Part 3

"Voisiko hän todellakin, rouvaseni? Otaksukaa, että aika lopultakin hivuttaa menneen rakkauden liian syvällisen vaikutuksen — vallitseeko hän itse itseään? Hän rakastaa, on vapaa, voiko hän olla muuta? Ajatelkaa, jos tämä kummallinen vastenmielisyys luonnolliseen yhdyssiteeseen lakkaisi, jos hän jonakin päivänä saisi niin kauan halajamansa käden, — voisiko hän saada lohdutusta, jos hän olisi sitonut omansa?"

"Te suotte hänelle ainakin runsaasti hienotunteisuutta", virkkoi nainen, luoden Léoniin lempeän ja myötätuntoisen silmäyksen.

Léon tunsi itsensä liikutetuksi ja jatkoi yhä lämpimämmin:

"Ja eikö lapsen ja hänen välillään jaettu sormus ole se side, joka häntä ainaisesti sitoo? Missä asemassa hän olleekin, voidaan tulla vaatimaan hänen hellyyttään ja isänvelvollisuuksiaan... Toiset omistavat hänet, mutta hän ei ketään! Päällepäätteeksi ei hän saa nähdä lastaan, ennenkuin se on kadottanut äitinsä! Tämän rakastetun olennon ensi näkeminen on ilmaiseva, että vieläkin syvemmin rakastettu ei ole enää olemassa — ainoastaan kadottamalla toivon tulla puolisoksi voi hän saavuttaa isyyden onnekkuuden!"

Tuskaa ilmeni Léonin viimeisissä sanoissa, ja kyynel kiilsi hänen silmässään.

"Kautta kunniani, rakas Préval'ini", sanoi kenraali hymyillen, "te olette antanut niin kuvaavan kertomuksen nuoren miehen asemasta, että tekeepä mieli uskoa sillä olevan jonkin vastineen todellisuudessa."

Rouva de B., joka huomasi Léonin hämmästyksen ja liikutuksen, kiirehti muuttamaan keskusteluaihetta. Itse seisoi hän hänen sivullaan uunin vieressä.

Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän ystävällisesti: "Ystävänne on herättänyt vilkasta myötätuntoa meissä, herrani. Olisi mahdotonta kaunopuheliaimmin kuvailla hänen tunteitaan."

"Kertomukseni on ainakin tosi, rouvani, mutta tuleva sotaretki on viihdyttävä häntä surussaan ja antava hänelle toivon lopettaa kunniakkaasti elämänsä, jolla ei enää ole viehäkettä..."

"Mitä sanotte herrani", puhkesi rouva puhumaan, "Jos teillä on häneen vaikutusvaltaa, tulee teidän käyttää sitä käännyttääksenne hänet sellaisista ajatuksista — sanoa hänelle että hänen velvollisuutensa on säästää itseään lapsen tähden..."

"Ja miksi hänen tulisi tuntea mitään velvollisuuksia, kun hän ei saa niistä minkäänlaista palkintoa. Millä perusteella hän on jollekin velkaa elämänsä, kun se kerran on hänelle tehty katkeraksi?... Mutta kuula voi aikaansaada niin paljon", lisäsi hän rohkeamielisesti hymyillen.

Tällöin kutsui kenraali häntä. He sanoivat hyvästit ja heille toivotettiin kunniaa ja laakereita ja onnellista paluuta.

"Tuo nuori mies on sangen miellyttävä", sanoi rouva B. — heidän mentyään, "Hänellä on kauniit kasvot ja jalo sielu. Olisi todellakin vahinko, jos hän kaatuisi Espanjassa."

VII.

Tästä hetkestä alkaen ei rouva de Roselis (lukija lienee jo aavistanut, että se oli hän) voinut enää olla siinä hiljaisen suruttomuuden ja ylhäisen välinpitämättömyyden tilassa, jossa hän oli aina uskonut olevansa. Ankaruus, jolla toiset naiset olivat häntä arvostelleet, sai hänet huomaamaan harha-askeleensa turmiollisuuden, jotavastoin miesten kevytmieliset puheet saattoivat hänet tietoiseksi Léonin harvinaisesta hienotunteisuudesta.

