Chapter 4

Aurinko oli mennyt mailleen, sammunut viimeinen rusko Kokkomäen kuusien latvoilla. Järvi oli tyyni kuin peili, toisinaan vaan hiljainen tuulahdus veti valkoisen viivan kirkkaasen vedenpintaan. Savuja nousi talojen puolelta, lehmät kalistelivat kellojaan tarhoissa, lavakärryt rasahtelivat kivisillä kujilla. Päivä oli päättynyt, ja päästiin nyt kodin majoihin.

Kerttu viserti lepistössä, haukirastaat livertelivät männikössä, ja samoinkuin lintuset lemmen liverryksiä vaihettivat, samoin kuiskaili myös kaksi ihmis-sydäntä tänä ihanaisena iltana lemmen kuiskeita toisillensa.

Taavi ja Anna olivat lehdikossa rannalle vievän polun poskessa.

"Taavi, oleppas siivolla -- muuten juoksen tieheni heti", sai Anna sanotuksi ja koetti irroittaa itsensä sulhasensa käsistä.

"Jos pääset, se on toinen asia", vastasi Taavi.

Ja Anna ei päässyt.

"No, ei nyt taas tule aikaan sinun kanssasi", toruskeli Anna; "kuule", jatkoi hän kiireesti ja uteliaasti, "puhuppas nyt isännän käynnistä teillä. Mikä hänet teille saatti?"

"Istukaamme näin, niin puhun". Hän otti Annan polvellensa, istuutuen sammaleiselle kivelle polun reuna-pensastossa; Anna ei huolinut pitemmältä riidellä. Taavi alkoi: "Hovilainen kävi meillä. -- Hiljaa, kuka tulee --"

He kyyristyivät ja tirkistivät lehdistön läpi.

"Joppi se vaan on", kuiskasi Taavi, "ja humalassa taas, sen näkee jo kaukaa".

"Voi kun minä pelkään tuota Jooseppia", sanoi Anna kun Jooseppi oli ohitse mennyt; "minä juoksen aina pakoon kun hän vastaan tulee".

"Hm! pelättäviä toisinaan ovatkin nuo hassunsekaiset", sanoi Taavi, "mutta tämäpä tavallisesti on niin päissään, että pikkusormella syöksee hänet ojaan. Eikä tuo edes viinaan kuole. Kyllä ei hänestä isoa vahinkoa olisi. Hän varastaakin, kun ei muuten pääse tuhlaamaan meidän varojamme viinaan. Tänään on kadonnut äidin hopeainen kello, ja kuka senkin on vienyt muu kuin Joppi".

"Ai ai, emännän sievä hopeakello!" päivitteli Anna.

"Kyllä minä kohta häntä kovistelen tuosta kellosta", sanoi Taavi. -- "Jaa, Hovilaisen käynnistä alotin -- no, Hovilainen kävi meillä, ja arvaappas millä asialla".

"Sano pois, en minä osaa arvata".

"Naimiskauppaa hieromassa minun ja Lydian välillä. Mitäs siihen sanot?"

"Mitäs minä siihen sanoisin", vastasi Anna vähän nolosti. "Ota vaan Lydia, joka on niin arvokas ja mahtava. Mitäs minä olen hänen rinnallansa! Mutta en minä jouda tässä istumaan, minun täytyy tehdä luutia, ett'en tyhjin käsin tule kotiin".

Hän yritti nousta pois, mutta Taavi taas veti hänet istumaan.

"Älähän kiirehdi, tehdään sitten yhdessä", sanoi Taavi. "Kuulehan, minä en ollut ensin kotona, enkä siis tarkoin tiedä, mitä he isäni kanssa puhelivat; mutta kun tulin sinne, niin sanoin heti suoraan, että Annan minä tahdon, enkä Lydiaa".

"Voi sinua, mitäs sitä siinä menit sanomaan", virkkoi Anna huolestuneena ja iloisena samalla. "Ilmankos hän oli niin vihainen minulle, että oikein hirvitti. Herran tähden, hän pieksäisi minut, jos hän tietäisi että nyt istun tässä sinun sylissäsi".

