Chapter 13

"Ihmeellistä kuinka toisinaan ihmiset saavat olla sokkosilla", jatkoi sitten rovasti. "Haaksirikko on tapahtunut, sakea sumu laskeutunut merelle. Haaksirikkoiset ovat toivottomina ja luulevat kuolemansa varmaksi, sillä he eivät näe pelastajaa, laivaa mikä muutaman sylen päässä purjehtii heidän ohitsensa. Katteini sanoo sen haamoittaneen sumussa, mutta kohta kaikki päättävät sen harhailevaksi utukuvaksi, mikä näky vaan tekee varmemmaksi heidän perikatonsa. Hetken kuluttua olisi apu ohi -- silloin päivän säde hajoittaa sumut, laivaväet näkevät toinen toisensa, sivutse menneet kiiruhtavat avuksi ja pelastavat hätäytyneet. -- Aivan niin on tässäkin. Tähänkin niin toivottomalta näyttävään tilaan on Herra lähettänyt valkeuden säteen silloin kuin soveliaaksi katsoi. Ottakaamme nöyryydessä vastaan Herran kuritusta, ja toivokaamme että Hän, armostansa ja hyvyydestänsä, hajoittaa vielä viimeisetkin sumut, mitkä tässä haittana ovat".

"Kyllähän Taavin puolustusta nyt pitäisi uskottaman", sanoi Timo kosketellen korvallistansa; "mutta voipi Oikeus pitää hänestä kiinni sittenkin, kun ei toista murhaajaa löydy".

"Jättäkäähän jotakin minun toimekseni", sanoi lakimies; "enhän minä tahdo aivan valmiisen tulla. Taavi on syytöksestä pääsevä puhtaaksi, sen takaan niin totta kuin olen Nivalinkanen. Mutta nyt täytyy viimeinkin lähteä".

"Jaa, lähtekäämme, lähtekäämme!" yhtyi siihen rovasti. "Tuletteko te, Schyvall, pappilaan, vai olisiko teidänkin mentävä nimismiehen tykö?"

"Tänä iltana en vielä tahdo vaivata herra Schyvallia sen enempään toimintaan", sanoi Nivalinkanen.

He astuivat ulos, rovasti nousi kiesiinsä ja Schyvall pukille, lakimies taas Timon kanssa toisiin kärryihin, ja niin kaikki lähtivät ajamaan kirkolle.

* * * * *

"Suuresti suretti minua tämän perheen kova kohtalo, ja suuresti minua ilahuttaa tämä käänne onneen taas", näin puhui rovasti Schyvallille koti-matkalla. "Tämä perhe on paraita, siivoimpia pitäjässä. He ovat säilyttäneet Jumalanpelkonsa, rehellisyytensä ja yksinkertaisuutensa puhtaana tänä turmeluksen aikakautena".

"Ja sitä valitettavasti ei voida enää enimmistä sanoa".

