Chapter 14

"Olisikohan Anna paennut pois Hovilasta, kentiesi koko Tyynevedeltäkin", arveli Sivelin poismennessään. Tämä ajatus pahoitti häntä syvästi, mutta ainoasti Annan itsensä tähden. Omia tuumiansa ja toivojansa hän nyt ei ajatellut. Myöhään ne olivat tuleentuneet taas, ja melkein samassa lakastuneet. Samassa määrässä kuin Taavin vapautus tuli varmemmaksi ja lähemmäksi, samassa määrässä kämärtyi Sivelinin rakkaus ja vetäytyi sydämen sisimpiin sopukkoihin, missä se huomaamattomana sai kyteä aikansa ja kuolla. Kovin intoisaa rakkautta Annan puolelta ei Sivelin olisi vaatinutkaan, vaan hän oli varma siitä, että sekin vähä oli pian sammuva, kun Taavi taas tuli kosijaksi, ja hän päätti siis ajoissa väistyä. Hän oli liian jalomielinen silmänräpäykseksikään toivomaan toisin käyneen Taavin asian. Pikimmältään pisti mieleen se itsekäs ajatus, että jos Anna todellakin on paennut, niin ei saanut häntä Taavi enemmän kuin Sivelin itsekään -- mutta sen hän paikalla poisti ja toivoi sydämestänsä, että Anna ei olisi lähtenyt teille tietymättömille, vaan että hän olisi Emman luona, ja että hän saisi Taavinsa ja onnellisuutta runsain määrin elämässään.

* * * * *

Lydia itki katkeria kyyneleitä kamarissaan. Ja päätä kivisti ja sydäntä kalveli. Hän olisi tällä päällä antanut vuoden elämänsä mitasta, jos hän olisi saanut olemattomaksi viimeisen vuorokauden taikka jos hän olisi mennyt äitinsä kanssa eteenpäin eikä kääntynyt takasin. Mutta nyt hän menee eikä tule hopussa takasin, päätti hän, ei vaikka viikkokausia täytyisi vartioida ja valvoa tätinsä tautivuoteen ääressä. Ei ole mikään niin paha, ett'ei siinä ole jotakin hyvääkin joukossa. Isän sairastuminen ja tuo syytös, mikä lienee, mistä nuo röyhkeät herrat puhuivat, vaati luonnollisesti tiedonviemistä kiireimmän kautta hänen äitillensä; ja hänen tätinsä sairaus taas oli hyvä syy sinne jäämiseen. Niin pääsi hän aluksi ainakin pois täältä koko Tyynevedeltä, kaikista näistä häijyistä ihmisistä -- ehkä vast'edes keino keksitään kostoon! Hän pyyhki pois kyyneleet silmistään, ja astui pää kekassa salin läpi, vilkaisemattakaan kyökkiin, mistä Eva kuului puhelevan muutaman vieraan kanssa. Näitä oli pihallakin, mutta Lydia ei huolinut vastata heidän tervehdyksiinsä. Hän huusi Villen esille ja käski hänen heti valjastamaan Virkun. Ville rupesi estelemään, ilmoittaen naurellen että Virkku oli liian väsynyt vielä yöllisestä matkastaan. Vaan kajahtava korva-tillikka Lydian pienestä mutta voimakkaasta kädestä katkasi hänen väitteensä. Kiroten ja uhaten meni hän karjapihaan ja kun ei ollut selvillä siitä, mikäli hän vielä oli Hovilaisen vallassa, otti vielä tällä kertaa nöyrtyäkseen ja täytti Lydian käskyn. Ja kohta Lydia huojentavalla huokauksella ajoi pihasta pois.

XVI.

