Part 2

"'Minä olen jo kauvan aikonut puhua sinulle siitä,' alkoi hän taas, 'mutta nyt täytyy siitä mielestäni tulla täys tosi. Minä ... minä pidän eräästä; äiti vanhus luulee olevansa niin viisas, hän luulee sen sinuksi, niin, se on kuitenkin hyvä, että sinä olet järkevämpi.'

"Syvään, hyvin syvään vajosin näitä sanoja kuullessani, aina onnen huipulta saakka, sillä siellä olin viimeisinä hetkinä seissyt. Päätäni pyörrytti, mutta vaikka olinkin liikutuksen vallassa ja hämilläni, oli se ajatus kuitenkin mielessäni, ettei hän saisi huomata, ei aavistaa, mitä sielussani liikkui.

"'Brigitta,' hän tarttui käteeni, 'luulen sinun tietävän ketä tarkoitan; Toivon saavani sinun suostumuksesi.'

"'Niin, niin, tietysti.' En tietänyt itsekään mitä sanoin.

"'Mutta hän ehkä mielestäsi on vielä liian nuori?'

"'Ei, ei, miksikä niin?' En vähääkään aavistanut ketä hän tarkoitti.

"'Kiitoksia, kiitoksia, sinä teet minun niin onnelliseksi. Herran avulla olen oleva hänelle hyvä, uskollinen mies koko elämäni ajan. Kas, nyt olemme jo pormestarin talon luona! kävele vielä vähän aikaa kanssani, Brigitta, tunnen erinomaisen halun saada puhella kanssasi.'

"'Ei tänä iltana, Niilo, en uskalla.'

"Niin seisoin pienessä yksinäisessä kamarissani, ja tuska sai vapaasti purkautua, mutta se ei siitä lauhtunut. Minä olin oikein mielenviassa ja synnintekijä sinä hetkenä, niin synnillinen, että asetuin peilin eteen ja ivailin vettynyttä naama parkaani. Tuskin olin sen tehnyt kun jo kauhistuin itseäni, lankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa ettei hän kokonaan ottaisi pois kättään minusta. Ja se auttoi; kun vaan muistamme Jumalaa, on hän armoineen luonamme. Terveyttä ja hyviä taipumuksia oli hän minulle antanut; oliko se hänen vikansa, että turhamielisesti olin sydämeeni istuttanut petollisia unelmia?

"Näin sitte vähitellen toivuin ja muistuttelin kaikkea mitä Niilo oli lausunut, ja silmistäni putosivat ikäänkuin suomukset. Marttaahan hän rakasti, Marttaa, omaa sisartani; ne harvat kerrat, jolloin hän tuli kaupunkiin, oli hän aina ollut heillä, olihan se niin luonnollista.

"Parempaa miestä ei äitimme taivaassa voinut hänelle toivoa. Jumala heitä siunatkoon, sanoin, Jumala heitä siunatkoon ja varjelkoon! Mutta suru sai kuitenkin mielessäni vallan.

"Toivo oli liian syvälle juurtunut minuun, olin ikäänkuin musertunut; mistä saisin voimaa välttääkseni enään Niilon tapaamista? Voisinko sitä kestää?...

"Seuraavana aamuna teepöydän ääressä näytti rouva minulle kirjettä. 'Taasen valitusvirsi kälyltäni,' sanoi hän, 'taloudenhoitajatar on joutunut sairashuoneesen, itse voi hän pahoin, talo on mitä pahimmassa epäjärjestyksessä. -- Mitä minä siihen voin? Sepä on oikein lapsellista.'

"'Mutta herranen aika,' pormestari katsoi ylös sanomalehdestä, 'onhan hänellä luullakseni syytä valitukseen. Voi, sen kuin voisi häntä auttaa!' Katseensa sattui minuun, siinä oli ikäänkuin joku kehoitus.