"Ei, paratkoon Jumala. Ja hullumpi vaan on ylemmällä maailmassa, sivistyksen keskuuksissa, Baabel'issa. Pimeyden ruhtinas, tuo suuri lumooja ja silmänkääntäjä, pitää valtikan siellä. Eihän nyt enään eroiteta mikä on minun ja mikä sinun, tilinvajaukset ja väärennykset ovat jo aivan tavalliset. Ei nyt eroiteta siveyttä hävyttömyydestä, mitä hävyttömimpiä asioita keskustellaan ja kirjoitellaan -- naisetkin niihin ujostelematta puuttuvat; ja sitten huudetaan, että nehän kirjotukset ja keskustelut vasta siveyttä palvelevatkin, ne paljastavat yhteiskunnan mätähaavat -- ja mätähaavoissa sotketaan kunnes saasta on oikein levinnyt. Ei meidän aikana tiedetä myöskään mikä on kaunis mikä ruma, kiitettävää moititaan ja moitittavaa kiitetään. Katsahtakaamme taiteisiin! Nykyisen soitannon suloutta ei tavallinen ihminen käsitä. Milloin se on korvia halkaiseva hälinä, milloin taas kuolehtuva tahtikeppi vaan -- semmoinen on uuden ajan soitanto. Maalaus mikä on kuin luudalla tahriskeltu, se on nyky-aikana oivallinen, se on 'aika lailla tehty, leveällä ja mehevällä pensselillä'. Näyttämöllä nyt taitamaton pääsee kunnioihin, hänen näytäntönsä on muka niin hienon-hienoa ja luonnollista; no niin luonnollista ett'ei se ole näytäntöä enää eikä taidetta, siinä se hieno eroitus! ha, ha, ha! Jaa, muoti-ihmiset rakastavat niin vinoutta, että yksin sohvat ja pöydätkään eivät enää saa olla suorassa, vaan ne asetetaan viistoon seinistä. -- Mutta nuo mau'un harhaukset eivät enää kauvan tyydytä. Realismi, parhaaltakin puolelta katsottuna, työskentelee omaa turmiotansa. Taide ei voi nousta todellisuudeksi, se havaitaan kelvottomaksi ja ylenannetaan. Ihmisten rahat säästyvät: ken tahtoo lukea hän lukee ihmiselämän suuresta kirjasta, ken tahtoo maalausta hän avaa akkunansa ja katsoo ulos, ken tahtoo soitantoa kuulla hän menköön kuulemaan kosken kohinaa ja kuusien huminaa --"

"Ja siinä onkin kyllin", sanoi Schyvall. "'Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto', voimme sitten sanoa kaksinkertaisessa merkinnössä. Minä olen lämmin luonnon-ihailija, mutta taiteet ovat minusta hylättäviä turhuuksia, olivatpa ne sitten oikeat taikka väärät. Luonnon-ihaileminen vie lähemmäksi Jumalaa, se saattaa ylistämään ja kiittämään Hänen suuruuttansa ja hyvyyttänsä -- mutta taiteet hämmentävät mielen, vievät maailmallisuuteen ja epäjumalain-palvelukseen".

"Tämä teidän jatkopuheenne ilahuttaa minua suuresti, ja minä odotinkin sitä teiltä", vastasi rovasti. "Tuhannen kertaa ennemmin tulee nuoren papin olla liian ankara kuin leväperäinen ja ryhditön. Voisin tässä ruveta väittelemään, taiteen jalostavasta vaikutuksesta j.n.e. Minä en sitä tee; minä tiedän ett'ette anna jälkeen, mutta minä tiedän myös, että koska kerran emme ole korvessa yksin Jumalamme ja luonnon kanssa, vaan asetetut maailmaan, se on tässä ihmisten yhteiskuntaan -- tämä maailma tasoittaa kuten sanotaan, tämä elämä ja sen koulu sovittaa ankaruuden, ikäänkuin karsien ja kassaroiden liiat pois".

"Antakaa anteeksi, herra rovasti, mutta en taida oikein suostua tähän totuuteen. Maailma sellaisenansa ei tasoita eikä sovita. Tätä nykyä kun uskontoamme päivä päivältä yhä kovemmin ahdistetaan, täytyyhän laimeankin jumalanpalvelijan menettää malttinsa. Vihollisen hyökkäyksille hän tekee ryntäyksiä vastavuoroa, maailman pilkan hän sinkahuttaa sille takasin. Ja näin hänen täytyy panna kova kovaa vastaan yhä yltyvässä määrässä, kunnes viimein saa kunnialla kaatua raunioilla. Sillä se aika ei ole kaukana kun viholliset saavat portit auki ja linnan valtaansa. -- Mutta silloin ei ole kaukana viimeinen tuomiokaan".

