Part 3

"Poikien kanssa kävivät asiat hyvin; minä olen aina pitänyt lapsista ja senvuoksi hyvin sopinut heidän kanssansa. Mutta Akseli olikin tavaton poika, ja Heikki oli jo tullessaan niinkuin oma poikani. He olivat ahkerat ja hyvät kaikki neljä. Rehtori sanoikin minulle kerran: 'Se on teidän kunnianne, neitsy Brigitta, sillä ilomielinen ahkeruus on tarttuvaista', mutta se oli noin puoleksi leikkipuhetta tietysti. Väliin sattui kyllä myöskin tulemaan solmuja väliin pikku herrasväen kanssa; mutta minä en koskaan turhan aikaisesti ollut myöntyväinen, ja niin asiat tasaantuivat. Vanhemmat olivat aivan tyytyväiset ravintoon ja kaikkeen. On oikein hyödykästä valmistaa ruokaa pojille, neiti; vanhempi oikein mielihyvällä katselee heidän hyvää, kelpo ruokahaluansa. -- Puutarhaa ja kyyhkyisiä hoidimme yhdessä, ja lupa-aika ilahutti meitä kaikkia saman verran. Lyhyemmät lupa-ajat vietin aina Akselin vanhempain luona -- asiamies oli nyt kuollut -- kesäluvat myllytalossa.

"Tulojani seurasi oikea siunaus; joka vuosi panin pienen summan säästöön ja taisin pian ostaa talon; niin, olihan minulla myös vähän entisistä ajoista; ompeluneulan avulla sain myöskin runsaasti. Olisin kyllä voinut elää vähän mukavammin, mutta miksi sitä tekisin? Kuta ahkerampi olin, sitä nopeammin kului aika toisesta Elokuusta toiseen.

"Akseli pääsi ylioppilaaksi, Heikki ja toiset pääsivät ylioppilaiksi, mutta heillä oli pienempiä veljiä, jotka tulivat heidän sijaansa, ja niin asiat jatkuvat; mutta nyt minulla on myös nuorin sisareni poika, jos neiti on hänet huomannut, jolla on tummat kiharat; niin, hän täyttää, luulen ma, jouluna jo neljätoista vuotta. Heikki on jo pappi ja naimisissa; oikein Jumalan mies hän on. Minun pitää myös hoitaa taloutta hänen pojilleen, sanoo hän, mutta kukapa uskaltaa niin kauvas eteensä ajassa katsoa? Akselini muutti suuntaa ja meni upseeriksi; hän uhrasi henkensä isänmaansa edestä, Jumala siunatkoon hänen muistoansa.

"Tämän kaupungin asukkaat osottivat minulle heti alusta tavatonta ystävyyttä; niin, tahtoivatpa kutsua minua pitoihinsakin, mutta siksi ei minulla ollut tarpeeksi kasvatusta, ja sen sanoin heille suoraan. Tulla kauneisin vaatteisin puettujen ihmisten seuraan ja puhella hienosti heidän kanssaan, sitä en ymmärtänyt; mutta jos he minua jossakin suhteessa tarvitsivat, niin tiesivät missä asuin, ja voivat tulla luokseni tahi lähettää minua etsimään.

"Niin, nyt olen päättänyt, neiti; kun en vaan olisi teitä väsyttänyt? Mutta niin käy, kun vaan irroittaa vanhan puheliaan eukon kielijännettä, niin sitä pulppuaa kuin lähteen silmästä."

"Teidän tulisi kertoa vielä enemmän, neitsy Brigitta, teidän tulisi kertoa, kuinka paljon rakastavasta sydämestä ja avuliaasta kädestä saattaa riittää, silloinkin kun niillä on vähän hallittavana."

Hän taivutti päänsä alaspäin: "Jumala on ollut minulle hyvä, neiti, minä rakastan lähimmäistäni."

