Chapter 5

Taavi oli seisonut siinä synkeänä ja miettivänä, nyt kohautti hän olkapäitään ja lausui:

"No oli minun seurassani toinen mies, mutta ei se Joppi ollut!"

"Aha!" virkkoi Varmanen tarkistuen. "Miks'ette sitä heti sanonut?"

"Koska en voinut uskoa, että minua oikein toden perään tässä pidetään murhamiehenä, niin en huolinnut niin tarkkaan kertoa", vastasi Taavi.

"Niin tärkeätä kohtaa ei olisi pitänyt jättää mainitsematta lyhykäisimmästäkään kertomuksesta", muistutti Varmanen. "No miten nyt kuuluu kertomuksenne?"

"Kun viidakosta astuin", kertoi Taavi, "tuli vastaani eräs nuori herrasmies -- harmaissa vaatteissa, matkaväsky kupeella. Hän tervehti minua ja kysyi, oliko oikealla tiellä, mikä vie Ratasmäelle. Minä siihen sanoin, että hän oli poikennut polulle mikä vie taloihin, ja ohjasin häntä oikealle uralle. Hän oli minusta jo vähän matkaa astunut, niin tulin aatelleeksi että miten hän osannee Rossin-haudan poikki, siellä kun tie kääntyy Onkamolle. Minä siis juoksin hänen jälkeensä ja tarjouduin oppaaksi vähäksi matkaa. Siinä kuljettiin ja puheltiin yhtä ja toista, en niitä niin muista enään; ihaniksi hän sanoi seudun näkö-aloja, seisahtui usein ja kysyi milloin mitäkin kohtaa sekä mainitsi poikenneensa Kokkomäelle --"

"Sanoiko hän teille nimensä?" tiedusti nimismies.

"Sanoi, mutta min' en muista sitä enää. Rossin-haudan toisella puolella erosimme, ja minä käännyin kotiin päin. Pari askelta astuttuani kilahti joku jaloissa, se oli putelin pohja. Se johdatti minun mieleeni Joosepin; minä aattelin, mihinkähän tämä oli mennyt, vieläpä pelkäsin että hän juovuspäissään voisi tehdä jotakin pahaa vieraalle, jota vast'ikään olin saattanut. Samassa sattuivat silmäni erääsen mustaan esineesen mikä näkyi rotkosta. Minä astuin kallion reunalle, ja kas kauhua! Joosepin ruumis se oli mikä makasi tuolla alaalla. Minä koettelin parista kohdin päästä suoraan alas, mutta olin vähällä kaatua kuoliaaksi, kun on niin jyrkät kalliot siinä, ett'ei saa jalansijaa. Tältä puolelta tiesin solan, jota myöten taisin laskeutua alas ja kiveltä kivelle hyppien saavuin siihen paikkaan, missä Jooseppi oli. Hän oli pudonnut nurinniskoin alas, pää on puhki takapuolelta niinkuin voitte nähdä, henkeä hänessä ei ollut enää, minä nostin hänet ylemmäksi. Silloin tuli sinne Hovilainen ja rupesi huutamaan, että minä olen murhamies ja että hän saattaa minut rautoihin. Niin uhaten hän meni matkoihinsa ja taisi kohta ajaa teidän luoksenne, herra vallesmanni. Minä nousin taas kalliolle ja kiirehdin kotiin ilmoittamaan mitä oli tapahtunut, ja sitten ha'imme veneellä ruumiin tänne. Sen verran tässä asiassa tiedän, ja Jumal'auta! totta on joka sana, minkä nyt olen puhunut".

Hiljaisuus vallitsi kotvasen. Nimismiestä ja lautamiehiä näkyi ilahuttavan Taavin lujempi käytös. Timo ja Lotta vetivät keventävän huokauksen.

Hovilainen keskeytti äänettömyyden, sanoen epäilevällä irvistyksellä:

"Kaunis puhe, vahinko vaan ett'ei tuota vierasta herraa todellisuudessa taida olla olemassa, eikä ottamassa Taavin tekoja niskoilleen".

