Naapurimme; Margreta: Kaksi kertomusta
Part 4
"Minua pahoittaa, että olen pakoitettu puhumaan vakavasti kanssasi, tyttäreni, mutta sinä olet täysikasvuinen, Margreta, minkä seikan melkein voisi luulla sinun unohtaneesi, eikä ole soveliasta että sinä yksin käyskentelet nuoren herran kanssa; sinun tulee näyttäytyä omissa oloissasi olevaksi; anna Emilin ja hänen mennä ja jää sinä kotiin. Ei kukaan sinua niin rakasta kuin äitisi, tyttöni; minun olisi pitänyt sinua ennen varoittaa; sydämen rauha on kallis asia, jota ei voi tarpeeksi huolellisesti suojella. Nyt matkustaa herra Höeg pois eikä luultavasti koskaan enään palaja tänne. Olo täällä on ollut pieni vaihtelevaisuus tuolle keikarimaiselle, nuorelle herralle, pieni idyllimäinen välikohtaus, joka hyvin lyhyessä ajassa on häviävä hänen muistostaan; kas, se asia meillä tulee olla selvänä. Hän ei saa viedä mukanaan kenenkään mielen rauhaa lähtiessään, ja jos kohta me emme häntä voi unohtaa, tahdomme häntä kuitenkin muistella vaan miellyttävänä seuraihmisenä."
Margreta ei sanaakaan vastannut tähän pitkään puheesen; hän oli ehkä vähän kalpea, vaan seisoi aivan levollisena siksi kun äiti ensin suudeltuaan hänen otsaansa ja sanottuaan häntä järkeväksi Greetakseen oli mennyt matkaansa, mutta sitte puhkesi hän kyyneliin; kaikki hänen sydämensä jänteet värisivät; tyly käsi oli paljastanut hänen pyhimmät tunteensa, joiden olemassa oloa hän ei itsekään ollut tietänyt.
Hän ei koskaan enään tule tänne! Oliko se mahdollista? Niin, kenties hän ei koskaan enään saisi häntä nähdä; se oli mahdollista, mutta se ei ollut mahdollista, että hän kokonaan voisi heitä unohtaa; äiti ei häntä tuntenut; hän ei ollut häntä tänään nähnyt, kun hän istui leppäpensaan alla ja luki rahansa hatussaan auringon paistaessa suoraan hänen sääliväisyydestä ja hyvyydestä loistaviin kasvoihinsa. Oli miten oli sydämen rauhan kanssa; hän tahtoi kernaammin menettää sen kuin ettei koskaan olisi häntä nähnyt. Oi, hän ei tahtonut häntä muistella ainoastaan satunnaisena tuttavana, hän tahtoi häntä muistella jalona ystävänä, veljenä; mutta kun hän näin ajatteli, oli kun Emil olisi joutunut varjoon, ja hän hämmästyi, pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa, että hän säilyttäisi häntä hyvänä, hurskaana ja hänen tahtoonsa mukaantuvana.
Sitte hän valeli silmiään kuumalla vedellä; hyvin murhellinen hän kyllä vielä oli, vaan kuitenkin maltillisempi ja levollisempi; hän aukaisi ikkunan antaakseen tuulen virvoittaa hänen hehkuvia poskiaan, ja katso! aivan seinustalla kasvoi pieni valkoinen kukka; se hymyili niin veitikkamaisesti hänelle, ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "tapahtuu, ei, tapahtuu, ei."
Siitä päivästä alkaen oli Margretalla aina niin kiire, kun piti mentämän kävelylle, ja kun he tahtoivat puhella hänen kanssaan kyökissä, oli hän puutarhassa, ja kun he tulivat sinne, seisoi hän makuukamarissa ja toimitti silitystyötä. Emil oli aivan suutuksissaan; "näin hullusti ei koskaan ennen ole ollut: luulenpa tosiaankin että Greeta on koko talossa ainoa, joka kykenee jotakin tekemään."
Villiam Höeg ei sanonut mitään, vaan näytti alakuloiselta ja onnettomalta; sitä ei Margreta huomannut, sillä hän ei uskaltanut katsoa häneen, mutta rouva Koll huomasi sen kyllä, ja hän hymyili niin veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "hyvin käy."