Vanhus kääri nyt sukankutimensa kokoon, taputteli ystävällisesti kättäni ja meni; mutta siitä päivästä alkaen näytti minusta tuo pieni kartano vielä ystävällisemmältä ja hauskemmalta kuin ennen.

MARGRETA.

Provasti ja hänen vaimonsa istuivat pienellä penkillä mäellä tammen alla ja lepäsivät päivän vaivoista; lukuisa lapsiparvi pyöri heidän ympärillään iloisesti leikkien, kiipesipä pieni poika rohkeasti aina suuren tammen huippuun saakka äitinsä kielloista huolimatta.

Oli kaunis kesäilta, hiljainen ja rauhallinen; provasti poltti tupakkaa pitkästä piipusta; hänen kasvoissaan ilmaantui hyvyys, vaikka jotakin kummallista oli hänen katseessaan, joka siirtymättä ja tarkkaavana oli luotuna mäen juuressa olevaan suureen kiveen, ja kuitenkaan ei hän sitä huomannut, yhtä vähän kun hän huomasi iloisia peltoja, missä viheriä vilja lainehti, tahi orjantappurapensastoa valkoisine kukkineen, joiden suloinen tuoksu tulvaili hänen luokseen, tahi oivallisia lehmiä, hänen omaa karjaansa, jotka olivat niityllä laitumella, taikka tuota pientä juutilaista kylää, joka -- vaikkei se läheltä nähden ollut juuri kaunis -- näytti niin viehättävältä ruohoisen mäen juurella. Hän ei kaikesta tästä mitään huomannut; hänen ajatuksensa olivat kokonaan sisällisiä, ja, vaikka olikin näkevä, koski ulkomaailma häneen yhtä vähän kuin sokeaan.

Vaan mitä hän ajattelikaan? Siihen on helppo vastata; hän ajatteli sitä, mitä hän aina ajatteli: eri kielien yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia, sanojen yhteyttä ja alkujuurta.

Hänen ei olisi pitänyt ruveta papiksi, vaan tiedemieheksi, kieltentutkijaksi; ja kuitenkin hän oli innokas pappi, vaan se hän oli pakosta; hänen halunsa oli vaan opintoihin, ja hänen tuli suuresti ponnistella voimiaan kohotakseen kuopasta, johon hän hengellisesti oli vajonnut. Hän oli muuten niin hyvä, hänen sydämensä niin rakkautta täynnä, hänen uskonsa niin luja, ja kun hän väliin pani tieteelliset tutkimuksensa syrjään, oli hän hyvin viehättävä, iloinen, vieläpä lapsellinen, hän katseli silloin mielihyvällä ja ihmetellen tavallisimpiakin esineitä, ikäänkuin ne olisivat olleet aivan uusia, hämmästyttäviä ilmiöitä.

Mutta jos tuo kelpo pappi ei silmiään käyttänyt, niin käytti hänen vaimonsa omiaan sitä paremmin. Siinä hän istui niin levollisena silmälasit ohuella nenällään ja kutoi sukkaa, vaan ajatukset eivät olleet yhtä levolliset, ja silmät vilkkuivat kaikkiin suuntiin; ei mikään voinut jäädä niiltä huomaamatta, ei sekään, että tarhapiika seisahtui pähkinäpensasten alle ja puhui pari sanaa -- ne olivatkin tietysti pari pitkää sanaa -- armaansa, myllärin rengin kanssa.

"Kyllä hän on saava kuumaa," ajatteli provastin rouva, "niin, Herra tiesi, miten kävisi, ellen minä kaikkea valvoisi," ja samassa hän loi mieheensä vähän ylvästelevän katseen; hän ei miestään käsittänyt, ei ollut häntä koskaan käsittänyt. Olihan kieli sellaista kuin se oli; sillä voi lausua ajatuksensa kirjallisesti ja suullisesti, tehdä itsensä muilta ymmärretyksi, ja sehän lie pääasia; minkälaista se muinoisina aikoina oli ollut, kuinka se oli syntynyt, sehän oli vallan yhden tekevää, ja hän piti provastia ihmisenä, jonka ajukammio ei ollut aivan järjestyksessä. Kuitenkin hän häntä rakasti; provasti oli hyvä mies, mutta ei ensinkään käytännöllinen; niinkuin lapsi, kun hänen tuli jotakin toimittaa; rouva taas oli käytännöllinen, ja se oli suuri siunaus provastille, että oli saanut hänet, arveli hän.