"Olenkos minä häntä syyttänyt?" vastasi Taavi vihaisesti Hovilaiselle.

"Olkaahan vaiti", virkkoi nimismies.

"Mitä tuohon vieraasen herraan tulee, niin kyllä siitä selvä saadaan onko semmoinen täältä kautta kulkenut vai eikö. Niin pitkällä välillä on kymmenenkin ihmistä hänet nähnyt".

"Kukas sen tietää", arveli Timo; "tässä ei ole asumuksia likellä polkua muita kuin nämä kaksi taloa ja Sota-Matin mökki metsässä. Paitsi sitä olivat ihmiset jo levolla --"

"Sota-Matti -- häntä on kuulusteltava tässä asiassa", virkahti nimismies. -- "Te luulette siis Joosepin pudonneen kalliolta kuoliaaksi?" sanoi hän sitten, kääntyen Taaviin.

"Niin luulen", oli vastaus.

"Te luulitte hänen pudonneen takaperoisin", sanoi nimismies tarkastaen ruumista, "mutta hänellä on vamma myös tässä oikeassa ohimossa, ja oikea käsi näyttää olevan katkennut taikka nyrjähtänyt pois sijoiltaan -- hm -- ja koko oikia sivu on rusikoittu. Miten sitä selitätte?"

"En minä muuta tiedä, kuin että seljällään hän oli, kun hänet näin", vastasi Taavi.

"Oliko vainajalla mitään erinomaista tautia?"

"Ei siitä siihen asti ollut tietoa", vastattiin, "mutta juovuksissa hän oli melkein joka päivä".

"Illallakin?"

"Kyllä minusta ainakin näytti siltä kun hän sivutse meni", vastasi Taavi.

"Selvä hän oli viikkokausiakin, sen voin minä todistaa", virkkoi Hovilainen.

"Te taidatte vainenkin vihata Hannulaisia", sanoi nimismies äkkiä kääntyen Hovilaiseen, joka vihaa hehkuvilla silmillä katseli Taavia ja Timoa eikä ehtinyt muuttaa muotoansa, ennenkuin nimismies siitä oli lukenut hänen tunteensa.

"Ei suinkaan, ei mitenkään!" vakuutti Hovilainen. "Päinvastoin oli meidän välimme käydä aivan läheiseksi, josta kuitenkin Jumala ajoissa varjeli --"

Timo ja Taavi hymyilivät pilkallisesti, huolimatta kuitenkaan vastata.

"Te olette kuulleet Taavi Hannulan selityksen", sanoi nimismies; "vieläkö nyt pysytte luulossanne?"

"Vielä, jopa vahvemminkin", vakuutti Hovilainen. "Taavin selitys oli alusta pitäen jotenkin epäselvä ja ristiriitainen, kuten herra nimismies ja tässä läsnä olevat lautamiehet niinkuin minäkin olen huomannut. Tuo herra josta hän sitten kertoi, on hänen oma keksimänsä. Joosepin kanssa hän kulki rantakalliolla, näkihän sen Ville Savolainenkin".

"Ville Savolainen! Tunsitko Joosepiksi sen miehen, minkä illalla näitte Taavi Hannulan kanssa kulkevan kalliolla?" kysyi Varmanen.

"Jooseppi se oli, vaikka vannoisin", vastasi Ville.

"Ei sinun valaasi täällä vaadita", sanoi nimismies; "ja tokko sinä tuntenetkaan riittävästi valan arvoa".

"Eiköhän, syksyllä hän alkaa rippikouluansa", ilmoitti Hovilainen.

"No Ville, minkälainen lakki oli sillä miehellä, jota sinä arvelet Joosepiksi?" kysyi nimismies.

"Aivan yhdenlainen kuin Joosepin jokapäiväinen lakki", vastasi Ville.

"Samasta kankaasta niin ja kuosista -- silläpä hyvät silmät on, kyllähän siin' on luotettava todistaja!" virkkoi Timo Hannula pilkallisesti.