Hän hyppäsi erilleen Taavista, ja rupesi ahkeraan vastaksia taittamaan, johon työhön Taavikin yhtyi.

"Mutta kyllä tuo Hovilainenkin on hullu, ja sulasta ylpeydestä", jatkoi Taavi. "Hän sanoi minulle, ett'en minä saa Annaa enkä Lydiaa, ja haukkui vielä päälliseksi. No, hänen kanssansa ei auta pitemmältä puheleminen, enkä minä rupea nöyristymään hänen edessänsä. Toivonpa saavani sinut ilman hänettäkin. Kyllä me tiedämme lait ja asetukset tässä kohdassa, isäni ja minä; koska hän ilman syyttä estää avioliittoa, niin voidaan oikeuden kautta pakoittaa hänet suostumaan, ja hän vetää sakkoa vielä sitten".

"Herranen aika!" huudahti Anna. "Käräjiinkö tässä vielä pitäisi joutua. Ennen olen naimatonna kaiken ikäni".

"Pahimmassa tapauksessa täytyy meidän odottaa kunnes tulet täysiaikaiseksi", sanoi Taavi.

"Luovu sinä minusta", sanoi Anna huoaten; "saathan sinä paljon parempia ja rikkaita tyttöjä".

"En luovu!" huusi Taavi. "Milloin sinä täytät kahdeksantoista?"

"Ensi Marraskuun seitsemäntenä päivänä".

"Siis lähes puoli neljättä vuotta vielä. Mahdottoman pitkä aika -- mahdotonta odottaa!" huokaili Taavi. "Ja jos sillä aikaa joku toinen sinut vie minulta, mikäs minulle silloin tulee eteen; en uskalla ajatellakaan sitä onnettomuutta".

"Hm! Kyllähän kaikki minusta köyhästä huolisi, -- ja minä heistä", virkkoi Anna nirppasesti.

"Tiedänpä minä että kauppamies Sivelin on sinuun rakastunut", sanoi Taavi ja katseli tarkasti Annaan.

Anna käänsi kasvonsa pois ja nauroi.

"Jaa, naura sinä", sanoi Taavi synkistyen.

"Sivelin on niin korea ja säädyllinen mies", sanoi Anna naurusuin ja katseli Taavia viekkailla silmillä.

"No mene sitten Sivelinille, koska niin näyt häntä rakastavan", virkahti Taavi kiukkuisesti. "Semmoiset ovat tytöt. Luota niihin".

Anna vaan nauroi.

"Nauraa pitää sinulle, Taavi, kun olet tuommoinen narri. Semmoisia olette te pojat, niin itsekkäitä, että jota te kerran sanotte rakastavanne, hän ei muka saisi kertaakaan enään katsahtaa toiseen mieheen. Kuinka monta kertaa oletkaan kuullut sen, että sinua minä rakastan aina hautaan asti, ja kuitenkin epäilet".

"Mitäs sitten narraat minua epäilemään, Anna -- armas, ainoinen tyttöseni".

Hän taas likisti Annaa rintaansa vasten.

Anna sieppasi vastakset ja heitti häntä niillä.

"Nyt minun pitää mennä kotiin. Mutta muista Taavi, ei hiiskaustakaan kenellekään, että täällä tapasit minua".

Taavi jäi yksin, seisoi vähän aikaa ajatellen, katkoen ja kierrellen varpua käsissään ja astui sitten tielle.

* * * * *

Samalla aikaa kun Anna ja Taavi keskenänsä kuiskailivat lehdikössä, istui Hovilan isäntä poikansa kanssa ongella Mertalahdella.

Ei ollut kala-onnea ukolla tänään, mutta siitä hän ei näkynyt väliä pitävän. Synkeissä ajatuksissa hän istua kökötti onkivapa kädessä, eikä huomannut, että aurinko jo aikoja oli laskeunut ja kotiin nyt viimeinkin olisi lähdettävä.

