Part 5

"Nyt sinun täytyy luvata minulle, kulta siskoseni," pyysi Margreta, "ettet laiminlyö isää missään suhteessa, siitä asiasta olen hyvin huolissani, mene joka päivä hänen kanssaan kävelemään ja pelaa hänen kanssaan ainakin yksi sakkipeli päivässä; pidä huolta siitä, että löytyy tupakkaa hänen tupakkalaatikossaan ja tuoreita kukkia hänen kirjoituspöydällään; talvella sinun tulee usein lämmittää hänen huonettaan; itse hän sen aivan unohtaa ja voisi helposti vilustua pahan päiväiseksi. Sitte sinun täytyy myös minulle luvata oikein pitää huolta pikku Miinasta eikä antaa hänen juosta poikain kanssa, ett'ei hän tulisi liian rajuksi. Ja muista, että sunnuntaisin, kun tulet kirkosta, pistäyt katsomassa vanhaa Leenaa, siitä hän pitää hyvin paljo, äläkä myös unohda antaa Loonalle, torpparin vaimolle, kaakkua joka kerta kun meillä leivotaan ja vähän ryynijä ja lihaa silloin tällöin; ja hautoja, Sohvi, niitä tulee sinun myös hoitaa ja minun tähteni joskus kiehkuralla koristaa."

Vihdoinkin toukokuulla tulivat sulho ja Emil: jälkimäistä oli matka erittäin huvittanut; edellinen arveli matka-ajan olleen liian pitkän, mutta nyt se, Jumalan kiitos, jo oli mennyt -- ja hänen rehelliset kasvonsa loistivat onnesta.

Hääpäivänä oli kaunis ja lämmin ilma; tosin kyllä silloin tällöin sateli, mutta "se oli niinkuin pitikin olla" -- arvelivat vanhat kylässä -- "sateli kultaa morsiamen kruunuun."

Kaunis oli morsian; hän näytti niin hurskaalta ja leppeältä, niin onnelliselta ja kuitenkin niin liikutetulta. Sulhanen loisti ilosta; vihkimystoimen aikana tuli hän kuitenkin hyvin vakavaksi, vuodattipa kyyneleitäkin.

Koko seudun väestö saapui juhlapuvussa kirkkoon, ja siellä ei löytynyt ainoatakaan, sen uskallamme varmaan sanoa, joka ei toivonut kaikkea hyvää morsiamelle.

Tielle oli sirotettu kukkasia ja lehtiä; kylän nuoriso oli ollut ahkerassa työssä, löytyipä kunniaporttikin, jonka huipulla oli iso lippu, kirkon portaiden edustalla.

Bokedalin paronin väki olivat päivällisillä pappilassa; nuoret tyttäret olivat morsiusneitoina; toinen oli sitonut ystävälleen myrttikiehkuran, toinen ommellut morsiusnenäliinan.

Rouva Koll kiitteli heitä ja saneli heille paljo kohteliaisuuksia, ja sitte katseli hän heitä tarkoin ja ajatteli, että koska he eivät läheskään olleet niin kauniita kuin Margreta ja kun ei heillä ollut läheskään niin järkevää äitiä kuin hänellä, niin he aatelisuudestaan ja rikkauksistaan huolimatta tuskin milloinkaan saattaisivat päästä niin hyvään avioliittoon, ja hän myhähteli ja oli sydämessään hyvin tyytyväinen.

Kun lähtöpäivä koitti, olivat "uudet vaunut" ynnä niiden edessä "ruunat" jo portaiden edessä; pikku Inkeri istui hattulaatikko polvella ja kyynelsilmin Jeppe kuskin vieressä; heidän tuli pian lähteä tullakseen oikeaan aikaan höyrylle; arkut ja kapsäkit olivat jo ennen lähetetyt "vanhoilla vaunuilla." Ja Margreta jätti kaikille hyvästi, kerran, kaksi, kolme, kauvimmin hän kuitenkin viipyi suljettuna isänsä syliin. Rouva Koll itki oikein sydämestään; hän unohti kokonaan järkevyytensä, ja hän kuiskasi: "kyllä minä olen kärsivällinen Sohville," ja se oli parasta mitä hän taisi sanoa.