Istuttiin toisen kerran välikäräjiä Taavin asiassa. Taavin asiaksi sitä kuitenkaan ei enää käy sanominen. Vapaana miehenä oli Taavi jo moniaita tunteja sitte tullut läänin pääkaupungista isänsä seurassa ja saanut osaksensa sydämellisimmän vastaanoton äitinsä puolelta ja hartaimpia tervehdyksiä ystäviltään. Mutta sikäli hän ei ollut vielä ihan erillänsä asiasta kuin hän kotiinsa tahtoi palata vasta kaiken lautakunnan ja kansan kuullen syyttömäksi julistettuna miehenä, ja sentähden hän oli aina tulostansa asti kirkolla odottanut oikeuden kokoutumista.

Tuomari Tybom myötenantoi että poliisi ja oikeus olivat ajaneet aivan vääriä jälkiä, mutta tästä hän ei näyttänyt olevan harmistuneena vähääkään, päinvastoin oli otsansa tänäpäivänä aivan sileä ja pilvetön, muotonsa sopusoinnussa sen ohjeen kanssa että "tuomarin tulee ennemmin vapahtaa kuin langettaa".

Tybom kysyi, oliko täksi istunnoksi haastetut vieraat-miehet saapuvilla; voisihan, vaikka niitä Taavin tähden ei enää tarvittaisikaan, saada niiltä tärkeitä tietoja, ja viittauksia toisaalle. Mutta näistä vieraista-miehistä ei ollut muita kuin Ville Savolainen saapuvilla. Juho Hirvosta ei oltu haastolla tavattu; Sota-Matti poti vesi-tautia, häntä oli kodissaan kuulusteltu ja hän oli kieltänyt kaiken tiedon tähän asiaan. Hovilan Anna oli haastettu, vaan eipä häntä kuulunut, eikä hän ollut näinä päivinä kotonakaan ollut koko viikkokauteen. Paitsi näitä ilmoitettiin ilmiantaja Hovilainenkin poissa-olevaksi, syystä minkä myös tiedämme. Oikeuden edessä sai nyt ylioppilas Schyvall toisen kerran kertoa havaintonsa iltana ja yönä vasten elokuun 2:tta päivää, ja sen hän teki suoraan ja peittelemättä niinkuin Hannulassakin. Me tiedämme suurimman osan tästä kertomuksesta, mutta kahta kohtaa emme tunne. Nepä olivatkin tärkeimmät kaikista, ne pääasiallisesti vaikuttivat Taavin vapauttamisen syytöksestä. Ne oli Nivalinkanen sitten kysellyt Schyvallilta, ja ne olivat hänellä nyt pää-valttina käsissä, millä pääsi valmistamaan Taaville aivan ratkaisevan puhdistuksen.

Schyvall taisi nimittäin täsmällensä ilmoittaa ajan, ja hän oli nähnyt todistaja Horosen venheen jo rannassa.

Ei Timo eikä rovasti olleet maininneet mitään tuosta varastetusta kellosta: edellinen kartti puhumista tuosta ikävästä kello-jutusta, mikä sekä turmeli Jooseppi-vainajan muutenkin huonon jälkimuiston että oli ollut (ja ehkä vielä voisi olla) varsin vahingollinen Taaville; jälkimäiseltä se taas jäi mainitsematta siitä selvästä syystä, ett'ei se sanomalehden kertomukseen ollut otettukaan. Lavea tämä tosin oli, mutta kerrottavat taitamattomasti valitut: joutavanpäiväisiä todistuksia oli kyllin kyllä, mutta tuo tärkeä mykkä todistaja, kello, oli poissa. Vasta pöytäkirjat luettuansa oli siis Nivalinkanen tullut tietämään, että Joosepin murha taikka tapaturmainen kuolema melkein tietysti oli tapahtunut kello neljännes yli kymmenen aikaan. Hänen ensi kysymykseensä, minä aikana iltasella Schyvall kulki talojen sivutse, oli tämä vastannut: "kymmenen tienoissa". Mutta sitten pyysi Nivalinkanen Schyvallia tulemaan kanssaan kävelemään tuota samaa polkua, ja sillä kävelyllä selkeni Schyvallin muisti: muitakin havaintoja astui hänen mieleensä, hän muisti missä hän milloinkin oli kelloonsa katsonut.