Tämä muisteleminen lisäsi hänen kunnioitustaan Léoniin, ja ajatus, että oli tehnyt miehen, joka jumaloi häntä, onnettomaksi, miehen, jota ei voinut olla pitämättä rakastettavana, tämä vaaran ja kunnian sekoitus, jolla on sellainen mahti naissydämeen ja lopuksi sisäinen levottomuus, joka kiihotti hänen rakkauttaan ja muistoaan. Kaikki nuo yhdessä olivat omiansa herättämään uusia tunteita hänen sydämeensä.

Hehkuen ikävästä saada nähdä tyttärensä ja päästäkseen lepoon ja rauhaan, ei hän nyt ajatellut muuta kuin palata kotiinsa.

Jäähyväiskäynnillään rouva B:n luona sai hän tietää, että kenraali X ja hänen rakastettava adjutanttinsa lienevät jo Espanjan rajalla, jossa vihollisuudet olivat alkaneet. Hänen sydäntään ahdisti ja vierailunsa tuli lyhyeksi, jonkinlainen kalvava tuska saattoi hänet kotiinsa kiirehtimään matkavalmistuksia.

Mutta mikä erotus olikaan hänen mielenrauhallaan nyt verrattuna siihen missä hän oli alkutalvella, antaessaan rouva de Gernance'n houkutella itsensä lähtemään Parisiin!

Onnellinen ja rauhaisa, parhaassa ijässään, ei muuta uneksien kuin huvisuunnitelmia, sellainen oli rouva de Roselis silloin, ja voidaan kuvitella, kuinka suotuisasti rikas ja kaunis nuori leski otettiin vastaan maailmassa, jossa rikkautta pidetään suurena ansiona. Rouva de B:n talo oli niitä, missä Elinor otettiin mielellään vastaan. Rouva de Gernance oli läheistä sukua hänen miehensä kanssa. Ja kun ensimäiset sotahuhut alkoivat liikkua, johtui Elinorin mieleen käyttää tätä sukulaisuutta valmistaakseen Léonille vähemmän vaarallisen ja kunniakkaan paikan. Hän uskotteli herra de Germance'lle, että nuoren miehen perhe oli suositellut tätä hänelle, ja pyysi ainoastaan ettei häntä mainittaisi asian yhteydessä.

Menestys vastasi hänen toiveitaan ja kohtalo järjesti lopulta sen kohtauksen, joka niin kokonaan muutti rouva de Roselisin olemuksen.

Rouva de Roselis lähti siis uudelleen Touraine'en, levottomana ja ajatuksiinsa vaipuneena ja soimaten ajattelemattomuuttaan, jonka seurauksia hän ei ollut ottanut huomioon. Hänen vilkas mielikuvituksensa sai hänet kuvittelemaan mitä kauheimpia tapahtumia, ja hänen sydäntään ahdistivat kuvittelujensa hirveät näyt. Parisiin jäänyt neekeri sai tehtäväkseen tarkkaan ilmoittaa hänelle uutiset Espanjasta, joita hän alkoi innolla seurata.

Kun hän jälleen näki tyttärensä, tunsi hän, että tämä oli tullut hänelle entistään rakkaammaksi. Muuan yhdennäköisyys, jota hän ei tähän saakka ollut huomannut, oli hänelle selvä, ja tästä keksinnöstä johtui uusia suudelmia, entistään hellempiä.

Yksinäisemmin kuin milloinkaan ennen vietti rouva de Roselis kesää ja seurasi hartaalla rakkaudella tyttärensä kehitystä. Jokainen kuukausi toi mukanaan uutta suloutta ja huomattavan askeleen edistyksiä sen kehityksessä. Elinor oli ihastunut, mutta hänen silmänsä etsivät jotakuta, joka olisi jakanut hänen äidillisen ihastuksensa.