Kateus ja ylpeys olivat uskollisia liittolaisia tämän miehen luonteessa. Ne määräsivät hänen kaikki tekemisensä ja jättämisensä. Hän kadehti kaikkia, jotka jollakin tavoin olivat häntä etevämpiä, ja koetti aina päästä toisten edelle. Mutta ylpeys ohjasi hänet väärälle tielle, mikä tosin alusta näytti vievän perille, mutta todella vei vaan kauemmaksi onnesta. Yhteen aikaan olisi luullut häntä suureksikin pohataksi pitäjässä. Hänellä oli runsaasti rahoja, häntä nimitettiin patroonaksi, hän piti vieraanvaraista taloa ja seurusteli herrain kanssa sitä innokkaammin kuta enemmän nämät hänen kukkaroansa keventelivät. Vähät siitä! jos maksoi niin maittoikin. Olla päältäpäin herran kaltainen ja herrana pidetty: siinä seisoi Hovilaisen mielestä kansan koroittaminen ja sivistys. Tällainen halu tavataan useinkin, ja yhdessä sen kanssa -- kummallinen vastakohta! -- tuo vanha viha herroja vastaan. -- Maanviljelys, talonpojan oikea vaikutusala, jäi Hovilassa takapajulle vuosi vuodelta, velkoja kasvoi kasvamistaan, ja ystävät rupesivat samassa määrässä vähenemään. Herrat arvelivat: vaikk'ei tuo ole oikea talonpoika, ei hän kumminkaan ole sillä sivistyksen kannalla että häntä herrasväkeen voisi lukea. Pysy alallasi äläkä meitä kiusaa! Semmoisia kiitoksia ajattelivat ihmiset, odottaessaan vielä viimeisiä pitoja. -- Niin kääntyi asiat. Hovilaisen olisi pitänyt samalla kääntyä ahkeruudella taloaan viljelemään ja alkamaan uutta, yksinkertaista elämää. Ylpeys kumminkin kielsi: mitä ihmiset sanoisivat, he nauraisivat ja pilkkaisivat häntä; kyllä entistä elämää on jatkettava, vaikka millä keinoilla. Ennen hävitä kuin hävetä! Yksi noita keinoja oli Lydian naittaminen rikkaalle miehelle. Mutta mistä semmoisen otti? Lydia oli jo kuudenkolmatta vanha, eikä kuulunut soveliasta herras-sulhasta. Pitikö tyytyä talonpoikaisiin tässä kohdassa? Kauvan tinkaeli Hovilainen ylpeytensä kanssa, ennenkuin asian päätti. Omasta mielestään alensi hän itsensä suuresti ja tarjosi samalla suuren kunnian Hannulaisille, kun ehdotteli naimista Lydian ja Taavin välillä. Ja arvattava siis on hänen vihansa, kun mainittu tuuma meni myttyyn.

Viha oli nyt kiihtynyt laveammalle. Hän ei ollut enää vihoissansa ainoastaan Hannulaisille, vaan myös omalle perheellensä, itselleen ja koko maailmalle. Miks'ei Miina estänyt minua menemästä, koska hän kuitenkin oikein arvasi miten piti käydä? Muuten, jos Miina ja Lydia olisivat olleet paremmin minun puolellani ja edistäneet minun tuumiani, niin olisi toisin käynyt. Kyllä nyt ihmiset nauravat -- nuotkin jotka vielä viimeisiä varojani ahmustavat. Hullu olin kun muutin tänne, koko pesään. -- Mutta mistä nyt on apu haettava? Minun olisi ehkä pitänyt paremmin hillitä itseäni noitten Hannulan moukkain edessä; olisin voinut antaa hänelle Annan, -- onhan tämä sentään olevinaan ottotytär talossani -- sopuun siten kumminkin olisimme tulleet, ja ehkäpä olisin päässyt vetämään edes jotakin etua tuon visukintun rikkaudesta. Vieläköhän voisi asiaa korjata -- mennä muka Hannulaan pyytämään anteeksi -- ja joutua toisen kerran ulosajetuksi --

"Mitäs sinä lurjus tölläilet minuun, niinkuin härkä uuteen konttiin", karjasi hän Villelle ja viskasi onget veneesen; "kiinni airoihin, että päästään kotiin!"