Kun hän Taavista erottuansa oli astunut puolen virstaa eteenpäin, oli hän vuoren harjulta vielä kotvasen katsellut Tyynevettä rannikkoineen, ennenkuin ne pimeään peittyivät, ja silloin selväänkin vielä nähnyt tuon yksinäisen torpan rannassa vastapäätä -- venheen, sen oli hän aivan selvään eroittanut hiekkaselta rannalta.

"Siinä olisi hiljaista asua kesällä ja käydä kalassa, ajattelin itsekseni; senpätähden painui mieleeni sekä tupa että venhe", kertoi Schyvall oikeuden edessä.

"Ja mikä aika silloin oli, taikka milloin Taavista erositte; tiedättekö tarkoin?" kysyi tuomari.

"Tiedän kummankin. Kun vuorelta katselin, vedin kellon taskustani -- tästä lähtein aijoin reippaasti astua päästäkseni perille kello neljään. Silloin oli kello viisi minuuttia vailla yksitoista. 900 askelta olin astunut eteenpäin 9:ssä minuutissa. Kello oli siis neljännestä vailla yksitoista, kun Taavista erosin".

Taavi oli syytön! Puolen tuntia oli Jooseppi maannut kuolleena jo kun Taavi Schyvallin kanssa tuli kalliolle, ja hänen viimeisen hätähuutonsa kuulija, Horosen leski, oli silloin jo jonkun aikaa mököttänyt mökissään. Hovilainen oli valheellisesti käyttäinnyt ja hänen käskystänsä Ville Savolainen samoin.

Ville Savolainen kutsuttiin nyt esille ja pääsi valalle.

"No vieläkö pysyt väitteessäsi, että Jooseppi oli se, joka Taavin kanssa käveli?" kysyi tuomari.

"Kyllä hän oli Joosepin kokoa ja näköä, mutta voipihan sentään silmä erehtyä iltahämärässä", vastasi Ville.

"Eikös hän ollut tämän herran näköinen?" kysyi tuomari, osoittaen Schyvalliin.

"On se voinut olla tämäkin herra", oli vastaus.

"Ja salmessa näit venheen, eikö niin?" kysyi taas tuomari.

"Luulin näkeväni, mutta on se voinut olla kanto, mikä siinä uisteli", oli vastaus.

"Saat mennä!"

"Hiisi Hovilaisia enää auttakoon, hukka heidät perii kuitenkin", sanoi Ville itseksensä, astuessaan ulos.

Taavi oli syytön! Mutta tuo lääkärin-todistus kuolintavasta, tuo murha-ase, kirves, sulkivat pois vahinko-kuoleman, nyt niinkuin ennenkin. Missä siis murhaaja?

Nivalinkanen, joka suurimmalla tarkkuudella oli seurannut tutkimusta, alkoi nyt puhua. Ryhtyessään tähän asiaan oli hän päättänyt pitää taas yhden noita puolustus-puheita, millä hän tiesi tehdä korpinkin valkoseksi ja saattaa tuomarit kahdelle päälle. Mutta nyt olikin asia jo selvinnyt hänen puolustettavansa hyväksi, eikä hän enää päässyt puheliaisuuttaan levittämään kaikessa sen loistossa. Vaan vähäsen ainakin piti puhua.