"'Lienee ehkä parasta, rouva, että minä lähden sinne,' sanoin kiihkeästi. Siinä oli ikäänkuin pelastus; pois, pois, kuta pikemmin, sitä parempi.

"Rouva vastusteli heikosti arvokkaalla tavallaan; hän oli kovin äissään, mutta minä en ollut sitä huomaavinani.

"Tuli kuuma päivä; hyyrivaunut, joiden tuli viedä minut höyrylaivalle, läksivät jo seuraavana aamuna; minulla oli täysi työ talon järjestämisessä ennen lähtöäni, ja sitte minun tuli myös vähän ajatella matkakapineitani. Hämärässä kävi Niilo ohitse; hän oli siis poissa kotoa; minä käytin tilaisuutta hyväkseni sanoakseni hänen äitilleen jäähyväiset. Hän ei ensinkään ollut tyytyväinen päätökseeni ja nureksi hiljalleen hyvää tarkoittavalla tavallaan.

"'Viivy vähän, Brigitta, et saa mitenkään lähteä ennenkuin Niilo tulee. -- Onpa hauskaa kuulla, mitä hän tästä äkkipikaisesta matkasta sanoo. Istu tänne, lapseni, minuutin kuluttua on hän täällä.'

"'Kiitoksia vaan, mutta en uskalla odottaa. Jumala teitä siunatkoon kaikesta osottamastanne suuresta hyvyydestä minua kohtaan. Hyvästi, voikaa hyvin ja terveisiä Niilolle!'

"Härme peitti pellot kun seuraavana aamuna ajoin kaupungista ulos. Sumu peitti metsikön ja nuo hyvin tutut paikat näkyvistäni: niin alakuloinen en ole koskaan ollut, en ennen enkä jälkeen.

"'Tprro, seis!'

"Ajuri seisahutti hevoset; Niilo juoksi alas myllypolkua myöten vaunuille.

"'Vai niin, sinä aijoit todellakin lähteä sanomatta minulle hyvästi, aijoitko todellakin? Kuinka hennoit sitä tehdä?'

"'Ethän ollut kotona, Niilo.'

"'Niin, mutta kuitenkin! -- no, silloin minä tosiaankin pidän enemmän sinusta, sillä sitä en minä milloinkaan olisi voinut tehdä. -- Hyvästi, Brigitta, ja tule pian takaisin!'

"Ja tuo hyvä, ystävällinen mies pudisti käteni melkein asemiltaan.

"Ero Niilosta teki erittäin hyvää sydämelleni; olihan minullakin sijani hänen sydämessään, sen huomasin, vähäinen ehkä, mutta se oli minun. Ja kyynelet hiipivät esiin, toinen toisensa jälkeen, Vaan ne eivät enää olleet tuollaisia katkeria, lohduttomia kyyneleitä. Ja minä rukoilin Herralta voimaa palvella Häntä, mihin hyvänsä Hän minut asettaisikin, ja että yksinäistä elämääni aina voisin viettää Hänen kunniakseen.

"Kuinka minut nuori rouva otti vastaan, sitä en voi kuvailla; oli melkein kuin olisin ollut pelastava enkeli taivaasta. Ovet olivat kaikkialla avoinna, kun tulin sisään; ei elollista olentoa näkynyt missään, minä olisin voinut varastaa sekä kellot että hopeat. Vihdoin löysin rouvan makaamassa sohvalla eräässä pienessä kulmahuoneessa; hänellä oli kaula kääreessä ja hän näytti hyvin kurjalta; nuorin lapsi makasi hänen käsivarrellaan.