Talonväki seisoi vaunujen ympärillä; Margreta ojensi kätensä jokaiselle erittäin; sitte nosti Villiam hänet vaunuihin; Jeppe läiskytti piiskalla; Musti ulvoi surkeasti, ikäänkuin se olisi aavistanut, että hän, joka sitä niin usein oli hyväillyt, antanut päästää hänet kahleista ja antanut sille makupaloja, matkustaisi pois takaisin palaamatta.

"Onnea ja siunausta!" huudettiin heidän jälkeensä. Vaunut pyörivät nopeasti pois; hän nyökkäsi hyvästijätöksi päätään teille ja poluille, puille ja rakennuksille, kylälle ja kirkolle. Myllyn edustalla seisoi Inkerin perhe ja viittasi ja tervehti, mutta ne jäähyväiset eivät niin raskaalta tuntuneet.

Ja höyrylaiva äännähti niin kummallisesti; pikku Inkeriä värisytti; se tuntui melkein tukahutetulta kiljunnalta, ja sitte nousi musta savu korkealle ilmaan, pyörät loiskuivat vedessä, tuntui oikein kamalalta, ja pikku Inkeri arveli että tästä varmaankin tulisi kurja loppu.

Oli sumuinen ja viileä aamu; Villiam kääri kaapun hyvästi nuoren vaimonsa ympäri ja istui senjälkeen hänen viereensä.

"Oi, kuinka olen iloinnut tästä hetkestä, kuinka olen uneksunut tästä matkastamme kotiimme, ja todellisuus on kuitenkin tuhat kertaa parempi. Vaan sinä olet murheellinen -- älä sitä salaa, Greeta, se on niin luonnollista; minä pidän sinusta vaan enemmän, kun tunnet niin suuren rakkauden omaisiasi kohtaan; tiedänhän kuitenkin että minulla on ensi sija sinun sydämessäsi -- eikö niin?"

"Niin on, enkä minä sinua tahdo kyyneleilläni vaivata."

Hän koetti rauhoittaa mieltänsä ja puheli iloisesti miehensä kanssa, mutta outo tunne vallitsi kuitenkin hänessä, sen lisäksi hän oli vähän kipeä laivan häilyvistä liikkeistä, kivihiilihajusta ja sumusta. Inkeri oli mennyt makuusijalleen, hän oli sairas, enemmän kuin koskaan ennen oli ollut, ja hän luuli aivan varmaan kuolevansa.

"Olen utelias kuulemaan," sanoi Villiam, "mitä tulet pitämään kodistamme; oudolta sinusta on varmaan tuntuva kadun äärellä asuminen, mutta kotimme on terveellä ja raittiilla paikalla; se on Bredgaden varrella, ja siitä sinä pian voit tulla Langelineen [suosittu kävelypaikka Köpenhaminassa, josta on näkyala salmelle] hengittämään meri-ilmaa. Me menemme usein kävelemään ja ajelemaan, ja kun sinua haluttaa päästä maalle, niin lähdemme pienelle maatilalle, Lindebackaan, jonka olen isoäitiltäni perinyt -- siitä en luullakseni ole ennen sinulle puhunut -- ja siellä syömme viiliä ja marjoja."

Vihdoin oltiin matkan perillä; pikku Inkeri ryömi esiin kalpeana ja surkean näköisenä, mutta kuitenkin iloisena että kaikki oli hyvin ja onnellisesti päättynyt. Margreta tahtoi mieluimmin mennä jalkaisin; ilma ja liike olisi häntä virkistävä.

"Tämän kadun varrella me asumme," sanoi Villiam, ja hänen kasvoistaan loistava onni kuvastui myös hänen vaimossaan.

Inkeri katseli kaikin puolin ympärilleen, katseli ylös ja alas korkeita huoneita -- kaikki oli erittäin komeata! Konsulin suuri kartano siellä kotona ei täällä näyttäisi miltään, ja hän oli itsekin mielestään niin vähäpätöinen.

Villiam soitti kelloa, portti aukeni -- mutta kuka sen aukasi? Inkeri väänsi päätään kaikkialle, siellä ei löytynyt ketään; se oli niin kummallista, melkein pelottavaa, se oli taikatemppujen tapaista.