"Korkea-arvoinen Kihlakunnan Oikeus!" alkoi hän, "kanssa-ihmisten iloksi ja lainkäytännön kunniaksi on tämä asia kääntynyt sitte kannalle, että nyt seuraisi, ilman enempää tointa minun puoleltani, Taavi Tarkkasen julistaminen syyttömäksi ja puhtaaksi. Kuitenkin pyydän puhua tähän vielä muutaman sanan; pyydän saada ottaa tämän asian toiselta katsanto-kannalta, mikä luultavasti tästäpuoleen on pidettävä oikeana, pyydän myös viitata pariin kohtaan, joista ehkä voipi saada johdatusta löytämään todellisen murhaajan. Joosepin loppu on vielä pimeyden peitossa. Missä murhaaja? kysytte, missä on sitten murhaaja, onko hän ilmaan kadonnut vaiko maahan vajonnut? Ja niinkauvankuin murhaajaa ei ole löydetty, voisi ehkä jonkun asian tuntemattoman päässä pysyä vielä varomista Taavia vastaan, ja sitä en minä suvaitse, en varjoakaan varomisesta.

"Tässä minun puheessani ei suinkaan piile tarkoitus lähteä moittimaan virkamiesten tutkimista, jotka tässä asiassa ovat toimineet niin kuin laki ja virka-uutteruus vaatii. Tahdon vaan huomauttaa siihen, että me toisinaan joudumme semmoiseen pulaan, että näennäisesti painavat todistukset väkisenkin pyytävät viedä päättämyksemme harhaan. Silloin toivomme, että olisi meilläkin jury-oikeus, että voisimme mekin saada päätöksen, minkä perustus on moraalinen vakuutus ylipäänsä, eikä ainoastaan näkyvät todistukset. Tulee enemmän katsoa aikomukseen ja mieleen kuin tekoon, sanoo viidesneljättä tuomarin-ohje, mutta kuitenkin panee meidän lainkäytäntö päävoiman todistuksiin.

"Todistukset tässä asiassa Taavia vastaan näyttivät painavilta -- katsoen kaikki yhdessä ja ensimmäisessä sijassa, Taavin luonnetta ja entisyyttä vasta toisessa. Taavi ja Jooseppi vihasivat toinen toistaan; Taaville sattui tilaisuus saada Jooseppi pois tästä maailmasta; kaksi henkeä päättivät nähneensä molemmat yhdessä kalliolla, yksi taas oli kuullut kuolin-huudon, ja kohta jälkeenpäin tavattiinkin Taavi velipuolensa ruumiin vieressä; lääkärin kirja katsoo luultavaksi Joosepin kuolleen murhaajan käden kautta, ja kivikossa löytyikin verinen kirves, ja se oli Taavin. Siinä on todistuksien sarja Taavia vastaan, vankka kyllä, se täytyy myöntää; ja vastapainona vaan näennäisesti epävakainen ja uskomaton puolustus. -- Mutta nyt on yhden lenkin irtautuminen saanut koko sarjan hajallensa -- ja samalla nostanut Taavin luonteen sen ansaittuun arvoon. Ansaittuun, sanoin -- todella! Hiljankin on joka sana hänen puolustuksessaan, mikä näytti niin arvatulta ja horjuvalta -- joka sana siinä on tullut täydeksi todeksi. Mutta sama mies, sama luonne hän oli alustakin.

"Viivähtäkäämme hiukkasen tuon todistus-sarjan ensimmäisessä, subjektiivisessa kohdassa. Muut eivät enää meitä liikuta, ne ovat suurimmaksi osaksi erhetyksiin perustuvia ja jääkööt arvoonsa. Siihen vaan tahdon viitata, että Hovilaisesta on tullut ilmi semmoinen mieli ja semmoiset teot, jotka ovat huonoja takeita hänen todistuksellensa.

"Taavi oli vihoissaan velipuoltansa kohtaan, olkoon se myönnetty. Mutta millainen oli tämä 'viha?' Se oli julkinainen, syyhyn perustuva harmi Joosepin kelvottomuudesta, enemmän surkuttelemiseen vivahtava. Taavi voi olla pikavihainen, vaan ei suinkaan sala-vihainen. Hänen vihansa siis ei voinut olla sitä laatuakaan, että se olisi saattanut häntä tuumimaan ja toimeenpanemaan semmoista salamurhaa kuin syyttäjä on pannut hänen syykseen. Ja katsahdus hänen kasvatukseensa ja koko hänen entisyyteensä poistaa kaikki epäluulot sellaisen murhan tekemisestä. Hän on varmaan usein veljellensä anteeksi antanut, ja varmaan hän olisi ollut valmis vieläkin anteeksi antamaan! Ei seitsemän kertaa ainoasti, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. -- Pois syytökset! Taavin tekemä murha taikka tappo on mahdoton tapahtua.