"On kaikessa tapauksessa ikävää", puhui hän itsekseen, "ettei ole ketään, jonka kanssa voisi keskustella onnestani, ja joka sen jakaisi kanssani... Mutta sellaiseksi ei sopisi kukaan muu kuin isä", jatkoi hän huoaten, "jolla voisi olla yhtä suurta huvia sen lapsellisesta leikistä... Mutta kuka tietää jos joku sellainen omavaltainen vastustaisi minua sen kasvatuksen kestäessä, jos hänen kova ankaruutensa... Oh ei, Léoniesta ei tulisi tyrannia... Hänen katseensa on lempeä ja hänen hymyilynsä hellyyttä täynnä... Hänestä tulisi hyvä isä!"

Sitte muisti hän, että Léon oli kaukana, alttiina sodan kaikille kauhuille; että tämä toivoi kuolemaa ehkä olikin jo kuollut...

Rouva de Roselis kirjoitti ja pyysi saada tietoja Espanjasta, ja hänen rauhansa ja itseluottamuksensa ei tyytynyt ennen kuin hän oli saanut tietoa, että herra de Préval oli siinä ja siinä kaupungissa ja voi hyvin.

Syksypuolella kirjoittivat hänen ystävänsä, jotka eivät voineet ymmärtää, mikä häntä pidätti yksinäisyydessä, hänelle ja pyysivät häntä tulemaan luokseen. Hän ei voinut jättää pientä Léonietâân, jota hän rakasti yhä enemmän ja enemmän jokainen päivä, eikä hän uskaltanut antaa rouva Gernance'en tietää lapsen olemassaoloa, vaan hylkäsi matkustamisen erilaisilla tekosyillä.

Vasta tammikuun kuluessa palasi hän Parisiin. Mutta juhlat ja seurapiirit, jotka vuotta aikasemmin olivat häntä hurmanneet, eivät nyt yhtään viehättäneet. Ne olivat hänestä väsyttäviä ja köyhähenkisiä ja hän palasi kotiin väsyneenä ja tyytymättömänä. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi ja alkoi huomata, että riippumattomuus, jota hän niin suuressa määrässä omasi, sensijaan turmiollisesti tukahutti hänen tunteensa ja sitäpaitsi saattoi aikaan ikävyyttä.

Ihailijajoukon epähienojen kunnioituksenosotusten rasittamana — näillä oli toiveita hänen yksinäisestä asemastaan — hän sanoi toisinaan, että olisi ehkä parasta sitoa itsensä johonkin heistä, osaksi vapautuakseen muista ja osaksi sentähden, että seuraelämässä kaunis nainen on todellakin suojelijan tarpeessa, joka hankkii hänelle kunnioitusta. Huomaamattaan alkoi Léonin muisto olla hänelle vähemmän yhdentekevä.

Äkkiä levisi tieto sangen verisestä kahakasta Espanjassa.

Levottomuuden ja synkkien ajatusten ahdistamana kiiruhti Elinor heti rouva B:n luokse, missä jo keskusteltiin sotanäyttämön viimeisistä uutisista; mutta kuinka hän hämmästyikään, kun rouva B., mainittuaan kokonaisen rivin kaatuneita upseereita, virkkoi:

"Muistatteko mahdollisesti sen kenraalin miellyttävän adjutantin, joka kertoi meille hyvin kummallisen jutun? Taistelun jälkeen on hän kadonnut eikä häntä ole löydetty ei elävien eikä kuolleiden joukosta."

Elinorin ainoa vastaus oli hämmästyksen huudahdus, mutta onneksi sukeutui tästä salaperäisestä katoamisesta vilkas mielipiteiden vaihto. Hiljaisuudessa kuunneltuaan erilaisia otaksumia siitä, toinen toistaan musertavampia, kiirehti rouva de Roselis lähtemään ja huomasi lopultakin, aikasemmasta mielipiteestään huolimatta, että oli todellakin olemassa mies, joka kykeni häiritsemään hänen sielunrauhaansa ja käyttämään vaikutusvaltaansa hänen elämäänsä?