Astuinkäytävä oli valoisa, leveä ja mukava; ensimmäisessä huoneessa seisoi jäykkä ja korea palvelija, joka aukasi heille pääovet.

Tämä ei ollut ensinkään Greetan mieleen; hän oli toivonut, ettei heillä olisi palvelijoita -- mutta ehkä ei voinut toisin olla.

Villiam riisui häneltä nopeasti matkavaatteet; hänellä oli kiire näyttämään hänelle asuntoa.

"Kas tässä on eteishuone, mitäs siitä pidät? Ja tässä on sali ja ruokahuone."

Ne olivat kolme suurta, korkeata huonetta; kalusto oli Margretan mielestä erittäin kallisarvoinen. Tulisivatko nämä loistohuoneet -- sellaisilta ne hänestä näyttivät -- todellakin olemaan hänen kotinsa, tulisiko hän täällä viihtymään? Olihan Villiam sanonut, ettei hän tahtonut tehdä suuremmoisia varustuksia. -- Eikö tämä hänen mielestään ollut suurenmoista? Hän oli ajatellut kotinsa aivan toisellaiseksi, ja kuitenkin oli Villiam tehnyt tämän niin kauniiksi hänen tähtensä; hänen tuli olla kiitollinen ja onnellinen. Ja hän katseli kuvapatsaita, tauluja, komeita, kullattuja peilejä ja marmoripöytiä, avattua flygeli-pianoa, ommeltuja mattoja, pöytäkelloja, lamppuja ja kynttiläkruunuja.

"Niin maukasta ja kaunista!" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, ja hän ajatteli että kaikki tämä sopi Villiamille, hänen luonnolleen ja kasvatukselleen; hänelle itselleen ei se oikein sopinut, ainakaan ei hän vielä voinut siihen oikein perehtyä. Villiamin huone häntä enin miellytti; se oli pieni, eikä läheskään niin komea.

"Oletko tyytyväinen?"

"Mitenkä muuten? Mutta nyt tahdon nähdä kyökin ja Inkerin huoneen."

"Kyökin? Niin, tyttöseni, sen saat kernaasti nähdä; mutta muuten ei sinulla tule olemaan mitään tekemistä kyökkiosastossa; minä olen saanut oivallisen kyökkipiian, oikein aarteen, joka voi hoitaa kaikki, vaan joka myös tahtoo sitä hoitaa ilman mitään sekaannusta; sillä ehdolla on hän pestattu. Sinä näytät aivan hämmästyneeltä, ystäväni; tietysti sinä annat määräyksiä, ainoastaan töistä sinä olet vapaa. -- Kas tässä on Fredrika; olkaa hyvä ja näyttäkää rouvalle kyökki ja mitä täällä muuten voi olla katsottavaa."

Fredrika oli suurikasvuinen, siisti tyttö, valkoinen palttinaesiliina edessään; hän niiasi hyvin sievästi ja selitti olevansa valmis käskyä noudattamaan, mutta hänen kohteliaisuutensa ilmoitti kuitenkin selvästi, että "tämä oli hänen osastonsa." ja kun hän aukasi kaapit ja ovet, muistui Margretalle mieleen vanha kuski kotona, kuinka tämä, kun hän lapsena oli pyytänyt saadakseen nähdä hänen taskukellonsa sisustaa, oli hampaittensa välissä mumissut "ainoastaan tämän kerran vaan."

Kello 6 seuraavana aamuna astui Margreta täydessä pukimessa saliin. Ei kukaan muu ollut vielä noussut, ei ääntä kuulunut; niinpä tosiaankin, täällähän ihmiset nukkuvat parhaimpina aamuhetkinä; siihen hänenkin pian piti tottua; olihan aivan tarpeetonta, että hän nousi ylös, eihän hänellä ollut mitään tehtävää, ei mitään laiminlyötävää.

