Chapter 3

"Kuka lienee hänen päähänsä pannut nyt viimeisinä aikoina että hänellä on oikeutta tähän taloon ja minun omaisuuteeni, ja siitä hän on vielä kummallisemmaksi käynyt, aivan niinkuin miettisi kostoa, kun häneltä muka pidätetään hänen oikeutensa, Eihän minulla tieteni ole vihamiehiä, mutta vihamiehen tekoa se on, että tuolla tavalla heikkopäistä yllytellään minua ja minun perhettäni vastaan. Sanokaa nyt, herra rovasti, olisiko se oikeuden ja kohtuuden mukaan, suoda tuolle kunnottomalle Joosepille samat oikeudet kuin Taaville, josta taas minulla tähän asti on ollut iloa, apua ja kunniaa; vaatiiko oikeus ja kohtuus, että Jooseppi minun kuoltuani saa perinnöstä puolen, minkä hän kuitenkin kohta on tuhlaava turhuuksiin ja viinaan?"

"Kertomuksenne on ikävä todellakin", sanoi rovasti. "Jumala rankaisee -- mutta Jumala voipi myös kääntää kaikki vielä parhain päin. Te pyydätte minulta neuvoa, ja minä annan sen teille ystävänänne ja opettajananne. Jooseppi on kuten tunnustatte, teidän lapsenne ja siis saapa teidän isällistä huolenpitoanne. En epäile siitä, että olette koettaneet kasvattaa häntä hyväksi ihmiseksi, mutta jos siinä ei ole ollut onnea teillä tähänasti, älkää sittenkään vielä ottako kättänne hänestä. Älkää tuskastuko, koettakaa väsymättä nöyryyttää hänen kovaa sydäntänsä ja parantaa häntä opetuksilla ja kehoituksilla hyödyllisiin toimiin, Ei kukaan ole liian vanha oppimaan. Ja jos viimein hänen mielensä muuttuu ja hän paranee kelpo ihmiseksi, silloin muuttuu mikä nyt on rangaistus teille siunaukseksi, ja silloin voisitte myös suoda hänelle suuremmankin osan maallisesta hyvästänne, kun tiedätte että hän siitä lähtein on omaisuutta kartuttava eikä tuhlaava. Mutta mitä muuten asian aineelliseen kantaan tulee, niin olemme velvolliset noudattamaan lakeja, mitkä ovat säädetyt järjestetyn yhteiskunnan ylläpitämiseksi, ja niiden mukaan on Taavi teidän oikea perillinen, jonka oikeuksia teidän on etupäässä katsominen ja varjeleminen. Niin on minun ajatukseni tässä asiassa; valaiskoon Jumala teitä näkemään mitä itsekussakin kohdassa erittäin on soveliainta. Ja milloin tilaisuus sattuu, lähettäkää Jooseppi pappilaan, niin voimme kahden käydä häntä parantamaan".

"Kiitoksia, hyvä rovasti; ei rovastin tykö turhaan käänny", sanoi Hannula. "Koettakaamme siis vielä; josko hän paranee, se on Jumalassa. Kun toki saisi hänet tuosta juoppouden paheesta pois, mutta täällä on meillä niin häijy naapuri tuossa Onkamon metsässä".

"Jaa Sota-Matti elikkä Matts Sot, entinen kaartilainen. Vai hänen kanssansa Jooseppi kumppanustelee?"

"No hänen. Ja kolmannen kumppanin saivat eräästä laiskurista, jonka minä panin pois palveluksestani".

"No, toivokaamme että viinamestari kohta tulee kiini taas, se olisi kolmas kerta ja sitten hänestä vähäksi aikaa päästään. Ei se ole kumma jos ette huolisi sotaväestä, kun on teillä tuo Matti esimerkkinä". -- "Mutta nyt", jatkoi rovasti nousten, "nyt on aika lähteä --"

"Älkäähän rovasti kiirehtikö, tässä juuri tuo Lotta kahvia".

Emäntä astui sisään ja tarjosi kahvia.