"'Kaikki on niin hullusti kuin suinkin saattaa,' sanoi hän, ja se oli totta. Alussa olin aivan kuin pilvistä pudonnut. Piika oli huolimaton tyttö lölläkkä, siivoton ja päälliseksi vielä näsäviisas. Pormestarilla kävi kaikki niinkuin nyörin mukaan, niin että kyllä ero oli tuntuva. Mistä tuli alkaa? Pieni lapsi huusi samassa, ja niin alotin siitä. Se oli, Herra nähköön, puhdas ja siisti, sillä rouva ei päivän pitkään tehnyt muuta kuin riisui ja puki sen päälle; mutta maito sen pienen raukan pullossa oli hapanta, niin, entinenkin maito istui vielä kiinni reunoissa; sitä ei äiti ymmärtänyt. Mikä pieni kurja olento se oli! Mutta hänellä oli niin kirkkaat silmät, aivan kun kaksi tähteä, ja minä miellyin häneen heti.

"Toiset lapset tulivat nyt sisään puutarhasta; toinen oli pudonnut ojaan, ja toinen oli hänen sieltä ylös vetänyt; he olivat kumpikin läpi märät. Nyt heidän tuli saada toiset vaatteet, mutta ne eivät olleet järjestyksessä; piika torui, lapset itkivät, rouva nauroi ja itki yht'aikaa.

"'Tällaista elämää olemme viettäneet siitä saakka kun taloudenhoitajatar sairastui,' sanoi hän, 'minä olen siitä teille kiitollinen, neitsy Brigitta, että tulitte tänne.'

"Vähitellen alkoi tulla järjestystä taloon, mutta kovalta piti, ennenkuin sain piikaa tottelemaan; hän oli tottunut huolimattomuuteen; entinen taloudenhoitajatar ei juuri ollut järjestystä rakastava, sen kyllä saatoin huomata. Kapteenin palvelija sitä vastaan oli reipas mies ja suureksi hyödyksi minulle. Työtä riitti kyllä aamusta varhain maata menoon asti, ja ajatusvoimani sain myös pitää vireillä, etenkin alussa, ennenkuin kaikki tuli suunnilleen. Mutta sitä minä juuri tarvitsinkin, sillä paras keino murhetta vastaan on työ. Kun iltasilla laskin levolle, olin väsynyt ja nukuin heti.

"Ajatella muita ja huolehtia heistä tuottaa aina siunausta. Kun sitä tekee vakuutuksesta ja parhaan kykynsä mukaan; täällä minua nyt kunnioitettiin enemmän kuin ansaitsinkaan. Rouva ei olisi minusta enemmän pitänyt, vaikka olisin ollut hänen lihallinen sisarensa. Kapteeni oli myös hyvänluontoinen herra, jolleka helposti taisi tehdä mieliksi. Ensimmäisenä päivänä kuulin hänen kyliä sanovan: 'huu, eukkoseni. Sinun aarteesi on melkein linnunpelätyksen näköinen;' mutta minun kuultavakseni se ei ollut aijottu, vaikka se kyllä korviini koski.