Yhä eläen toivossa saada varmoja tietoja, oli hän Parisissa vielä yhden kuukauden. Mutta kun mitään valoa ei levinnyt siihen hämäryyteen, joka ympäröi Léonin kohtaloa, päätti hän palata Touraine'en.

Rouva de Gernance, joka ihmetteli hänen alakuloisuuttaan ja oli levoton hänen terveydestään, sekä pelkäsi, että yksinäisyys pahentaisi hänen tilaansa, tahtoi vastustaa hänen matkustamistaan. Mutta hän ei antanut muuttaa mieltään, vaan matkusti. Mutta levottomuus ja kaipaus ahdistivat häntä ja lapsensa näkeminen sitä ahdistusta vain lisäsi.

"Lapsellani ei ole muita kuin minä", virkkoi hän. "Se, joka jonakin päivänä olisi astunut tilalleni, ei ehkä enää elä!..."

Hän odotti jokaista tietoa mitä suurimmalla jännityksellä, mutta lähes kaksi kuukautta kului, eikä Léonin kohtalosta mitään kuulunut.

VIII.

Eräänä iltana, istuessaan puistossaan, katsellen pikku Léonien leikkiä ja uneksien siitä miehestä, jota lapsi muistutti hänelle, kuuli hän palvelijoittensa kiihkeästi huutavan häntä.

"Rouva", sanoi joku heistä, "on varmaankin puistossa tyttärensä kanssa..."

"Tyttärensä!" kertoi kummastunut vieras ääni, jonka Elinor heti tunsi rouva de Gernance'n ääneksi.

Tämä näyttäytyikin samaan aikaan, ja ystävättäret kiiruhtivat syleilemään toisiaan.

"Rakas Elinor", sanoi viimemainittu sydämellisesti, "en voinut kauvemmin hillitä levottomuuttani. Kirjeesi tulivat aina yhä harvempaan ja lyhyempinä ja ilmaisivat sellaista raskasmielisyyttä, että päätin itse ottaa selvän siitä, miten on laitasi. Ja nyt olen täällä tehdäkseni, jos voin, sinut iloiseksi ja jakaakseni yksinäisyytesi."

Ystävättärensä lämpimästi kiittäissä häntä liikuttavasta ystävyydenosotuksesta, katseli rouva de Gernance kummastuneena ja uteliaana lasta, jota palvelijat kohtelivat kuin talon tytärtä, ja joka lapsellisen soperruksensa ohessa yhtämittaa huuteli äitiään.

Kun oli päästy sisälle, virkkoi rouva de Roselis hymyillen; "minä huomaan kummastuksesi ja arvaan uteliaisuutesi. Niin, rakas ystäväni, minulla on todellakin salaisuus, jota minulla ei milloinkaan olisi ollut rohkeutta ilmaista. Mutta aamulla saat kaikessa tapauksessa tietää kaikki ja samalla kertaa syyn raskasmielisyyteeni."

Niin matkan väsyttämä kuin olikin, voi rouva de Gernance tuskin saada unta silmiinsä, niin malttamaton oli hän saadakseen selityksen salaisuuteen, jota hänen oli mahdoton aavistaa.

Seuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös ja kiiruhti etsimään Elinoria, jonka jälkeen molemmat ystävykset menivät suoraan puistoon, saadakseen häiritsemättä keskustella toistensa kanssa. Rouva de Germance seurasi ystävätärtään hieman hämillään sen luottamuksen tähden, jonka tämä aikoi uskoa hänelle.

Rouva de Roselis alkoi vihdoin, vaikkakin hiukan epäillen:

"Rakas ystäväni, ei maksa vaivaa kauemmin salata sinulta salaisuutta, jota en milloinkaan aikonut sinulle ilmaista. Ja ainoastaan varmuuteni siitä, ettet hyväksyisi tekoani, on minut saanut vitkastelemaan. Minun on nyt kuitenkin tunnustettava sinulle... että lapsi, joka eilen herätti uteliaisuuttasi... on minun tyttäreni. Olen nimittäin tahtonut tulla äidiksi kuitenkaan toista kertaa tahtomatta kantaa iestä, jonka hirveän painon minä olen tuntenut."