Ville ei odotellut toista käskyä, hän oli jo kauvan pitkäksynyt tätä turhaa istumista ja sentähden suu auki katsellut isäntään, milloinkahan tämän tekisi mieli lähteä.

Venhe viilti vettä hyvällä vauhdilla, kohta päästiin salmesta ulos ja sitten soudettiin pitkin rantaa. Ukko perässä oli taas vaipumassa ajatuksiinsa, kuu hän yht'äkkiä huomasi vastapäätä olevalla rannalla kaksi miestä. Kalliot olivat sillä kohdalla aivan puuttomat, niin että järveltä taisi hyvin eroittaa nuo miehet, jotka kävelivät Rossin-hautaan päin.

"Ketä tuossa kävelee ja heittelee käsiään, katsoppas", sanoi Hovilainen Villelle ja osotti miehiin. "Eikös toinen ole Hannulan Taavi, hänen sillä on ainakin käynti?"

"Hannulan Taavi se on".

"Entä toinen?"

"Jos lienee Joppi".

"Jos lienee Joppi", toisti Hovilainen ikäänkuin itseksensä. "Nyt ne katosivat tuon niemen taakse. No nähdäänhän!"

Soudettiin eteenpäin. Hovilainen luuli kuulevansa ääniä rannalta; hän keskeytti pojan soutua ja kuunteli, mutta ei kuulunut mitään. Poika alkoi taas soutaa, taas kuului puheleminen ja kovemmin, vaikka se hämmentyi airojen loiskeesen; taas käski isäntä olla soutamatta -- mutta ei kuulunut mitään. "Piru heidät vieköön", sanoi Hovila suutuksissaan, "souda pois!" Villeä rupesi kammottamaan; tässä oli se kammottava paikka, ja yö oli tulossa. Jos lienevät olleetkin kummituksia nuo miehet, joita he olivat luulleet Taaviksi ja Jopiksi!

Nyt päästiin niemen ohitse, mutta samassa taukosi poika soutamasta ja tuijotti rantaan, silmät pyöreinä päässä.

"Tuolla nyt ovat", virkkoi hän hätäisesti; "mutta kyllä ne ovat kummituksia".

"Älä lörpötä, souda pois!" tiuskasi isäntä.

"Toinen on pitkällään, toinen pystyssä -- nyt ovat molemmat kyykkysillään", kertoi poika pelon painamalla äänellä.

Kummallinen ajatus iski Hovilaisen päähän: veljenmurha.

Hän katseli kiinteästi rantaan.

"Käännä, mennään sinne!" huusi hän Villelle.

"Älkää menkö! Eihän sinne hirviä mennä", esteli Ville.

"Suu kiinni, ja tee niinkuin käsken".

Vastahakoisesti totteli Ville ja kohta venhe tärähti ranta-kivikkoon.

Paadella makasi kuolleena, kuten ensi silmäykseltä taisi päättää, Jooseppi, ja vieressä seisoi Taavi, yhtä kalpeana kuin ruumis hänen jalkainsa juuressa.

Hän oli laahannut hengettömän ruumiin ylemmäksi, aivan kallionrintaan kiinni, eikä ollut huomannut lähestyvää venettä, ennenkuin se oli pari syltä rannasta. Puhumatta hän tuijotti tulijoihin.

"Onko Jooseppi kuollut?" kysyi Hovilainen veneestä astuessaan.

"Kuollut on", vastasi Taavi käreällä äänellä, "kaiketi lienee pudonnut alas kalliolta".

"Kaiketi, sanotte", sanoi Hovilainen lähestyen ja ankarasti katsoen hänen silmiinsä; "ettehän te tarkemmin sitä tiedä, vaikka yhdessä kävelitte".

"En minä hänen kanssansa kävellyt", vastasi Taavi.