"No mitä Taavi arvelee", sanoi nimismies; "oliko semmoinen lakki herralla, vai hattuko hänellä olikin?"

"Lakki, mutta ei se semmoinen ollut kuin Joosepin".

Saapuvilla olevilta uteliailta kuulijoilta kysyttiin nyt, tiesivätkö he tästä asiasta mitään, mutta ei ollut kukaan kuullut eikä nähnyt ei mitään.

Tunnettu on talonpoikain vastenmielisyys todistamaan toisiansa vastaan, he aina pelkäävät kostoa. Ja tämä rikos-asia oli vielä niin kireä, ett'ei siihen kukaan pakotta ryhtynyt enempää syyttämään kuin puolustamaankaan.

Mentiin nyt Rossin-haudalle, jatkamaan tutkimusta itse tapaturman taikka murhan näyttämöllä.

Heti havaittiin siellä, että polku oli runsaasti viisikolmatta askelta jyrkkäyksen reunalta, ja että paikka oli pikemmin viettävä maalle kuin järvelle päin. Polulla kulkija ei siis olisi voinut pudota eikä vieriä syvyyteen ilman toisen ahdistamatta.

Lasi-kappaleita särkyneestä pullosta löydettiin, ja joku joukossa arveli Joosepin käyttäneen pulloansa puolustusaseeksi.

Sitten kompuroittiin alas samaa tietä, jota Taavi sanoi illalla kulkeneensa. Moni joukosta jäi jälkeen taikka kääntyi takaisin. Hovilaisen jalka liukahti kostealla kivellä, patroona putosi järveen ja olisi uponnut, ellei toinen lautamiehistä olisi kaapannut häntä takin kauluksesta kiinni. Mutta ei mitkään vastukset voineet pidättää häntä tässä hänen mieltänsä kiinnittävässä tutkimuksessa.

"Mutta jos Taavi on syössyt Joosepin kalliolta alas, mitäs hänen tarvitsi tänne vielä vaivata itseänsä kuollutta katsomaan?" arveli syrjässä toinen lautamies nimismiehelle.

"Hm!"

Taavilta kuulusteltiin miten ruumis oli maannut.

Se oli maannut selin paadella, vähän oikialle painuneena, mutta pää ja oikia olka ja käsi olivat sattuneet kivikkoon paaden alapuolella, ja joku terävä kivi siinä oli tehnyt tuon hirveän haavan takaraivoon.

Kiviä katseltiin, mutta ei niissä nähty teräviä eikä monta veristäkään Taavin osoittamalla alalla.

"Tosiaan!" huudahti Taavi, "nyt muistan. Hovilainen potkasi niitä järveen. Silläkin tuo kavala tarkoitti minun turmiotani".

"Vai niin!" vastasi Hovilainen; "nyt minäkin muistan, ja ilmoitan teille, jotka Taavia olette pitäneet niin erittäin hyvänä ja hurskaana miehenä: minunkin henkeäni hän uhkasi ja ahdisti niin että tuskin pääsin veneesen. Siinä on joku kivi jalkani alla saattanut sijaltaan kääntyä, mutta en minä niistä ainoatakaan ole potkaissut veteen, sen voi Ville todistaa. Ville, missä olet!"

"Täällä!" huusi Ville vähän matkan päästä, vuoren kolosta, minne hän nuoruuden notkeudella oli kiivennyt.

"Mitä sinä siellä teet, täällä sinua tarvitaan", huusi hänen isäntänsä.

"Kirveen löysin", vastasi Ville.

"Ahaa! Siinä taitaa olla se terävä ase mikä teki haavan Joosepin takaraivoon. Nähdäänhän!"

Poika toi kirveen esille, se tarkasteltiin: varressa oli niinkuin veren jälkiä, mutta raudassa ei eroitettu mitään, vaikka kuinka käänneltiin.

"Taavin kirves", virkkoi joku, ja niinpä näkyi olevan, sillä varressa oli puukolla piirretty T.

"Tunnetteko tätä?" kysyi nimismies ojentaen kirveen Taaville.

