Part 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

NAAPURIMME; MARGRETA

Kaksi kertomusta

Kirj.

J. [Cornelia Lewetzow]

("Erään nuoren tytön elämänvaiheiden" tekijä).

Pietarissa, A. Lindeberg'in kustannuksella. 1884.

Pietarissa, Evdofimovin kirjapainossa, 1884.

MEIDÄN NAAPURIMME.

Kun isäni monta vuotta sitte siirrettiin tänne kaupunkiin, tuli minun osakseni vanhimpana tyttärenä seurata häntä asettamaan uutta kotiamme kuntoon, sill'aikaa kun äiti ja lapset vielä asuskelivat entisessä.

Isä, jolla oli yhtä rajaton kuin ansaitsematon luottamus kelvollisuuteeni, jätti kaikki minun toimitettavakseni, ja siinä sitte seisoin eräänä aamuna epätietoisena ja avuttomana suuressa asunnossa keskellä mattoja, heinäsiteitä ja puoleksi peitteistään esiin otettuja huonekaluja. Huoneet olivat suuret ja kokonaan uudistetut; öljyvärin, liisterin ja höylälastujen hajut täyttivät sopusoinnussa kaikki huoneet. Yht'äkkiä aukaisin kaikki ikkunat.

Oli kaunis toukokuun aamu; puhdas, melkein liian raitis ilma virtaili niin virkistävänä luokseni. Pitkän kadun hiljaisuutta häiritsi ainoastaan erään vanhan leipämuijan vakavat askeleet; tuuli häälytteli valkeata vaatetta hänen korinsa päällä ja välkytteli sitä auringon paisteessa.

Vastapäätä oli pieni yksikerroksinen rakennus, jonka toisella puolella oli piha, toisella puolella puutarha. Ruusut kukkivat peilikirkasten ruutujen takana, rehevä murattiköynnös kiemurteli ikkunapuitteiden ympärillä, varpunen viheriässä häkissään viserteli täyttä kurkkua, sukkakudin oli pöydällä ompelukorin ääressä. Muistan selvään kuinka vilkkaan tunteen se pieni talo minussa herätti siitä, että se oli todellinen koti, rauhan ja rattoisuuden asunto. Mikä vastakohta se oli verrattuna kaikkeen epäjärjestykseen, mikä täällä meillä vallitsi; pihakin komeine pumppuhuoneineen, ja suurine, siistine kyyhkyislakkaneen näytti niin järjestetyltä ja siistityltä, että sitä oli oikein hauskaa katsella. Puutarhassa rehenteli helluntaililjoja ja pioonikukkia; kukkapenkereet olivat sievästi tasoitettuja, käytävät äsken haravoitut; perimmässä osassa pilkisti pari mehiläiskupua. Viheriävartinen lapio oli nojautuneena pientä kukkivaa hedelmäpuuta vasten; se oli varmaankin aivan äsken sinne asetettu; se näytti niin elävältä. Kuka sen siihen oli asettanut? Mikä hyvä keijukainen siellä hallitsi?

Tuskin olin näin kysynyt, kun jo sain vastauksen, kuitenkin aivan toisellaisen kuin mitä olin odottanut. Pienen soman keijukaisen sijaan näyttäytyi pitkä, jotenkin ruma ja ijäkäs nainen porstuan ovella; hänessä huomattava itsenäisyys ja riippumattomuus osoitti häntä tuon pienen valtakunnan hallitsijaksi. Hänellä oli kori käsivarrellaan ja siitä hän sirotteli runsaasti siemeniä kyyhkysille. Kun alkuperäinen hämmästykseni oli asettunut, en voinut muuta kun mielihyvällä häntä katsella, niin puhdas tyytyväisyys loisti hänen rehellisistä, kulmikkaista kasvoistaan. Hänellä oli yllään sini- ja valkoraakainen pumpulihame, joka ahtaasti liittyi hänen sangen kauniisen vartaloonsa, lumivalkoinen liinavaate-esiliina ja kunnioitusta herättävä, hyvin laskutettu myssy, jonka nauhat päättyivät korusolmuun leuvan alle. Kun kori oli tyhjennetty, laski hän kätensä sen sangalle ja katseli ympärilleen; oli ikäänkuin hän olisi kiittänyt siitä, että aamu oli niin kaunis. Vihdoin huomasi hän minut; me tervehdimme yht'aikaa; hän astui ripein askelin pihan yli, kävi viistoon kadun poikki ja seisoi edessäni.