"Ettehän te kävelleet hänen kanssaan", toisti Hovilainen pilkallisesti. "Tietysti olette aivan syytön hänen kuolemaansa. Oletteko tänne uineet vaiko lentäneet?"

"Mitäs tuo tolkuton puheenne merkitsee?" kysyi Taavi jyrkästi.

"Se merkitsee", vastasi Hovilainen juhlallisesti, "ett'ei Jumala salli rikoksen peittyä eikä jäädä rankaisematta, se merkitsee että te olette veljen-murhaaja, se merkitsee että tässä on kaksi vierasta-miestä teitä vastaan, jotka --"

"Vaiti isäntä!" huusi Taavi. "Te vihaatte minua -- vaikka varsin vähästä -- sen tiedän -- mutta ylen kauhean syytöksen rohkenette nyt nostaa minua vastaan. -- Pois täältä, jumalaton herjaaja -- ja olkoon viha meidän välillämme, koska niin olette tahtoneet."

Taavi puisti nyrkkiä hänelle ja astui askeleen häntä vastaan.

"Älä tule likelle, verinen poika!" huusi Hovilainen peräytyen paadelta ja katseli kiviin veden reunalla, joista jotkut näyttivät verittyneiltä. Vasemmalla kädellään torjuen Taavia vastaan, oli hän hakevinaan niistä puolustusasetta, potkasi niitä paikoiltaan ja järveenkin mitkä sai. Sitten astui veneesen ja käski Villen soutaa kotiin.

"Ville, pane mieleesi se, että tuo Taavi uhkasi minutkin murhata", sanoi hän pojalle, ja huusi lähtiessään Taaville: "Rautoihin tuommoinen mies on omansa!"

"Mutta onkohan Taavi sen tehnyt", sanoi Ville.

"Pölkkypää sinä. Vast'ikään näimme Taavin ja Joosepin kulkevan pitkin rantaa, ja kuitenkin arvelet sinä tyhmyydessäsi: onkohan Taavi sen tehnyt. Mutta kuuleppas nyt tarkkaan mitä minä sanon. Tässä asiassa tulet sinäkin tutkinnon alle, muista silloin oikein käyttää kieltäsi. Jos siinä esiinnyt tavallisilla typeryyksilläsi, niin minä annan sinulle selkään ja ajan sinut mieron tielle; mutta jos tahdot tietää miten sinun tulee puhua, niin anna minun neuvoa itseäsi sanasta sanaan. Siihen asti ole vaiti, muista se!"

"Voi, voi, enhän minä tiedä tähän mitään".

"Tiedät mitä tiedät, nähdäänhän. -- Vielä tänä iltana annan tiedon nimismiehelle. Hae ha'asta Virkku niinpiankuin kotiin pääsemme. Mutta souda riskisti nyt valkamaan, sieltä on kyllin vielä kiipeemistä vastamäkeen".

VI.

"Jumala armahtakoon minua viheliäistä ihmisparkaa, kurja olen ja kurjemmaksi käyn, kun kaikkia hirmuja saa kokea tässä murheen laaksossa", päivitteli Horosen Sopo Sota-Matin vaimolle, joka tuli vastaan tien-risteyksessä, juuri kun Sopo oli menossa hänen pakeillensa. "En ole elänyt ennen niin hirveätä yötä kuin tuo viimeinen; valvonnut olen ja huonoksi käynyt, että tuskin voin saada jalkojani liikkeelle. Mennä yönä on taas tapahtunut jotain kauheata tuolla haudalla, kyllä siitä kohta saamme kuulla".

"Mitä, mitä se olisi; tosiaan, te olette ihan kipeän näköinen; mikä teille on tullut, sanokaa!"