"Oikein! Te olette kelpo uskonsankari, ja jos kaikki olisivat niinkuin te, eihän sitten hätää olisi mitään. -- Sen muistutuksen kuitenkin tahdon tehdä, että liika mustassa muodossa näette ajat ja onnet. Aika on vaihtuva, olemme muuttuva paremmaksi. Kristikunta on kestänyt kovia karkauksia ennenkin, voitollisesti se on vastaanseisova tämän uudenaikaisen pakanallisuuden puuskauksia. Kristus on kirkon pää. Hän on kallio, johon jumalattomat lentävät päänsä puhki. Nykyaika tarjoaa tosin surullisen näyn. Portteja pyydetään avata joka haaralla ja varoittajain huudot ovat vaan kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen. Mutta annappas olla, kun yllyttäjät ja kavaltajat näyttäytyvät oikeassa karvassaan, eiköhän silloin kadu kauppaansa tuo heikko väestö, eiköhän se silloin katumuksella käänny takaisin kirkon helmoihin. Näette, 'tuo syvästi tunnettu tarve saada uskonnon-vapautta' mikä sekään on muu kuin naamari, jonka alla piilee pahan luonnon halu päästä kaikista siteistä vapaaksi. He eivät huoli mistään uskonnosta, se mieli heillä perillä on, pyrkivät vaan päästä aina rohkeammin rääväämään kirkkoa ja jumalisuutta vastaan".

"Niin se on. Ja toiset, ihmisparat, eivät löydä vakavuutta, he ovat niin armottoman näpsäitä kääntymään jos jonkinlaisten uusien mietteiden puolelle".

"Pois tieltä kerrassaan vanhat opit ja mielet, kun vaan joku 'mainio puhuja' pistää nenänsä tänne. 'Mit den Wölfen muss man heulen', siihen meitä Suomalaisia ei tarvitse kahdesti kehoittaa. Ja korkeaponteisia pitoja pidetään tuolle vieraalle, ja hartaudella kuunnellaan joka sanaa hänen suustansa, sillä joka sana on syvä-aatteinen älyntuote, siihen hänellä nyt kerran on patentti. Ja taasen lähtee tuulta pieksemään hänen älynsä lento, ja taasen ihmiset ovat haltioissaan ja taputtavat käsiänsä".

He nauroivat.

"Mutta näette kuinka puhellessa pian matka kuluu. Tuossapa jo Hoivaniemeltä valkeat vilkuttavat, minun rauhallisesta majastani. Toivon saavamme siellä viettää vielä joitakuita vuosia yhteisessä työssä. -- So! Polle! lähdeppäs lönkyttämään, pääset kohta kotiin".

XV.

Vasta aamulla ennätti Sivelin Hovilaan. Hän oli joka keskievarissa saanut odottaa hevosta, toisinaan tuntikausia; sillä sinä iltana ja yönä ajoivat enimmät markkina-vieraat kotiinsa ja olivat vieneet kyytihevoset kaikki. Tuo muuten niin hätäilemätön Sivelin oli nyt kuin tulisten hiilien päällä. Ja koko sillä ajalla, minkä hän tähän asti oli ollut matkoillansa, hän ei voinut saada naimis-tuumiansa selville; mutta nyt hän puolessa tunnissa oli tehnyt päätöksensä, että jos hän vielä löytää kaikki hyvin, niin hän heti suorastansa kosii Annaa, ja viepi hänet pois koko Hovilasta, kotiinsa sisarensa siipien alle. Viimein pääsi hän Tyynevedelle. Kirkolla sai hän kuulla, että Hovilan emäntä ja tytär eilen olivat matkustaneet kirkonkylän kautta naapuri-pitäjääsen. Hän suomi selkään hevostansa ja eteenpäin mentiin; mutta edempänä hiljenikin vauhti hiljenemistään. Hän oli päättänyt ajaa suorastansa Hovilaan, mutta myöhästymisensä näin täyteen aamupäivään saatti hänet ymmälle taas. Hän pysyi kuitenkin päätöksessään, ja kello puoli kahdeksan aamulla hän jokseenkin hiljaa ajoi Hovilan pihaan. Pihalla vallitsi hiljaisuus. Hän hyppäsi kärryistä, ja nähdessään tuvan oven olevan raollaan, astui hän sisään. Siellä sama hiljaisuus. Hän käveli pari kertaa lattian poikki. Äkkiä aukeni kamarin ovi ja kynnykselle ilmautui Lydia. Sivelin jäi seisomaan suu auki. Lydiakin hämmästyi niin ett'ei tullut vetäytyneeksi takasin, vaikka vaatteuksensa oli aivan järjestämätön, tukkansa kampaamatta ja silmät raukeat ja uniset.