"Anteeksi, oletteko majurin tytär? -- Niin, sitähän arvelin. -- Voi, älkää panko pahaksenne, tahdoin vaan sanoa teille, että koska vesi ei ole hyvää teidän kaivossanne, niin voitte sitä noutaa meiltä. Se on kyllä tarkoitukseensa hyvää, Jumala varjelkoon minua herättämästä pahaa mieltä, pehmeä vesi on kyllä oivallista tarkoitukseensa, mutta ei juotavaksi. Meillä taas on kirkkainta lähdevettä, oikein Jumalan siunausta, ja kylmää kuin jäätä se on. Ei, neiti ei saa ensinkään kiitellä, sillä Herra nähköön, ei siitä minulle vahinkoa tule; kuta enemmän sitä ammennetaan, sitä runsaammin sitä virtaa. Sitte löytyy pihassani myös takaportti, jota tahdon pyytää teidän käyttämään, Sen kautta päästään sivukaduille ja sieltä kävelytielle; siten pääsee käymästä koko kadun loppuun, ja hyvin moni on tuosta takaportista iloissaan. -- No, neiti, ei siitä maksa kiittää, olkaa vaan vait. -- Niin, nyt tiedätte, missä neitsy Brigitta Lund asuu, jos häneltä jotakin haluaisitte; minä olen ollut kauvan tässä kaupungissa ja voisin ehkä toisinaan antaa neuvoja." Hän nyökäytti päätään hyvästijätöksi.

Niin alkoi tuttavuutemme naapurimme kanssa.

Päivällisajan lähestyessä kuulin iloista melua pienen talon edustalla, ja näin ihmeekseni kolme rajuavaa poikaa syöksevän sinne. He olivat nähtävästi kotiintuneita, sillä lakit viskattiin porstuan nauloille ja koululaukut päästettiin seljistä. Vähää senjälkeen he riehuivat ympäri puutarhassa; pienimmällä oli kova kiire saada kuntoon heilukiikkua kahden puun väliin, suurin -- ruskeasilmäinen, tummankauniilla kiharoilla kaunistettu poikanen -- auttoi neitsy Lundia papuvarsien pöngitsemisessä. Vihdoin he riemastuneina söivät illallista huvimajassa. Vanha neitsy levitti tottuneella kädellä voita leivän päälle; kun viimeinen oli saanut osansa, tahtoi ensimmäinen yhden lisää ja niin edespäin.

Huoneemme oli rakennettu korkealle kivijalalle ja sen vuoksi saattoi pohjakerroksessa olevasta salista katsoa suoraan huoneisin vastapäätä; neitsy Lund niin sanoakseni vietti elämäänsä meidän silmäimme alla. Aina ahkera, aina iloinen; se oli todellakin mieltä ylentävää. Minä usein häpesin itseäni joutohetkinäni nähdessäni hänen uutterat kätensä niin nopeassa puuhassa milloin ulkona, milloin sisässä, milloin neulalla, milloin sukkavartaissa; hämäräaikakin käytettiin työhön. Kunakin aamupuolena luki hän sanomalehden perin pohjin alusta loppuun vakavin katsein silmälasit nenällä. Se oli velvollisuustoimi; täytyihän seurata aikaansa ja tapauksia maailmassa. Kun lehti asetettiin syrjään sai se tavallisesti pienen silittävän pyyhkäyksen, ja neitsy Brigitta hengähti helpoitettuna; nyt se toimi oli suoritettu. Kaikki muut askareet toimitti hän omituisella ripeydellä ja halulla, ja usein tuntui minusta, kun häälyisi hänen ympärillään vaan iloisia ajatuksia ja muistoja hänen yksinäisyydessään.