Taavin samaten kuin useimpien läsnäolijoinkin kasvot olivat hämmästyneen näköiset. Hovilainen vaan oli hyvillään.

"Kyllä se on minun -- mitenkä lie tänne joutunut", vastasi Taavi.

"Te sanoitte äsken, ett'ei teillä eikä Joosepilla ollut asetta eilen illalla, ja nyt kuitenkin löytyi täältä teidän kirveenne. Saa nähdä, pitääkö muu puheenne paremmin paikkansa", sanoi nimismies nyt aivan ankarasti, ja läksi lautamiesten kanssa kapuamaan kalliolle takaisin.

Muut seurasivat jälestä.

Ylähällä puheli nimismies vähän aikaa syrjässä lautamiesten kanssa, ja lähetti toisen kutsumaan Sota-Mattia kuultavaksi. Sitten palattiin Hannulaan, nimismies vielä antoi käskyjä ruumiin säilyttämisestä leikkausta varten, ja erosi sitten seurasta.

VII.

Murhe ja onnettomuus ovat astuneet meidän kotiimme, oli Hannulan Lotta sanonut -- ja nyt olivat hänen sanansa täydeksi todeksi tulleet. Taavi oli pantu kiinni, hänen äitinsä kääntyi tautiin, ja isä istui nyt yksin suruissansa kammarissaan. Hovilainen oli kostanut.

Lautamies Manninen, joka oli käynyt Sota-Mattia hakemassa, ilmoitti tämän olleen kipeänä, vuoteen omana jo pari päivää, kuten hän ja hänen eukkonsa olivat vakuuttaneet. Mannisen seuraajana oli ollut Mäkelän isäntä, ja tämä sitten jatkoi matkaansa Ratasmäelle asti, tiedustellaksensa, oliko sellaista nuorukaista kuin Taavi oli selittänyt, Joosepin äkillisen kuoleman jälkeisenä aamuna ollut asemalla ja oliko tämä lähtenyt 4:n junassa eteenpäin matkustamaan. Mäkelä oli palannut ja kertoi seuraavaa: aamujunassa oli mennyt kolme herrasmiestä: yksi vanhanpuoleinen ja kaksi nuorta, mutta näistä ei näyttänyt kumpikaan olevan se, jonka Taavi sanoi tavanneensa. He olivat kävelleet edestakasin asemahuoneen edustalla, toisella oli musta nahkanuttu yllä, toinen kuletti jahtikoiraa riimuissa. Matkalaukkua ei ollut kummallakaan. Mistä nämä kolme herraa olivat tulleet, ei tietänyt asemalla kukaan. Aamupuoleen yötä oli sataa tihutellut, ja sentähden ei ollut ihmisiä paljon ulkona. Mäkeläinen, joka piti suuressa arvossa Timo Hannulaa ja hänen perhettänsä, ja kaikin voiminsa pyysi olla heille avuksi tässä ikävässä kohtauksessa, oli jatkanut tiedustusretkeään aina ensimmäiseen keskievariin saakka Ratasmäeltä; mutta mitä hän siellä kuuli, ei suinkaan auttanut Taavia. Kyytipoika kertoi sinä yönä vieneensä Ratasmäelle kaksi herraa, jotka yhdessä ajoivat; toisella oli nahkanuttu päällä, toisella pyssy kädessä, joka arvattavasti oli metsästäjä, sillä hänellä oli kärryjen jälestä juoksemassa koirakin, minkä kanssa oli ollut pula ett'ei se metsiin eksyisi. Epäilemättä olivat nämät herrat ne samat, jotka sitten nähtiin kävelevän aseman edustalla. Melkeenpä siis siltä näytti kuin olisi Taavin puolustus ja puhe tuosta herrasta sulaa valhetta vaan.