"Hovilassa taisi olla pidot eilen. Olitteko siellä?" kysyi rovasti, kierrellen lusikkaa kahvikupissaan.

"Minä olin siellä", vastasi emäntä. "Timo ei käy juuri koskaan kestissä, ja Taavi oli kaupunki-reissulla".

"On Hovilainen minuakin monesti pyytänyt pitoihinsa", sanoi rovasti; "mutta minä en voi hyväksyä ylellisyyttä ja ylpeätä elämää talonpojissa, sentähden en niihin mene. -- Täälläpäin taitaa asua eräs Föhrberg, hän kävi viikon alussa minun luonani; hän sanoi tahtovansa pitää luentoja koulusalissa. Tunnetteko te sitä miestä?"

"Kävihän se toissa päivänä", vastasi isäntä; "suoraan sanoen, ei hän ole minun mieleisiäni miehiä".

"Oli hän eilen Hovilassa", sanoi emäntä; "ja julkesi lastailla ruotsalaisia ja virkamiehiä, niin että minua oikein peloitti".

"Vai niitä hän on miehiänsä", sanoi rovasti. "No, minä vastasin että lupa päästä koulusaliin riippuu siitä, mitä hän tarkoittaa lukea, ja käskin häntä ilmaisemaan sitä ennenkuin kuuluuttaa luennon. Yleishyödyllisistä aineista sanoi hän lukevansa, ja nyt minä melkein arvaan mitä hänen yleishyödylliset aineensa ovat. Parempi kuin että lähteä kuultelemaan mokomain maisterein opetuksia on että talonpoika pyhä-iltoina pysyy kotonansa, Jumalan sana", ja rovasti otti pöydältä Hannulan kotipostillan -- "Jumalan sana ja pyhät kirjat antavat yltäkyllin ravintoa hänen sielullensa. Jumalan sana on meidän paras aarteemme, joka pysyy ijankaikkisesti, huolimatta kaikista Judas Iskarioteista, jotka rahan ja maailman kiitoksen edestä koettavat sitä polkea. -- No, mikään vaarallinen tuo Föhrberg ei taida olla, luullakseni. -- Teidän kirjasta on, näen ma, alkulehti kiskottu pois. Pitäkää kaapissa kirjat, niin säilyvät paremmin".

"Mutta kukahan meidän saarna-kirjaa on ollut repimässä", kummasteli Timo, vastaanottaen kirjan rovastin kädestä. "Eihän tuosta nimikirjoituksesta suurta vahinkoa ollut, itse sen olin sinne kyhännyt".

"Tepä kirjoitatte selvää, säännöllistä käsialaa, vaikk'ette koulussa ole käyneet", sanoi rovasti.

"Taavin kanssahan sitä opettelimme", vastasi Timo hymyillen, "ja aikaapa tuo vei. Työmiehen sormet ovat kankeat ja harassa kuin taikon haarat, ei hänestä tule pikakirjoittajaa kuuna päivänä".

"Kunhan toimeen tulee, hyvähän sekin".

"No niin. Jos sitä taas pienestä oppii, niin mitä poika-nuijain kirjoitus-taidosta on hyötyä? Penkit ja seinät töhertelevät täyteen -- siinä kaikki".

"Naapurinne Antti on, kuulen ma, hyvä kirjoitusmies", sanoi rovasti.

"No kerrassaan. Mutta hän ei olekaan työmies semmoinen kuin me, raa'at talonpojat", vastasi Timo.

"Jaa, kuinkahan meidän Hovilaisen asiain oikeittain lienee?" arveli rovasti. "Vähäsen hän minullekin on velkaa, enkä minä juuri paljon toivo saavani niitä rahoja enää nähdä".

"Minä en tarkemmin tiedä hänen asioitaan", vastasi Hannula; "muutamat sanovat huonoiksi, toiset taas arvelevat häntä vielä varakkaaksi. Minulta hän ei ole lainannut".

"Ei, mutta hyvästi nyt, Timo ja Lotta", sanoi rovasti, kätteli isäntäväkeä ja lähti ulos.