"Mutta mitä Taavi ei ajatellut, sitä ajatteli Jooseppi. 'Kuolleista ei muuta kuin hyvää', neuvoo sananlasku. Mutta meidän, lakimiestemme, ei sovi sitä neuvoa noudattaa. Meidän tulee vetää esille ja laskea lain vaa'alle seikkoja niitäkin, mitkä muut ovat unhotuksiin tuominneet. Seuratkaamme Jooseppia! Hänen vihansa oli ankara, kostoa hehkuva, muka poljetuista oikeuksistaan, ja yhä yltyvä viimeisiin aikoihin. Hänen isänsä ja kotiväkensä pelkäsivät häntä, se on tunnettu asia. Pari päivää ennen kuolemataan oli hän kauvan puhellut Olli Hovilaisen kanssa ja minä varon, että vihansa vaan sai kiihdykettä siitä puhelemisesta -- tulen tähän tuonnempana vielä. Jooseppi luultavasti näki Taavin menevän rantaan päin, ja paha päätös nousi hänen hurjaan päähänsä. Te olette vaihtaneet veljeksien osat, herra syyttäjä! Jooseppi meni Taavin jälkeen, ei Taavi Joosepin; Jooseppi päätti murhata, ei Taavi. Jooseppi sieppasi kirveen seinältä, Taavin kirveen, ja meni matkalle, mikä tuli hänen viimmeiseksi matkaksensa tässä maailmassa.

"Nyt tahdon tarkkauttaa kolmeen seikkaan, jotka ovat tärkeämmät kuin luulisi. Minä mainitsin että Jooseppi pari päivää ennen kuolemataan puheli Hovilaisen kanssa. Torpan-poika Niko Jumppanen joka kaivoi ojaa aidan toisella puolella, näki heidät ja lähestyessään kuulikin lopun puhelusta. Jooseppi pyysi Hovilaiselta rahaa lainaksi, vaan ei saanut mitään. Tunnettu on, että Jooseppi menetti viinaan kaikki rahat mitkä sai, ja arvattava on siis että viina-varansa oli lopussa, josta hänen koston-himoonsa yhtyi vielä viinan-himo noina päivinä. -- Toinen seikka on nuo särkyneen pullon kappaleet kalliolla, joista Taavi puhui ja jotka siinä löydettiinkin ja kolmas se, että Schyvall viimmeisen tähän kylään kuuluvan mökin edustalla näki miehen ja vaimon.

"Tullessansa kalliolle katseli Jooseppi luultavasti ympärilleen ja kummasteli mihin Taavi oli joutunut. Tännepäin hän kuitenkin oli mennyt! Samassa -- älkäähän häiritkö (puhuja kääntyi siltavoutiin joka ovessa ryski, rykäsi ja näytti tahtovan jotakin sanoa) -- samassa astui metsästä mies. Tämä mies oli -- no mitä te tahdotte?" keskeytti Nivalinkanen taas katsoen siltavoutiin, kun taas lukkoa väänneltiin.

"Kuka siellä on, pyrkiikö tänne kukaan?" kysäsi tuomari.

"Antakaa anteeksi että keskeytän", sanoi siltavouti; "mutta rovasti on täällä, ja hänellä kuuluu olevan tärkeitä tietoja".

Jopa rovasti tunkeutui esille kansa-joukosta, odottamatta lupaa.

"Joosepin surmaaja on löytynyt", lausui hän, pyyhkien hien otsastansa.

"Sota-Matti?" virkkoi Nivalinkanen.