Me puhelimme hyvin vähän toisiemme kanssa, ja silloinkin vaan pari kolme sanaa, mutta me pidimme hänestä; isänikin selitti, että hän piti oiva lailla tuosta vanhasta naisesta, joka aina näytti niin iloiselta ja tyytyväiseltä.

Kesämmällä sairastuin; se alkoi vilustuksella; minä en voinut mitään nauttia, ainoastaan pari pisaraa raikasta vettä.

"Tämä on suoraan pumpusta," sanoi äitini usein, kohottaessaan päätäni ja asettaen lasia suuni eteen, "hyvä neitsy on sitä itse tänne tuonut."

Se minua aina ilahutti ja ikäänkuin antoi makua vedelle.

"Eiköhän vähä vaahterasiirappia tekisi Julialle hyvää?" Äitini näytti lääkärille lasin täynnä kirkasta, keltaista nestettä.

"Vaahterasiirappia!" hän väänsi epäävästi suutansa.

"Se on hunajaan valmistettu ja kuuluu olevan vaikuttavaista."

Vanhan tohtorin katse muuttui äkkiä iloiseksi, melkeinpä veitikkamaiseksi.

"Hunajaan? Vai niin, neitsy Brigitta on siis ollut täällä; hän sekaantuu aina minun ammattiini ja saa kunnian, kun minun hoidostani sairaat paranevat. No, käyttäkää sitä sitte Herran nimessä, ei se koskaan vahingoksi ole. -- Hän on kummallinen ihminen, tuo neitsy Brigitta," jatkoi hän hymyillen, "jos tahtoo häntä ilahuttaa, niin on häneltä pyydettävä jotain apua, heti loistavat hänen silmänsä ja häneen tulee vireyttä, niin että kauhistaa; minä olen sitä usein, usein koetellut. Ei puhettakaan kyyhkyislakasta; kaupungin kaikki sairaat vaativat sieltä osansa, ja sieltä riittää kaikille. -- Niin, toivoisin jo joutuneemme niin pitkälle."

Kauvan ei kestänyt, ennenkuin olimme siihen tilaan joutuneet; jos se oli vaahterasiirapin ansio, sen jätän sanomatta, mutta niin melkein luulen. Ensin kyyhkyislientä pari päivää, sitte kyyhkyispaistia; tarjottimella oli kauniita kukkia pienestä puutarhasta. Vihdoin tuli neitsy Lund itse oikein pyhänaamarissa ja sukkakudin kädessä.

"No, neitiseni, näytättehän oikein reippaalta! Jumala teitä siunatkoon, lapsi kulta, maatkaa vaan hiljaa, noin. -- Minä otin työtä mukaani, en sen vuoksi että aikoisin istua täällä kauvan, vaan sen vuoksi, että te ehkä muuten, jos istuisin toimetonna, katsoisitte velvollisuudeksenne huvitella minua, ja se ei olisi teille vielä hyväksi. -- Mikä hauska, iloinen kamari teillä on, ja Jumalan kiitos siitä, että ikkunaverho on ylöskäärittynä; minua oikein rasitti nähdessäni verhon alhaalla näinä ihanina kesäpäivinä. -- Niin, nythän saatte jo huomenna istua vähän ylhäällä?" -- hän istui tuolille, "jos minä häiritsisin teitä, niin sanotte."

"Te ette koskaan voi häiritä, neitsy Brigitta, teidän läsnäolonne vaikuttaa rauhoittavammin kuin kaikki pulverit. Toivoisin vaan, että te kertoisitte minulle jotakin."

"Mitä sitte, neiti?" nauroi hän, "te olette jo aikoja sitten liiaksi vanha kuuntelemaan minun satujani."