"Hauska on tosiaan käydä täällä Hannulassa. Timo ja minä, me olemme vanhan kansan miehiä, me ymmärrämme toisiamme ja -- kyllä meiltä puhetta riittää, varsinkin kun nyky-ajan turhuudet tulevat aineeksi", puheli ukko noustessaan vaivaloisesti kiesiin. "Jaa, jaa ne nyky-ajan turhuudet -- '_omnia ruunt in pejus_', sanoo latinalainen. Hyvästi, hyvästi!"

"Mitä sanoi rovasti?" kysyi Lotta mieheltänsä.

"En tiedä. Peijakas perii ell'eivät ihmiset parane, siltä se kuului ja sitä se kai merkitsi. Kaikki se rovasti laskettelee latinat ja kreikat".

"Äsken luulin näkeväni Hovilan isännän täällä pihalla", sanoi Lotta.

"Hovilaisen -- mitä hän täältä hakisi?"

"No eikös hän aijo sovintoa sinunkin kanssasi".

"En minä hänelle enkä muillekaan ihmisille vihaa kanna. Mutta luuletko tosiaan että tuo ylpeä --".

Samassa aukeni ovi ja -- Olli Hovila astui sisään.

IV.

Hovilan ja Hannulan isännät istuivat ja tupakoivat Hannulan isossa pirtissä.

Hovilainen oli hyvillä mielin lähtenyt kotoansa, vaan harmistui jo Hannulan pihaan astuessaan, kun näki siellä rovastin kiesit. Hän oli käynnilleen valinnut päivän-ajan, jolloin tiesi naapurinsa levähtävän ruoan jälkeen ja jolloin siis pyytämättä pääsisi tämän kanssa kahden kesken puhelemaan; ja nyt, pahaksi onneksi, sattui sinne kolmas. Hän vilkasi akkunaan. Jaa, siinä oli rovastin pää patalakkineen. Hänen ei haluttanut astua sisään, sillä hän tiesi että rovasti oli alkava taas tavoitella hänen ylellistä elämäänsä, ja Hannulan isäntä oli viimeinen, jonka läsnäollessa hän olisi nuhteita suvainnut. Hän kääntyi siis syrjään, kierteli ulkohuoneita, nousi veräjän ylitse ja tuli niin kiviselle aholle, jossa edes takasin kävellen odotti rovastin poislähtöä. Odottavasta on aika hidas, pienikin viivytys pitkä. Hovilaisen otsa pilvettyi pilvettymistään; ja teeskennellyllä mielihyvällä astui hän viimein Hannulan tupaan. Poistua oli sekin, sillä Hannulaisten vastaanotto ei ollut ensinkään semmoinen kuin Hovilaisen mielestä hänelle oli tuleva, nyt kun hän vuosien perästä kunnioitti heitä käynnillään, Emäntä kiitti eilisestä, isäntä käski istumaan ja tarjosi tupakkaa, vaan ei sanallakaan ilmoitettu ihmettä eikä iloa hänen tulostansa. Kahvia tuotiin ja Timo alkoi harvasanaista puhelua ilmoista ja vuosi-kasvuista, Hovilainen vastasi hajamielisesti ja käänsi puhelun pitoihinsa.

"Jaa, meidän vieraamme olivat hyvin iloisalla tuulella eilen illalla", sanoi Hovilainen. "Vielä viimeiseksi rupesivat avioliittoja puuhaamaan".

"Vai niin tekivät".

"Niin, meidänkään perhettä eivät jättäneet rauhaan. En tiedä ketkä lienevät huhunneet, että Taavi jokseenkin ahkeraan käypi meillä ja että siis jotakin on muka tekeillä. Semmoisia juoru-kontteja ovat meidän hyvät pitäjäläisemme; nähdäänhän, kohta on Lydian nimi joka miehen suussa --"

"Lydian?" keskeytti Hannula, katsahtaen vieraasensa oudoksuvilla silmillä.