"Kapteenin isän, entisen asiamiehen, huoneet olivat talon toisessa päässä. Hän oli pieni, laiha herra; kasvonsa piirteet olivat terävät ja samoin silmät, hän oli aivan kaljupää ja käytti mustaa kalottia. Luuvalo oli häntä kovasti rasittanut ja tehnyt hänet kivulloiseksi; hän istui aina pöngitettynä korkeaan nojatuoliin, jalat eräällä kiikkujakkaralla ja pöytä oli edessä. Nuuskarasia oli ahkerassa käytännössä, ja hänellä oli tapana puhuessaan napsauttaa sen kantta. Aamuin illoin tuli eräs mies ja puki hänen ylleen ja riisui häneltä; perhe toivoi, että hän pitäisi palvelijaa, mutta sitä hän ei tahtonut, ehkä juuri sentähden, että he sitä toivoivat, sillä sellainen hän oli. Vanhuksen hoito jäi nyt suurimmaksi osaksi minulle, ja se oli tukalinta koko asemassani. Hänellä ei ollut levon einettäkään ja alinomaa piti minun olla häntä passailemassa. Hänellä oli pöydällään pieni hopeainen soittokello, ja sitä minun tuli totella, vaikka olisin ollut missä toimessa hyvänsä. Kun ei ole tottunut sellaiseen kutsumiseen, järisyttää se hermoja, ainakin se minuun teki sellaisen vaikutuksen. Hän soittikin niin kiivaasti ja käskevästi; tuossa soitossa ilmaantui oikein kärsimätön ja ärtynyt mieliala. Joka iltapäivä täytyi minun lukea hänelle sanomalehdet, ja mikä oli vielä pahempaa, kuunnella kaikkia hänen valitus virsiään ja moitteitaan sukulaisista. Jokaisella erittäin oli koko syntiluettelo, ja jos minä sanoin vastaan ja puolustin jotakin vakuutukseni mukaan, tuli asia kymmentä kertaa pahemmaksi. Minulla oli usein halu puhua suuni puhtaaksi ja maalailla hänen eteensä kaikki, mitä häntä itseään vastaan olisi ollut muistuttamista, mutta se ei tietysti minun asemassani sopinut. Hänellä oli kuitenkin hyvätkin puolensa, ja minua vastaan hän tuli erittäin kohteliaaksi, kun hän oppi minut oikein tuntemaan.

"Talvemmalla kuoli entinen talouden hoitajatar ja pormestarin kanssa päätettiin, että minun piti jäädä paikalleni. Minä olin kaikin puolin hyvin tyytyväinen. Lapsista pidin hyvin paljo, erittäin oli pienin, Akseli, iloni; hän varttui päivä päivältä, ja minä pidin sen osaksi minun ansionani. Tuo pienokainen kurotti kätensä minua vastaan, kun vaan näki minut ovesta, niin, hän tahtoi minulle, vaikka istui äitinsäkin käsivarrella.

"Kotoa sain usein kirjeitä; Niilo ja Martta olivat nyt kihloissa. Sisareni kirjeissä ilmaantui onni ja toivo; minä vastasin hänelle vointini mukaan samaan tapaan.

"Te ehkä ihmettelette, neiti, etten voinut voittaa suruani ja iloita heidän kanssaan. Jumala tietää, että kuitenkin rehellisesti taistelin tunteitani vastaan. He tahtoivat, että minä välttämättömästi olisin tullut kotiin häihin, mutta sen kielsin, siihen ei voimani olisi riittäneet. Kapteenin väki eivät voineet tulla minutta toimeen, kirjoitin vaan, ja se olikin totta. Mutta mitä teki Niilo? hän kirjoitti silloin suoraan rouvalleni ja pyysi niin innokkaasti, että hän antaisi minun tulla. Se oli häneltä ystävällisesti tehty, mutta päätökseni oli kuitenkin luja. Rouva ei tietänyt millä tavalla hän minulle kiitollisuuttaan siitä osottaisi, että minä jäin kotiin, mutta tämä vaan minua rasitti, niinkuin ansaitsematon kiitollisuus aina tekee.

"Ja vuodet vierivät; vähitellen sain rouvan ryhtymään kaikenmoisiin rouvan tehtäviin kuuluviin askareihin. Talouskirjan hänen tuli joka viikko läpi-käydä, kuinka vaikealta se hänestä tuntuikin.

"'Rahoja oikein seuraa siunaus teidän tänne tulonne jälkeen, niin, voikin ja leipä riittävät paremmin, vaikka ruoka on paremmin valmistettua. Onhan talouskirja parhaassa kunnossa, älkää minua rasittako, neitsy Brigitta.'

"Vaan hänen täytyi kuitenkin, ja vihdoin rupesi taloustoimi häntä huvittamaan ja hänestä tuli kelpo emäntä.

"Joka kesä minun kutsuttiin Niilon ja Martan luokse; heillä oli nyt pieni poika, jonka minun tuli nähdä, mitä kauniin lapsi maailmassa.

