Chapter 15

"Nyt olisi kaikki hyvä, kun vaan Anna olisi pysynyt paikoillaan", ajatteli paluumatkalla Lotta, Timon ja Taavin puhellessa viimmeisen ajan tapahtumista. "Nyt olemme saaneet Taavin jälleen, mutta kauvankos hän pysyy kotona, kun saa kuulla tuosta Annan paosta. Voi, voi tuota tyttö-pahaista, ett'ei hän edes käynyt sitä ennen meiltä neuvoa kysymässä".

Kotiin tultua kartti Lotta kauvan aikaa Annan joutumista heidän puhelunsa esineeksi, mutta viimmeiseltä ei auttanut kiertelemiset, täytyi tunnustaa totuus.

"Anna on poissa kotoa jollakin matkalla. Te sanotte ett'ette tiedä minne hän on mennyt. Sepä kuuluu kummalliselta, ett'ette ole saaneet taikka hankkineet minkäänlaista tietoa, olittehan toki hyvin ystävälliset Annalle aina. Vai eikö hänen matkastansa kukaan tiedä? Eikös siinä ollut kotona vaimoväkeä ainakin, vaikka Hovilainen itse oli markkinoilla?"

Näin kyseli Taavi, ja Lotta oli pahemmassa kuin pulassa.

"Sanokaa te, isä, suoraan jos suinkin tiedätte: missä Anna on?" kääntyi Taavi Timoon.

"Täällä on Anna, terveenä ja iloisena!" vastasi Timon sijassa sangen kuuluva ääni ovelta, ja kynnyksellä seisoi -- Anna ja hänen vieressänsä pitkä, parrakas mies, tuon vastauksen antaja.

"Kas sinua kuin kujehtelit matkoillasi, vaikka kuitenkin aijoit tulla minua vastaanottamaan. No terve, terve! monen ajan, monen monituisen pitkän päivän perästä!" ja Taavi puristeli sydämmellisesti kultasensa kättä.

"Ja minä ajattelin, ett'en ikänä enää saa nähdä teitä", hymisi Anna ainoasti, mutta heloittavat silmänsä puhuivat paljon enemmän, puhuivat kaipauksesta ja hellästä säälistä, jälleen-yhdistymisen riemusta ja uskollisesta rakkaudesta.

"Teitä?" toisti Taavi tyytymättömällä äänellä. "Olenkos minä niin vieraaksi käynyt sinulle, koska minua teitittelet?"

Hän katsahti samalla tuohon parrakkaasen vieraasen vähän epäluuloisilla silmillä.

Anna naurahti heleästi.

"Hah!" naurahti nyt tuokin partasuu. "Kas Timoa kuin tuijottaa minuun niinkuin ventovieraasen. Etkös enää veljeäsi tunne, mies?"

"Onkos se Risto?"

"Hm! Pitäisipä olla se, koska sinä olet Timo".

"No kummiahan nyt tapahtuu näillä tienoin, toinen toisensa perästä", sanoi Timo, ja veljet pudistivat toistensa kättä ja taputtivat toisiansa hartiolle.

"Voi hyvä Jumala, kuinka olen iloinen", puuttui nyt Lotta puheesen. "Voi jospa olisi Anna täällä, ajattelin vastikään, sillä eihän ihminen milloinkaan ole tyytyväinen. Taavin olimme saaneet, nyt piti meidän saada Annakin. Ja nyt onkin Anna täällä ja ei ainoasti hän, vaan tekin, rakas lanko. Jumala ei ole tahtonut rangaista minun tyytymättömyyttäni. Hän on suuressa armossaan tahtonut palkita meille noita kovan murheen päiviä -- Hänelle olkoon kiitos -- ja ylistys --"

Ja Lotta nyyhkytti ja nauroi vuorotellen.

"No mutta mistä te tulette ja mitenkä te olette yhtyneet, kertokaa!" sanoi Timo.

"Minäkin menehdyn uteliaisuudesta saada selityksiä tähän", lisäsi Taavi.