"Niin Lydian", jatkoi tämä. "Taavi on tietysti terve-tullut paljon useamminkin -- Lydia ei ole niitä tyttöjä, jotka unhottavat mitä siveys ja säädyllisyys vaatii. Mutta mitäs ilman aikojaan asian jättää niin pitkiin kantimiin. Taavi ja te muut taidatte olla siinä luulossa, että minä ja vaimoni olemme jyrkästi vastaan avioliittoa Lydian ja Taavin kesken. Se luulo on väärä. Koska nuoret rakastavat toisiansa, niin mitä minä muuta siihen, kuin suostun".

Hovilainen naurahti ja hieroi käsiään.

"Hm!" Hannulan isäntä veti pitkän savun piippunysästään. "Minä puolestani luulin, että te jo olette valinneet vävyn -- jopa herras-säädystä".

"Vai niin luulitte, he, he, he! Ei, kyllä se on parasta että itsekukin pysyy omassa säädyssään".

"Siinä sanoitte ihan oikein".

"Niin, ja niin aattelenkin", vakuutti Hovilainen.

"Niin aattelen minäkin", vastasi Hannula. "Mutta juuri sentähden katson parhaaksi, että se tyttö, minkä Taavi vaimoksensa valitsee, on yksinkertainen talonpoikaistyttö, tottunut käymään käsin vaikka mihin talouden toimeen, jopa raaempaankin. Ja sellainen tyttö ei taida olla teidän Lydia".

"No ei, Jumalan kiitos", puhkesi Hovila sanomaan, "ei hän haise navetalta eikä saastuta mitä likelle tulee. -- Mutta kyllä teidän, veikkonen", jatkoi hän, hilliten vihansa kuohua, "täytyy heittää pois nuo peräti vanhanaikuiset mielipiteet; johan nyt kansa muualla sivistyy sivistymistään, miks'ei sitten teillä".

"Jos sivistys on siinä että työ heitetään pois, niin en minä semmoisesta sivistyksestä anna penniäkään", vastasi Hannula tyynesti.

"Mutta mitäs, jos saan luvan kysyä", virkkoi Hovila, mitellen Hannulan isäntää halveksivilla silmillä, "mitäs piioilla ja palkollisilla tehdään, jos isäntäväen tulee ryhtyä joka ryöttään?"

"Missä toimelias talonväki, ja tyttäriä talossa, siinä sujuvat työt ilman piioitta -- missä taas isäntäväki on laiska, siinä ei ole kunnossa talous vaikka olisi piikoja tusina", vastasi Hannula.

"Mitäs tässä joutavia väitämme!" ärähti Hovila. "pitäkäät viisautenne, en minä sitä teiltä kadehti. Sen vaan tahtoisin tietää: onko se teidän täysi tuumanne että olla vastaan sitä, vaikka itse sanon, kunniallista ehdotusta, minkä teille tein; voisitteko todellakin tuottaa meille häpeää ja pilkkaa tyhjäksi tekemällä naimiskaupan, josta ympäri pitäjätä puhutaan niinkuin aivan valmiista?"

"Vaikka suututtekin, täytyy minun myöntää että täyttä totta tässä olen puhunut", vastasi Hannula. "Mitä tuohon häpeään ja pilkkaan tulee, mitä pelkäätte, niin ei meidän siihen syytä ole, että ihmiset tekevät valmista asiasta, joka minun tieteni ei ole ollut alussakaan ja, kuten toivon, jääkin alkamatta".

"No, no, mies", kiukkuili Hovilainen. "Kumminkin kääntyy häpeä teille itsellenne; saarnatkaa vaan viisauttanne ympäri pitäjää, niin saavat ihmiset nauraa. Mitäs minä tulinkaan teitä pidättämään lantatunkiolta, jossa teidän on oikea paikkanne. Taavi on täysi mies puolestansa ja toista mieltä tässä asiassa kuin arvokas isänsä. Nähdäänhän!"