"Minä kielsin kuitenkin; niin, en minä itsekään nyt voinut ymmärtää, kuinka niin saatoin tehdä.

"Kapteenin vanhin sisar tuli usein meille; hän oli naimisissa erään lähellä olevan kartanon omistajan kanssa ja oli aivan entisen rouvani näköinen. Hän oli vakava, kylmänlainen rouva, hän oli kuitenkin aina ystävällinen minulle; minä sanon aina, mutta tarkoitan oikeastaan kahdeksaa taikka yhdeksää ensimmäistä vuotta; sitte hänen käytöksensä minua kohtaan muuttui. Ensi alussa sitä en oikein tahtonut uskoa, enhän ollut tehnyt mitään, josta olisin voinut hänen silmissään alentua; se oli kaiketi vaan mielikuvitusta; seuraavalla kerralla, kun toisemme tapasimme, oli hän kylmä ja nurja, oikein mahdikas. Minä en ollut koskaan ollut liiaksi tuttava, vaikka olivatkin minulle ystävällisiä, ja sen vuoksi se kaksinkertaisesti mieltäni katkeroitti. Eräässä tilassa lausuin siitä muutaman sanan rouvalleni, mutta hän vaan nauroi.

"'Kälyni on vanha hupsu, neitsy Brigitta, siinä kaikki.'

"Tähän aikaan alkoi vanhan herran terveys vähän parata; toinen lääkäri oli ottanut hänet hoitoonsa, ja lämpimät kylvyt auttoivat. Minun tuli häntä aina tukea, kun hän alkoi kävellä; toiset eivät sitä oikein osanneet, sanoi hän, vaikka se oli vaan joutavaa puhetta. Herra nähköön, se ei ollut mitään hauskaa työtä, ja sitä paitsi oli aikani täpärällä, mutta kieltää en tietysti voinut.

"Eräänä iltana, kun menin porstuan yli, kuului kovaa ääntä vanhan herran huoneista. Tämä ei kuitenkaan ollut mitään outoa, ja minä en sitä sen enempää ajatellut; kartanon omistajan rouva oli siellä, ja hän ei koskaan voinut isänsä kanssa sopia.

"Minä riisuin lapsien yltä, heitä oli nyt kuusi, ja otin tavallisuuden mukaan pienimmän käsivarrelleni viedäkseni sen sanomaan hyvää yötä isoisälle; niin oli vanha herra itse toivonut ja pyytänyt.

"Rouva tuli vastaani etuhuoneessa; silmänsä olivat vettyneet ja hän loi katseensa alas.

"'Antakaa tänne lapseni,' sanoi hän vaan, ja otti pienokaisen minulta. Oli kun ukkonen olisi iskenyt eteeni, sillä sellainen ei hän ollut koskaan minulle ollut. Samassa tuli käly ja mittaili minua katkerilla silmäyksillä; sitte hän niiasi ja astui syrjään. Se ei kuulu miltään näin kerrottuna, neiti, mutta olisittepa nähneet, kuinka hän sen teki, niin perin ivaavalla tavalla, ett'ette voi uskoakaan. Vereni kuohui, sillä sellaista en ollut heiltä ansainnut.

"Asiamies istui nojatuolissa ja hieroi käsiänsä; hän näytti ärtyneeltä, mutta voittoriemu loisti hänen silmistään. Luultavasti ilmaantui kasvoissani, että olin loukattu, sillä hän sanoi heti: 'Älkää ensinkään huoliko siitä, neitsy Brigitta, älkää ensinkään siitä huoliko; me voimme nauraa heille, niin sen voimme tehdä. Ei ukko vielä ole elähtynyt, jommoiseksi he häntä tahtovat, hänellä on vielä halu tehdä oman päänsä jälkeen.'

"Minä katsoa tuijottelin häneen, sillä en minä ymmärtänyt sanaakaan.