"Mutta missä Margreta viipyy?" kysyi rouva katsellen ympärilleen.

"Hän tulee heti," huusi pikku Paavo, jolla oli mitä avarin näköala ylhäällä puun latvassa; "minä näen hänet puutarhassa; nyt hän avaa puutarhan veräjän."

Äiti suuntasi terävän katseensa puutarhaan päin, josta kahdeksantoista vuotias Margreta läheni. Hän oli korkeakasvuinen, solakka tyttö, silmänsä olivat kauniit, siniset, posket rusottivat terveydestä, hymynsä oli herttaisinta, äänensä ja naurunsa sointuvinta. Hän kiirehti kepein askelin polkua myöten ja heilutti kirjettä kädessään.

"Aatteles, äiti," huusi hän, "minä olen saanut kirjeen Emililtä, ja hän tulee pian."

"Pian?"

"Niin, odotapas niin saat kuulla: hänen ystävänsä Villiam Höeg -- muistathan hänen usein puhuneen hänestä, se nuori mies, joka peri niin äärettömän paljon rahaa englantilaiselta äitiltänsä -- on tarjonnut hänelle vapaan matkan ulkomaille. Eikö se ole hauskaa? Armas Emil. kuinka se minua ilahuttaa! Jumalan kiitos, että hän jo on suorittanut tutkintonsa. -- Nyt, äiti, aikoo hän tehdä pienen poikkeuksen tänne, ja yhtyy ystävänsä kanssa Hamburgissa. Hän tulee jo huomenna!"

Nuori tyttö teki pienen hyppäyksen ja ojensi kauniita pyöreitä käsivarsiaan, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.

Äiti näytti tyytyväiseltä, vaan kuitenkin miettivältä, sukankudin oli vaipunut alas hänen polvelleen.

"No niin," sanoi hän verkalleen, "minusta se on myöskin onnellinen tapaus; nuorilla on hyötyä siitä, että saavat nähdä maailmaa; sitäpaitsi hän ehkä voi tehdä edullisia tuttavuuksia; kaikissa tapauksissa hän saa harjoitella kielten puhumista. Vaan mitä nyt! Minne Margreta joutui?"

"Hän juoksi takaisin puutarhaan," kuului tammen latvasta, "hän poimii kukkia ja sitoo kiehkuroita; tai tuossa hän tulee vesikannu ja pieni harava kädessä; kyllä tiedän minne Greeta aikoo mennä, äiti, varmaankin Ludvigin ja herra Jensenin haudoille." Rouva pudisteli päätään, ikäänkuin olisi arvellut tyttären tehneen hyvin tarpeettoman matkan; sitte kääntyi hän miehensä puoleen ja sanoi hänen käteensä tarttuen:

"Koll kultaseni, tahdotko ottaa huomataksesi minun puhettani?"

Tämä käänsi katseensa pois kivestä ja silmäili vaimoansa voimatta tehdä eroitusta näiden molempien esineiden välillä.

"Emil tulee kotiin huomenna."

"Emil tulee kotiin huomenna," matki hän mitä soinnuttomimmalla äänellä; sitte hän äkkiä voimakkaalla ponnistuksella kokosi ajatuksensa; katseensa sai eloa, ja iloisella isällisellä tunteella kysyi hän:

"Tuleeko Emil huomenna kotiin?"