"Missä Anna on?" kysyi Sivelin.

Lydia oli jo aikoja arvannut, ett'ei hänen isänsä ollut antanutkaan Annalle tuota pakettia kosio-kirjeineen, mikä erhetyksestä oli tullut Lydian käsiin -- olisihan siitä pitänyt jotakin jo kuulua.

Nyt oli ensimmäinen ajatuksensa se, että Sivelin tuli vetämään heitä edesvastaukseen heidän käytöksestänsä siinä asiassa. Hän nosti nenäänsä ja oli kohta valmis suittamaan pilkalla Sivelinin syytökset.

"En minä tiedä. Mitä te tahdotte?" kysyt Lydia vuorostansa, vetäen oven puoli-väliin kiinni eteensä.

"Onko herra Kokka käynyt täällä?" kysyi taas Sivelin.

"Markkina-pohmelossa taidatte olla, vai mitä merkinnee tuo teidän tunkeuminen meidän huoneisin", vastasi Lydia ja paiskasi oven kiinni.

Sivelin älläili salissa vähän aikaa, hänen täytyi tunnustaa, että käytöksensä näytti sangen kummalliselta. Sitten hupsahti hän ulos. Porstuassa seisoi Eva, joka kuultuansa jonkun tulleen oli noussut ylös, pukenut päällensä ja kiirehtinyt katsomaan.

Häneltä Sivelin rupesi kysymään. Eva ensimmältä naureli vaan, mutta kovin kauvan hän ei huolinut salata tietojansa, sillä hänellä oli hyvässä muistossa Lydian eiliset torat.

Hän oli ollut valveella puolen yön aikana ja kuullut jonkun ajavan kujalla, mutta pihaan kun ei tullut kukaan luuli hän pettyneensä. Samassa kuitenkin kuului käynti ensin tuvan ovessa sitten sisä-kammarin ovessa, ja niinikään taas pari tuntia myöhempänä. Eva oli kai hiipinyt kuuntelemaan, sillä hän vakuutti aivan varmasti, että Anna se ei ollut, joka siinä kulki, että Anna laisinkaan ei ollut kotona: Anna oli mennyt pois jo aikaisemmin illalla Evan ollessa kylässä ja ennenkuin Lydia palasi, arvattavasti noin kuuden taikka seitsemän tienoissa; hän oli ehkä Hannulassa taikka myös kauppamiehen sisaren tykönä.

Sivelinin kasvot olivat selvenneet. Hän kysyi vielä oliko siis Lydia lähtenyt ja minkätähden hän oli palannut kesken matkaa, ja saatuansa siinä suhteessa tietää mitä Evakin tiesi, kääntyi hän Hannulaan. Sivumennessä hän pistäytyi katsastamaan talliin. Karja-pihalla toimiskeli Heikki; hän oli juuri lykännyt liiteriin Hovilaisen turkulaiset kärryt. Virkku seisoi pilttuussaan ja sen tahmaskaiset karvat sekä kupeilla kuivettunut vaahto todistivat kovasta ajosta.

"Isäntä on tainnut tulla yöllä, vaikk'emme sitä kuulleet", arveli Heikki, tervehtien Siveliniä.

"Ei", vastasi Sivelin. "Isäntämme makaa kipeänä kaupungissa; mutta herra Kokka on tullut -- ja mennyt. Kohta saatte kuulla enemmän".

Ja hän lähti menemään Hannulaan.

Heikki katsoi kummastellen hänen jälkeensä.