"'Tyttäreni tahtoo sanoa sitä rikokseksi teidän puoleltanne,' jatkoi hän, 'hän sanoo, että te sitä kauvan olette tarkoittaneet. Mutta eihän se olisi mikään niin kauhea onnettomuus, jospa se olisikin totta. -- No, tahdotteko tulla eukokseni, ja muuttaa kanssani täältä pois?'

"Hän esitti kysymyksen aivan hullunkurisesti ikäänkuin se olisi vaan leikillä tapahtunut. Minä seisoin liikkumattomana, melkein kivettyneenä, mutta heti sen jälkeen käännyin horjuvaa ukko raiskaa kohden, joka haudan reunalla tahtoi rakentaa itselleen uutta kotia, ja sanoin hänelle ajatukseni.

"Herra Jumala, kuinka hän suuttui! Mies parka moitti minua siitäkin, että olin häntä niin huolellisesti hoitanut ja sen kautta antanut hänelle syytä siihen luuloon, että voisin hänestä pitää; nyt ei hän enää koskaan tahtoisi nähdä minua silmäinsä edessä, ei koskaan!

"Minä palasin nyt lastenkamariin. Rouva istui ja tuuditti pienoista ja lohdutti sitä, kun se itki.

"'Älkää nähkö vaivaa,' sanoi hän niin kylmästi kun taisi, 'minä jään itse tänne sisään.'

"'Minä en ymmärrä teitä, rouva. -- Teidän täytyy kuulla minua. Kuinka sitä voi lukea minun syykseni, että appenne tahtoo tehdä minut pilkan aineeksi vanhoina päivinä?'

"Hän katsahti ylös, kummastuneen ja kysyväisen näköisenä.

"'Rouva ehkä luuli, että minä tahdoin hänet ottaa?'

"'Te ette siis tahdo?' Hän syöksi ylös ja syleili minua riemastuneena. 'Jumala teitä siunatkoon, neitsy Brigitta! olenhan minä aina teitä puolustanut ja nauranut koko asialle, mutta nyt tänään, kun appi itse sanoi sen, luulin että kaikki oli sovittu. Kristo, hän ei tahdo, kelpo, vanha Brigitta ei tahdokaan.'

"Kapteeni tuli nyt sisään, pudisti kättäni ja kiitti minua; se oli todellakin hullua kaikki.

"'Petrea ei suinkaan vielä ole lähtenyt,' sanoi hän, 'minun täytyy etsiä hänet tänne,' ja sitte hän syöksi ulos.

"Vähää sen jälkeen tuli hän takaisin sisaren kanssa; tämän kasvot oikein loistivat, sen vakuutan. 'Minä olen teille tehnyt vääryyttä,' sanoi hän ja puristi monet kerrat kättäni, 'suuresti vääryyttä.' -- Niinpä hän todella olikin, ja minä pysyin vähän jäykkänä, vaikka en vihaa kantanut.

"Oi, kuinka he olivat iloissaan! Se ei olisikaan ollut leikintekoa, jos rikas asiamies olisi mennyt uusiin naimisiin, ja jos hän edes olisi valinnut jonkun hienon naisen! vaan ei tällaista yksinkertaista halpaa ihmistä.

"'Mitä nyt aijotte tehdä?' kysyi vieras rouva, 'minä olen teille apuna neuvossa ja työssä.'

"'Niin, tänne en voi jäädä, mutta saanhan Jumalan avulla leipäni.'

"Kun tämän sanoin, alkoi oma, hyvä rouvani itkeä.

"'Minä tahdon itse passailla appi-ukkoa,' sanoi hän, 'mutta paras ystäväni ei saa minua hyljätä.'

"Sellaiset sanat tuntuvat hyviltä pitkiksi ajoiksi, mutta jäädä en kuitenkaan voinut; asiamies ei sitä myöskään koskaan olisi sallinut.