"Tahtoisin kernaimmin kuulla jotakin teistä itsestänne."

"Itsestäni?" neitsy Brigitta katsoi kummastellen minuun; "onko se täyttä totta teiltä?"

"On. Te tekisitte minulle suuren ilon, jos kertoisitte."

"Minä koetan, jos taidan, mutta ette saa luulla, että elämäkertani sisältää mitään merkillisiä asioita, tarkoitan sitä, mitä muut kutsuvat merkillisiksi asioiksi; itse mielestäni on se ollut kyllä merkillinen."

Hän oli hetken aikaa vaiti, nyökäytti useat kerrat päätänsä, ikäänkuin hän olisi muistutellut mennyttä aikaa ja alkoi sitte:

"Isäni oli poliisipalvelija; hän kuoli, kun olin lapsi, mutta minä muistan hänen selkeästi; pieni, innokas mies, sielustaan ja sydämestään virkaansa antaunut. Se ei ollut mikään kadehdittava toimi, sanoi kyllä joskus äiti, kun isä oli kiireessä työssä etsimässä jotakin raukkaa, jotta tuskin jouti syömään tai nukkumaan; mutta isän mielestä oli se kunniallinen virka, koska siinä oli suojeltava hyvää pahaa vastaan, ja saattoihan se totta ollakin. Jos hän sitte sai kiinni jonkun tuollaisen kurjan raukan, oli hän oikein iloinen ja hyvällä tuulella, ja kertoi että justitineuvos, se oli pormestari, kutsui häntä oikeaksi kädekseen.

"Meitä kotolaisia kohtaan oli hän aina hyvä ja hellä, mutta kun tapasin hänet kadulla virkanutussa ja patukka kädessä -- virkansa toimituksissa, kuten hän sanoi -- taisin tuskin häntä tunteakaan, niin ankaralta hän näytti, se ei ollut sama isä, mikä meidän kanssamme iltasin leikki. Hän on vielä niin selvästi edessäni pikku sisar selässä; hän oli hänen silmäteränsä, ja pieni herttainen veitikka hän olikin, aina ystävällinen ja iloinen. Äiti sairasteli usein eikä suinkaan luullutkaan, että hänen reipas miehensä ennen häntä menisi pois. Siinä hän nyt istui terveydeltään heikkona kahden turvattoman lapsen kanssa; tulevaisuus näytti pimeältä. Pormestari oli kyllä hyvä, mutta mitä apua siitä ajan pitkään oli?

"Silloin tuli sukulaisilta kirje, että he tahtoivat ottaa toisen lapsista. Se oli metsätarkastajaperhe, siistiä ja hienoa väkeä; he olivat aina meillä kortteeria, kun oli markkinat tai näytelmät kaupungissa. He kyllä käyttivät kotiamme vaan poisastumispaikkana, mutta me valmistimme heille paraita ruokia, mitä meillä oli, ja he olivat hyvin ystävällisiä.

"Uskokaa pois, neiti, että minä olin hädissäni; toisen meistä he tahtoivat, olihan luultavaa että he ottaisivat minun ja jättäisivät pienemmän äidin hoitoon. Ja niin itkin, että silmät olivat päästä mennä, sillä äiti oli minulle rakkain maailmassa. Tavaton nainen hän olikin ja säätyänsä parempi kaikissa suhteissa.

"Heidän tulonsa edellisenä päivänä istuin kyyristyneenä eräässä loukossa äitin puhellessa erään naapurivaimon kanssa.

"'Herra tiesi kumman lapsesta saan pitää.'

"'No, kaikkia vielä,' vastasi naapurivaimo, 'se asia on selvä, sellaiset ihmiset katsovat ulkomuotoon, se on tietty, ja Martta on yhtä kaunis kuin Brigitta on ruma.'

"Tämä lausuttiin heikennetyllä äänellä, mutta minä kuulin kuitenkin jok'ainoan sanan. Äiti huomasi sen, ja naapurivaimon mentyä kutsui hän minut luokseen ja kysyi:

"'Pahoittiko se sinun mieltäsi, Brigitta?'