"Taavi on isänsä kodissa ja leivässä", vastasi Hannula, "mutta tehköön kuitenkin omassa asiassaan miten tahtoo. Varoittaa taikka hyväksyä, se on minun tehtäväni, mutta en minä pakoittaisi häntä minun tahtooni taipumaan jos voisinkin. Ja muuten, toivon ma, petytte, kun luulette että Taavin ajatukset tässä kohdassa ovat toisellaiset kuin minun. Voitte mennä kysymään, hän on tuolla tunkiolla hänkin".

Hovilan isäntä otti lakkinsa ja kääntyi jäähyväisiä sanomatta ovelle, kun Hannula virkahti:

"Tässäpä tulee Taavi aivan kuin kutsuttu. Hän kai tulee katsomaan miks'ei minua kuulu työhön".

Hovilainen arveli pikkusen, pitikö toiste puhua Taavin kanssa vai nytkö. Edellisessä tapauksessa jäi Taavi isänsä vaikutuksen alle, jälkimäisessä taas oli nöyryytys kaksinkertainen jos Taavikin oli vastahakoinen; mutta pois se; Taavi on myöntyvä, kenties ihastuksellakin.

"Terve mieheen!" sanoi hän kääntyen Taaviin ja kätteli häntä. "Olin aikeessa mennä kotiin, koska ruokalepo on pidetty ja työ taasen kutsuu, mutta kun juuri satuitte tulemaan niin tahtoisin tietää teidän mieltänne asiassa, mitä tässä isänne kanssa olemme puhelleet ja mikä koskee teitäkin. Me puhelimme naimiskaupoista, ja isänne sanoi suurimman toivonsa olevan, saada oikein raakamaisen miniän -- ha, ha, ha -- hullulta se kuuluu, mutta niin hän sanoi selvillä sanoilla".

"Ha, ha, ha!" naurahti Taavikin. "Mutta eihän se totta mahtanut olla. Ja enköhän minä saane huolta pitää, ett'ei se semmoinen tule".

"No tiesinhän minä!" huudahti Hovilainen ja väänti suutansa hymyyn. "Teidän kaltaisella komealla nuorukaisella pitää olla komea ja sievätapainen morsian. Jos on lupa arvata, niin luulenpa semmoisen jo olevan, eikö niin -- nähdäänhän!"

Taavi nauroi.

"No en minä sitä ihan kielläkkään", sanoi hän, ja jatkoi sitten vakaammin: "Minä olen useita kertoja päättänyt käydä teidän puheillanne, minä olen halunnut saada selvälle kannalle asian, joka yöt päivät on ollut mielessäni, mutta joka kerta on lapsellinen arkuuteni minua pidättänyt. Mutta koska tässä nyt on alku tehty, niin rohkenen ehkä lähestyä teitä pyynnöllä".

"Totta puhuen", puuttui Hovilainen puheesen, heittäen syrjä-silmäyksen Hannulan isäntään, "sitä olen odottanut. Koska muut, vieraat ihmiset, ovat älynneet, niin tottahan minäkin olen älynnyt, että jotain siinä on tekeillä teidän ja Lydian kesken".

"Lydian?" virkahti Taavi, hämillään.

"Lydian ja teidän kesken kysymys on selvillä", kiirehti Hovilainen jatkamaan. "No, ja koska minä tiedän pyyntönne ilman teidän sanomattakin, niin tässä on käsi päälle, ett'en minä pane vastaan. Mutta nyt --"

"Te petytte", huudahti Taavi, tarttumatta tarjottuun käteen, "te petytte tytön suhteen".

"Petyn, sanotte", vastasi Hovilainen harmaankalpeana kiukusta, "itse petytte".

"En minä Lydiaan olisi rohjennut nostaa silmiäni --" alkoi Taavi, vaan ei saanut Hovilaiselta sen pitempää suun vuoroa.

"Ette ole rohjenneet -- no sitähän se oli. Kuulkaahan nyt Taavi".

Hän kun näki, ett'ei äkki-karkauksestaan ollut apua, koetti vielä, eiköhän enemmän aatellessa oikea mies heitä rakkautta, kun varallisuus on kysymyksessä.