Tämä luulo vakautui yhä enemmän todeksi nimismiehessä. Alusta hän ei mitenkään ollut tahtonut uskoa Hovilaisen syytöstä, ja häntä kummastutti se viha, mikä osoittihe Hovilaisen koko käytöksessä. Olihan Hovilainen vähää ennen, nimipäivillään vihjannut avioliiton aikeisin tyttärensä ja Taavi Hannulan välillä. Huhu näitten tuumain häpeällisestä turhaanmenosta ei ollut vielä hänen korviinsa saapunut, mutta nyt rupesi hän jo vähitellen yskän ymmärtämään, ja tutkimuksessa tuli hän siitä vakuutetuksi, että Hovilainen oli tahtonut tyttärensä Taaville, mutta että Taavi ei Hovilaisen tyttärestä ollut huolinut. Siitä siis oli ollut seurauksena Hovilaisen uudestaan syttynyt viha. Tämä viha tosin heikensi hänen ilmi-antamisensa arvoa; mutta olihan Hovilainen vielä jotenkin kunniassa pidetty mies pitäjässään, eikä hänen käynyt eikä hän olisi uskaltanutkaan puhua perättömiä nimismiehen edessä.

Sota-Mattia oli nimismies epäillyt, hän ehkä vaan oli teeskennellyt sairauttaan. Mutta, tarkemmin arvellen, olisiko Sota-Matti murhannut Joosepin? Paraan ystävänsä. Kenties kuitenkin, viina-riidan jälkeen. Mutta olisihan Taavi silloin jotakin nähnyt taikka kuullut, kun tuli kohta Joosepin jälkeen (vastaksia hän ei ollut taittanut, eihän niitä oltu nähty sitten missään). Vai oliko Taavi ollut yhdessä tuumassa Sota-Matin, taikka jonkun muun kanssa? No silloinhan oli Taavikin murhaaja.

Ja Taavin hyväksi ei ollut ilmautunut mitään, mutta häntä vastaan tuli selville yhtä ja toista. Parhaallakin ihmisellä on vihamiehiä (useinkin voisi sanoa että hänelläpä niitä vasta onkin), jotka tilaisuuden sattuessa tulevat esiin. Miksi niitä sitten Hannulaisilta puuttuisi, yleisesti tunnettuna asiana kerrottiin vihasta Joosepin ja Taavin välillä, ja siihen perus-juoneen kanneltiin sitten yhä tietoja lisään. Jokainen vakuutti ett'ei hän tiedä muuta kuin mitä kaikki hokevat, mutta koetti kuitenkin jollakin makupalalla päästä voitolle toisista. Lyhyesti luetellen supistuivat heidän todistuksensa seuraavaan: Hannulaiset olivat useasti toivoneet Joosepin kuolevaksi, hän kun oli heille vaan vastuksena; varsinkin Taavi oli aina vihannut velipuoltaan eikä tahtonut milloinkaan suoda hänelle vähintäkään hyvää talosta; Joosepin täytyi nähdä nälkää ja käydä ryysy-vaatteissa, salaa hänen usein oli täytynyt ottaa elatuksensa ja tarpeensa; Joosepin ainoa ystävä talossa, eräs renki Humper, ajettiin pois ainoastaan sentähden että hän piti Joosepin puolta; Taavi kulki usein pyssynensä metsissä, vaan ei tuonut mitään, varmaankin väijyi hän Jooseppia j.m.s.

Nimismies kysyi jokaiselta, oliko murhan edellisenä päivänä ollut mitään riitaa veljeksien välillä, jota voisi pitää murhan suorakohtaisena syynä -- kummallistahan muuten oli, mikä juuri elokuun 2:na päivänä Taavin riivasi tuohon tekoon. Ei, ei riidasta tiedetty, ei Jooseppi riidellyt, hän oli hiljainen mies. Elokuun 2:na päivänä oli hän melkein kaiken päivää ollut ulkona, paossa Timon alituisia nuhteita. Jooseppi oli marttyyri ja Hannulaiset häijyjä. Mutta viimein tuli toisellainen todistaja, hän ilmoitti tahtovansa tässä asiassa antaa Hannulaisille oikeutta ja kohtuutta itsekullekin, ja kertoi: että kun rovasti viime lauvantaina kävi Hannulassa, päätettiin koettaa Jooseppia johdattaa pois juoppouden paheesta; mutta että Jooseppi niin vähän oli lukua pitänyt tästä hyvästä tarkoituksesta, että hän varasti emännän kellon saadaksensa rahaa viinaan, ja läksi pois kotoa luhjustelemaan. Tämän hyvän ystävän todistus oli ratkaiseva. Vai kellon varasti Jooseppi -- siinähän se uupuva lenkki onkin, se nosti Taavin vihan ylimmillensä ja saatti hänet murhaajaksi. Nimismies tiedusteli tuota kellon-varkautta toisiltakin: se oli aivan niin kuin tuo ystävä oli kertonut, ja elokuun 2:na päivänä tapahtunut. -- Mutta Joosepin taskuissa ei ollut kelloa. No ei suinkaan Taavi sitä sinne jättänytkään.