"Herra Kokka on tullut ja mennyt", toisti hän itsekseen -- "mihin mennyt? Olikohan Evalla joitakin tietoja, hän näytti melkein viekkaalta. -- Vai kipeä nyt on isäntä vielä päälle päätteeksi. No paraten teki Martti kun meni matkaansa täältä".

Näin mutisten hän läksi toimittamaan uutisia kumppaneilleen, mutta tultuansa pihaan näki hän toisia vieraita taas tulevan.

Könnilän isäntä ja pankin asiamies olivat paljon myöhemmin kuin Sivelin lähteneet kaupungista, vaan koska viimeksimainittu oli tilannut heille hevoset joka kestikievarissa, olivat he näin sukkelaan tänne ehtineet.

He rupesivat kyselemään Heikiltä, oliko Kokka tullut tänne ja milloin, vaan Heikki kun ei tietänyt paljon mitään varmaa, niin astuivat he sisään ja tapasivat Lydian salissa, jonne uteliaisuus oli hänet viekotellut. Hän oli nyt sievistänyt itsensä, ja tervehti tulijoita kysyvin silmin.

Mutta kuinkas hän harmistuikaan, kun nämätkin kohta kysyivät: "Onko herra Kokka tullut tänne?"

Lydia lensi tulipunaseksi ja vastasi vihaisesti:

"Mistä minä herra Kokan tulemista taikka menemistä tiedän. Ei hän täällä ole asunut. Käykää Mäkelässä kysymässä".

Eva oli pistäytynyt sisään ja oli askaroivinaan lieden luona. Lydian kiukku huvitti häntä suuresti; hän nauraa irvisteli vahingon-ilosta, kouhotellen valkeata niin että säkenet lystikkäästi lentelivät.

"Antakaa anteeksi äkillinen kysymyksemme", sanoi pankki-herra. "Herra Kokka on lähtenyt kaupungista tämän talon hevosella, ja kaiketi jo jatkanut matkaansa. Mutta meidän olisi tärkeä tietää, onko kukaan tavannut häntä täällä, nähnyt taikka kuullut mihin päin hän täältä on kääntynyt. Kokka on vekselin väärentäjä ja me olemme lähteneet häntä kiinniottamaan".

Veri pakeni Lydian poskilta, hän horjahti säikähdyksestä ja nojautui tuolin selkälautaan. Rakkautensa, toivonsa, ylpeytensä, kaikki ilmalinnansa kukistuivat raunioiksi samalla kertaa. Vieraat katsoivat häneen kummeksien ja kääntyivät sitten Evaan:

"Tokko te tähän tiedätte mitään?" kysyi pankki-herra.

Eva melkein säälitteli Lydiaa, kun hän näki hänen muuttuneet kasvonsa, mutta mitä hän Sivelinille oli ilmoittanut täytyi hänen näillekin sanoa, muuten hän tulisi valehtelijaksi. Hän kertoi siis yölliset havaintonsa, kuitenkaan mitään nimiä taikka arveluita lausumatta.

Lydiassa nyt viha voitti kaikki muut tunteet. Hänen silmänsä iskivät tulta, kynnet kävivät harillensa ja aivan varmaan olisi hän karannut Evaan kiinni, ellei noita vieraita olisi ollut. Nyt hänen täytyi tyytyä toivomaan Evan tuohon tuliseen takkaan, missä hän riemuiten olisi nähnyt hänen kärventyvän ja kiemurtelevan.

"Mitä sala-viittauksia sinä ryökäle uskallat tässä tuoda esille", huusi Lydia. "Sisä-kammarin ovea ei ole avattu, hän valehtelee, hän on itse --"

"En minä valehtele", vastasi Eva. "Älkäähän pakoittako minua enempiä ilmaisemaan".

"Suus kiinni", kirkasi Lydia. "Kohta tulee isä kotiin, kyllä sitten saat mitä ansaitset".

"Ei Hovilainen niinkään hopussa tule kotiin", sanoi Könnilä; "hän on kipeänä kaupungissa, ja vielä sitten syytöksen alaisena tästä samasta rikoksesta".