"Kelpo poika voipi kyllä rohjeta kosia mahtavintakin talontytärtä; ei siinä hukkaan mennä", ja Hovilainen heitti taas syrjä-silmäyksen Timoon. "No, olemmeko selvillä? Arvelkaa visusti, nuori mies, ennenkuin vastaatte".

"Ei tässä, isäntä, ole mitään arvelemista", vastasi Taavi. "Te petytte tytön suhteen, sanon vieläkin, sillä ei se ole Lydia vaan Anna, jota minä rakastan ja jota pyydän vaimokseni".

"Anna, meidän palvelijamme!" sanoi Hovila pilkallisesti ja ihmetellen.

"Anna, teidän otto-tyttärenne", oikaisi Taavi.

"Vai siltä siis se virsi kuuluu!" -- huusi Hovilainen. "Ja oikein sopivat ovat siihen teidän juhlalliset käyntinne meillä, te kunnon kosija. Tepä vasta kunnon miehiä olette, te arvokkaat Timo ja Taavi Tarkkanen, johan minäkin nyt sen ymmärrän. Kunnon miehen tekoahan se on saattaa minun tyttäreni ja perheeni kaikkein ihmisten puheenaineeksi, ja sitten luopua leikistä. -- Vai piian siis tahdotte. Kuuleppas sinä Taavi, Karja-Evan voit saada, jos Vimpelin Heikin kanssa sovit ja jos se --"

"Kyllä nyt on parasta että lopetatte tuon kauniin puheen ja lähdette", keskeytti Hannulan isäntä.

"Oikein Timo", huusi Hovilainen ja nauraa hekotti vihan vimmassa, "se vielä puuttui. Kuuleppas! kuudettakymmentä käyn eikä vielä tähän asti kukaan ole käskenyt minua ulos. Mutta tuleppas Taavi vielä minun ovistani sisään, kyllä minä sinulle kurssin näytän".

"Voipi se pian tulla teillekin näytetyksi", vastasi Taavi, jonka veri rupesi kuohumaan.

"Huuti, moukka!" karjasi Hovilainen, painoi lakin päähänsä ja kääntyi ovelle, jonka Taavi jo oli avannut.

Vielä kerran mitteli hän julmilla silmillä Timoa ja Taavia, sylkäsi lattiaan, meni ulos ja paiskasi ovea jälessään.

"Siinä se sivistynyt herra Hovilainen, hah, hah, haa", nauroi Hannulan isäntä, kun ovi oli räjähtänyt kiini.

"Aivan hulluhan tuo mies on!" sanoi Taavi. "Mikäs siihen on syynä, ett'ei hän anna Annaa, vaan pakkaa minulle Lydiaansa? Vaikka ei hän sitä kumminkaan enää tee. -- Kummallinen ja ikävä asia tämä on!" lisäsi hän totisesti.

"Herranen aika, mitä ääntä täällä pidettiin", sanoi Lotta, astuen esiin omalta puoleltaan. "En kuullut kaikkia, mutta sen verran tiedän, ett'ei Taavin ja Annan naimisesta nyt tule mitään. Voi, voi kuinka ikävää! Ei teidän olisi pitänyt niin suututtaa Hovilaista; hän kostaa meille sen varmaan".

"Emmehän me tahallamme ole häntä suututtaneet", vastasi isäntä, "hän vaan suuttuu, kun ei kaikki käänny hänen nenänsä mukaan. Hänen ylpeytensä ei suvaitse, että köyhä orpo Anna menee naimiseen, ja oma tytär joutuu kyöpeliin".

Ja Hannulainen naurahti.

"Voipihan Lydia vielä saada senkin seitsemän sulhasta, antaisihan Annan rauhassa mennä Taaville", sanoi emäntä.

"Ei ne niinkään huoli Lydiasta", arveli isäntä, "hän kun ei tahdo olla talonpoikainen eikä taas ole mamselikaan".