Kun rouva Koll tämän myönsi, katsoi hän erittäin tyytyväisenä ympärilleen, poimi jalkojensa juurella olevan pienen kukkasen, joka juuri oli yöksi sulkenut teränsä, ja selitti että se oli mitä kaunein kukka, jota voi nähdä.

"On ihana ilta, ystäväni, tavaton ilta, ja poikani tulee; no, se täytyy myöntää, ne ovat iloisia uutisia. Kaikki on niin kaunista ja verevää! Vilja on niin korkeata, oikein ihmeellistä. Vaan kas, tässä kasvaa 'miekkoja'; ottakaamme niistä joitakuita mukaamme antaaksemme linnulle, toisten kanssa voimme tapella; tulkaa tänne Paavo, Risto, Antti! Vai niin, pikku Miinakin tahtoo päästä mukaan, niin, hän saa istua isän käsivarrella."

"Nyt minä menen," sanoi rouva kohauttaen olkapäitään; "sinä tulet mukaan. Sohvi, ja luet minulle sanomalehtiä."

Vaan Margreta astui reippaasti polkua myöten, joka vei ruispellon läpi kirkkomaahan; sieltä täältä poimi hän kukan ja liitti sen kukkavihkoon.

Kirkkomaa oli mitätön, huonosti hoidettu ja rikkaruohojen peittämä; ainoastaan siellä täällä näkyi jälkiä rakkaasta ja huolellisesta hoidosta. Margreta asetti kukkavihkon pienelle lapsen haudalle, haudalle veljen, jota hän tuskin muisti; kiehkuran hän ripusti yksinkertaiselle, valkeaksi maalatulle puuristille, jossa oli luettavana nimi Henrik Jensen.

Hän oli ollut pitäjän koulumestari, sukulaisitta, ystävittä; nyt eli tuon vanhan nuoren pojan muisto ainoastaan nuoren, uskollisen tytön sydämessä, joka seisoi kumartuneena haudan ylitse, kasteli kukkia, haravoi ja puhdisteli, joten pieni hauta tuli somaksi ja sieväksi.

Hän oli hänestä pitänyt aina siitä saakka kun hän viisivuotisena tyttöriepuna oli istunut hänen polvellaan ja kuunnellut hänen satujaan; hän oli hänet opettanut soittamaan kirkon pieniä urkuja ja veisaamaan kauniita virsiä; niitä oli hän veisannut vanhukselle, kun hän oli kuolemaisillaan, ja niin kalpeana makasi vuoteellaan, ja hänen silmänsä samassa siunaavina olivat kiintyneet tyttöön -- sitä hän ei koskaan unohtanut.

Alkoi jo tulia pimeä, kun hän päätti työnsä; hänen tuli rientää kotiin, jossa hänellä oli paljo toimittamista, sillä Margreta oli reipas tyttö, oikein reipas tyttö.

Ennen täysikasvuiseksi tuloansa ja sisartensa kanssa käydessään Bokedalissa, paronin perheen luona, jonka kotiopettajatar heitä yhdessä paronin omien lasten kanssa opetti, oli pappilassa taloudenhoitajatar, vaan vaikka tässä toimessa oli useita ja hyvin erinkaltaisia naisia, olivat he kuitenkin kaikki toistensa kaltaisia siinä suhteessa, etteivät voineet toimittaa askareitaan rouva Kollin mieliksi. "Pikku Greeta, joka etupäässä rakasti rauhaa ja jolla oli hyvä sydän ja erittäin ahkerat kädet, auttoi parhaan taitonsa mukaan ja tuli pian huomaamaan, ettei kuitenkaan ollut aivan mahdotonta tehdä äitin mieliksi.

"Luulen kyllä voivani ne toimet suorittaa," ajatteli hän itsekseen 16 vuotta täyttäessään, "ja sitten syntyisi meille lepo ja rauha: ne rahat jäisivät sitte säästöön, ja nyt, kun Emilin opinto maksaa niin paljo, olisi se kyllä tarpeen; sopiihan kuitenkin koettaa."