Uusi isku. Ja nyt voitti vesi tulen Lydian silmissä; hän purskahti itkuun, kiirehti kamariinsa ja löi oven kiinni.

"Ai, ai, tämä sanoma taisi kovin koskea, ja tulla liian äkisti", sanoi pankkiherra surkutellen.

"Hän olisi kumminkin kohta saanut sen kuulla", vastasi Könnilä.

Sitten kyselivät he Evalta vielä yhtä ja toista sekä menivät sitten hekin Hannulaan.

Hannulassa oli taas neuvon-pito. Nivalinkanen oli tutkinut asiapaperit, ja rovasti sekä Schyvall olivat jo varhain lähteneet liikkeelle, tämän tutkimuksen johdosta neuvoittelemaan mitä tänään oli tehtävä. Lakimies päätti varmasti, että Schyvall'in todistus yksinänsä ja aivan ehdotta oli saattava Taavin vapaaksi, vaan arveli mahdolliseksi, että virkateitten tunnettu pitkäveteisyys edentäisi itse vapautuksen hetken melkein tulevaan tiistakiin, jolloin toiset välikäräjät tässä asiassa olivat määrätyt pidettäviksi. Tuiki tarpeellista ei enää ollut keskustelu puolustusta varten Taavin kanssa, melkein voisi Nivalinkanen paremmin palvella häntä, jos vaan täällä toimiskeli päästäksensä todellisen murhaajan jälille; mutta paha oli taaskin, jos ei Taaville niin pian kuin mahdollista annettaisi tietoa hänen asiansa onnellisesta käänteestä -- ja sanoi siis Nivalinkanen olevansa valmis lähtemään läänin pääkaupunkiin, vaikka heti, sillä alkutoimet hänen puoleltansa olivat tehdyt jo, ensimmäiset kirjoitukset Schyvallin vannottamisesta ja Taavin vapauttamisesta jo matkalla. Rovasti ja Schyvall yhtyivät sikäli Nivalinkasen mielipiteesen, että koska Nivalinkanen oli niin varma Taavin vapauttamisesta, ei mitenkään käynyt pidättäminen tätä sanomaa vankiudessa vaivautuvalta; tiistakiin, jolloin käräjät tulivat pidettäviksi, oli lyhyt aika heille, vapaille miehille, mutta Taavi-parasta tuntui joka päivä pitkältä kuin vuosi. Mutta koska Nivalinkasen ehkä onnistuisi näinä päivinä vielä pääsemään oikean murhaajan perille, ja hän ehkä voisi täällä paremmin jouduttaa asiat, ne kun enimmäksensä olivat tuomarin vallassa, niin olisi heistä Timo lähinnä lähtemään läänin pääkaupunkiin. Päätettiin siis että Timo mitä pikemmin lähtisi matkalle saattamaan Taaville tuota toivoisaa sanomaa; samalla aikaa tuli Nivalinkasen ja pappien panna kaikki voimansa liikkeelle joutuisaan asiain kulkuun, niin että Taavi vielä tällä viikolla saisi vapautensa jos kohta kotiinkaan ei ehtisi. Timo rupesi heti puuhaamaan lähtöä; hänellä tuskin oli aikaa tervehtiä Siveliniä, joka tuli käymään pikimmältään. Tultuansa tietämään ketkä vieraat herrat olivat, sanoi tämä suuresti iloitsevansa että Taavin asia näin hyvälle tolalle kääntyi. "Mutta samalla käy mieleni pahaksi kun minun nyt täytyy ilmoittaa toinen ikävänlainen asia, toivon kuitenkin että ilo Taavin pelastuksesta katkaisee kären tältä iskulta"; näin jatkoi hän kääntyen Timoon, joka juuri astui sisään taas, matkalaukku kädessä. Ja sitten kertoi hän tuon väärennys-jutun, ilmoittaen samalla että Könnilä ja joku pankki-herra olivat tulossa: heiltä saataisiin vielä tarkempia tietoja.