"Niin, teillehän minä olin tulossa -- koetin retostella kristittyjen ihmisten luokse, kun kotona ei ole muita kuin kummituksia minun poloisen seurana. No, kuulkaahan! Eilen kävin Vipakoskella jauhattamassa viimeiset vähät jyväni. Siellä yhtä toista puheltiin; minä kun niin harvoin pääsen ihmisten kanssa pakeille, niin puhelen sitten mielelläni vähän enemmän, ja myllärin vaimo aina tietää niin paljon uutta. No, siinäpä kului iltaa, niin että päivä oli laskeutunut, ennenkuin taas olin järvellä. Minä olin jokseenkin hyvällä mielellä, eikä soutu tuntunut kovin raskaalta, vaikka näin olen raihnainen. No, siinä soudin ja soudin ja luulin tulleeni jo aivan likelle kotirantaa. Mutta katso kummaa, kun taakseni kurkistin niin olin ihan likellä Rossin-hautaa, jota muuten aina kartan kuin kuolemata. Niin, siinä olin -- ja kyllä se oli vainaja joka veti minua sinne, sitä olen kaiken yötä aatellut. No, minä käännyin pois mitä pikemmin taisin, mutta juuri kun niemen kohdalla olin -- voi hyvä Jumala, vieläkin värisen -- niemen kohdalla niin, rääkyi jälkeeni jokin niin hirmuisesti, että veri seisahtui suonissani. Ei se ollut ihmisen ääni, kyllä se oli miesvainajani henki joka huusi minua, taikka paholainen joka kutsui uuden uhrin valtakuntaansa".

"Herra varjelkoon meitä, mitä hirvittäviä puhutte!" virkahti Sota-Matin vaimo, lyöden käsiänsä yhteen. "Jaa, jaa, ei kaksi kolmannetta mene; kenen onnettoman vuoro taas lienee".

"Ei se hyvin kova huuto ollut", jatkoi Sopo, "mutta muuten niin eriskummainen ja kamala, että sitä kuolinhetkeeni asti muistan. No, minä säikähdyin niin että menin pyörryksiin, enkä vieläkään ymmärrä miten jaksoin soutaa kotiin asti. En hirvinnyt vilaukseltakaan katsahtaa koko rantaan. No, kotiin tulin, mutta yöllä en saanut unta silmiini, en sen vertaa että olisin vähänkään nukahtanut. Kaiken yötä kaikui korvissani tuo huuto, minusta oli kuin olisi vähän päästä ovi auennut, mutta en uskaltanut jäsentäkään liikauttaa vielä vähemmin sinnepäin katsoa: se oli surma, joka minua haki. Voi, voi kuitenkin, mitä kaikkea pitää viheliäisen ihmisen kokea!"

"Jaa, jaa, älkää muuta sanoko!" myönsi toinen. "Mutta olikohan tuo kummittelemista ja pahan hengen peliä vaan, vai lieneeköhän mikä murha -- kuka tuossa tulee -- Herran tähden -- lautamies on toinen -- varmaankin tulevat meidän mökkiin -- Matin kimppuun ehken, kukas sen tietää. Minun täytyy juosta kotiin".

"Piiloon minäkin menen", kuiskahti Sopo, "minä kun pelkään oikeuden miehiä ja käräjää niinkuin kuolemata. Älkää kenellekään sanoko mitä teille puhuin".

Ja kumpikin katosi eri haarallensa.

* * * * *

"Nyt on murhe ja onnettomuus astunut meidän rauhalliseen kotiin", sanoi Lotta vesissä silmin Joosepin kuoleman jälkeisenä aamuna.

"Älähän eukkoseni ole niin pahoillasi. Eihän tässä vielä ole hätää, vaikka te vaimoväki aina olette niin liika tunnollisia. Vähät tuosta Hovilaisen häijystä syytöksestä; kyllä Taavi pian puhdistaa itsensä siitä".

Niin lohdutteli Timo vaimoansa, astuessaan edes takasin tuvan lattialla; mutta murheellinen muotonsa todisti hänen sanojansa vastaan.

"Pahuudella on suuri valta maailmassa", sanoi Lotta ja nyykytteli päätänsä; "ja kyllä minä vaan pelkään että meidän onnettomuudeksemme ja perikadoksemme tämä tapaturma kääntyy. Voi Herra Jumala! mikä tässä tuleekaan meille eteen -- Taavin panevat vankeuteen, kenties tuomitsevat Siperiaan -- voi, eiköhän olis parasta että hän heti lähtisi pakoon, vaikka Ameriikkaan -- onhan siellä --"

Hm, hm! kuului yskiminen ovelta, ja sisälle astui nimismies Varmanen, hänen seurassaan pari lautamiestä ja Hovilan isäntä. Oven auetessa näkyi porstuassa vielä joitakuita uteliaita.