"'Oi ei, äiti, minä tahtoisin olla paljoa, paljoa rumempi, jos vaan saisin jäädä sinun luoksesi.'

"Silloin silitti äiti rokonpanemaa poskeani, pyyhki punaista tukka parkaani taaksepäin -- niin, neiti, se on ollut punertava, vaan muuttui varhain harmaaksi -- ja sanoi, että Jumala katsoo sydämeen, ja että kauneus on vaarallinen lahja. Ruma kyllä löytää ystäviä, jos hän vaan sellaisia ansaitsee, ja silloin hän ei niitä koskaan menetä, sillä ne ovat todellisia ystäviä. Ja hän sanoi, että kauneus sitä paitsi on pian katoava vieras; mutta minulta eivät vuodet voineet mitään ottaa, ennemmin antaa. Se asia oli varmaan kauvan levännyt äitin sydämellä, sillä hän puhui niin lämpimästi; minä kätkin sanat, vaikk'en oikeastaan niitä käsittänyt.

"Mutta seuraavana päivänä, kun metsätarkastajan väki saapui, kävi niinkuin naapurivaimo oli ennustanut; he valitsivat heti vähääkään arvelematta pienemmän. Vähän hämilleni minä kyllä siitä jouduin, mutta ilo oli kuitenkin minussa valtavampi. Minä hiivin kuitenkin peilikappaleen luo sänkykamariin, ja katselin itseäni; ruma en minä mielestäni ollut, ennemmin sangen sievä uudessa surupuvussani. Martta tuli pian hyväksi ystäväksi vierasten kanssa; hän kun oli tuollainen ystävällinen pieni olento, joka likeni kaikkia; mutta hän ei myöskään käsittänyt, mistä oikeastaan oli kysymys.

"Äiti ja minä oikein itkimme sinä iltana; oli niin tyhjää ja kolkkoa kotona; oli kun olisimme toistamiseen kadottaneet isän.

"Seuraavana aamuna tuli eräs tuttava meille; hän oli myös leski, mutta oli hyvissä varoissa ja oli hänellä vaan yksi lapsi. Hän oli hyvin puettu, kelpo nainen, jolla oli pisamiset kasvot, mutta kauniit, viisaat silmät. Hän teki leivoksia, mikä tuotti hyvää voittoa; ja sitte hän kävi myös taloissa ja auttoi häissä, ristiäisissä ja muissa suurissa pidoissa.

"'Kas tässä on vadillinen lihalientä, matami Lund,' sanoi hän ystävällisesti, 'minä arvelin sen teille tekevän hyvää, ja sitte tahtoisin kysyä teiltä, josko voisitte lainata minulle Birgittaa pariksi tunniksi päivässä; minä tarvitsen vähän apua ja tytöllä voi olla hyötyä siitä, että saa jotakin oppia. Minä palkitsen hänet sen mukaan kun hän hyödyttää, tuo pikku vekara.'

"Äiti suostui ilolla tarjoukseen, ja minä seurasin heti eukkoa kotiin, itse mielestäni suurena ja tärkeänä henkilönä. Oppiaika oli jokseenkin pitkä, mutta kun koetin parastani, edistyin, ja eräänä sunnuntaiaamuna hämmästytti Holm'in matami minua kirkkaalla taalerilla ja muistutuksella, että jos Brigitta jatkaa sillä tavalla, niin hän pian saavuttaisi oikean kätevyyden.