Ja hän astui edes takaisin noissa suurissa huoneissa ja katseli monia erilaisia esineitä, jotka kaikki olivat hänen. Se oli niin kummallista. Sitte hän otti kirjan ja istui lukemaan. Kuinka usein hän ennen oli toivonut saavansa olla häiritsemättä; nyt hän oli, ja hänen mielestänsä olisi ollut hupaista, jos joku noista rakkaista pienistä häiritsijöistä siellä kotona olisi juossut sisään ja vaatinut hänen hoitoansa.

Kyyneleitä alkoi vieriä hänen poskilleen, mutta äkkiä hän maltti mielensä; oli kiittämätöntä itkeä, kun oli syytä olla niin onnellinen, kun rakasti ja nautti vastarakkautta. Hän hengitti syvään muutaman kerran, ikäänkuin poistaakseen rinnastaan taakan, ja ajatteli: mikä minua vaivaakaan? Se tulee varmaankin Köpenhaminan ilmasta, sanotaanhan sen olevan niin väsyttävän.

"On ihana ilma, Margretani," sanoi Villiam, kun hän vihdoin astui sisään; "niin pian kun olemme syöneet aamiaista, menemme yhdessä kävelemään. Pidätkö sukulaadista? Minä juon sitä tavallisesti joka aamupuoli."

"Minä pidän siitä paljo," vastasi hän, mutta hänestä oli hirmuista komeilemista joka päivä elää niin kuin siellä kotona oli tehty ainoastaan juhlina ja syntymäpäivinä, ja kun hän tuli aamiaispöydälle, joka oli ainoastaan heille kahdelle katettu, ja näki lohia, munia, merirapuja, kylmää kananpojan paistia, sallateja, ja jälkiruokia, menetti hän kokonaan ruokahalunsa. Vaan Villiam söi vahvasti.

"Täällä Köpenhaminassa voi saada sangen hyvää ruokaa," sanoi hän, "ja kuitenkin vakuutan, ettei mikään kaikesta tästä minusta maista niin hyvältä kuin sinun kotileivottu vehnäleipäsi pappilassa."

Aamiaisen jälkeen puki Margreta ylleen uuden silkkilevätin ja uuden olkihatun. Inkeri selitti, ettei mitään kauniimpaa ollut koskaan nähty.

"Joko lähdemme, Villiam?"

Hän tarkasti häntä ja puhkesi nauruun.

"Minä pöllö!" sanoi hän, "joka en tuota ole ajatellut! Et sinä voi mennä ulos tuo kömpelö hattu päässäsi ja tuo inhottava musta levätti ylläsi; ne ovat aivan vanhan muotisia. Ystäväni, älä pane pahaksesi, mutta kasvosi ja vartalosi ansaitsevat todellakin paremman kehyksen."

Huoaten Margreta jälleen riisui päältään hatun ja levätin, huoaten puki hän ylleen kallisarvoisen saalin ja kepeän, hienon hatun, joka heti tuotiin kaupungilta. Oliko hän joutunut oikealle paikalleen?

"Nyt näytät enkeliltä," sanoi Villiam ja asetti hänen käsivartensa omaansa; palvelija aukasi ovet, ja he menivät kävelemään ja tervehdyksille.

Villiamin lähin sukulainen oli eräs hänen isänsä serkku. Eversti Höeg oli lehtimies; hänellä oli ainoa tytär, pieni sievä kuusitoista vuotias tyttö. Eversti oli perin rehellinen soturi, hyvä ihminen, vaan ennen kaikkia hellä isä; hän oli Villiamille osottanut suurta hellyyttä, ja hänellä oli suuri ansio isättömän ja äidittömän pojan huolelliseen kasvatukseen; hän rakasti häntä sydämestään ja oli toivonut että lähemmät siteet olisivat heitä toisiinsa yhdistäneet. Tieto Villiamin kihlauksesta oli pettynyt toivo; ne unet, joiden hän oli parin vuoden perästä toivonut toteuntuvan, olivat nyt ainiaaksi hävinneet. Ne eivät siis olleet suotuisimpia tunteita, joilla hän vastaan otti tuota pientä juutilaista papintyttöä, joksi hän häntä kutsui.