Ja koetus onnistui; tuo nuori tyttö nousi ylös leivosenkin noustessa, ja kaikki sujui häneltä niin hyvin ja helposti. Ne olivat tosin epärunollisia asioita nuo toimet, maidon kuoriminen, voin kirnuminen, juuston valmistaminen ja voileipien tekeminen, mutta uskollinen, rakkautta uhkuva mieliala, jolla hän tämän teki, jalostutti askareet. Joka päivä jälkeen puolisen pelasi hän isänsä kanssa sakkia, ja kahvin juotua teki hän hänen kanssaan pienen kävelyretken, hiljaa ja levollisena, kun isä oli ajatuksiinsa vajonnut, ja viserrellen kuin pieni iloinen lintu, kun isä oli halukas häntä kuulemaan. Iltapäivällä hän hoiti puutarhaa vanhan Loonan avulla; se oli hänelle virvoitukseksi, ja jos hänelle jäi joku lyhyt joutoaika, hiipi hän tiheään niinipuumajaan lukemaan jotakin hyvää kirjaa; harvoin kuitenkin tapahtui, että hän siellä sai rauhassa istua. Kristo ei saanut selkoa läksyistään, hänen täytyi häntä auttaa; pikku Miina oli repinyt suuren reijän hameesensa, se oli Greetan korjattava, ennenkuin äiti sai sen nähdä; Paavo ja Antti olivat riitautuneet ja olivat tukkanuottasilla, ja hänen täytyi käyttää kaikkea hellää, vaan vakavaa sisarellista valtaansa heitä sovittakseen; ja näiden huolien ja puuhien jälkeen tuli neljätoista vuotias Sohvi ja pyysi niin sydämestään häntä, seuraamaan itseään vähän metsään, jota pyyntöä ei voinut kieltää.

Kun Margreta joskus kävi tervehtämässä nuoria neitoja, ikäkumppaniansa ja uskottuja ystäviänsä, ja näki heidän neulovan mitä kauniimpia päänalusia ja jalkatuoleja, joihin syntyi kukkasia heidän kättensä työstä, ja kun hän ajatteli, että päivä oli kokonaan heidän omansa, että he saattoivat lukea, soitella ja kävellä aivan oman mielensä mukaan, niin tunsi hän kyllä itsensä sidotuksi ja arveli, että he olivat häntä paljoa onnellisemmat; mutta eikö hän taas ollut paljoa hyödyttävämpi? hän luuli melkein myös olevansa enemmän rakastettu ja tarpeellinen. Monet äänet huusivat lukemattomia kertoja päivässä: Margreta, Margreta, missä on Greeta? Hänkin oli onnellinen, niin, hän ei tahtonut elämäänsä heidän kanssaan vaihtaa.

Rouva Koll oli merkillinen nainen; hän tiesi kuinka kukin asia oli tehtävä ja taisi oivallisesti saada eloa ihmisiin, mutta itse hän ei kyennyt toimeen, tahi ehkä oikeammin ei tahtonut. Sukkia hän kuitenkin kutoi sekä suurille että pienille; sitä taas ei Margreta olisi voinut tehdä. Useat kerrat päivässä kävi tuo sievä, siisti pikku rouva ympäri talossaan ja tarkasti, josko kaikki kävi niinkuin piti, ja onneton silloin se, joka oli ollut huolimaton!