"'Nyt löysin keinon,' huudahti herran sisar samassa, ja sitte hän esitti, että minä muuttaisin tänne kaupunkiin ja hoitaisin taloutta hänen pojilleen, joiden tuli mennä isoon kouluun.

"'He ovat silloin hyvissä käsissä, ja me voimme heistä olla huoleti. Voittehan saada Akselinne mukaanne,' lisäsi hän hymyillen.

"Minä pyysin miettimisaikaa, neiti, sillä se oli vakava askel, jota tuli tarkoin tuumailla, kokonainen mullistus kaikissa elämäni suhteissa. Loppu oli kuitenkin se, että suostuin ehdotukseen. Makso oli hyvä; itse taitaisin myös ansaita jotakin sen ohessa; kyllä asia kävisi hyvin.

"Minä olin ollut perheessä niin kauvan ja olin siihen niin kiintynyt, etten oikein voinut ajatella mahdollisuutta alottaa uudestaan outojen ihmisten seassa; mutta sillä lailla olin riippumattomampi ja oli minun parempi, ja luulin kyllä siihen toimeen kykeneväni. Lupa-ajan loputtua alkaisi uusi elämä; olimme Heinäkuun keskipaikoilla, minulla oli siis käytettävänäni viisi viikkoa.

"'Nyt voitte vihdoinkin kerran käydä sisartanne tervehtimässä,' sanoi rouvani; 'se on teille minun puolestani suotua.'

"Niin, siihen tahdoin vapaata aikaani käyttää; haluni saada nähdä Marttaa ja hänen kotoansa oli viime vuosina melkoisesti lisääntynyt. Ja kuitenkin oli mieleni niin kummallinen, olin levoton, melkeinpä pelkäsin, se oli niin kauheata, niin synnillistä, jos heidän onnensa tuottaisi minulle kärsimystä. Minä en voinut saada tätä pelkoa mielestäni, vaikka rukoilin Herralta apua.

"Niin sitte jätin hyvästi herrasväelle ja kaikille lapsi kultasille; siellä ei ollut ainoakaan silmä kuivana, kun läksin, sen voin vakuuttaa.

"Minä olin kirjoittanut Martalle tulostani, vaan en ollut määrännyt päivää. Hyyryvaunujen ajaja seisahti tapansa mukaan pienen ravintolan luona, aivan lähellä laivanlaskulaituria. Hänen harmaa tukkansa oli tullut vaaleaksi, muuten oli hän muuttumatta.

"Oli lämmin päivä, mutta kävi tuuli; sinistä taivasta peitti tiheässä valkoiset juovikkaat hattarat. Nyt saatoin jo nähdä kaupungin ynnä myllyn; puut puutarhassa olivat melkoisesti kasvaneet, uusi rakennus näytti niin kauniilta ja komealta!

"'Pitääkö tässä seisahtaa, neiti?'

"'Niin, kiitoksia, Pekka.'

"Kahlekoira alkoi haukkua, ja oveen ilmaantui mies, pitkä, jokseenkin tanakka, myllärin pukuun puettu mies. Hän astui pari askelta vaunua kohden.

"'Brigitta, Jumala sinua siunatkoon! Terve tullut!'

"Se oli Niilo. -- Alussa olin vähän pettynyt, sillä se oli hän eikä kuitenkaan hän, ei sama kuva, jonka olin kätkenyt; mutta seuraavana hetkenä kiitin Jumalaa koko sielustani, sillä nyt oli kaikki pelko ja suru hävinnyt, ja se, mikä oli minua niin monta vuotta huolestuttanut, oli kerrassaan kuin tuulen viemä. -- Te ette minua kaiketi ensinkään ymmärrä, neiti, enkä minäkään silloin oikein itseäni ymmärtänyt, mutta Herra olkoon siitä kiitetty, että saatoin antaa toisen käteni hänelle ja Martalle toisen ja rakastaa heitä kumpaakin yhtä paljo.