"Hän on kyllä sievä, mutta hänessä on vähän varsinaista sisältöä; hänen puheensa ja käytöksensä ovat jokseenkin kömpelöt; minä en ymmärrä, että Villiamilla oli niin pienet vaatimukset kasvatuksesta ja tiedoista, mutta mitäs tehdä? Kun lapsi saa tahtonsa täytetyksi, niin se ei itke."

Tällainen oli everstin tuomio, ja kun hän eräässä piirissä kävi oraakelista, niin tuomittiin koko siinä piirissä samalla tavalla; ainoastaan yksi nousi tätä vastaan, hänen oma tyttärensä, pikku Paulina; hänen mielestään uusi serkku oli kauniimpi ja parempi kuin kukaan hänen tuttavistaan.

Ja päivät kuluivat; Emil sai apulaispaikan, ja hänkin joutui siis pois. Margreta näki kaikki, mikä pääkaupungissa katsomista ansaitsi; he tekivät tuttavuuksia ja joutuivat maailman hälinään; parhaimmat puvut eivät olleet Margretalle tarpeeksi hyvät; Villiam toivoi, vieläpä vaati, että hän kaikissa suhteissa loistaisi. Kuinka mielellään hän olisi tahtonut olla yksinkertaisesti puettuna; kaikki tämä komeus poltti häntä, mutta hän ei tahtonut mielellään vastustella peläten surettavansa häntä. Kerran sanoi hän kuitenkin:

"Enkö saa luopua tästä kiinalaisesta saalista ja antaa rahat köyhille?"

"Aivan kernaasti saat antaa rahat pois; suloiselta tuntuu tehdä muita onnelliseksi kun on itse onnellinen, mutta saalin saat kaikissa tapauksissa pitää."

Margreta lähetti apua hätää kärsiville sanomalehti-ilmoitusten mukaan, mutta tämä ei tuottanut hänelle läheskään samaa iloa kuin silloin, kun hän oli ennen antanut vaikka vähänkin, sillä se oli tapahtunut itseuhrauksen kautta; hänen oli itse täytynyt luopua tarpeistaan voidakseen muita auttaa, ja hän oli tuntenut ne, joita hän autti.

Joka päivä oli niin pitkä, vaikka he nauttivat kaikenlaisia huvituksia; hän istui ja ompeli nojatuoliin punaisia ja valkoisia orjantappuranruusuja ja pyökkioksia, ja tätä tehdessään hän ajatteli kuinka paljon hän ennen oli hyödyttänyt näillä käsillään, ja kuinka kallista se työ oli, jota hän nyt niillä toimitti.

Hän taisteli kuitenkin rohkeasti masentaakseen alakuloista mieltänsä ja ollakseen onnellinen, ja Villiam luuli hänen onnelliseksi.

Kesä oli hyvin kuuma; Margreta uneksi kodin puutarhan varjokkaista käytävistä, lehmusmajoista, suuresta tammesta ja rauhallisesta kirkkomaasta. Pikku Inkeri uneksi viileästä piilipuiden varjostamasta myllylammesta, sukulaisistaan ja ystävistään; siellä hän oli tunnettu ja rakastettu, mutta täällä -- kuitenkin lohdutti häntä hänen kaunis uusi hameensa. -- Vahinko vaan, ettei kukaan siellä kotona voi minua nähdä, ajatteli hän.

"Sinä näytät vähän kalpealta ja väsyneeltä, oma Margretani," sanoi Villiam eräänä päivänä; "huomenna lähdemme Lindebackaan; se on varmaan sinua virkistävä, mutta silloin meidän tulee varhain olla ylhäällä."

Niin, häntä virkisti viileän aamuilman hengittäminen, viheriöiden niittyjen, monien lemuavien heinäsuovien näkeminen; se oli oikein siunaukseksi! Ja kuta enemmän he kaupungista poistuivat, sitä enemmän kodikkaalta hänestä tuntui. Oli kun olisi hän tuntenut ojan reunalla istuvat ja sinikukista kiehkuroita sitelevät pienet, vaaleatukkaiset lapset ja nuoren maitotytön, joka kantoi kaksi loistavasti puhdistettua leiliä; oli kun olisi hän tuntenut läävän luona istuvan ja sukkia kutovan paimeneukon, joka nousi seisaalleen ja maahan saakka kumartaen tervehti heitä; pieni koirakin, joka vinkuen seurasi vaunuja, oli hänelle hyvin tuttu, ja kulkukauppias, joka väsyneenä, pahkasauvaansa nojaten vaelsi tietä pitkin, kuumuuden ja taakan tehdessä kulkua vaivaloiseksi, tuntui hänestä vanhalta ystävältä; vaan niinpä hän olikin; hän nosti hattuaan ja iloisesti hämmästyen hän epäselvästi äännähti; se oli Perttu ukko -- sama, jolta hän joskus oli ostanut ja jolle hän aina oli jotakin tarjonut.