Ne olivat ikäviä päiviä; pikku Greeta, joka ei kuitenkaan aina voinut olla toimissa ja jonka mieli oli niin alakuloinen ja kummallinen Villiamin seurassa, ikävöi vaan heidän poislähtöänsä; teeskenteleminen oli hänen luonnolliselle ja suoralle mielialalleen vaivaksi. Miksi ei hän ollut niinkuin ennen? Hän oli oikein suuttunut itseensä; hän arveli itsekseen olevansa tuhma ja kummallinen, mutta asia ei siitä parantunut.
Päivää ennen heidän lähtöänsä, istui koko perhe katetun suklaatipöydän ääressä; kaikki olivat hyvällä tuulella ja iloisia paitsi vieras ja Margreta, mutta sitä ei kukaan huomannut.
"Nyt on herra Höeg nähnyt kaikki kauniit kohdat ympäristöllä," sanoi rouva Koll; "vaikka, totta tosiaankin, metsävuorella, jossa on lähde ja niin kaunis näköala, ette ole ollut; sepä ikävää."
Se oli kipene viskattuna ruutitynnyriin; provastin rouva tiesi kyllä, mitä sanoi.
"Voihan sitä auttaa," sanoi Sohvi vilkkaasti; "voimmehan mennä sinne tänään."
"Niin, niin, äiti, saammeko, äiti, niin olet niin hyvä?" huusivat lapset yhtä suuta.
Äiti suostui vihdoin asiaan; Greetan tuli laittaa retkitarpeet kokoon ja asettaa kaikki järjestykseen, ja päivällisen syötyä ajoi kahdet vaunut pihalle, vanhat ja uudet, joiksi ne kutsuttiin.
Vaikka Villiam tuhat kertaa kernaammin olisi tahtonut istua vanhoissa vaunuissa, pakoitettiin hän kuitenkin suurimmalla kohteliaisuudella istumaan provastin ja hänen rouvansa kera.
"Minä en voi mitenkään sallia, että te ajatte tuossa vanhassa romussa, lapsille se on hyvä kyllä, ja Margretan täytyy myös olla siellä heitä hoitamassa; ne ovat niin vallattomia, tuollaiset pienet."
Itse asiassa oli tämä matka rouva Koll'ille hyvin ikävä; Villiam oli huonolla tuulella eikä puhunut sanaakaan hänen kanssansa; provasti ja hänen poikansa istuivat takaistuimella ja keskustelivat tieteellisistä aineista sanomattomaksi riemuksi toisilleen.
Metsämäki oli kaunis paikka, ja jos matka sinne ylös olikin vähän vaivaloinen, niin kannatti se vaivan, kun seisoi huipulla ja katseli seutua aina rantaan saakka, joka näkyi etäällä välkkyvänä tumman sinisenä juovana; kaksitoista kirkkoa saattoi nähdä, useita metsiä ja monta viehättävää, viheriöivää kenttää.
Jeppe ammensi padan vettä täyteen lähteestä ja valmisti, miten taisi, kivistä tulisijan. Nuoriso kokosi kuivia oksia ja tanssi tulen ympärillä, kun se oikein leimusi liekkiin; sitte tuotiin renkaat; viheriällä, tasaisella paikalla huipulla sopi oivallisesti viskellä renkaita.
Margreta hiipi hiljaa pois ja istuutui sammalistoon luonnollisen maavallin taakse vähän matkan päähän muista, ja hän kuuli heidän riemuitsevan ja nauravan; niin hänkin oli ennen tehnyt. -- Voisiko hän sitä milloinkaan enään tehdä? Sitä hän ei luullut, ja niin hän puhkesi itkuun.
"Onhan kaikki niinkuin ennenkin," ajatteli hän; "minulla on rakas isäni, kelpo, järkevä äitini, siunattuja pikku siskoja, onnellinen koti -- synnillistä on olla tyytymätön!" ja niin hän itki vielä rajummin.
Mutta kuka tuolta tuli? Se oli hän. Hän tuskin ennätti pyyhkiä pois kyyneleet, ennen kuin hän seisoi hänen vieressään; kuitenkin oli Villiam niin liikutuksen vallassa, ettei hän huomannut hänen itkeneen.