Nimismies Varmanen oli kansaa suosiva mies, hän ei suurella suulla osoittanut uutteruuttansa eikä telminyt revolveri vyöllä ja kasakanpamppu kourassa. Hänkin oli pitänyt Hannulan perhettä suuressa arvossa, ja katsoi sangen ikäväksi nyt nousta heitä kukistamaan. Mutta virka oli täytettävä.

Taavi oli vihannut velipuoltaan jo aikoja -- näin kuvasi Varmanen tämän tapauksen mielessään -- ja jolloinkulloin aatellut, eiköhän olisi parasta saattaa maailmasta mies, mistä ei ollut muuta kuin harmia ja vahinkoa hänelle ja hänen vanhemmillensa. Sopivaa tilaisuutta kuitenkaan ei ollut sattunut, päivä päivältä kävi Jooseppi kelvottomammaksi, päivä päivältä yltyi Taavin viha. Nyt Jooseppi varasti kellon, emännän kallisarvoisen kellon. Taavi suuttui hirmuisesti: Jos ei hän vielä tänä iltana anna kelloa takaisin, niin tapan hänet. Kirves mukana, ikäänkuin aikoisi hän hakea jotakin puuta metsästä, läksi Taavi ulos. Jonkun matkaa mentyänsä kuuli hän jonkun tulevan takaa. Se oli Jooseppi (Jooseppi puolestansa oli ehkä jossakin piilossa odottanut Taavin poismenemistä, pistäytyäkseen kotona käymään ja mennäksensä sitten joko kirkolle taikka Onkamolle kelloa kaupittelemaan). Häijyt murha-ajatukset pakoittivat Taavia lymymään. Hän tahtoi ensin salaa katsella, mihin päin Jooseppi kääntyisi, ja seurata häntä loitompana. Nähtyänsä hänen kääntyneen Rossin-haudalle päin, oli murha-päätös tehty. Mutta miten on murha tehtävä? Jyrkkäys ei ole niin likellä, ett'ei Jooseppi ehtisi päästää huutoa, jos Taavi rupeisi tunkemaan häntä sinne. Ei, paremmin pitää käyttäitä. Hän puhuttelee Jooseppia, teeskentelee sopuisaksi ja hänen parastansa tarkoittavaksi (minkä mielen-muutoksen muka rovastin lauvantaiset kehoitukset ovat matkaansaattaneet) ja kulkee hänen rinnallansa kalliotietä. Hän ohjaa Joosepin huomion järvelle, ja kolahuttaa häntä samassa kirveen hamaralla takaraivoon niin, että toinen ääntäkään antamatta vaipuu maahan. Sitten vetää hän heti ruumiin jyrkänteen reunalle ja syöksee sen alas. Pitikö hänen se nyt sinne jättää vai olisiko parempi upottaa se, oli toinen kysymys. Ruumis näkyy polulta. Ensimmäinen metsästä tuleva voi nähdä sen, ja voidaan kohta saattaa Joosepin kuolema yhteyteen Taavin tämäniltaisen poissaolon kanssa, Paras on, että Jooseppia ensin joku päivä kaivataan, sitten toisena haetaan ja viimein löydetään ja luullaan kuoliaaksi pudonneeksi. Hän menee alas vetääkseen ruumiin paremmin piiloon; mennessään hän havaitsee kätensä verellä tahrautuneiksi äskeisestä raahaamisesta; nyt on ryvettynyt myös kirveen varsi. Hän heittää kirveen hiiteen; saapihan siihen selitystä jotakin, mihin se on joutunut. Mutta nyt tulee Hovilainen, ja Taavin täytyy nyt jo löytää Jooseppi kuoliaaksi pudonneena. Niin on käynyt, se on melkein varma. Ja Taavi on aatellut: Jooseppi oli mielipuoli ja juoppo, ei hänestä ollut hyötyä vähääkään, päinvastoin olisi hän paljon vahinkoa ja pahennusta matkaansaattanut. Eihän se niin kovin suureksi synniksi ole katsottava, että poistaa semmoisen --