"Nyt olemme pian perillä, mutta saan edeltäpäin pikku eukolleni ilmoittaa, ett'emme kenties ole ensinkään tervetulleita. Kartanoa hoitaa eräs kummallinen vanhus, joka oli isoäitini oikeana kätenä, äreä ukko, jolle ei mikään ole mieliksi ja joka aina on napisevalla ja moittivalla tuulella; mutta hän on hoitanut kartanoa neljäkymmentä vuotta, sen vuoksi en henno häntä eroittaa."

"Sepä olisikin suuri vääryys koko ikäkauden palveluksen perästä. Oi, kuinka täällä on kaunista, tuolla, missä tie kääntyy alas kirkkaalle, siniselle järvelle päin; kas, kuinka kauniina huoneukset pilkistävät esiin viheriöiden puiden välillä; se on oikea paratiisi."

"Sitä en juuri voi sanoa; vaan miten onkin, niin tämä on Lindebacka."

Margreta tarkasti tuntijan silmällä hyvin hoidettuja latoja ja ulkohuoneita; hän katseli muhkeita lehmuksia ja kurkisti aitauksen yli puutarhaan, joka oli siistitty ja "hyödyllinen," vaan kaunis se tosin ei ollut; ainoat siellä löytyivät kukkaset olivat muutamat suuret tulpaanipensaat.

Koira kopissaan joutui aivan raivoon, kun vaunut ajoivat pihamaalle; piika, joka ammensi vettä kaivosta, pudotti hämmästyksissään täyden sangon kaivoon takaisin.

"No, herranen aika, herrasväki on täällä! Olli, Olli, herrasväki on täällä!"

Olli ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi pitää kiirettä; levollisin askelin astui hän vaunujen luo ja otti verkalleen harmaan huopahatun harmaasta päästään.

"Hyvää päivää, Olli; toivota meille onnea, tämä on nuori vaimoni; hän halusi nähdä ympäristöä täällä. Kas niin, tyttöseni, annappas, kun autan sinut alas vaunuista; niin, täällä on kaikki vähäistä ja yksinkertaista, mutta koska olet mielistynyt seutuun, niin aijon tulevana vuonna repiä alas tuon rakennuksen ja rakentaa sinulle kauniin huvilan sijaan."

"Älä sitä tee, silloin en siitä enää pitäisi; onhan rakennus sitä paitsi vahva ja kaunis; olisi anteeksi-antamatonta, olisi syntiä repiä sitä alas. Katsoppas haikaraa, kuinka vakavana hän istuu, ja täällä on pääskysen pesiä, se ennustaa onnea. Minä oikein rakastan tätä paikkaa, Villiam; täällä, jossa isoäitisi on elänyt ja toiminut, jossa hän on sinua ajatellut, sinua rakastanut ja surussaan poikansa kuolemasta saanut sinusta lohdutusta, täällä on mielestäni pyhä paikka."

Olli seisoi raskas avainkimppu kädessä ja katse poistumatta luotuna Margretaan tämän puhuessa; hän unohti kokonaan aukaista ovea.

"Sinä olet oikeassa, Margretani; isoäidin perintö on pidettävä pyhänä; et saa luulla olevani kylmäluontoinen, vaan minä häntä tuskin muistankaan -- älä näytä niin murheelliselta; jos minulla olisi ollut sukulaisia, niin et sinä täydellisesti, niin kokonaan omistaisi rakkauttani. -- Mutta Ollin tarkoitus näyttää olevan antaa meidän seistä täällä ulkona."