Vihdoinkin oli Emilin kamari kunnossa. Peilipöydällä oli lasissa kauniita niittykukkia ja lehtiä, kaikki hajutonta, jottei hänen unensa tulisi häirityksi. Kulmassa riippui suuri tupakkipiippu ja kukkaro, jonka Margreta itse oli kutonut ja joka oli täynnä tupakkaa, sillä Emil tuli isäänsä ja oli vasta silloin oikein hyvällä tuulella, kun hänellä oli piippu suussa. Mielikirjat eivät myöskään olleet unohduksissa; vanha viulu, jota hän poikana oli vinguttanut, riippui seinällä, onkivapa seisoi nurkassa, valkoiset ikkunaverhot, äsken ylösripustetut, häälyivät edes takaisin avonaisessa ikkunassa; kaikki näytti niin ystävälliseltä, raittiilta ja siistiltä, nuori tyttö katseli tätä tyytyväisenä ja riensi sitte omaan pieneen kamariinsa. Kello oli jo paljo, Emil saattoi kohta tulla, ja hän tahtoi ensin vähän pukeutua.

Margreta ei ollut turhamielinen; hän ajatteli kuitenkin seistessään peilin edessä palmikoiden paksua, kiiltävää, vaaleanruskeata tukkaansa, että olisi hauskaa, jos hän Emilin mielestä oli kasvanut edukseen. Vaalean sininen puku pantiin ylle ja sen päälle yksinkertainen musta esiliina, ja nyt hän oli valmis ja hiipi hiljaa ulos huoneesta puutarhaan; Emil antoi tavallisesti vaunujen seisahtaa ja astui itse edellä saapuakseen odottamatta; nyt tahtoi Margreta mennä häntä vastaan.

Hän oli niin iloinen; hän katseli pieniä lintuja, jotka nousivat niin korkealle ilmaan -- oi, suloista oli matkustaa; se kun saisi olla mukana; mutta seuraanhan minä tavallaan mukana, ajatteli hän; saanhan nähdä kaikki, jospa vaan toista kättä hänen kirjeittensä kautta.

Kun Margreta oli astunut melkoisen matkan, kuului äkkiä Emilin rakas, hyvin tuttu ääni; samassa seisoikin hän hänen edessään.

"Sinä arvasit, että minun piti tulla tätä tietä, armas Greetaseni; oi, annappas kun oikein katselen sinua, kuinka näytät kauniilta ja olet tullut suureksi! Mutta, olinhan unohtaa, minulla on mukanani rakas vieras; niin, voit tuskin häntä nähdäkään, polku on niin kapea, että hän on aivan piilossa takanani. Se on Villiam Höeg; hänelle tuli äkkiä halu seurata minua tänne; nyt jäämme tänne kolmeksi viikoksi."

Margreta hämmästyi vähän, kun hän näki tuon hienon, nuoren herran, joka seisoi hattu kädessä ja katseli häntä veljen olkapään yli; hän rohkaisi kuitenkin pian mielensä, sillä hän oli liian suora ja luonnollinen ollakseen hämillään; sitä paitsi näytti vieras niin hyvältä ja ystävälliseltä, ja vierasvaraisuus oli hänen mielestään pyhä velvollisuus.

Vapaalla, vaan kuitenkin naisellisella tavallaan ojensi hän hänelle kätensä ja kiitti hänen Emilille osottamastaan ystävyydestä ja siitä, että nyt oli tullut heitä tervehtimään.

Oli kun jo olisivat kauvan olleet tuttavia, ja niinhän he olivatkin veljen kautta. Margreta ei koskaan ollut nähnyt niin iloisia ja onnellisia kasvoja; oli mahdotonta uskoa, että murhe tahi edes vakavat ajatukset koskaan olisivat nostattaneet pilveä hänen avonaiselle, kirkkaalle otsalleen.

He saattoivat käydä vaan perättäin; Margreta kävi edellä, sitte tuli Villiam Höeg ja Emil viimeisenä.

"Me puhelimme juuri teistä ja teidän perheestänne, kun te tulitte," sanoi nuori mies, samassa kiinnittäen kourallisen ruiskukkia olkihattuunsa, jonka hän sitte asetti reippaasti kallelleen kiharaiseen päähänsä; "Emil on minulle esittänyt kaikki olonne, nyt luulen todellakin tuntevani teidät kaikki sekä sisällisesti että ulkonaisesti."