"Minun täytyy puhua kanssanne, neiti Koll, en voi tätä kauvemmin kestää. Nyt matkustan huomenna, Margreta, ja teillä ei ole ollut lohduttavaa sanaa minulle lausuttavana, vaikka minä olen kärsinyt niin paljon ja te muuten olette niin hyvä. Ei ole kauniisti teiltä tehty niin äkkiä vetäytyä pois, niin täydellisesti hyljätä minut sanaakaan sanomatta. Ymmärtäkää minua oikein, minä en ole siksi itserakas, että mitenkään panisin pahakseni, ett'ette minusta huoli -- päinvastoin, kuinka raskaalta se tuntuukin, voin sen hyvin käsittää, mutta en voi ymmärtää, että teillä, joka olette niin ystävällinen kaikkia muita kohtaan, yksin järjettömiä luontokappaleitakin, ei ole ollut ainoatakaan lohduttavaista, ystävällistä katsetta minulle. Oi, te olette ollut hyvin kylmä: teidän olisi tullut minua lohduttaa, kuin hyvä sisar, teidän olisi sääliväisellä ja lempeällä tavalla pitänyt huomauttaa minulle, ett'ette tahdo tulla vaimokseni -- eikö niin?"
Margreta itki uudelleen ja oli kuitenkin halukas hymyilemään, niin häiriintynyt, niin sanomattoman onnellinen hän oli.
"Eikö niin, Margreta?"
"Ettehän ole milloinkaan sitä minulta kysynyt," kuiskasi hän aivan hiljaa, mutta nuorukainen kuuli sen kuitenkin; hän katsoi vakavasti häneen, ja toivo välkkyi hänen katseessaan.
"Jumalani, olisinko erehtynyt? Margreta, nyt kysyn sitä teiltä."
Ilman epäilystä ojensi neito hänelle kätensä; Villiam seisoi kuin muuttuneena hänen edessään, loistaen onnesta.
"Jumala sinua siunatkoon, rakas tyttö!" sanoi hän; "nojaa käsivarteeni -- tämä kätönen on siis minun, sinä et sitä tempaa pois; oi, minä olen melkein liian onnellinen!"
Rouva Koll istui sill'aikaa eräällä puun kannolla ja kutoi sukkaa ja katsoi milloin valkeaan, joka loi punaista valoa ruskeihin puiden runkoihin ja Jeppe kuskin leveään, yksinkertaiseen naamaan, milloin iloisiin lapsiin, jotka viskelivät rengasta; isä otti osaa leikkiin, mutta hän ei ollut oikein kätevä; sitä paitsi hän vaipui ajatuksiin juuri kun tuli rengasta vastaan ottaa. Vähän väliä väänsi äiti päätään vähän syrjään nähdäkseen, eivätkö molemmat nuoret -- hän oli huomannut heidän pois-menonsa -- pian näyttäytyisi. Kun he vihdoin käsityksin tulivat, ei hän ensinkään hämmästynyt, vaan jatkoi sukan kutomistaan mitä levollisimmalla tavalla.
Villiam meni suoraan provastin luokse.
"Herra provasti, minulla on teille pyyntö."
"On minulle erittäin mieleen, jos voin olla teille avuksi, nuori ystäväni."
"Paraimman omaisuutenne tahdon teiltä ottaa; uskallatteko uskoa minulle tyttärenne?"
"Tyttäreni! Margretan! Nyt jo!"
Isä loi katseen tyttäreensä ja ensimmäistä kertaa oivalsi hän, että hän oli viehättävän kaunis, kun hän siinä seisoi punastuen ja kyynelissä hymyillen, ja tämä liikutti häntä niin kovasti, että hän ehdottomasti huudahti:
"Häntä itseäänkö rakastatte? Ettekö ainoastaan rakasta tuota ulkonaista suloa, joka muutaman vuoden kuluttua on hävinnyt!"
"Sinä tuomitiet häntä väärin, isä kulta," sanoi Greeta kainosti, "hän rakastaa minua juuri samasta syystä kun sinäkin; sen hän tekisi sittekin vaikka olisin punatukkainen ja rokonarpinen -- eikö niin?"
Villiam arveli vähän ennenkuin vastasi:
"Suoraan sanoen, rakas Margretani, luulen että tuskin olisin ajatellut sinua niin, että olisin sinuun tutustunut, jos olisit ollut rokonarpinen, mutta voin myös vakuuttaa, että nyt edeskinpäin sinua rakastaisin, vaikkapa, minkä Jumala tapahtumasta varjelkoon, tulisit semmoiseksi."
Provasti katsoi häneen ystävällisesti.
