainaja on saanut nämä vammat, niin osoittivat useimmat selvästi sattumista kiveen. Pään oli puhkaissut joku tylppä kappale, kentiesi rautakalu taikka myös hyvin siloinen kivi. Siis oli tietämätöntä oliko vainaja saanut tämän vamman kiveen kaatumisesta vaiko murhaajan käden kautta. Mutta mikä viimeksi mainittua teki luultavammaksi oli se seikka, ett'ei selässä eikä muussa takaruumiissa ollut vammaa eikä edes suurempaa mustelmaakaan, joita välttämättömästi olisi seurannut putoamisesta. Kyljin hän oli pudonnut alas; ja jos hän siinä olisi saanut vamman takaraivoonsa, niin olisi hänen päänsä pitänyt pudotessa olla luonnottomassa asemassa. Sentähden oli luultava, että hän sai kuolinhaavan päähänsä jo ylähällä kalliolla ja sitten heti syöstiin alas.

Ilmiantaja Olli Hovilainen antoi lavean kertomuksen havainnoistaan, unhottamatta vähintäkään erityisseikkaa. Nyt kuulusteltiin Taavia, ja hän puhui samaa kuin poliisitutkinnossakin, lisäten vaan sen, että hänen mielestään voi löytyä aivan luonnollisia selityksiä seikkoihin, mitkä tässä pantiin häntä vastaan todistamaan, mutta kun ei muutakaan hänen sanaansa uskottu, niin ei hän huolinut niitäkään mainita. Kehoitettuna puhumaan suunsa puhtaaksi, sanoi hän rantavuoren rinnassa monessa kohdin olevan ulkonevia kallion-kieliä; tällaista vastaan on vainaja voinut ensin kyljin pudota ennenkuin alas asti meni, ja siten hän putoamisesta sai vammat sekä kylkeen että takaraivoon. Mitä taas kirveesen tuli, oli Jooseppi sen ottanut, tuvassahan se oli esillä tavallisesti. Tottumaton kuin hän oli kirvestä pitämään, oli hän sitten vahingossa kolhaissut sillä rikki viinapullonsa, ja hädissään varjellen, ett'ei viina menisi maahan oli hän lasi-särmiin loukannut kätensä. Sitten joi hän särkyneestä pullosta pois viinan, ja paiskasi putelin pohjan kallioon, missä se sitten kilahti Taavin jaloissa. Kun hän taas otti kirveen, tuli sen varsi veriseksi hänen käsissänsä olevista haavoista. Mutta tuosta putelin tyhjentämisestä tuli hän niin juovuksiin että hoiperteli jyrkkäyksen reunalle ja putosi alas.

"Suokoon Jumala minulle kärsivällisyyttä", sanoi hän lopuksi, "mutta raskasta se on kokea, että kaikki vaan käännetään minua vastaan -- että kaikki ikäänkuin liittoutuvat minua syytöntä tuhotaksensa".

Tybom oli miettien katsellut Taaviin tämän puhuessa. Syytetyn reipas ulkonäkö taisi tehdä hyvän vaikutuksen tuomariin. Mutta viimeiset sanat olisivat saaneet olla sanomatta.

"Tuopa kaikuu melkein kuin epäkunnia oikeutta vastaan", virkkoi Tybom. "Hillitkää kieltänne syytetty, jos mielitte välttää rangaistusta vielä oikeuden-solvauksestakin".

"Minusta ovat, Korkia Oikeus, syytetyn viimeiset puolustukset aivan uskomattomat", sanoi Hovilainen; "kyllä vaan niin on ollut, että vainaja, kun ei hänellä ollut muuta puolustus-asetta, putelillaan koetti torjua --"

"Olkaa vaiti tekin", tiuskasi tuomari, terävästi katsoen Hovilaiseen, "kunnes teidän luulojanne kysytään. -- Alkakaamme todistajain kuulustelu!"

Oli koko joukko vieraita-miehiä saapuvilla. Sota-Matin ilmoitti nimismies olevan yhä kipeän, vesi-taudissa. Hän oli lähettänyt hakemaan, kun ei kuulunut Mattia, mutta tämä oli todella liian huono tänne kuletettavaksi.