Provastin rouva hämmästyi kyllä, mutta oli myös hyvin tyytyväinen tuon rikkaan nuoren miehen sinne tuloon; tuhansia iloisia tulevaisuuden toiveita kuvastui heti hänen ajatuksiinsa; vaan hän oli, niinkuin tiedämme, hyvin ymmärtäväinen nainen ja salasi sen vuoksi täydellisesti ilonsa niin suuren kylmyyden varjoon, kuin kohteliaisuus salli.

"On vähän ajattelemattomasti, rakas Emilini, että olet kutsunut herra Höeg'in tänne; mitähän houkutusta voisikaan yksinkertainen pappila tarjota ylellisyydestä pilaantuneelle nuorelle herralle?"

"Sinä et häntä tunne, äiti kulta; hän ei ole vähääkään vaatelias, mutta jos aijot kursailla häntä ja olla häntä kohtaan kylmä ja vieras, niin on hänen olonsa täällä ulkona tuntuva erittäin ikävältä."

Mutta pastori Koll pudisti lämpimästi vieraan kättä ja pyysi hänen olemaan pappilassa niinkuin kotonaan -- kehoitus, jota Villiam heti noudatti.

Kun Margreta vähää senjälkeen tuli kutsumaan seuraa illalliselle huvimajaan, näki hän ihmeekseen Antin istuvan vieraan polvella, ja pikku Miina taas, joka muuten oli niin ujo, istui rohkeasti hänen käsivarrellaan ja mellasti hyvin tuttavasti pienillä, palleroisilla käsillään hänen kiharoissaan.

"He ovat oivallisia, vilkkaita lapsia; tuo pieni tyttö on teidän näköisenne; me olemme jo hyvät ystävät," ja hän heilutti lasta ilmassa.

Aurinko oli tuskin noussut seuraavana päivänä, kun Margreta hiljaa hiipi puutarhaan koppa käsivarrella ja veitsi kädessä; hän tahtoi hyvään aikaan ottaa kasviksia ja valmistaa Emilin tietämättä hänen mieliruokaansa aamiaiseksi. Ei kulunut paljo aikaa, kun hän kuuli askeleita, ja kun hän äkkiä katsoi taakseen, seisoi veikko herra käärittynä yönuttuunsa ja piippu hampaissa aivan hänen vieressään, iloisen ja miettivän mielenrauhan kuvana; hänen ystävänsä, vaaleissa kesävaatteissa, olkihattu päässä ja sikari suussa seisoi taampana ja näytti vähemmin miettivältä, vaan enemmän huolettomalta ja onnelliselta.

Margreta oli tottunut siihen, että Emil joutoaikoina seurasi häntä kaikkialle; hän ei siis ensinkään ihmetellyt, että he seurasivat häntä maitokamariin, missä he huvittelivat itseään syömällä kerman viilipytystä. Puhe sujui niin sukkelasti. Margretalla oli niin paljon kyseltävää, heillä niin paljo kerrottavaa, Emil kertoi levollisella tavallaan. Villiam elävästi ja vilkkaasti. Teatteri, kirjallisuus, seuraelämä -- kaikki otettiin puheeksi ja käytettiin keskusteluaineeksi; vähän pintapuolista ehkä hänen arvostelunsa oli, mutta nuoren tytön mielestä se oli niin hupaista, ja parasta kaikista oli, että hänen hyvä sydämensä ilmaantui kaikessa.

Pappilassa syntyi elämää ja liikettä; vanha kuski ja verrattain yhtä vanhat ruunat saivat olla ahkerassa työssä; sitäpaitsi teki nuoriso pitkiä kävelymatkoja; Emil oli suuri kävelemisen ystävä ja tahtoi aina astua yhä kauemmas.

"Mutta jaksaako sisaresi?" kysyi Villiam ja katsoi tyttöön.