"Suoruus on päähyve," sanoi hän, "vaan älkää panko pahaksenne, jos teen muutamia kysymyksiä sille miehelle, jolleka minun tulee uskoa lapseni. Hän on lämpösydäminen, hurskas ja viaton tyttö, mutta tottunut saamaan johtoa, hän on nuori ja monessa suhteessa vielä kehkeentymätön ja tarvitsee siis tukea. Kuinka on teidän uskonne laita?"
Nuori mies katsoi hyvin kummastuneena provastia, hetkisen aikaa seisoi hän vakavana ja ajattelevaisena, mutta vastasi sitte äkkiä:
"Minä tunnustan evankelis-luterilaista uskontoa."
"Te tunnustatte sitä suullanne, mutta teettekö sitä myös sydämellänne? Ainoastaan se mies, jolleka Jumalan sana on koko elämäänsä johtava voima, voi tehdä vaimonsa onnelliseksi."
Rouva Kollilla oli vaikea hillitä itseään; mitä hänen miehensä arvelikaan? Niin verrattoman etuisa avioliitto oli hänen tyttärelleen -- halvalle maapapin tyttärelle -- tarjona, ja kuitenkin hän teki estelyksiä.
Kosija ei kuitenkaan näkynyt ensinkään aikovan suuttua, vaan vastasi hyvin vaatimattomasti, ettei hän ollut läheskään niin hyvä kuin hänen tuli olla, vaan että hän aina oli pitänyt uskontoa suuressa kunniassa ja että hän toivoi aikanaan parantuvansa.
Provasti taputteli häntä olkapäähän ja katsoi häneen lempeästi, melkein hellästi.
"Te olette hyvä," sanoi hän, "sydämellinen ja hellä, ehkä liian hellä, mutta te ette ole, ainakin minun luullakseni, tarpeeksi lujamielinen; teidän luonteenne lujuus on vähemmin kehkeentynyt, kuin mitä se tavallisesti teidän ijällänne on; se tulee luultavasti siitä, että olette säästynyt vastoinkäymisen ankarasta, vaan usein hyödyllisestä koulusta. Vaan vielä yksi asia: mikä te oikeastaan olette?"
"Herra Jumala, Koll kulta, herra Höeg on varakas; siinä suhteessa ei ole mitään estettä olemassa."
Nuori mies katsoi appeensa hämmentyneenä, melkein nöyränä.
"Ei ainoastaan tarpeellisen toimeentulon tähden, Andrea," jatkoi provasti levollisesti, "tulee omistaa hyödyllistä asemaa; tulee, näet, hyödyttää isänmaataan ja lähimmäisiään, tulee kehittää lahjojaan ja tehdä niin paljo hyvää kuin mahdollista. Sitä paitsi tulee itsenäisen miehen voida elättää itseään ja omaisiaan luottamatta perittyihin rikkauksiin; ja jos kohta ette vielä mitään olekaan, niin on teillä, joka olette niin nuori, kaiketi kuitenkin tarkoitus tahtoa tulla joksikin."
Nyt riensi Emil, joka muiden kanssa oli seissyt syrjässä ja kuunnellut, ystävälleen avuksi.
"Villiam on ylioppilas parhaalla arvolauseella; hän on oppinut, sivistynyt poika, jolla on taipumusta moneen asiaan. Tieteellisessä suhteessa voi luullakseni toimittaa enin, jos ei ole sidottu, vaan kylläksi riippumaton voidakseen yksinomaisesti antautua niihin opintoihin, joihin on paras taipumus," ja Emil ajatteli samassa, kuinka onnellisia hän ja isä olisivat olleet, jos heidän laitansa olisi ollut sellainen.
"Jos kohta en mitään olekaan," sanoi Villiam hiljaa, "niin toivon kuitenkin Jumalan avulla tulevani oikein hyväksi puolisoksi."
"No niin, huomaan kyllä, että sydämestänne pidätte tosistanne; te olette mielestäni kaksi lasta, mutta hyviä lapsia, ja senvuoksi luotan siihen, että Herra on ottava teidät suojaansa ja lahjoittava teille runsaimman siunauksensa, niinkuin minä nyt annan sen teille minun puolestani."
Hän sulki heidät syliinsä; he olivat kaikki kolme erittäin liikutettuja. Sitte tuli äitin vuoro; hän oli aivan mielen liikutuksen vallassa -- tämä oli niin odottamatta tapahtunut. Mutta sydämessään ajatteli hän: "siitä saavat kiittää minua," ja hän oli mielestään niin äärettömän viisas, kun hän itse asiassa oli vaan viivytellyt nuorten onnea ja hankkinut heille raskaita, murheellisia päiviä.