"Ei koskaan ole mitkään rahat minua niin ilahuttaneet kuin tämä taaleri, neiti; minä oikein lensin kotiin. Äiti tahtoi sen säästää minulle, mutta sitä minä en tahtonut; hänen piti sillä ostaa lihaa, arvelin minä, ja niin ostettiinkin suuri kappale oivallista, lihavaa härän lihaa. Minä sain useimmat ateriani Holmin matamin luona, ja silloin arveli äiti voivansa tyytyä mihin hyvänsä, vaikka hän suuresti olisi kaivannut ravitsevaa ruokaa. Se asia minua suuresti huolestutti siihen aikaan, ja kun istuin Holmin matamin hyvin varustetun ruokapöydän ääressä, ja hän niin lempeästi sanoi: 'Ota vaan eteesi, Brigitta, se on sinulle hyvin suotua, katsopas Niiloa, kuinka kelpo lailla hän syö,' Saattoi usein tapahtua, että kyyneleet tulivat silmiini muistellessani, miten äitillä oli. Isän kuoltua oli hän oppinut kengän päällisiä ompelemaan ja saanut työtä eräällä suutarilla, tulot olivat mitättömät, mutta hän ymmärsi säästää ja tulla vähällä toimeen, ja niin kävivät asiat kuitenkin hyvin. Väliin kun Holmin matami sai jäännöksiä suuremmista pidoista, jakoi hän siitä äitille; ne olivat onnen päiviä. Eläinteurastuksen aikana lähettivät tavallisesti metsätarkastajan väki meille yhtä ja toista. He antoivat meille myös silloin tällöin kuorman hylkypuita, ja siitä oli suuri apu. Martta oli istuimella ajurin vieressä; hän oli kasvanut aika lailla, näytti reippaalta ja iloiselta ja piti meistä niinkuin ennenkin.

"Iltasin opetti äiti minulle mitä itse taisi, mutta me olimme molemmat väsyksissä, ja edistykset eivät juuri suuriksi tulleet. Kun minulle tuli enemmän ikää, luki koulumestarin tytär kanssani tunnin joka päivä; se oli suuri hyvätyö, ja hän saikin pienen hyvityksen minulta. Kun sitte tulin suuremmaksi ja reippaammaksi, otti Holmin matami minut mukaan kesti taloihinsa. Vieraat ihmiset eivät minusta pitäneet, sen kyllä huomasin, mutta kun olivat minua pari kertaa käyttäneet, sanoivat he, että pienoiseen kyllä voi luottaa, sen kyllä huomasivat; ja sitte sain kiitokset luotettavaisuudestani ja tein kunnollisesti, mitä minun tuli tehdä. Se nyt ei ansainnut kehumista, sillä jos toimittaa askareensa vakavuudella ja innolla, onnistuvat ne, ja työ käypi rakkaaksi, jota vastoin huolimattomalle se koko elämän läpi tulee olemaan taakkana ja rasituksena. Minä ompelin nyt myös hienompaa valko-ompelusta ja ansaitsin sillä tuntuvasti; asiat rupesivat meille muuttumaan paremmiksi. Muitten lapsien kanssa en ollut paljo tekemisissä; he kutsuivat minua punatukaksi ja kyökki rouvaksi, taikki pieneksi pöllönaamaksi ja pilkkasivat minua vointinsa mukaan. Lapsilla on välistä kummallinen halu kiusata toistaan. Minä panin asian enemmän sydämelleni kuin se ansaitsikaan, ja pysyin heistä erillään, mutta kun olin mielenlaadultani iloinen, en antautunut surun enkä katkeruuden valtaan, tulin vaan vähän pikkuvanhaksi, niinkuin ne, joiden kanssa seurustelin.

"Kun olin kahdenkolmatta vanha, kuoli äiti; hän oli ollut viimeisen kuukauden hyvin heikko ja nukkui hiljaa ijäksi. Se olikin parasta, sanottiin, hän oli kumminkin niin kivuloinen raukka, mutta minä en voinut sanoa niin, sillä hän oli ollut minulle kaikki. Mutta suurena, suurena lohdutuksena oli, että hänellä oli ollut viimeisinä aikoinaan paremmat päivät. Joka kerta kun ajattelen, kuinka siististi ja hyvin hänellä lopulta oli, kiitän Jumalaa.