Timo oli kuin puulla päähän lyöty.

"Minunko nimelläni?" huudahti hän viimein. "Minun nimellä, sanoitte. En kuuna päivänä ole toisen vekseliin enkä takauksiin mennyt -- ja te ja Könnilä sekä pankki ovat todellakin luulleet sitä takausta minun kirjoittamakseni, vaikka pitäisihän olla jokseenkin yleisesti tunnettu, ett'en minä mene semmoisiin asioihin".

Timon päivitellessä tuli vielä taloon toinenkin vieras, kauppamies Makkonen, kirkolta. Hän kävi harvoin Hannulassa, ja tänään Timo juuri ei olisi toivonut häntä tänne matkalle-pääsöä viivyttämään.

"Eikös se ole tunnettu asia, ett'en minä milloinkaan mene takauksiin, saatikka sitten määrällisiin vekseli-asioihin, sanokaas Makkonen", vetosi Timo tulijaan.

Tämä tervehti vähän kylmästi seuraa ja vastasi sitten Timolle:

"Eipä se taida niinkään olla tunnettu, ainakin minä olen tullut toiseen luuloon. Jos olette hyvä ja katsotte tätä paperia, niin näette että olen oikeassa".

Hän veti lakkaristaan paperin ja ojenti Timolle. Tämä luki sen sisällön, hekahti tuimaan nauruun ja viskasi paperin pöydälle.

"Rutihullu tuo Kokka. Hän on väärentänyt nimeni toisenkin kerran, tuossa paperissa, katsokaas hyvät herrat! Eiköhän kohta kolmaskin väärennys ilmaudu".

"Väärentänyt sanotte", virkkoi nyt Makkonen. "Ei kyllä se on oikea. Vieraat miehet, jotka siinä alla ovat, ovat milloin hyvään valmiit vannomaan, että te olette takauksen kirjoittaneet".

"Vieraat miehet ovat valehtelijoita ja valapattoja. Paraita se on sinne pistänytkin: Kettusen ja Topian, minun entisen renki-vetelykseni".

"Sepä kaunis poika, tuo herra maisteri Kokka!" sanoi rovasti antaen naapurillensa velkakirjan lukea.

"Samallaisia konnan-koukkuja kuin lukiossa ollessaankin", sanoi Schyvall matalammalla äänellä rovastille.

"Ja ennen ette ole hiiskuneet sanaakaan tuosta kirjasta. Miksi ette ennen ole ottaneet sitä puheeksi?"

"No, koska herra Kokka sanoi niin olevan teidän tahtonne, ett'ei mitään virkkaa takauksesta. 'Timo pelkää joutuvansa sitten pääsemättömiin takaus-pyynnöistä', niin sanoi tuo Kokka".

"Konna on hän kiireestä kantapäähän", mutisi Timo harmissaan.

"Nyt kuulin tänä aamuna", jatkoi Makkonen, "että Kokka kaupunkimatkallaan on väärentänyt vekselin ja sitten lähtenyt pakoon. Ja koska siis häneltä en taida mitään saada, niin tulin teidän luoksenne, En minä ole niin rikas että 300 markkaa minulta joutaa järveen".

"Vai on jo täällä lähtenyt leviämään tuo väärennys-juttu", virkkoi Sivelin.

"No, tuulen nopeudella", vastasi Makkonen. "Kyllä kohta on Hovilassa velkojia niinkuin kirjavia kissoja".

Tämä sana näkyi jo toteutuvan. Hovilaan päin antavasta akkunasta nähtiin tulevan kaksi herraa, jotka kärryissä ajoivat, ja joku joukko jalkamiehiä jälessä.