"Minun ei koskaan mieleeni tullut," sanoi Emil, "että sinä voisit mieltyä Margretaan, sinä, johon ei edes Köpenhaminankaan hienot kaunottaret mitään vaikuttaneet. Minä olen aina ajatellut häntä pieneksi papin rouvaksi, mutta rakkaampaa lankoa en milloinkaan olisi voinut saada."
Pienoiset riemuitsivat ja syleilivät uutta veljeään; Jeppe kuski raappasi jalkaansa ja toivotti onnea, hurrasipa vielä niin että metsä kaikui.
"Kyllä minä valmistan kahvin," kuiskasi pikku Sohvi, "on parasta että rupean ajoissa opettelemaan, nyt kun pian menetämme sinut, Greeta. Muuten voin sanoa sinulle, että ensimmäisenä iltana, kun yhdessä astuitte sisään, ajattelin, että teistä kyllä tulisi pariskunta, mutta sinä et saa sitä kenellekään sanoa, sisar kulta, sillä silloin he tekisivät minusta pilkkaa aamusta iltaan."
Margreta etsi taas suojaa pienen maavallin takana; hän kaipasi yksinäisyyttä. Hän heittäytyi polvilleen ja kiitti Jumalaa sydämensä pohjasta; oi, kuinka autuaallista oli saada häntä oikein rakastaa! Jos hän nyt vaan voisi tehdä miehensä oikein onnelliseksi!
Ja Villiam tuli ja tarttui hänen käteensä aivan saman ajatuksen vallassa.
"Suokoon Jumala, että voisin sinut onnelliseksi tehdä, rakas tyttö! Oi, Margreta, isäsi on mainio mies; minä en ole milloinkaan kunniassa pitänyt ketään ihmistä niin suuressa määrässä kuin häntä. Vakuutan, että äsken, kun hän puhui minulle, olin vähällä luopua sinusta; minä tunsin selvästi, ett'en ollut mahdollinen sinulle, että minun melkein tuli peräytyä, mutta sitä en voinut; sen kautta olisin riistänyt sydämen rinnastani, ja eihän sitä sovi ihmiseltä vaatia."
"Se olisikin ollut suuri synti minua vastaan", vastasi tyttö, ja sitte istuutuivat ja puhelivat menneistä murheista -- kumpaistenkin mielestä ne olivat olleet kauheita -- sekä nykyisyyden ja tulevaisuuden onnesta.
Provastin rouva istui yhä vielä levollisena kannollaan ja kutoi sukkaa, vaan hän ei läheskään ollut niin iloinen kuin olisi saattanut luulla, ja siihen oli syytä; hän oli turhan tarkka järjestyksen ihminen, ja häntä rasitti suuressa määrässä nähdä Sohvin tottumattoman käden liikkuvan ruokakorissa etsimässä kahvipapuja. Voi, sellaisia kärsimyksiä tulisi hän usein saamaan kestää, joka päivä, kun Greeta heidät jättäisi; niin, vanhimman tyttären naittamisella oli myös varjopuolensa, vaikkapa joutuisikin rikkaisin naimisiin.
"Sinä rypistät pöytävaatteen, rakas Sohvi, sokeri valuu pussista; pudotit nyt teelusikan -- ei, tätä en voi kestää!"
"Enkä minä myöskään," sanoi Sohvi, joka yhä enemmän hämmentyi ja oli valmis itkemään; "jospa te, äiti, kääntyisitte poispäin, ettekä katsoisi tänne, niin asiat menisivät itsestään."
Vihdoin oli kahvi valmis, ja tuo pieni seura istui ruohostoon valkoisen pöytävaatteen ympäri; tarjoukset maistuivat kaikille hyvältä, paitsi Greetalle, joka mielenliikutuksen tähden ei voinut mitään nauttia, ja äitille, jonka mielestä ei mikään ollut niinkuin piti; kahvi oli liiaksi kiehunutta ja Sohvi oli kömpelö tyttö ja sen lisäksi vielä vähän nenäkäs.
"Huomenna en voi matkustaa," sanoi Villiam.