"Hyvää päivää!" tervehti Varmanen totisena. "Täälläpäin on tapaturma sattunut, ja koska siihen, kuulen ma, yhtyy joitakuita erinomaisia kohtia, niin olen kiirehtinyt virkani puolesta pitämään tutkimusta. Onko vainajan ruumis täällä missä?"

"Kotiin sen kuletimme yöllä, ja tuolla se on nyt majassa", vastasi Hannula.

Sinne mentiin.

Hätähätää valmistetuilla paarilla lepäsi Joosepin ruumis. Kasvot olivat puhdistetut verestä ja silmät ummistetut; ei ollut nyt kasvoissa mitään kovin hirvittävää, suu vaan vielä oli kuoleman väännyksissä. Vammoja ei ollut muodossa paitsi oikianpuolisella ohimolla, mikä näytti pahasti raastetulta. Ruumiin päällä oli vanha harmaa takki, mikä paikkapaikoin oikialla oli aivan läpi veristynyt, ja tummemmat pumpuliset housut, lahkeet saappaan-varsissa.

Paarien ympärille oli hioutunut paitsi oikeuden-miehiä kaikki Hannulan väki ja koko joukko uteliaita.

"Mitä teillä, Taavi Hannula, on tässä asiassa sanomista?" kysyi äkkipäätä Varmanen ja katsoi samalla terävästi Taaviin, joka vaaleana ja synkkänä seisoi taaempien rivissä.

Taavi säpsähti ja katsahti vähän epävakaisesti ympärilleen.

Hovilainen heitti häneen ilkeän, ilkkuvan silmäyksen.

"Kunnioitettava vallesmanni", alkoi Taavi, kooten mieltänsä, "te olette tänne tulleet tuon hyvän naapurimme Hovilaisen toimesta. Tiedänhän minä, että hän teille on syyttänyt minua murhasta muka, mutta toivon kuitenkin, ett'ette te, enemmän kuin kukaan muukaan, joka minun tuntee, taida silmänräpäykseksikään sitä todeksi uskoa. Tuon syytöksen lykkään tässä heti takaisin, ja Hovilaista vastaan nostan --"

"No, jättäkäämme sikseen mitä se taikka se uskoo", keskeytti Varmanen vakavasti ja samalla sävyisesti, "ja pysykäämme itse asiassa. Milloin, minkätähden ja miten menitte illalla tuonne niin sanotulle Rossin-haudalle? selittäkää ne kohdat lyhyesti ja puhtaasti".

"Taisi olla noin yhdeksän aika illalla, kun läksin rantaan kävelemään", selitti Taavi. "Haudalle kun tulin --"

"No, no, odottakaas! Missä tarkoituksessa te menitte rantaan?" kysyi nimismies.

"Ilman vaan, kävelemään", vastasi Taavi, katsahtaen alas.

"Väsynyt työmies kävelemään, kyllähän se kuuluu uskottavalta", virkahti Hovilainen.

"Olitteko yksin?" jatkoi nimismies kysymyksiään. "Olitte, no. Näittekö Jooseppia, oliko tämä ennen teitä mennyt samaa tietä vai tuliko hän jälestä?"

"Näinhän minä hänet; hän tuli jälestäpäin".

"Tapasitteko sitten kävellessänne toisianne ja puhelitteko keskenänne?"

"En minä muuta kuin näin hänet, niinkuin sanoin".

"Missä?"

"Tästä vähän matkaa viidakossa".

"Viidakossa! Ette siis silloin tiellä olleet?"

"Minä olin tien poskessa kun Joppi meni sivutse. Sattuuhan sitä poikkeemaan mihin milloinkin", vastasi Taavi jokseenkin maltittomasti, sillä hänestä rupesi käymään tuskalliseksi tämä tarkka kyseleminen.