"Niin, Sota-Matti on Joosepille surman saattanut, vaan ei tahallansa; ja kaikessa tapauksessakin maallisen oikeuden käsi häntä ei enää häiritkö. Hän on kohta astuva korkeamman tuomarin eteen, olkoon Hän hänen sielullensa armollinen".

"Ah, Sota-Matti on teille tunnustanut", virkkoi tuomari, katsoen pappiin vähän kummastellen.

"Niin, kuulkaa siis! -- -- Minä olin aikonut heti tänä aamuna tulla Taavia tervehtimään ja sitten tänne käräjä-paikalle. Mutta sainkin lähteä toisaalle päin. Mäkelän poika tuli hakemaan minua ripittämään Sota-Mattia, joka oli sanonut loppunsa lähenevän ja pyytänyt minua luoksensa. Minua melkein aavistutti, että eiköhän Matilla ole jotakin tietoa Taavin asiaan, jota tietoa hän tähän asti on salannut, vaan jota hän ei rohkene ihan ilmaisematta ottaa mukaansa toiselle puolelle hautaa; ja minä kiirehdin hänen tykönsä. Mutta niin täydellistä tunnustusta kuin saimme kuulla, en olisi voinut odottaa. Tulin perille, itkien otti hänen vaimonsa vastaan minua, ja sitten puhelimme kahden kesken Matin kanssa. Seuraus siitä oli, että lähetettiin hakemaan vieraita miehiä. Kuoleva tahtoi tehdä julki tunnustuksen ja kiire oli käsissä, hänen rinnan-ahdistuksensa kävi aina ankarammaksi. Tässä oli epäilemättä niitä tapauksia, joista Kirkkolakimme säätää 58 §:n toisen momentin lopulla. Tässä oli toinen oikeuteen viety tuosta teosta ja vaikka vapautensa jälleen saanutkin, kuitenkin ehkä monen epäluulossa vielä, kun ei murhaajaa löydetty; ja voisihan taas toinen syytön joutua varottavaksi ja vangituksi, me puuttuvaiset ihmiset voimme aivan pian erehtyä etsiessämme. Minä en saanut yksin jäädä tätä salaisuutta tietämään, taikka taas Matti ei saanut synnistä päästettynä mennä ikuiseen lepoon. Jumalan kiitos, en tarvinnut kauvan hätäillä, hänen mielensä muuttui ihmeellisesti, hän penäsi minua menemään itse ilmoittamaan hänen tunnustuksensa, vasta siiloin voisi hän rauhassa kuolla. Tämän viimeisen tahtonsa nyt täytän; minun on velvollisuuteni valmistaa minulle uskotuille sieluille lohdullinen, mielen vaivoista vapaa ero, kun he tästä ajallisesta elämästä pois kutsutaan. Vieras mies tuli Onkamolta, ja tyvenellä ja nöyrällä mielellä Sota-Matti tunnusti näin:

"Minun, ja kaiketi monen tuhannen, turmio ja elämän kirous on ollut -- viima. Jos sitä ei olisi maailmassa, eläisi Jooseppikin vielä -- hän ja minä kurja olisimme oikeita ihmisiä. Mutta myöhäistä nyt on näin ajatella. Minä olen ollut salapolttaja ja salamyyjä, metsässä piilotin viinavarastoani, ett'ei nimismies sitä löytäisi. Iltasella elokuun 2:na päivänä kun tulin taas metsästä Rossin-rotkon kohdalla, kohtasin kalliolla Joosepin. Minulla oli täysi viinapullo taskussa, ja Jooseppi kohta älysi sen ja pyysi minulta sitä. Minä sanoin: anna rahaa, niin saat, mutta hänellä ei ollut rahaa, ja minä en antanut velaksi. Silloin veti hän nuttunsa taskusta hopeaisen kellon ja piteli sitä minun silmieni edessä. En minä siitä huoli, se on varastettu kalu, sanoin minä ja käännyin pois. Mutta samassa tempasi Jooseppi pullon kaulasta kiinni, kiskoi sen minun käsistäni ja peräytyi tiepuoleen. Minä jälkeen ottamaan omaani takasin. Hänellä oli kirves mukana, sen hän veti esille ja rupesi terällä lyömään minua sormille, mutta siinäpä sattuikin pulloon, että se särkyi käsissä ja hän raamasi itse kätensä särmiin. Nyt minä oikein suutuin, viskasin pois särkyneen pullon ja annoin Joosepille työkkäyksen olkaan. Mutta Herra Jumala, mitä tapahtui! Hän kompastui kiveen, kuukahteli vähän matkaa kallion reunalle ja katosi sitten syvyyteen silmistäni. Minä olin hänelle surman saattanut, tämä käsi on hänet syvyyteen syössyt. Mutta uskokaa minua tässä kuolinvuoteellani: semmoista aikomusta minulla ei ollut enkä minä ollut huomannut, että me kinatessamme olimme tulleet niin likelle jyrkkäystä. Jooseppi parkasi pudotessaan, ja minä juoksin jyrkänteen reunalle, häntä muka kiinni saamaan; mutta mitäs siinä taisin! Hän oli jo rintansa rusentanut lohkareesen vuoren kyljessä, ja riippui siinä pää ulkopuolella ja jalat pensaissa. Vieläköhän hänessä on henkeä, ajattelin kun siinä tuijotin alas. Samassa heilahti hän hiukan ja, täpärällä kuin siinä oli, vierähti sijaltaan ja meni pää edellä alas asti. Minä murhamies menin männikköön ja yhtä kyytiä kotiin! Ei ollut kukaan minua nähnyt, mutta vaimoni arvasi jotakin, koska niin olin kauhistuneen näköinen, kun kotiin tulin. Hän silmäili minua kauvan aikaa, minä suutuin viimmein enkä huolinut vastata, vaan menin ulos ja rupesin halkoja hakkaamaan. Siinä näin erään herran näköisen miehen menevän sivutse. Hyvä oli, ett'ei tuo tullut hiukkaa aikaisemmin, sanoin itsekseni; mutta vaimoni oli myös tullut ulos ja kuuli mitä siinä mutisin ja vakuutui aina enemmin siitä, että olin jotakin pahaa tehnyt. Hän ei saanut rauhaa, varhain seuraavana aamuna meni hän pois kotoa -- mutta ei aikaakaan niin tuli takasin kiireimmän kautta, huusi ja vaikeroitsi, että nyt tuli nimismies jo minua kiinni panemaan, varmaankin olin murhan taikka muun hirmutyön tehnyt -- -- Ole vaiti! vastasin minä, jos joku tulee, niin minä olen kipeä, ja olen kipeänä ollut jo joitakuita päiviä, muista se! ja niin heittäydyin vuoteelle ja teeskenteleydyin kipeäksi. Taisinpa ollakin hyvin vaalea kasvoiltani, sillä lautamies Manninen ja Mäkelän isäntä jotka kohta astuivat huoneesen, näkyivät uskovan meidän puheemme. Mitä heillä oli sanomista, tiesin heti heidän huoneesen astuessaan. He ilmoittivat Joosepin kuoleman ja olisivat vieneet minut Hannulaan nimismiehen kuulusteltavaksi, mutta eiväthän ne kipeälle voineet mitään. Tästälähin en enää voinut vaimoltani salata tuota tapahtumaa. Vaimoni kehoitti minua antamaan suoran tunnustuksen, mutta minä sanoin: hulluhan sinä olet, he luulevat Joosepin vahingossa pudonneen alas, asia nukkuu siihen. Mutta pianpa saimme kuulla, että Taavi Tarkkanen oli joutunut epäluuloon ja otettu kiinni. Se oli paha sanoma! Minä olin kauheassa tuskassa: pitikö tunnustaa vai eikö. Vihdoin olin melkein myöntyä omantuntoni ja vaimoni vaatimuksiin, mutta nyt oli toinen este. Rangaistukseksi siitä että olin teeskennellyt tautiseksi, tulin nyt todellakin tautiin, tähän tautiin, joka kohta tekee lopun minun onnettomasta elämästäni. Yhteen aikaan olin parempi taas, ja arvelin silloin mitä piti tehdä. Nyt oli aikaa kulunut jo liian paljon, kuinkas nyt voisin mennä tunnustamaan, kuu olin antanut toisen tulla kiinni ja käräjissä kiusatuksi. Eikös asiaa luultaisi pahemmaksi kuin se olikaan. Jos heti kohta olisin tunnustanut, niin olisi minua uskottu, nyt katsotaan minut tahalliseksi murhaajaksi ja Siperiassa saan päättää päiväni. Ja tottahan ne Taavin päästävät, kun eivät saa täyttä todistusta häntä vastaan. Oma kurjallinen onneni ja elämäni oli niin rakas, ett'ei sen rinnalla toisen onni maksanut mitään. Minä toivoin aina vaan tulevani terveeksi taas, ja asiain tasaantuvan entiselleen. Siis en sanonut mitään, en vaikka nimismies kävi täällä tutkimassa. Mutta viimme viikolla tulin niin sairaaksi, että paranemisen toivo rupesi häviämään. Päivä päivältä astui kuolema lähemmäksi, pyysin vielä varjella nimeäni, niinkuin olisi tuo niin puhdas entisestäkään. Ihmisten suuhun en tahtonut joutua murhaajana, ainoasti rovastille päätin ilmoittaa kaikki, että sitten muka saisin rauhassa kuolla. Minä viheliäinen mato yritin ylpeillä ja niskoitella vielä haudan partaalla. Mutta rovasti on opettanut minulle toisin. Nyt en saa rauhaa, ennenkuin kaikki on tuomarille ilmoitettu. Hyvät ihmiset! sanokaa suoraan vaan kaikille, että minä Joosepin surmasin. Antakoot minulle ihmiset anteeksi jos voivat, sillä häijy ja huono olen ollut, ja armahtakoon Jumala minun köyhää sieluani".