Avain helisi lukossa; oli kummallinen ummehtunut ilma sisällä, vaan Margreta aukasi äkkiä ikkunat, niin että puhdas ilma virtaili sisään; hän nojautui ulos ja katseli järveä, joka oli aivan lähellä välkkyvän peilin kaltaisena tuoreessa viheriässä kehyksessä.

Tomu peitti vanhanaikaisia huonekaluja; hän pyyhki sitä pois ja katseli sitte kutakin osaa erikseen; korkeaselkäisiä tuoleja, suurta seinäkelloa, korkeita, kapeita peilejä, joita ylhäällä kaunisti kullatut enkelit sinisellä pohjuksella.

Ikkunan luona oli ebenpuinen silkkiompeluksilla kirjaeltu nojatuoli, se ei ollut muiden näköinen ja olikin joutunut sinne myöhemmin; nuori englantilainen nainen oli sen anopilleen ommellut, ja Margreta katsoi surumielisesti noita vaalenneita värejä, jotka olivat kadottaneet tuoreutensa ja loistonsa. Sohvan yläpuolella oli maalaus, joka kuvaili kahta pallisilla olevaa poikaa; ne olivat Villiamin isä ja eversti; he näyttivät iloisilta ja suruttomilta, ja kummallista oli ajatella, että toinen jo kauvan sitte oli kuollut ja toinen harmaapäinen vanhus.

"No, ystäväni, oletko nyt tarpeeksesi ennättänyt katsella kaikkia näitä merkillisyyksiä? Kas tässä tuo Olli aamiaista."

"Mitä talossa löytyy," sanoi vanha Olli jonkinlaisella ylpeydellä, osoittaen pöytää, johon lumivalkealle vaan karkealle liinalle oli asetettu suuri juusto, suuri viilipytty, vati kukkurallaan mansikoita, lautanen munia ja lautanen paksuja sianlihaviipaleita.

Puutarhaan vievät ovet olivat auki; orjantappuraruusujen ja jasmiinien lemu tunkesi huoneesen; mehiläiset lensivät ulos ja sisään pesissään; varpuset nokkivat rohkeasti punaisia kirsimarjoja huolimatta suuresta linnun pelätyksestä, joka häilyi edes takaisin.

"Täällä on todellakin hauskaa, se minun täytyy myöntää; mutta mitä sinulla on siinä, Olli?"

"Se on mettä, herra; saanko luvan juoda nuorikkojen maljan?"

"Sinä olet oikea noita, Greeta; olethan lumonnut tuon vanhan karhun -- älä suutu, Olli, -- ja tehnyt hänestä sivistyneen ihmisen."

"Maljanne siis, ja tulkoon teille vastedes enemmän halua oleskelemaan täällä kuin tähän saakka. No, nyt on ateria päätetty, niinkuin näkyy; korjaa pöytä, Anna Maija. Ei, herra, saatte luvan odottaa hetkisen vielä; tässä on tilikirjat, teidän täytyy ne tarkastaa."

"Jumala minua niistä armollisesti varjelkoon! Sitä en tee, enkä minä huoli ensinkään siitä, että Olli rypistää otsaansa. Tilit ovat parhaassa järjestyksessä, siitä olen aivan vakuutettu; minä kiitän teitä siitä, että niin oivallisesti toimitte ja järjestätte täällä. Minä olen aivan tyytyväinen, ja siinä lienee tarpeeksi."

Nuori mies otti hattunsa ja pakeni nopeasti puutarhaan.

Vanhuksen kasvoihin ilmaantui niin huomattava synkkyys ja katkeruus, jonka tähden Margreta kiirehti sanomaan: "Jos pidätte asian niin tärkeänä, niin minä kernaasti tahdon niitä tarkastaa."

"Jumala teitä siunatkoon ja kiitoksia! Tässä on kaikki; minun mielestäni kumminkin tulisi hänen uskollisesta ja monivuotisesta palveluksestani osoittaa minulle tuon vähäpätöisen oikeuden, vaan ei edes sitäkään; minua harmittaa sellainen kohtelu."

"Te ymmärrätte miestäni väärin, Olli; hänen käytöksensä on juuri todistuksena hänen rajattomasta luottamuksestaan teihin."