"Äitin sairauden aikana kävi Martta meillä; hän oli nyt oikein kaunis kuusitoistavuotias neito ja lempeä kuin enkeli. Hän vuodatti myös katkeria kyyneleitä äitin kuolemasta, mutta hänen surunsa asettui tietysti nopeammin kuin minun.

"Ensin aijoin jäädä entiseen kotiini ja elättää itseäni samalla tavalla kuin ennenkin; mutta kaikkien mielestä olin liian nuori ja niin otin paikan taloudenhoitajana justitineuvoksella. Siinä ei ollut vähää hoidettavana, tuossa suuressa talossa; alussa kävi se melkein voimieni yli, mutta tottumus vaikutti paljo. Palkka oli hyvä ja kohtelu samoin; he olivat sangen kohteliaita kaikki, mutta pysyivät kannallaan, kuten voi ymmärtää.

"Rouvan käly, joka kerran kävi meillä kahden pienen tyttärensä kanssa, oli kokonaan toista luonnetta. Hän oli herttaisin ja ystävällisin ihminen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Mutta hän oli kauhean nuori, eikä ymmärtänyt juuri ollenkaan taloustöitä, niin että minä sain olla hänelle kaikessa apuna. Hän saattoi tehdä pilkkaa itsestään ja nauraa iloisesti nurinpuolisille töilleen, ettei voinut olla yhtymättä nauruun.

"'Te olette minun lohdutukseni, neitsy Brigitta,' sanoi hän ja taputteli minua ystävällisesti, 'Jumala suokoon, että te muuttaisitte meille ja panisitte taloa vähän kuntoon ja minua hiukan opettaisitte.' Mutta minä pudistelin päätäni ja pormestari uhkasi sormellaan.

"'Ei saa houkutella toiselta hänen palveliaansa, Anna, muista että olet lakipiirissä.'

"Kaikki joutohetkeni vietin Holmin matamin luona; se oli ikäänkuin kotini. Hänen poikansa oli äskettäin palannut matkoiltaan ja oli ottanut arennille kaupungin ulkopuolella olevan höyrymyllyn. Mutta enhän ole puhunutkaan Niilosta ennen?... Kun olimme lapset, olimme hyvin vähän olleet toistemme seurassa, vaikka hän aina oli hyvä minulle; muulla lailla hän ei voinutkaan, sillä se kuului hänen luonteesensa. Hän oli oikein kaunis nuorukainen, neiti, korkea ja solakka vartaloltaan, ja hänen kasvonsa olivat niin iloiset ja vilkkaat; moisia silmiä en ole koskaan nähnyt, niin kauniit ja hyvät, ja taitava hän oli, hyvillä pohjatiedoilla säätynsä mukaan. Voi olla että äiti hänestä ylpeili ja halukkaasti puhui pojastaan; ihmiset nauroivat sitä, mutta minä häntä mielellään kuuntelin. Iltasin teen juotua sain tavallisesti olla omissa oloissani, kun meillä ei ollut vieraita; minä otin silloin työtä mukaani ja menin Holmin matamin luo ja olin aina sydämellisesti tervetullut. Niilo luki ääneen äitilleen ja minulle; luulenpa että sinä talvena luimme läpi kaikki Ingemann'in romaanit. Kun kevät tuli, teimme usein pienen kävelymatkan; Holmin matami ja minä menimme yhdessä ja sitte Niilo riensi seuraamme myllyltä, josta hän meitä tähysteli. Noita kävelymatkoja en milloinkaan unohda vaikka eläisin tuhannen vuotta; sellaista kesää ei sittemmin myöskään ole ollut. Me astuimme tavallisesti polkua aitausten tuolla puolen viidakkoon ja sen kautta ulos rantavieruun, jossa seisoi vanha tammi. Vesi oli joka ilta erilainen, mutta kaunis katsella ja mieltä virkistävä. Kun käännyimme takaisin, alkoi hämytä, ja rauha vallitsi pelloilla ja niityillä, niin että vaikenimme tahi puhelimme hiljaa, ettemme häiritsisi. Holmin matamilla oli sukankudin mukanaan ja astukseli hyvin hiljaa, niin että Niilo ja minä ennätimme edelle ja saimme seisahtua häntä odottamaan. -- Mutta puhunkohan liian laveasti, neiti? -- Sen huomaan kyllä itsekin.