Herrat olivat Könnilä ja pankin asiamies. He tulivat näyttämään vekseliä Timo Tarkkaselle ja saamaan suullista vahvistusta hänen nimikirjoitukseensa. Mutta Timo limitti ja vakuutti, ett'ei se ollut hänen kirjoittamaansa enemmän kuin toinenkaan nimi Makkosen kirjassa. Makkonen taas toisti, että vieraat miehet valallansa vahvistavat viimeksimainitun oikeuden. Ja Sivelin ja Könnilä sanoivat olleensa varmat että vekselinkin nimikirjoitus oli oikea.

"Ja semmoisen hirveän summan annoitte!" ihmetteli Timo.

Pankkiherra kohautti olkapäitään.

"Kun kerran nimet todistettiin oikeiksi, niin mikäs vaara siinä oli. Onhan teillä ja Könnilällä isot talletukset pankissa".

"Mutta nimet eivät ole oikeat -- ainakaan ei minun", intti Timo.

"Antakaas tänne nuo paperit", pyysi Nivalinkanen, ja saatuansa ne, asetteli hän Timon nimet päällekkäin akkunan-ruutua vastaan.

"Toinen on piirretty toisen jälkiin", lausui hän tarkastettuansa ne. "Ei kukaan kahdesti kirjoita nimeänsä niin yksiin viivoihin kuin nämä ovat tehdyt. Mutta voisi myös olla mahdollista että Kokka on saanut käsiinsä jonkun paperin, mihin Timo joskus ilman aikojaan on nimensä kirjoittanut, ja sitten hän on tehnyt siitä tuon Makkosen velkakirjan. Paperi on, näen mä, vanhaa ja paksua, mitä pakettipaperia lieneekään mihin Timo suotta on töhertänyt. Vai olisiko tuo lurjus Kokka niin läpiliipattu, että vartavasten valitsi tuommoista pergamenttia, tehdäksensä tämän keinon vaikeaksi".

Pankkiherra vuorostansa tarkasteli nimikirjoitukset akkunaa vastaan.

"Aah!" huudahti äkkiä rovasti ja löi kämmenellä otsaansa. "Pergamenttia sanoitte äsken. Antakaahan Makkosen kirja tänne!"

Rovasti sai sen, katseli ja käänteli sitä, väliin hymyillen, väliin rypistäen kulmiansa.

"Kuulkaa Timo", kääntyi hän nyt Timoon, velkakirja kädessä; "muistattehan te, että kun ennen lähtöäni Helsinkiin kävin täällä, aukasin pöydällä olevan Lutheruksen postillan ja huomautin teitä siitä että ensimäinen, puhdas lehti oli kiskottu ulos. Tuokaa tänne nyt se postilla, ellen suuresti pety, niin on tuo puuttuva nimi-lehti tässä".

Kirja tuotiin esille, ja Makkosen velkakirja sovitettiin avatun kirjan kannen viereen. Sama paperi ja sama suuruus, repiessä oli mennyt liuska kannen sisustuksestakin, se vaan oli poissa, sillä revitty reuna velkakirjassa oli saksilla sievennetty. -- Asia oli ilmeinen.

"Sepä riiviö tuo Kokka!" sanoivat herrat yhteen suuhun.

"Niin, joka pyhiä kirjojakin repii konnamaisuuksiansa varten", lisäsi rovasti.

"Noita kepposia hän teki lukiossa jo", mutisi Schyvall matalammalla äänellä.

"Ei, pois nyt tuon varkaan ja väärentäjän jälkeen!" virkkoi pankkiherra ja meni ulos; häntä seurasi Könnilä ja Makkonen, joka oli niinhyvin harmistunut kuin huolestunutkin melkein varmasta vahingostaan.

"Ja minä matkalle", sanoi Timo. "Kyllin kauvan jo olen tullut viivytetyksi.

"Ja minä Annaa tiedustelemaan, olisiko hän Emman luona", sanoi Sivelin itsekseen. Hän oli näette jo saanut tilaisuuden kysäistä Lotalta, oliko Anna ollut heillä yötä; johon Lotta oli antanut kieltävän vastauksen: hyvin pitkään aikaan hän ei ollut nähnyt Annaa, ei häntä tänne päästetty enää.