Ensimmäiset sisään-kutsutut todistajat olivat ne samat, jotka jo nimismiehelle olivat ilmoittaneet todistuksensa. Heidän kertomuksensa tiedämme, uutta ei ollut paljon. Taavi Hannulaa oli aina pidetty nuhteettomana nuorukaisena; kuitenkaan ei voitu kieltää, että hän monessa tilaisuudessa aivan ilmeisesti oli näyttänyt vihaavansa vainajaa. Eräs vaimo todisti kuulleensa Taavin sanovan vanhemmilleen Joosepista: "ehk'ei tuo enää kauvan elä meidän vastuksenamme". -- Entinen Hannulan renki, Topias Humper, todisti nähneensä miten Taavi, kerran linnustamassa ollessaan, oli yrittänyt tähdätä Jooseppiin, joka kulki vähän matkan päässä metsikössä, vaan oivallettuansa todistajan oli Taavi sukkelaan laskenut pyssynsä alas ja kääntynyt toisaalle päin.

Tämän todistuksen johdosta sanoi Taavi, että vieras-mies oli laiskuuden tähden erotettu palveluksestaan, sentähden hän vihasi Hannulaisia ja käänsi nyt tuon tapauksen Taavia vastaan. Tapahtuuhan useinkin, että metsämies aivan ehdottomasti nostaa pyssynsä, kun hän metsässä kuulee rahinaa taikka näkee jotakin puitten välitse sujahtavan. Kysymyksessä olevassa tilaisuudessa kulki Jooseppi poikki matala-kasvuisen vesakon, niin että silloin tällöin vaan hattua vähän vilkkui, ja Taavi oli ensi silmänräpäyksessä luullut pyyn siinä lentävän. Ei muu kuin häijy koston-pyyntö taida semmoista kääntää murha-yritykseksi.

Eräs vaimo todisti, että kun hän pari päivää ennen murhaa oli käynyt asioillansa Hannulassa ja seisonut kyökissä, oli hän kuullut tuvassa sanottavan: "jospa olisi sellainen aika, ettei miestaposta rangaistaisi!" ja äänestä päättäen se oli Taavi, joka näin sanoi.

"Hah!" naurahti Taavi keskellä murhettansa; "no kaikkia tässä saa kuulla, niinkuin tuonkin tuhman akan --"

"Vaiti!" kiljasi Tybom, "ei todistajaa saa loukata. Sanokaa säädyllisellä tavalla, jos teillä todistuksen johdosta on jotakin muistuttamista".

"En olisi uskonut", sanoi Taavi, "että meidän kunnioitettavan, vanhan rovastimme käynti meillä tuottaisi tuollaisia seurauksia. Asian laita oli seuraava".

Sitten kertoi hän rovastin viimeisestä käynnistä Hannulassa, että isänsä jälkeenpäin oli kertoellut heidän puheistansa, joiden esineenä etupäässä oli ollut nykyajan turmelus, ja että Taavi kuullessansa semmoisiakin jumalattomia jo löytyvän, jotka julistavat miesmurhan rangaistuksettomaksi, oli päivitellen lausunut: "sepä on aika kun murhakin on rangaistukseton!"

Sellaisia olivat todistukset tähän asti, vieraat-miehet eivät tietäneet itse asiassa mitään. Mutta nyt huudettiin esiin Juho Hirvonen, jonka tulo käräjäpaikalle hiukan oli myöhästynyt.

Valan tehtyänsä alkoi hän kertoa tunteneensa Taavi Hannulan siivoksi mieheksi ja kuulleensa muittenkin häntä kiittelevän.

"Kyllin tässä on jo kuultu kiitosvirsiä Taavi Hannulasta", keskeytti Tybom. "Mitä muuta tiedätte?"

"En minä itse asiaan tiedä niin mitään", vastasi Hirvonen.

"Ettekö ole nähnyt erästä vierasta herraa?"

"En minä hänestä tiedä niin mitään?"

Tämä vastaus nosti kummastusta, sillä oli huhuttu Hirvosen tulleen tuota turhaan haettua herraa vastaan.

"Eikös todistaja ollut ruununmetsässä puunhakkuussa elokuun 2:na päivänä?" kysyi nimismies.