Toisena päivänä tutkimuksen jälkeen pantiin Taavi kiinni ja laitettiin vankilaan.

Siihen vaikutti vielä sekin, että nimismies oli sattunut kuulemaan Lotan puhetta paosta Ameriikkaan. Sentähden oli toinen lautamies nämä päivät oleskellut Hovilassa ja pitänyt silmällä Hannulaisten toimintaa.

No nyt pääsen kerrankin herrain pistopuheista, että olen liian löyhä muka, virkahti Varmanen itsekseen.

* * * * *

Mutta pitkät olivat päivät Hannulassa, raskas surun aika oli täällä alkanut.

Lotta oli aivan murtunut murheesta. "Meillä ei ole poikaa enää -- vanhuutemme turva vietiin -- korjaa meidät, Herra, pois tästä kurjuudesta", niin voihkasi hän yöt ja päivät. Juuri joskus nukahti hän ja näki unessa kaikki entisellään: kodissa vallitsi taas se tyytyväisyys ja iloinen mieli, minkä ahkeruus ja työhalu tuottaa, Taavin ja Annan sydämen toiveet olivat toteutumassa, ja Jooseppikin alkoi toista, hyödyllisempää elämää. Mutta katkerampi aina vaan oli todellisuus, kun unen haaveet haihtuivat ja tuo tuskallinen tunto taas painui hänen sielunsa yli.

Ja Timo istui yksin suruissansa kamarissaan ja mietiskeli yhä. Hänellä nyt ei ollut mieltä työhön, häntä ei enää ilahuttanut kaunis viljan kasvu. Mitä maallisesta hyvästä, kun sielun-rauha puuttuu! Hän koetti kyllä edelleen lohdutella sekä vaimoansa että itseään, mutta ei se tahtonut käydä päinsä. Oli senkaltaisiakin hetkiä, jolloin hän itse epäili Taavin syyttömyyttä. Hän otti Testamentin esille: Jumalan sanasta saan lohdutusta, arveli hän. Toissa pyhänä hän oli ollut poissa kirkosta ja lukenut saarnaa kotiväelle. Epistolan kohdalla Testamentissa oli vielä pari lehteä merkiksi käännettynä. Siitä kirja avautui, ja hänen silmänsä sattuivat heti ensimmäiseksi seuraavaan: "jokainen joka veljeänsä vihaa hän on murhaaja; ja te tiedätte ett'ei yhdessäkään murhaajassa ole ijankaikkinen elämä pysyvä". -- Enempää ei hän voinut lukea, silmät tosin tuijottivat kirjaimiin, mutta ajatukset olivat poissa. Hän johdatti mieleensä Taavin ja Joosepin välin viimmeisinä vuosina, ja hänen täytyt tunnustaa, ett'ei se ollut hyvä ollut. Julkista riitelemistä taikka vainoa se ei ollut, vaan monessa tilassa oli Taavi näyttänyt vihaista mieltä Jooseppia kohtaan, ja valitettavasti oli Timon oma käytös usein pikemmin edistänyt kuin vastustanut tuota mieltä. -- Huoaten painoi hän kirjan kiinni, ja arveli mennä pellolle. Mutta kellen minä tässä nyt kokoilen ja säästän? aatteli hän. Jos Lotta kuolee ja Taavi tuomitaan, tiesi sen kuka kelvoton minut perii. Ei, ei, kyllä minä vielä huolta pidän, ett'ei kunnoton minun varojani saa! päätti hän melkein ääneensä, kun samassa herra Kokka astui sisään.