"Jaksaa kyllä! Greeta on reipas tyttö." Ja niin astuttiin eteenpäin.

Nuori vieras oli hänelle hyvin kohtelias; milloin hänen tuli levätä, milloin toi hän hänelle lasin maitoa ja Margretan tuli aina määrätä kävelysuunnan. Hänestä tuntui niin uudelta ja oudolta siten olla päähenkilönä.

Aika kului liian nopeasti, niin arveli jokainen, mutta ei se kenenkään mielestä nopeammin kulunut, kuin Villiamin ja Margretan.

Eräänä sunnuntai-iltapuolena -- nuoret vieraat olivat silloin jo kolmatta viikkoa pappilassa -- tuli Margreta kylän toisella puolella olevasta mökistä kantaen pientä tyhjää koria; hän oli vienyt vähän ruokaa eräälle sairaalle torpparille ja tuli nyt sieltä itkien -- voi, hän oli nähnyt paljon kurjuutta ja surkeutta. Perheenisä makasi kovassa kuumeessa; ne kädet, joiden tuli elättää vaimon ja pienoiset, lepäsivät nyt voimattomina vuoteella. Hän ei voinut heitä auttaa, se tuntui niin raskaalta; hän oli mielestänsä liian onnellinen; oliko hänellä oikeutta olla niin onnellinen, saattoiko hän olla niin onnellinen maailmassa, jossa vallitsi niin paljon surua ja puutetta? Oi, jos Herra lähettäisi heille apua!

"Missä olette viipynyt niin kauvan, neiti Margreta?" kuului äkkiä Villiamin ääni; hän istui erään surkastuneen leppäpensaan alla ja piteli valkoista kukkaa.

Nuori tyttö astui hänen luokseen ja hiljaisella äänellä ja kyyneleet silmissä kuvaili hän sitä surkeutta, joka niin oli koskenut hänen sydämeensä.

"Te ette saa itkeä," sanoi hän; "voinhan minäkin vähän, Jumalan kiitos, auttaa; Hamburgissa nostan rahani, nyt katson, kuinka paljo minulla on täällä."

Hän otti esille rahakukkaronsa, laski matkarahat, juomarahat y.m. ja ojensi Margretalle lopun, sanoen:

"Kolmekymmentä kahdeksan taaleria; toivoisin rahaa olleen enemmän."

Tytön silmät loistivat ilosta ja kiitollisuudesta! Hän tahtoi heti kääntyä takaisin, hyvä sanoma ei saattaisi tulla liian aikaiseen; Villiam nousi ja seurasi häntä.

"Jumala kuuli rukoukseni," ajatteli Margreta; "mutta eikö ole kummallista? Ilo siitä, että voin tuoda apua, on kyllä suuri, vaan ei kuitenkaan niin suuri kuin ilo, jonka tunnen, kun ajattelen, että Emilin ystävä on niin hellätuntoinen, niin hyvä ja jalo."

Paluumatkalla pyysi Villiam häntä soittamaan urkuja, ja he menivät kirkkoon ja veisasivat yhdessä virren; oli niin kummallista, tyttö riensi ulos jälleen; sitte puhui hän hänelle herra Jensenistä heidän kulkiessaan kotiinpäin polkua ruispeltojen läpi. Villiam poimi terälehtiä useista valkeista kukista ja Margreta, joka kävi edellä, kuuli hänen mutisevan hampaiden välissä: "tapahtuu, ei, tapahtuu, ei."

Rouva Koll seisoi avonaisessa puutarhan portissa heitä vastassa.

"Tule kanssani sisään, tyttöseni," sanoi hän; "minulla on sinulle sana sanottava."

Greeta seurasi häntä kovin rohkeasti ja hämmästyi suuresti, kun äiti otti silmälasit nenältään -- tämä tapahtui ainoastaan juhlatiloissa, muuten ne olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet nenään -- ja pukeutui ankaraan muotoon.