"En minä ollut", vastasi Hirvonen. "Mutta meitä oli siihen aikaan kaksi Juho Hirvosta Onkamolla, ja toinen, muistaakseni, oli ruunun metsässä sinä päivänä kuin sanoitte".

Eräs lautamies nousi istuimeltaan.

"Kah! kun on tullut erehdys. Minä tämän pyysin siinä luulossa että hän oli se Juho Hirvonen, jota metsäherra tarkoitti".

"Vieläkö toinen asuu Onkamossa?" kysyi Tybom Hirvoselta.

"Ei", vastasi tämä; "eikä hän ole tämän pitäjän miehiä. Hän oli Pohjanmaalta ja oli menossa etelä-Suomeen rahan hankintaan, hän teki työtä missä milloinkin saadaksensa matka-rahaa. Tämä Hovilainen hänelle, kuulen ma, antoi vähän rahaa, ja hän on jo aikoja muualla maailmassa".

Taas loi tuomari terävän silmäyksen Hovilaiseen.

"Teidän käytöksenne tässä asiassa näyttää vähän kummalliselta", virkkoi hän sitten. "Tiesittekö että tuo toinen Juho Hirvonen oli todistajaksi pyydettävä?"

"En, Jumal'avita, minä mitään tiennyt", vakuutti Hovilainen. "Enkä minä hänen kanssaan ole vaihtanut monta sanaa; hän oli köyhä ja pyysi minulta matka-apua, ja minä annoin. Siinä kaikki".

"Ei Hovilaisella muuten ole niin rahoja joka miehelle", muistutti Taavi.

"Ja tapasihan sitten se mies muitakin ihmisiä, joille voi puhua tuosta herrasta, jos semmoista hän olisi nähnyt", sanoi Hovilainen vielä.

"Ei hän herrasta ole maininnut niin mitään, minun tieteni", sanoi Hirvonen.

"No, Hirvonen käyköön ulos", käski tuomari.

Ville Savolainen otettiin kuulusteltavaksi ilman valatta.

Me tiedämme edellisestä hänen todistuksensa, mikä häneltä sujui kuin ulkoläksy.

Tuomari tuijotti häneen epäilevästi ja kysyi:

"Ja aivan tarkoin sinä siis näit kalliolla Taavin ja Joosepin?"

"Aivan tarkoin".

"Voitko valan tehdä ja panna pantiksi henkesi ja sielusi ijankaikkisiksi ajoiksi?"

Ville kynsi korvallistansa ja avasi suutaan pari kertaa, mutta ei tullut ääntä.

"No astu pois, ja opi oikein ymmärtämään valan tärkeyttä ennenkuin vasta tänne tulet".

Nyt saatettiin sisään Horosen leski. Tämä ei ollut voinut hillitä lörpötys-himoaan, vaan oli siellä täällä kylässä päästänyt suustaan salakähmäisiä viittauksia tietoonsa tuosta hirveästä tapauksesta, ja sentähden hän nyt oli joutunut tähän peljättävään paikkaan.

"Korkea Oikeus ja Laamanni --" alkoi akka, mutta tuomari keskeytti:

"Tulkaa valalle! Kaksi sormea kirjan päälle".

Tutisten lähestyi Sopo ja ojensi sormiansa pöydälle levitettyjen protokollien yli. Siltavouti tuli avuksi, kaappasi eukon käden kiinni ja työnsi hänen sormensa "raamatun" (vanhan lakikirjan) päälle.

"Minä Sohvia Horonen", sanoi tuomari edellä.

"Niin Korkia Oikeus", vastasi Sopo niijaten.

"Sanokaa jälestä: minä Sohvia Haronen", tiuskasi tuomari.

"Jaa -- niin, jälestä hi, hi, hi", hikerti Sopo itkuun vetävästi; "minä Sohvia Horonen".

"Lupaan ja vannon", jatkoi tuomari.

"Lupaan ja vannon, hi, hi, hi".

"Mitä nauramista tuo on!" ärähti tuomari; "tämä on pyhä toimitus, jos ette siinä käytä itseänne soveliaammin, niin minä ajan teidät ulos ja sakotan. Lupaan ja vannon -- Jumalan ja hänen pyhän Evankeliuminsa kautta --"

Viimein onnistui Sopolle valan lausunta, ja hänellä nyt oli oikein kirkko-muotonsa.