Puisteltuansa Timon väkinäisesti tarjottua kättä, sanoi hän suurimmalla myötätuntoisuudella kuulleensa tuon ikävällisen sanoman ja arveli nimismiehen käyttäinneen oma-valtaisesti, kun pani kiinni niin yleisesti rehelliseksi ja siivoksi tunnetun miehen kuin Taavi oli, ja vakuutti että tämän syyttömyys kohta oli tuleva ilmi.

Timossa rupesi nousemaan suosiollisempia tunteita Kokkaa kohtaan.

"Voi onneton paikka, ett'ei kukaan tuota vierasta herraa ole nähnyt", sanoi Timo. "Sillä varma on, että joku semmoinen on täällä kulkenut, ei Taavi ennenkään ole valhetellut".

"Kuulkaahan!" virkkoi Kokka. "Yksi keino meillä on, saadaksemme hänestä selvän".

"Ja mikä se olisi?" kysyi Hannula tarkalla huomiolla.

"Tiedustelu sanomalehtien kautta", sanoi Kokka.

"Jaa, olen minäkin sinne päin jo ajatellut -- olisikohan tuosta apua?" arveli Hannula.

"Kaiketi", vastasi Kokka. "Kyllä minä sen asian toimeen panen, jos tahdotte ja kustannukset suoritatte".

"No voisi koettaa, koska maisteri on niin hyvä ja tahtoo auttaa minua yksinkertaista talonpoikaa. Jos olisi siitä apua, niin olen teille sangen kiitollinen".

"Ei kiittämistä, minä täytän vaan velvollisuuteni lähimmäistä kohtaan. Kyllä tekin auttaisitte minua missä voisitte".

"Pitäähän lähimmäistä auttaa -- hm -- missä voi, ja kun oikea tarve vaatii", sanoi Hannula varoen, ja hänen kiitollisuutensa näytti hiukan jäähtyneen.

"Semmoiseen tilaan minä ehkä kohtakin joudun -- että kova tarve vaatii", alkoi nyt Kokka. "Näinä päivinä lankeaa eräs vähäinen laina maksettavakseni, ja minä olen aina sangen tarkka suorittamaan semmoisia asioita. Nyt kuitenkin puuttuu vielä vähän tuohon summaan -- noin pari sataa markkaa -- ja minä toivon ett'ette ole vastaan kun nyt pyydän teitä piirtämään takaussitoumuksenne tähän vähäiseen lappuun".

Kokka veti velkakirjan esille.

Timo Tarkkasen kasvot kävivät tavallista tylymmiksi.

"Ei, hyvä herra, takaukseen en ole ikinä mennyt, enkä mene vastakaan. Takaukset tuottavat turmion. Jos olisi minulla enemmän rahaa kotona, niin auttaisin teitä, mutta nyt en voi sitäkään tehdä, näinä aikoina kuu ei mene mitkään maan-tuotteet kaupaksi".

Nyt oli Kokan vuoro tylystyä; hän katsoi kuitenkin parhaaksi näyttäytyä tyyneltä.

"No ehkä soveltuu paremmin tuonnempana", sanoi hän.

"Ehkä", toisti Timo vaan. "Älkää pahaksi panko --"

"En suinkaan, en suinkaan! Ja kyllä minä tuon ilmoituksen toimitan Viralliseen lehteen -- olkaa huoleti vaan, mutta pari kymmentä markkaa se ainakin tulee maksamaan".

"Entä teidän vaivanne?" kysyi Timo arvellen.

"Ei mitään, ei mitään, ystävän työtä tämä on vaan", vakuutti Kokka.

Timo toi kolmekymmentä markkaa, ja Kokka heitti hyvästi. -- -- --