"Ne olivat iloisia päiviä, ja minä niitä nautin täysin määrin, ajattelematta mikä se olikaan, joka minut niin onnelliseksi teki.

"Juuri niihin aikoihin saapui kirje rouvan kälyltä, että he armahtaisivat häntä ja luopuisivat minut hänelle. Miehen isä, joka myös oli meidän rouvan isä, oli hyvin heikko ja taloudenhoitajattaren terveys oli myös huono. 'Neitsy Brigitta tulee kyllä, jos vaan sinä siihen myönnyt,' sanottiin kirjeen lopussa; mutta neitsy Brigittaa ei haluttanut ensinkään muuttaa kaupungista, ja jäi sinne missä hän oli. Rouva oli siitä hyvin mielissään; hän ei juuri tahtonut kieltää minua lähtemästä, mutta tahtoi kernaasti minut pitää.

"Olette tai jo arvanneet, neiti, että minä pidin Niilosta. Tämä oli niin vähitellen tapahtunut, tietämättäni, ja sen vuoksi en myöskään ollut voinut noiden tunteiden heräämistä vastustella, niinkuin olisi pitänyt, sillä olihan luonnotonta, että sellainen mies loisi katseensa minuun raukkaan.

"Kerran kun tein pilkkaa rumuudestani, sanoi hän: 'Sinulla on omat kasvosi, Brigitta, ja kun kerran niihin mielistyy, niin ovat ne kauniit.'

"Näin hän puhui sydämensä hyvyydestä, mutta minä panin siihen syvemmän merkityksen, ja se minua suuresti ilahutti.

"Hänen äitinsä viittasi nyt puheissaan myöskin siihen, kuinka vähäarvoista kauneus on, ja mikä siunaus talossa on kahdesta kelvollisesta, ahkerasta kädestä. Minä saatoin hyvin huomata hänen toivovan meidän yhdistymistämme.

"Ja nyt alkoi Niilo puhella kanssani tulevaisuutensa toiveista. Tämä tapahtui tavallisesti kävelyillämme, kun olimme ennättäneet niin kauvas edelle, ettei äiti voinut meitä kuulla. Niin ja niin paljo hän ansaitsi, niin ja niin paljo hänellä oli säästöpankissa, niin ja niin paljo vaati vanha mylläri muuttaakseen pois ja jättääkseen kaikki hänelle.

"'Eikö tämä näytä lupaavalta, Brigitta?' Ja hän katsoi tyytyväisenä minua silmiin; ja vaikka hänen silmänsä osoittivat vaan tyytyväisyyttä ja ystävyyttä, eikä rakkautta, niin rakensin kuitenkin ilmalinnoja, minkä ennätin.

"Eräänä iltana, oli jo syyspuoli, tapasi hän minut portin edessä; hän käänsi heti takaisin ja seurasi minua sisään. 'Kas vaan,' sanoi äiti, 'ennen oli Niilolla aina niin kauhea kiire; mutta nytpä luulen hänellä jo olevan aikaa viipyäkin.'

"Minä tahdoin kääntyä pois, mutta Niilo räpytti minulle silmiään; hän teki sen suoraan ja luottavasti, mutta minä selitin sen minun tavallani.

"Miten ilta kului, sitä en tiedä; taivas oli tähtikirkas ja ilma oli niin suloinen ja tyyni, kun tulimme ulos. Niilo seurasi minua tavallisuuden mukaan kotiin.

"'Kuules, Brigitta, minä tahtoisin sinulle sanoa jotakin...' hän vaikeni; Jumalani kuinka sydämeni sykki.