Rouva de Gernance ei voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta, mutta jättämättä hänelle tilaisuutta puhumiseen alkoi Elinor kertoa hänelle ajattelematonta suunnitelmaansa, minkä hän matkalla oli tehnyt, ja tapaa, millä hän sen oli pannut täytäntöön.

Hän saapui vihdoin kertomuksessaan tyttärensä syntymiseen, mutta silloin ei hänen ystävättärensä enää voinut hillitä itseään, vaan keskeytti hänet innoissaan:

"Niin paljon vaivaa ja varovaisuutta, tehdäksesi hulluuden! Etkö ole itseäsi saattanut vaaranalaiseksi! Panna kunniansa ja maineensa leikkiin sillä tavalla! Ja miksi tämä itseuhraus? Epätäydellisen onnentunteen tähden, joka ei siedä päivänvaloa! Huomaatko, mihin liioteltu, mieletön ennakkoluulo on sinut johtanut! Mielikuvituksesi eksyttämänä olet tavoitellut unelmaa, joka saa sinut elämän totista onnea parempana pitämään tyydytettyä oikkua!... Oh, usko minua, lyhennä piammiten mahdollista välimatkaa itsesi ja tuon hurmaavan lapsen isän välillä. Älä riistä kauemmin siltä sen parasta ystävää ja suojelijaa, jonka luonto on sille antanut, äläkä itseltäsikään rakkaudenonnea ja syvällistä uskollisuutta..."

"Oi, kaikki tuo ei enää ole vallassani", huudahti rouva de Roselis. "Kuulehan, kuinka ankarasti minua on rangaistu tekemästäni virheestä, josta minua niin ankarasti nuhtelit."

Hän huomautti nyt adjutantista, josta niin paljon puhuttiin rouva de B:n luona, ja jota vielä murehdittiin.

"Kuinka? Oliko se hän!" huudahti rouva de Gernance. "Mitä olet tehnyt, Elinor? Surkuttelen sinua todellakin mitä syvällisimmin. Mutta, huomaatkos kuinka varomattomuutesi on tuhonnut sydämenrauhasi ja huolettomuutesi. Ja se on varsin oikeudenmukainen rangaistus, ettet voi edes kaikkea sovittaa. Tällä tavalla olet äiti ja puoliso, mutta tuskinpa vain uskallat kutsua itseäsi niillä nimillä, ja koko elämäsi on kuluva häpeässä luonnollisimman ja kunnioitetuimman tunteen tähden. Sinulle, joka olet säteilevän kaunis ja ennakkolahjojen ympäröimä, ei ole suotu onnea, jonka vähäpätöisinkin nainen voi omistaa — onnea omata puolisonsa ja lapsensa! Mutta ei tässä kaikki! Minä luen sydämestäsi erään asian, jonka sinä ylpeydessäsi kätkisit kaikilta, jopa itseltäsikin... Tämä sydän ei enää ole sinun — se rakastaa ja on antautunut..."

Tämän kuultuaan kätki rouva de Roselis kasvonsa käsiinsä ja itki.

"Rakas Elinor", jatkoi rouva de Gernance ystävällisesti syleillen häntä, "kun näen kyyneleesi, tunnen että olen liiaksi ystäväsi voidakseni olla tuomarisi. Älä kauemmin sure asiaa, joka ehkä vielä voidaan sovittaa jälleen. Toivokaamme, että Léon elää, ja että kaikki jälleen muuttuu hyväksi."