"En minä pitkiin kertomuksiin puutu, hm!" alkoi nyt Risto; "ei Ameriikassa niihin totu. Valtavan hyvä maa, tuo Ameriikka! Ameriikasta, vaikka hyvä olikin siellä, tulin kotimaahan taas -- oma maa mansikka, näette, ja muu maa mustikka, kuten sanotaan. Hääräilin täällä jo toista viikkoa kaupan avaamista varten Porissa. Kauppa-asioissa kävin sitten Tampereella, ja Hämeenlinnassakin pikimmältään. Edellisestä kaupungista kun läksin, torstaipäivä taisi olla -- ja nousin vaunuihin, oli siellä tämä tyttö, ja hänen seuranansa eräs vaimo-ihminen, ja ympärillä pyöri ja hyöri pari kolme nuorta herraa, hienopintaisia mutta huono-sisuisia. Hm! mitäpä minä siitä, näkeehän tuommoista joka matkalla! niin ajattelin alusta ja olin aivan välinpitämätön. Mutta tyttö ei ollutkaan heille suopea, hänen silmänsä ikäänkuin hakivat turvaa, jota ei näyttänyt saavan tuolta rouvalta eli vaimo-ihmiseltä. Minä puutuin silloin leikkiin. 'Mistä ollaan ja mihin matkustetaan?' kysäsin häneltä. 'Tyynevedeltä.' 'Vai Tyynevedeltä', no, minä mielistyin valtavasti, ja pianhan me sitten tutuiksi tulimmekin. Hän kertoi kokemuksiansa ja sanoi menevänsä tuon rouvan seurassa Helsinkiin. Mutta Helsinkiin menosta tuon rouvan seurassa ei tullut mitään. Anna tuli meille, ja oli minun perheessäni jo kuin lapsi kotonaan. Mutta täytyihän tännekin tulla koska semmoisia täältä kuului. Täytyihän tulla käräjiin sanomaan: hurjiako te olette, koska Taavi Tarkkasta luulette murhamieheksi! Sitten läksimme, mutta ennenkuin Tyynevedelle pääsimmekään, kuulimme jo että Taavi oli päästetty irti. Vahvistusta siihen saimme vielä kirkolla, mutta me olimme niin valtavan viisaita, näette, että tulimme esille vasta kun kaikki oli seposelvänä. Sen pituinen se. Lisätköön Anna mitä lienee lisättävää".

"Anna kertokoon toisen kerran ja vielä monestikin", sanoi Lotta. "Nyt täytyy vähän huolta pitää vierasten kestittämisestä, jotka olemme kutsuneet tänne viettämään tämän illan ilossa meidän kanssamme".

Ja hän kiiruhti kyökkiin, ja Anna avuksi.

Miehet jäivät puhelemaan ja tupakoimaan, ja puheaineista suinkaan ei ollut puutetta.

Kerran kun Taavi pistäytyi kyökkiin, veti Risto tuolinsa aivan likelle Timoa ja sanoi vähän matalammalla äänellä:

"On minullakin vähän lisättävää tuohon äskeiseen kertomukseeni. Tuo vaimo jonka siipien suojassa Anna matkusti Helsinkiin -- arvaappas kuka se oli -- Joosefiina, sinun entinen kylkiluu --"

"Aah!"

"Niin, minä tunsin hänet, mutta en ollut millänikään, niin -- ja kuule, vielä, mitä noitten herrain puheista ymmärsin. Kurja on se koti, missä hän on emäntänä, ja minne aikoi viedä Annankin. Hän pitää --" lopun Risto kuiskasi Timon korvaan.

"Vai niin, vai niin! Suuri Jumalan armo että satuit sinä sille matkalle".

"Valtava armo! -- hm! -- -- hm".

Taavi tuli sisään taas.

* * * * *

Harvoin sattuu elämässä niin iloisia hetkiä, kuin ne olivat, mitkä tänä iltana Hannulassa vietettiin. Ja ilo nousi korkeimmilleen, kun Risto kenenkään käskemättä mutta myös kenenkään pahaksumatta julkaisi Annan ja Taavin kihlauksen, lisäten että sopivampaa pariskuntaa ei hopussa löydetä. Tähän yhtyivät kaikki ja sanoivat sydämellisimpiä onnen-toivotuksia.

Rovasti oli niin hyvillä mielin ja lasketteli leikkipuheita. Schyvall oli tänä iltana muuttunut totisuudestaan ihan hilpeäksi, puheli ja veikosteli talonpoikien kanssa; ja rovasti väliin katseli häneen miettivästi, ajatellen kai että olisipa Helmi Valander ja tämä Schyvall sopiva pariskunta hekin. Nivalinkanen piti kauniin puheen: hän kertoi miten hän synkeissä mietteissä ajaa jorotteli tänne Tyynevedelle; mutta ensimmäinen, joka häntä vastaanotti oli nuori neiti, tämän illan kuningatar, ja taas kohta väistyivät hänen synkeät mietteensä, ja hän näki kaikki ruusunpunassa. Se oli hyvä enne -- ja hyvin oli käynytkin, loistavan lopun tämä asia saanut. Kadehtijat pakenivat, hyvät haltijat nousivat sijaan, tuo ikävä rikoskaari painettiin kiinni -- naimiskaari lyötiin auki, ja jos siinä hänen neuvoansa tarvittaisiin oli hän heidän nöyrin palvelijansa. -- Yksin Sivelinkin iloitsi toisten ilosta, jos ei omastakaan puolestansa. Mutta iloisimmat kaikista, vaikka vähemmin kuuluvalla tavalla, oli kuitenkin nuori pariskuntamme Anna ja Taavi.

* * * * *

"Entäs vekselin-väärentäjät, mitenkä niiden kävi? Saatiinko Kokka kiinni?" näihin kysymyksiin kai lukija vielä tahtoisi vastausta.