"En minä Annasta luovu, se on vissi, vaikka olisi kymmenen Hovilaista vastaan", vakuutti Taavi.

"Hm!" virkkoi hänen isänsä. "Kävi miten kävi, syyttömät me olemme Hovilaisen vihaan. Kostoa sanot pelkääväsi, Lotta; mitäs hän voisi meille tehdä!"

"Häijy ihminen voipi paljon pahaa matkaansaattaa", vastasi Lotta, päätänsä nyykytellen. "Maailmassa on pahalla laveampi valta kuin hyvällä".

"Luottakaamme Jumalaan, ja pitäkäämme Häntä silmäimme edessä niin myötä- kuin vastoinkäymisessä, niin sanoi rovasti äsken. Mutta nyt työhön, tässä on kyllin kauvan turhaan viivytty".

Ja Hannulan isäntä ripusti paremman nuttunsa naulaan, heitti työnutun hartioillensa ja meni Taavin kanssa työhön.

* * * * *

Kiroten kulki Hovilan isäntä kotiin päin.

"Pirun pöllöt! Kopeilevat tyhmyyttään ja raakuuttaan, ja ovat niin rikkaita muka, ett'ei kysytä onko miniä varakas vai kerjäläinen. Tiennevätkö nuo tomppelit minun tilaani? Mutta älä huoli, Timo! Vielä olen pystyssä, ja nähdäänhän kumpiko meistä ennen häviää".

Hän puisti nyrkkiä Hannulaan päin.

"Äh kun harmittaa että tuosta tuli puhe ill --"

Hän jäi suu auki hämmästyksestä, sillä käännyttyänsä havaitsi hän toisen miehen edessään, joka oli tullut vastaan hänen huomaamattansa.

"Ahaa, Jooseppihan se onkin", huudahti hän kun tunsi tulijan.

Tämä oli tavallisen pitkä, hyvin hoikka mies, pari kolme vuotta Taavia vanhempi, vaan paljon vanhemman näköinen. Hänen kasvonsa juonteet olivat säännölliset ja hyvin Timo Hannulan kasvojen kaltaiset, vaan enemmän terävät; sisään-painuneet silmänsä milloin tuijottivat tuikasti, milloin himmenivät ja katselivat tylsästi ja ilman määrättä maailmaan. Niskansa oli vähän koukussa ja käyntinsä epävakainen.

"Voi sinua, kovan onnen kantamaa", sanoi Hovilainen, "meneppäs nyt kotiin kuulemaan miten siellä Taavin naimisista keskustellaan, ja päätetään jättää sinut aivan tyhjäksi mieheksi, vaikka olet isännän poika yhtä hyvin kuin Taavikin.

"Kuka päättää?" kysyi Jooseppi, aivan kuin unesta havahtuen.

"Kukas muu kuin isäsi Timo ja velipuoles Taavi", vastasi Hovila.

"Minä tapan ne", kiljasi Jooseppi, purren hammasta.

"Kyllähän sinussa siihen miestä olisi, löperö", sanoi Hovila, nauraen pilkallisesti.

"Nähdäänhän!" vastasi Jooseppi, Hovilaista matkien.

"Lainatkaa minulle rahaa", sanoi hän sitten äkkiä.

"Rahaa? Minäkö?" vastasi Hovila. "Ei minulla ole rahaa, pyydä isältäsi".

"Kyllä minä takasin maksan", vakuutti Jooseppi.

"Kyllähän minä sen tiedän", vastasi Hovila hymyilIen pilkallisesti; "jos minulla olisi, niin antaisin, koska ei oma isäsi suo sinulle penniäkään rikkauksistaan. Tarvitseisit kyllä, Jooseppi-parka, vähän kurkun kostuketta suruissasi".

Hovilainen kääntyi hänestä ja jatkoi matkaansa.

Jooseppi seistä tollotti vähän aikaa yhdessä kohdin ja sitten vintturoitsi tiehensä.

V.