"No mitä te tiedätte tässä asiassa?" kysyi Tybom.

"Antakaa anteeksi herra laamanni, kun olen niin outo tässä Oikeuden istuimen edessä, en ole ikänäni ollut pyytetty, enkä nytkään olisi tullut -- tottahan te olette kuulleet miten kävi tuon minun vainajan --"

"Asiaan, asiaan!" joudutti tuomari.

"Jos ihminen vähänkin liikoja puhuu, niin --"

"Niin ainakin täällä teidän liikoja lorujanne ei suvaita. Mitä muistatte kuulleenne ja nähneenne tässä murha-jutussa -- iltasella vasten kolmatta päivää tätä elokuuta".

Horosen leski nyt kertoi monella mutkalla -- mitkä saattivat Tybomin epätoivossa raapimaan päätänsä -- samaa, mitä tiedämme hänen yhtymisestään Sota-Matin vaimon kanssa.

"Minä ajattelin heti", lopetti todistaja, "että kyllä kohta jotakin hirveätä tapahtuu; se oli paholainen joka huusi taas uhrin valtakuntaansa. Ja seuraavana päivänä kuulinkin, että Taavi Hannula oli murhannut veljensä".

Tämä todistus oli kohta jännittänyt niinhyvin Varmasen ja tuomarin kuin etenkin Hovilaisen huomion. Varmasen edellyttämiset murhan tapahtumisesta eivät pitäneet ryhtiänsä. Jooseppi ei ollut äkki kolauksesta kaatunut ääntäkään antamatta; hän oli sitä ennen huutanut, tappelu ehkä oli ollut murhaajan ja hänen uhrinsa välillä. Siihen oli Hovilainen jo viitannut, ja sen teki luultavaksi myös nuo yhä kiivaammilta kuuluvat äänet ja niitä äkkiä seuraava syvä hiljaisuus. Tuomari havaitsi heti todistuksen tärkeyden sen puolesta, että jos ajankohdat saatiin selville, se voisi melkoisesti enentää taikka vähentää epäluuloa Taavia vastaan. Hovilainen taas ei ennalta tietänyt tästä todistajasta mitään. Hän oli luullut urkkineensa jo kaikki tiedot tarkallensa, eikä viimeiseltä ollut huolinut pitemmältä jatkaa kuulustelemiansa, varsinkaan ei omaa pitäjää ulompana. Niin olivat Horosen lesken viittaukset hänen ohitsensa saapuneet nimismiehen korviin, ja tämä taas ei huolinut niistä Hovilaiselle mainita. Kun täällä todistajat lueteltiin, oli Hovilainen luullut ja toivonut tämänkin vaimon olevan noita vähän tietäviä todistajia, jommoisia useimmat muutkin olivat.

"Mitä te puhutte paholaisen huutamisesta", sanoi tuomari; "Jooseppi se oli joka huusi, ennenkuin hän henkensä heitti.

"Mutta ei se ollut ihmisen ääntä".

"Mitä joutavia! Mihin aikaan iltasella tulitte tuon kallion kohdalle, jonka luota huuto kuului?"

"Kyllä se oli hyvän aikaa jälkeen päivän laskun".

Lautakunta todisti, kysyttyä, että "melkeittäin menee tunti venhe-matkaan Vipakoskelta Hannulan ranta-kalliolle". Hovilainen oli sanonut saapuneensa Rossin-rotkolle yhdentoista aikana iltasella.

"Kello kymmenen ainakin siis todistaja tuli kallion kohdalle", sanoi tuomari. "Te Hovilainen olette sanonut, tulleenne sinne paljon myöhempänä, yhdentoista aikana".

"Jaa minäkö", vastasi Hovilainen vitkallisesti. "Niin taisin sanoa, mutta en sitä tarkallensa tiedä -- ei sattunut sillä kertaa kello mukaan (hän helisti vahvoja, valekultaisia kellonvitjojaan). -- Jaa, minä tarkoitin, että yhdentoista aikana tulin rantaan, lahden pohjukkaan, ja tapasin Taavin".

"No milloin te kallion edustalla olitte?"

"Vähän jälkeenpäin kuin tuo vaimo".