Emil näytti tyytymättömältä, mutta provasti selitti että oli parasta lykätä matkaan lähtö viikkoa tuonnemmaksi, ja niin tapahtuikin.
Illalla istui Villiam muitta mutkitta vanhoihin vaunuihin, ja hän kertoi Greetalle, että hän ei luullut rouvan hänestä pitävän ja että hänellä oli vähän aavistusta siitä että hän oli tätä avioliittoa vastaan.
"Nyt minulla siis on oikeutta olla luonasi," sanoi hän seuraavana aamuna seistessään kyökissä ja katsellen kuinka Margreta sotki vehnätaikinaa niin että kätöset kävivät ponnistuksista aivan punaisiksi; "sinä oletkin liiaksi työllä rasitettu, kultaseni; Jumalan kiitos, minä toivon voivani hankkia sinulle paremmat päivät, niin että voit saada aikaa lukemiseen, jota niin rakastat; englannin kieltä tahdon sinulle opettaa, sitä osaan yhtä hyvin kuin tanskan kieltä. -- Oi, kuinka suloista silloin on oleva! Sinä saat oivallisen pianon; sillä laulusi on kyllä itsessään taikka urkusäestyksellä viehättävä, vaan paras on kuitenkin paras. Kamarineito tulee sinulla myös olla -- ei, et saa ensinkään vastustella, ystäväiseni, se on aivan välttämätöntä. Muuten et saa luulla aikovani laittaa talouttamme suurenmoiseksi, en suinkaan, sillä, näetkös, jos rupeaa suurentelemaan, niin eivät rahat kauvas riitä; mutta jos on kohtuullinen, niin pysyy rikkaana ja on keinoja kaikkiin."
"Se on juuri minun mieleeni," vastasi Margreta ja löi kätensä yhteen; "niin juuri minäkin ajattelen; kamarineito on vaan minusta liikaa, mutta jos semmoinen minulla tulee olla, niin tahdon hänen tältä seudulta."
Ja hän ajatteli voivansa ilahuttaa ja auttaa myllärin Inkeriä, joka oli käynyt rippikoulua silloin kuin hänkin, ja joka oli niin taitava ja siivo, vaan nautti äitipuoleltaan kovaa kohtelua.
"Sinulla on tuntehikas sydän, Margretani," sanoi Villiam viimeisenä iltana kun yhdessä kävelivät, "minä luulen sinun rakastavan kaikkia ihmisiä; kun tapaamme jonkun ja sinä heitä tervehdit, niin on sinun tervehdyksissäsi 'hyvää päivää' tahi 'hyvää iltaa' sydämellisyys sellainen, että tuntee sinun todellakin toivovan heille hyvää ja että heidän murheensa ja riemunsa koskevat sinuun; mutta he katsovatkin kaikki minuun ikäänkuin tahtoisivat sanoa: sinä saat suuren aarteen -- oletko sen ansainnut?"
"Ystäväin, sinä huolestutat minua, sinä asetat minut liian korkealle; minä olen vaan hyvin tavallinen tyttö, älä muuta luule, Villiam, muuten petyt, muuten et tule olemaan minuun tyytyväinen."
"Lähtekäämme nyt jo matkaan," sanoi Emil seuraavana aamuna, "kyllä hyvästijättämistä jo on tarpeeksi asti kestänyt."
"Hyvästi siis, Margreta; maaliskuussa tulen täysi-ikäiseksi, silloin matkustan heti Englantiin ja saan raha-asiani järjestykseen; toukokuussa tulen noutamaan morsiantani."
"Jos Jumala suo," sanoi tyttö ja hymyili kasvot kyynelissä.
Hänestä tuntui vähän tyhjältä ja ikävältä heidän lähdettyään, mutta hän oli tervejärkinen tyttö, eikä liian tunteellinen ja hentomielinen, eikä eroaika ollut niin pitkä; hän saisi usein kirjeitä, ja Jumala oli kyllä suojeleva Villiamia ja saattava hänet takaisin hänen luokseen; ja sitte hän pyyhki kyyneleet poskiltaan ja rupesi jälleen ajattelemaan kotolaisiaan.