Elinor kuivasi kyyneleensä, mutta huudahti kiivaasti:

"Kaikki muuttuu hyväksi! Ei, rakas ystävä, minä en niin helposti voi uskoa, mitä sanot. On totta että olen tehnyt rikoksen, mutta sitä en tehnyt heikkoudesta, vaan vapaasta tahdosta ja kauvan harkittuani kärsimiäni vääryyksiä... On totta, että itken kunnon miehen kohtaloa, miehen, jonka elämän olen katkeroittanut ja ehkä ollut syynä sen ennenaikaiseen kuolemaan. En tunne itseäni onnelliseksi, ennenkuin tiedän, että hän elää, mutta luopua riippumattomuudestani ja uskotella, että olen toiminut heikkoudesta ja ajattelemattomuudesta, sitä en milloinkaan tule tekemään."

Rouva de Gernance ymmärsi, ettei ollut vielä aika ryhtyä ratkaisevaan hyökkäykseen ystävättärensä ennakkoluuloja ja ylpeyttä vastaan. Mutta Léoniesta tuli siitä hetkestä alkaen heidän keskustelujensa ainainen esine. Ja Elinor joka taukoamatta puhui hänestä, antoi siten virikettä hänen itsensä sitä edes huomaamatta, sille taipumukselle, minkä hänen sydämensä jo oli omaksunut.

Rouva de Gernance puolestaan kuvaili hänelle viehättävästi siitä onnesta, jota hän itse nautti, ja vakuutti hänelle, että samanlainen tulisi hänenkin osakseen. Elinor toisinaan hymyili liikutettuna ja heltyi ystävättärensä neuvoista. Toisinaan häntä harmitti ajatus pettää periaate, jolle hän niinkin paljon oli jo uhrannut. Mutta ystävykset olivat aina yhtä mieltä toivoessaan Léonin palaamista.

Elinor ja rouva de Gernance istuivat eräänä päivänä yhdessä ja keskustelivat mieliaineestaan, kun heille ilmoitettiin, että erään matkustajan, maantiellä olevan matkustajan palvelija innokkaasti pyysi apua herralleen, joka sairaana ja tuskaisena oli äsken kadottanut tajuntansa vaunuissaan.

Rouva de Roselis antoi heti määräyksen tarpeellisesta avusta ja kiiruhti itse helposti ymmärrettävän naisellisen sääliväisyyden pakottamana sairaan luokse.

Tämä oli jo nostettu ulos vaunuista, ja oli pitkänään nurmella, kalpeana, liikkumattomana ja veren vallassa. Hänen epätoivoinen palvelijansa huusi, että haava on pahentunut ja herransa toivoton. Rouva de Roselis tuli samalla hetkellä paikalle, mutta tuskin hänen silmänsä olivat sattuneet tiedottomaan olentoon kun häneltä pääsi huudahdus ja hän, kätkien päänsä ystävättärensä rinnoille, sanoi pakahtuneella äänellä:

"Se on hän! Ja hän tulee kuolemaan silmieni eteen!"

"Taivaan nimessä rauhoitu ja varo ettet ilmaise itseäsi!" vastasi rouva de Gernance hiljaa.

Nämä harvat sanat rauhoittivat Elinorea. Hän huomasi asemansa vaarallisuuden ja ponnistaen viimeiset voimansa käski kantaa sairaan, joka edelleen oli tiedotonna, linnaan.

IX

Kun Léon jälleen aukaisi silmänsä, huomasi hän lepäävänsä sängyssä ja vieressään lääkäri, joka juuri oli sitonut hänen haavansa ja nyt antoi hänelle tarpeellista hoitoa. Palvelijansa, jolta hän kysyi, mitä oli tapahtunut, tahtoi sen muutamin sanoin selittää, mutta lääkäri keskeytti hänet, määräten hiljaisuutta ja lepoa.

Rouva de Roselis, joka kärsimättömänä tahtoi tietää miten sairas voi, sai kuulla, että verenvuoto oli hänet aivan uuvuttanut, ja oli pelättävissä, että jos kuumetta ilmenisi, hän tuskin kestäisi sitä. Lääkäri määräsi täydellisintä hiljaisuutta, eivätkä naiset saisi käydä hänen huoneessaan, vaan täytyisi heidän tyytyä valvomaan ettei häneltä mitään puuttuisi.