"No, piiloon siis poikkesitte", puuttui Hovilainen taas puheesen.

"Minun tässä on tiedustaminen, odottakaa te kunnes teiltä mitä kysytään", kääntyi Varmanen, nuhdellen, Hovilaiseen. "Sattumoisiltako siis poikkesitte viidakkoon?" kysyi hän Taavilta taas.

"En suinkaan minä Joosepin tähden sinne poikennut", vastasi Taavi kärtyisesti.

"No minkäs tähden?"

"Ilman vaan".

Hovilainen naurahti.

"Puhukaa suoraan ja selvään, jos mielitte päästä epäluulosta että varsin menitte piiloon", lausui Varmanen. Rantaan läksitte kävelemään, vaan tien poskeen poikkesitte. Kauvankos viidakossa olitte?"

"Sano nyt, Jumalan nimessä, -- teitkö siellä mitä?" voihkasi Lotta, väännellen käsiänsä.

"No suoraan sanoen, minä taitoin vastaksia", vastasi Taavi, joka silminnähtävästi oli vähän hätääntynyt, sillä hänen äsken kalpeat kasvonsa rupesivat hehkumaan.

Hovilainen purskahti pilkkanauruun: "miehen työtä tosiaan, illan ratoksi! Olisi toki luullut Taavi Hannulan, joka on olevinaan niin viisas, voivan paremmin sommitella puolustusta itselleen".

"Teeskentelemätön totuus kuuluu usein vähemmän uskottavalta kuin taiten tehty valhe", sanoi Hannulan Timo tyynesti.

"Vastaksia taitoitte; oliko teillä mitään asetta mukananne?" jatkoi nimismies, luoden silmäyksensä kuolleen vammoihin.

"Ei muuta kuin puukko".

"Oliko Joosepilla asetta, näittekö?"

"Ei hänelläkään ollut".

"Näkikö Jooseppi teidät?"

"El".

"Hän meni sivutse; no, ja te nyt hänen jälestänsä?" kysyi nimismies pyörittäen kynäänsä.

"Sitte minä en nähnyt häntä elävänä enää. Hovilainen on vallan väärässä, kun luulee nähneensä meidät kalliolla yhdessä. Haudalle kun tulin --"

"Oho, oho, nähdäänhän!" sanoi Hovilainen.

"Jatkakaa kertomustanne, Taavi", sanoi nimismies.

"No rotkolle kun tulin, huomasin Joosepin ruumiin alahalla".

"Joosepin ruumiin, sanotte", keskeytti nimismies. "Mitenkä te heti tiesitte että se Joosepin ruumis oli?"

"Enhän minä heti tiennyt, sitten näin", oikaisi Taavi vähän hämillänsä.

"No entä sitten?"

"Sitten toin sanan kotiin, ja sitten tuotiin ruumis tänne".

"Ja siinä sitten kaikki mitä tiedätte", lausui Varmanen. "Ei se hyvin paljon ole, se on varma. -- Mitä teillä Rossin rotkolle asti oikeastaan oli tekemistä? -- ja yksin tallustella pitkin rantoja puoleen yöhön asti. -- Tuntuu melkein siltä kuin salaisitte jotakin. Mutta olkoon se oma vahinkonne; sen vaan sanon, että jos ette oikeudenkaan edessä anna tyydyttävämpiä tietoja, voipi teille käydä huonosti. Onko Ville Savolainen täällä?"

Renkipoika Ville Savolainen astui esille joukosta.

"Näitkös Taavi Hannulan illalla kävelevän kalliolla?" kysyi Varmanen.

"Näin ja tunsin heti", vastasi Ville.

"Oliko hän yksin?" jatkoi nimismies.

"Ei, rinnan kulki Joppi", vastasi taas Ville aivan valmiisti.

"Ja Hovilainen päättää samaten", kääntyi nimismies Hovilaiseen.

"Aivan niin!" oli vastaus.

"Te kuulette, Taavi!" sanoi nimismies.