"Sisareni oli pieni, lihava, punakka nainen, sievä ja kaunis katsella, vaan ei kuitenkaan niin kaunis kuin se nuori tyttö, jonka olin jättänyt. Poika oli pieni kaunis piltti; hän oli oikein isänsä näköinen entisistä ajoista. Pienin lapsi makasi vielä kehdossa. 'Se on tyttö,' sanoi Niilo, 'hän kantaa sinun jälkeesi Brigitta nimeä.'

"Minä asetin nyt matkatamineeni pieneen, somaan vierashuoneesen, joka oli minua varten järjestykseen pantu. Heidän mielestänsä olin muuttunut edukseni, ja se oli kyllä mahdollista, sillä rokon arvet eivät olleet enään tuntuvia ja tukka oli silitetty taaksepäin myssyn alle; minä käytin jo silloin myssyä.

"'Sinua kaunistaa vanhaksi tulo,' sanoi Niilo ja tarkasti minua niin tyytyväisenä, että minun täytyi nauraa; mutta minä muistelin kuitenkin äitin sanoja rumista.

"Te ette voi käsittää neiti, kuinka ihana se aika oli, jota siellä vietin; oli kuin nuoruuteni muisto olisi palannut. Sydän oli niin täynnä riemua, että minun väliin täytyi lähteä huoneesta kiittämään Jumalaa siitä mitä hän minun hyväkseni oli tehnyt sekä sisällisessä että ulkonaisessa suhteessa. Mutta hirveätä puuhaa he minusta pitivätkin, ja kummalliselta tuntui sille, joka aina on tottunut muita passailemaan, itse saamaan passailua muilta. He oikein silmistäni näkivät, mitä minä toivoin.

"Ja me astuimme vanhaa polkua aitauksen toiselle puolelle ja metsikön läpi suuren puun luokse; täti Brigitan puuksi he sitä kutsuivat. Martalla oli kirsi-marjoja mukanaan, ja me istuimme sammalistoon ja katselimme rasvatyyntä, sinertävää veden pintaa ja puhelimme Niilon äiti vainajasta ja menneistä päivistä; mutta minun salaisuuteni tunsi ainoastaan Jumala.

"Oikein virkistyneenä ja virvoitettuna jätin heidät; minusta oli todellakin tullut, niinkuin sanotaan, uusi ihminen. Tulevana vuonna minun piti tulla taas ja sitte viemään mennessäni pikku Heikki mukaani; poikasella oli hyvä käsityskyky ja halu kirjoihin, hänestä piti tulla lukumies.

"Sitte muutin pieneen kartanooni täällä. Kapteenin sisar lähetti minulle monta oivallista huonekalua ja muita hyödyllisiä esineitä; itse ostin mitä puuttui; minulla oli pieni säästövarasto, eikä minun siis tarvinnut sääliä menoja. Jauhoja, ryyniä ja herneitä oli Niilo minulle runsaasti varustanut, ja sisareni pani minut väkisinkin ottamaan häneltä palttinaa ja lakanoita; ne olivat kotitekoista, hyvää ja kestävää kangasta. Rouva, tarkoitan omaa rouvaani, piti huolta siitä, mitä tarvittiin huoneiden kaunistukseen: vaskipiirroksia, pieni öljyväritaulu, pöytävaate ja ikkunaverhoja. Meille tuli oikein kaunista ja siistiä.

"Niin, oli oikein hupaista, sen voin vakuuttaa, varustaa omaa kotia; olin niin iloinen, kun sain itse määrätä, missä kaapin piti seistä, että kyllä huomasin, etten olisi sopinut miehelään menemään. Tuntui niin kummalliselta saada olla itse määrääjänä tarvitsematta kysyä neuvoa keneltäkään muulta kuin omalta järjeltään, mitä tulisi tehdä. Asiamiehen soittokelloa muistelin usein, enkä sitä koskaan mielihyvällä voinut tehdä.