Tyynevesi on tavallisen iso järvi, pisin lounaasta koillista kohti. Pohjosesta siihen juoksee joki, jolla toisin paikoin on hiukan leveyttä, vaan joka taas toisin paikoin katoaa soihin ja rämeisin; melkein näkymättömänä se laskee kaihlaiseen Mertalahteen, mikä kapean, heinäisen salmen kautta yhtyy Tyyneveteen. Alapäässä taas tämä on yhdistyksessä muitten vesien kanssa Vipakosken ja muitten koskien kautta. Tyyneveden pohjoisranta on melkein pitkin pituuttansa korkea, kallioinen. Siinä on aivan kuin suoja-seinä rajuja pohjatuulia vastaan, ja sen johdosta ehkä järvi on nimensä saanut. Korkein kohta on Kokkomäki, siellä kokoutuu Juhannus-iltoina tämän puolen nuoriso, ja sieltä on mitä viehättävin näköala. Sitten rantavuori vetäytyy, vähitellen aleten, suoraan pohjoiseen; sen itä-rinne loppuu yllä mainittuihin rämeisin, joittenka toisella puolella alkaa avara metsä. -- Jo vanhastaan on ollut polku, mikä valtamaantieltä ruununmetsän ja Hannulan metsän läpi ja rannempana aivan kallioilta on vienyt Onkamon kylään, heittäen Kokkomäen juurella haaran Hovilaan ja Hannulaan, mitkä talot ovat noin puolen venäjän virstan päässä rannalta. Sittemmin, kun rautatie tuli valmiiksi, on tätä polkua ahkeraan käytetty. Rannalta se on jatkettu suoraan yhteyteen talvi-tien kanssa, jota myöten sen aikaa kuin suot ovat jäässä hevosellakin pääsee Ratasmäelle; ja kesäaikana taas kulkevat sitä kaikki ne, jotka jalkaisin pyrkivät näiltä tienoilta rautatielle. Norojen yli on laskettu porraspuut, ja on siis tämä jalka-matka vaaraton, jopa hauskakin vaihteleviin luonnon näyttämöihin nähden. Yksi on kohta kuitenkin kamala kansan mielestä, pitkän virstan paikoilla Hannulan tiehaarasta, Siinä on vuoren-vierros tapahtunut. Alla on pieni lahdelma, kallio-seinät kahden puolen. Lahdelman pohjukassa ja siitä alkavassa rotkossa on suunnattoman suuria kiviröykkiöitä. Lahden ulkopuolella, tuonnemman kallioseinän takana taas on muodostunut kivilohkareista saari, Kolusaareksi sanottu. Tuo kolkko vuorenrotko on pahassa huudossa: siinä sanotaan nähtävän kummituksia. Kerrotaan näet, että suuri pahantekijä nimeltä Rossi, kuletettaessa talvis-aikana läänin vankilaan, oli onnistunut pakenemaan maallisen vallan kädestä, mutta korkeampi valta oli kohta katkaissut hänen karkunsa ja kutsunut hänet ijankaikkisen oikeuden eteen. Seuraavana keväänä löydettiin hänen mädännyt ruumiinsa täältä vuoren halkeamasta, mihin hän, lumen peitosta pettyen, oli pudonnut eikä enää ylös päässyt. -- Pari vuotta takaperin taas eräs metsänvartija Horonen, hassuna väärän valan teosta, hirtti itsensä männyn oksaan tämän rotkon reunalla. Tätä rotkoa sanotaan Rossin-haudaksi ja sieltä yösydännä kuuluu huutoja ja sadatuksia, nähdään tulia ja kummituksia; lyhyesti, luullaan siellä paholaisen peliään pitävän Rossin, Horosen ja muitten kadotettuin kanssa. Vähemmän taikauskoiset ovat tosin selittäneet asian siten, että näillä paikoin salapolttajat toimiskelevat -- lähistössä asuukin tuo ennen-mainittu Sota-Matti; mutta muut ovat pudistaneet päätänsä ja pitäneet luulonsa Rossin haudan hirmuista.

* * * * *