"Siis vähän jälkeen kymmenen, siis meni melkein tunti ennenkuin kallion edustalta elikkä niemen nenältä pääsitte siihen paikkaan missä Taavin tapasitte".

"Ei niin kauvan -- ja me seisatuimme usein -- salakari oli kierrettävä --"

"Kuinka pitkä se väli on, lautakunta?"

"Korkeintaan kymmenen minuutin matka niemen keskikohdilta lukien lahden perukkaan", sanoi joku lautamies.

Tuomari rypisti kulmiansa Hovilaiselle. Hovilainen oli pulassa ja nypelöi levottomasti kellonperiään.

"Kivikko eli riutta siinä on kierrettävä, kun rantoja myöten soutaa, mutta se on enemmän kallion tuolla puolella", sanoi eräs lautamiehistä.

"Niin, ja sen takanahan me olimme, eikä niemen nenässä, kun murha tapahtui", lausui heti Hovilainen. "Kallion likellä, mutta riutan takana, niin. Riutan kiersimme, ja kuuntelemiseen meni ainakin kymmenen minuuttia -- niin että hyvin puoli tuntia oli väliä siitä, kun näimme Taavin ja Joosepin kalliolla siihen kun tapasimme heidät rantakivikossa. Ei siis ollut ihan niin myöhä kuin sanoin; ei niin myöhällä ihan hyvästi tunnekaan ihmisiä. Mutta ei taas tuo vanha kääppänä tunnissa souda koskelta Hannulan rantaan. Jos oikeus kysyisi häneltä hämärtikö hyvin jo loppumatkalla".

"Hämärti, hämärti", vastasi kohta Sopo.

"Niin, sitä minäkin. Vasta kymmeneltä rupeaa nähtävämmin pimenemään sillä ajalla kesää. Kyllä mahtoi olla noin puoli yhdentoista aika, kun me rantaan tulimme, ja neljänneksen yli kymmenen kun --"

"Kun te ja todistaja kumpikin olitte kallion liki-tienoilla" täytti tuomari.

"No, mutta te Hovilainen olette sanonut, ett'ette ketään nähnyt järvellä".

Hovilainen ei vastannut siihen mitään.

Tuomarin huulille lensi pilkallinen hymy. Hän kääntyi todistajaan:

"Kuinka likellä olitte rantaa?"

"Jokseenkin likellä olin", vastasi Sopo.

"Jokseenkin!" matki tuomari; "mikä se jokseenkin on? Oliko arviolta viisi syltä, kuusi vai kymmenenkö syltä?"

"Enhän minä siinä tiennyt sylittäin arvata -- olisiko ollut parikymmentä --"

"Taikka paljon enemmän", virkahti Hovilainen riemulla, "vähät siitä, olihan siinä Kolusaari meidän välillämme, joka esti näkemästä".

"Kuinka leveä on salmi mantereen ja Kolun välillä?" kysyi tuomari lautamiehiltä.

"Runsas kivenheitto".

"Niin, aina vaan epämääräisiä tietoja" sanoi tuomari kohauttaen olkapäitänsä.

"Salmi onkin eri aikoina leveämpi ja taas kapeampi", selitti eräs lautamiehistä, "juuri tuon luodon tähden; lopulla kesää kun vesi on alhaalla ja luoto näkyvissä, ei ole salmi kuin korkeintaan viisi syltä leveä".

"Näittekö toista venettä järvellä taikka ihmisiä rannalla?" kysyi tuomari todistajalta.

"Ei näkynyt yhtäkään sielua", vastasi tämä.

"Niin, selinhän te olitte Hannulan rantaan ja meidän venheesen päin", sanoi Hovilainen, jonka kasvot taas olivat selkeinä. "Korkea oikeus, minä katselin kaiken aikaa ylös kallioihin päin, me pysähdyimme toisinaan kuuntelemaan noita ääniä, silloin kai tuo vaimo oli likellä rantaa, ja kun käännyin taas järveen päin, oli hän jo päässyt Kolusaaren taakse. Aivanhan se on luonnollista".

"Ja juuri silloin oli hätähuuto kajahtanut", sanoi tuomari. "Te Hovilainen olitte aina vähän päästä pysähtynyt kuuntelemaan, te kuulitte puhetta rannalta, mutta tuota huutoa ette kuulleet. Aivanko sekin on luonnollista?"