"Ja sitä toivokaamme, sitä rukoilkaamme mekin", lopetti rovasti ja antoi tuomarille paperin sanoen vielä:

"Tähän panin paperille niin tarkoin kuin siinä taisin, hänen tunnustuksensa. Myös ovat vieraat miehet täällä saapumilla".

Näin olivat nyt seljenneet pienimmätkin kohdat tässä merkillisessä asiassa. Nyt kun läsnäolevaiset katsahtivat Taaviin missä hän seisoi uljaana, kummastelivat he todella itsekseen, että semmoista miestä oli pidetty syyllisenä murhaan.

Mutta hän oli saapa sen hyvityksen, mikä nyt enää oli mahdollinen.

Kaiken kansan kuullen tuomari ensin julkisesti luki Sota-Matin tunnustuksen ja piti sitten lyhyen vakavan puheen, missä toiselta puolen valitti varsin ikäväksi että asianhaarat olivat yhtyneet todistamaan syytöntä vastaan ja toiselta taas ilmoitti suurimman mielihyvänsä, siitä että tässä kohdin lainhoitajat olivat erehtyneet ja tämä nuorukainen päässyt palajamaan yhteiskuntaan aivan puhtaana syytöksestä -- niinkuin hän nyt oli havaittu olevan ilman vikaa ja vilppiä, oli hän varmaan edelleenkin oleva omaistensa ilo ja seurakuntansa kunnia.

Ilon-kyyneleet silmissä syleilivät vanhemmat poikaansa, ja kaikki ystävät ja tuttavat tunkeilivat likistämään hänen kättänsä, kaikista hartaimpina ne, jotka ensimmäisissä käräjissä olivat enimmin häntä kammonneet.

* * * * *