Ja aika kului, monta ja pitkää kirjettä kulki edestakaisin; lehdet putosivat puista, päivät kävivät lyhyiksi, illat pitkiksi, ja kaikki naiskädet pappilassa olivat ahkerassa työssä huomenlahjain valmistamisessa. Sohvi kävi rippikoulua, ja Margreta neuvoi häntä taloustoimissa, vaan hän oli vähän muistamaton ja epävarma, vaikka hän koetti tehdä parastaan, ja sisko oli aivan huolissaan ajatellessaan niitä ikävyyksiä, joita Sohvin tuli kärsiä, ellei hän hyvin taitaisi hänen sijaansa täyttää. Greeta ei kuitenkaan ollut niin turhamielinen, että olisi tahtonut tulla kaivatuksi ja palkitsemattomana muistelluksi.
"Tehkää nyt vaan kaikki mitä voitte häntä auttaaksenne," sanoi hän Stinalle, sisäpiialle, ja Sissalle, kyökkipiialle, ja he lupasivat varmaan. -- Mitäpä he eivät olisikaan Greeta neitille luvanneet?
Ulkona oli pimeä ja kylmä; tuuli kävi ja lunta satoi, mutta pappilan salissa oli lämmin ja valoisakin, ainakin niin kauvas kuin kahdesta kotitekoisesta, kiiltävissä kynttiläjaloissa komeilevasta tali-kynttilästä lähtevä valo ulottui. Ompeluneulat kiikkuivat ylös alas, kudinneulat edes takaisin; paljon ei puheltu, mutta itsekukin ajatteli omia asioitaan ja rakensi ilmalinnojaan. Margretan ajatukset liikkuivat siinä kodissa, jonka Villiamin rakkaus hänelle lahjoittaisi; tämä ei ollut hänelle aikeitaan ilmoittanut; kaikki tulisi olemaan odottamatonta.
Provasti istui sohvan kolkassa ja veteli savuja raskaasta piipustaan, hänen huulensa olivat vetäytyneet hymyyn, hän piti kädessään pientä, vanhaa kirjaa, arvaamattoman kallista, sanskritin kieltä. Kristo ja Paavo lukivat myös, mutta ei suinkaan huvikseen; ne olivat seuraavan päivän läksyjä, ikävää kielioppia, monia vaikeita vuosilukuja sisältävää historiaa ja latinan lukukirjaa; väliin kuulustelivat he toistensa tietoja. Pikku Antti rakensi korttilinnaa, oikein korkeata: sen piti olla Greetan kartano, mutta kun se oli valmis ja seisoi siinä niin komeana, hajosi huippu; se tempasi muita osia mukanaan -- voi, sitä ei voinut auttaa, vaan kuitenkin, kaksi alakerrosta jäivät seisomaan, niin että hän sittekin sai pienen hauskan kodin. Miina juoksenteli ympäri ja leikki nukkensa kanssa; vähän väliä hiipi hän pois uunin luo, kohosi varpailleen ja tunnusteli eivätkö omenat jo olleet paistuneet pehmeiksi. Ja pieni lintu, joka oli sijoitettuna viheriöiden kukkaruukkujen väliin Margretan kukkapöydällä, heräsi, ja kun se huomasi valoa, luuli se jo olevan aamun ja alkoi visertää.
Tämä oli eräs ilta, ja ennen sitä oli ollut monta samanlaista, ja sitä seurasi monta samanlaista.
Ja sinivuokot pilkistivät esiin, ja vähää sen jälkeen tuli esikköjä ja orvokkia; niitä löytyi runsaasti pienessä ha'assa myllyn luona, ja sinisilmäinen Inkeri istui ikkunassa ja katseli kirkkaita keltaisia ja valkoisia värejä, ja sitte näki hän mitä iloisimpia tulevaisuuden unia. Olihan hän nyt jo huomattava henkilö, hän oli oppinut kiharoitsemaan tukkaa ja ompelemaan muotivaatteita kaupungissa.
"Saanpa nähdä suuren Köpenhaminan," ajatteli Inkeri, "kuusikymmentä taaleria saan palkkaa; sehän on koko omaisuus, mutta minä panenkin osan säästöpankkiin ja lähetän vähän kotiinkin; he kyllä tarvitsevat apua; ja puettuna aijon käydä kuin pieni nukke ja saan sitä paitsi aina olla rakkaan Greeta neitin luona -- sekin yksin on jo suuri onni."
Sohvi oli nyt päässyt ripille; hän puuhaili ja askaroitsi aamusta iltaan ja hänen täytyi sen lisäksi joutohetkinään harjoitella pelaamaan tuota jäykkää ja ikävää sakkipeliä.