Meidän aikakautenamme sukkeline yhdistysneuvoineen -- höyryn ja sähkön aikakautena ani harvoin onnistuu pahantekijän pako. Mutta olipa tällä kertaa kuitenkin vähällä, ett'ei Kokka viidellä tuhannellaan päässyt Ameriikkaan. Tämä toivossa kangastava Kaanaa, tämä uusi isänmaa vaati taas uuden nimen. Väärällä nimellä ja valeparralla varustettuna tuli siis seikkailijamme Hampuriin. Täälläkin oli poliisille jo tieto annettu hänestä, mutta tuo parta petti heitä. Niin tapahtui, että samana aamuna kun laiva oli lähtevä valtamerta kyntämään, kävelivät vielä Kokka ja poliisit melkein rinnakkain sillalla, edellinen kuin tulisilla hiilillä, toiset terävästi tarkastaen kaikkia laivalle aikovia ja kynsien korvallistansa. Laiva oli sataman suulla ja sinne oli mentävä pienemmällä höyryaluksella. Jo tuli alus sillalle, ja köysi heitettiin. Kokka kiiruhti hätäisesti vastaanottamaan, mutta saikin köyden vasten naamaansa. Samassa nousi nauru katselijoissa: miehen parta oli väistynyt kohdaltaan. Esille astuva poliisi kiskoi sen pois kokonaan -- ja siinähän nyt oli se mies, jota haettiin.

Siten joutui Kokka kiinni, ja sai kuin saikin ansaitun rangaistuksensa.

Hovilaista kyllä kovistettiin raastuvan-oikeudessa, mutta hän kielsi kaiken tiedon väärennyksestä ja väitti, ett'ei hän ollut nähnyt kuinka suuren summan Kokka pankista nosti, eikä kuullut mainittavan muuta kuin rahasta ja lainasta ylipäätään. Tosi olikin, että hän silloin kun Kokka vastaanotti rahat seisoi toisen pöydän luona, puhellen toisen pankkiherran kanssa, ja tämä seikka, oli se sitten koukku taikka sattuma, oli hänen pelastuksensa. Vasten kieltoansa häntä ei voitu langettaa.

Mutta rangaistus tapasi häntä vielä, toisessa muodossa. Kaikki omaisuutensa ja talonsa meni vasaran alle velkojien tyydyttämiseksi. Hovilan talon ostivat Taavi ja Risto, taikka oikeammin: edellinen osti jälkimäisen rahoilla.

"Jos hyvin asut tätä taloa", sanoi Risto, "niin pian kyllä se saattaa sinut velattomaksi ja minäkään en puolestani pidä kiirettä rahoillani".

Mutta ei ainoasti talon ostossa Risto ollut avulias, hän poisti myös kaikki mahdolliset esteet Hovilaisten puolelta Taavin ja Annan avioliittoa vastaan, niin että päästiin jo ennen joulua häitä viettämään.

Hannulan talot siis taasen tulivat samalle perheelle, ja niistä Hovila eli Onnela, miksi se nyt muuttui, nousi vähässä ajassa aika hyvään kuntoon Taavin ja hänen nuoren emäntänsä toimeliaisuuden kautta.

Rutiköyhäksi jouduttuansa ja heikoksi sekä ruumiin että sielun puolesta tuosta halvauksen puuskasta, vastaanotti Olli Hovilainen, vaikka nuristen, vähäsen asunnon, minkä Kuuselainen, jota hän ennen oli ylenkatsonut, nyt jalomielisesti tarjosi hänelle. Kuuselainen ei juuri vaatinut häneltä vuokraa, sellainen välipuhe vaan oli tehty, että koska Hovilainen oli ahkera kalamies, tuli hänen pitää isäntäväki kalassa kesä-aikana. Kuuselassa ovat Olli ja Miina eläneet ja oleilleet nyt toista vuotta. Antti on tykkänään vieraantunut omaisistansa pois. Hän on ottanut nimen Hovén, ja on kohta pääsemässä kansakoulunopettajan niukkaan leipään. Lydia oli ensimmältä nääntyä ikävään ja vanhempien alinomaiseen närisemiseen. Mutta hänellä on nyt muitakin murheita. "Kuka minusta nyt enää huolii!" huokailee Lydia. Eipä tiedä vaikka tuliskin sulhanen vielä, joku Björnsonin aseveikko, ajatellen: koska ei mies ole puhdas, ei hänen tarvitse vaalia niin vallan puhdasta vaimoakaan.

Enemmän epätietoista on, pääsevätkö Altmanin tyttäret naimisiin vai jäävätkö yksinänsä pinnallisen oppinsa kanssa.

Mutta rovastin toivo toteutui tyttäreensä nähden. Ei aikaakaan, niin lähetettiin sukulaisille ja ystäville kortteja, joissa sormuksien ja kukkavannikkain sisällä oli luettavana nimet: Helmi Vaelander ja Sakari Schyvall, ja pohjalla oli eroitettava sana kihloissa. Schyvall suoritti vitkastelematta papintutkinnot ja hänestä tuli tukeva apu rovastille. Ja senkin ilon sai kokea vanhus, että seurakunnan mielessä pysyivät ne opetukset, mitkä tässä kerrotut esimerkit olivat antaneet. Hyvä järjestys vallitsee sitte Tyynevedellä ja yksinkertainen, siivo elämä, "sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä", arvelevat ukot, "sen sananparren toteutti meidän Hovilaisenkin mahtavuuden loppu".