Kun Elinor seuraavana päivänä jo ennen päivännousua kuulusteli sairaan tilaa, kalpeni hän kauhusta kuullessaan että yöllä oli tullut kuumetta. Hetken kuluttua oli se muuttunut houreeksi. Silloin, itse ihmetellen epätoivoaan, tunsi hän, kuinka rakas Léon oli hänelle. Ja hän tunnusti itselleen, että ilman häntä hän ei milloinkaan tulisi onnelliseksi. Uudelleen nousi hänen ylpeytensä ja ennakkoluulonsa kapinaan, mutta vaaran ajatus, missä Léon häilyi, oli vallitseva. Rouva de Gernance'lla, joka koko ajan pelkäsi että hänen mielenliikutuksensa pettäisi hänet, oli koko päivän mitä suurin vaiva pidättää häntä menemästä sairaan huoneeseen. Mutta seuraavana yönä, kaikkien mentyä levolle, nousi Elinor, saamatta unta silmiinsä ja voimatta kukistaa levottomuuttaan, yksin ylös ja meni keskellä yön hiljaisuutta, joka saa tuskan tuntumaan ankarammalta ja tekee pelon sietämättömäksi, käytävään ja pysähtyi Léonin huoneen oven viereen kuuntelemaan. Sairas houraili yhä, ja hänen värisevän äänensä katkonaiset äännähdykset saapuivat silloin tällöin hänen korviinsa. Epätoivoisena aukaisi hän hiljaa oven ja astui sisään...

Hoitajatar oli nukkunut. Lampun himmeässä valaistuksessa tunsi hän nuo rakkaat kasvojenpiirteet, jotka olivat painuneet hänen mieleensä. Mutta silmät olivat tuijottavat ja kasvot kuumeenpunaiset. Hänen kohoileva rintansa näytti hengittäessä vaivoin voivan nostaa lakanan painoa. Elinor vaipui oven vieressä olevalle tuolille ja kätki kyyneliset kasvonsa käsiinsä.

Hänen aikaansaamansa kevyt melu herätti Léonin nukahduksestaan.

"Onko se hän?" sanoi hän. "Tuleeko hän? Olen kuolemaisillani. Oi, jos saisin hänet nähdä! Mutta mistä hänet löytäisin? Olen kadottanut hänet, kadottanut ainiaaksi!..."

Hän kuunteli hetken ja jatkoi sitte:

"Tyttäreni... tuo hänet luokseni... Voidaanko minulta, kuolevalta, kieltää näkemästä lastani? Lapsi rukka! Älä etsi isääsi — sinulla ei ole isää... Hän ei edes voinut antaa siunaustaan sinulle viimeisellä hetkellään..."

Tämän kuultuaan ei Elinor voinut pidättää nyyhkytyksiään.

Léon säpsähti ja käänsi päätään, mutta hänen tuijottavat silmänsä eivät voineet erottaa ketään.

"Mikä on tämä salaperäinen huone? Mitä näen tuolla sohvalla?... Se on se, jota jumaloin, — sinä, jota etsin... Sinä sallit minun polvistua jalkoihisi. Mutta naamio, ota se pois... Kuinka! Aiotko taasen paeta?... Ei, ei, sinä et saa enää paeta..."

Tällöin nousi hän vaivaloisesti ylös.

"Léon", huudahti Elinor syöksähtäin kiireesti sängyn luokse, "pysähdy..."

Hän katseli Elinorea kummastuneena ja epävarmasti. Hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi hän sitten rauhallisemmalla äänellä:

"Kohottakaa päätäni. Ah, jos voisin nukkua."

Sairaanhoitajatar, joka oli herännyt rouva de Roselis'en huutoon, kiiruhti esille tukeakseen häntä. Mutta kääntyen kyljelleen antoi Léon päänsä vaipua Elinorin rinnalle ja näytti vihdoin vaipuvan virkistävään uneen.

Hetkistä myöhemmin astui rouva de Gernance sisään levottomana ystävättärestään. Hän oli noussut ylös ennen päivänkoittoa, ja hämmästyneenä, ettei löytänyt ystävätärtään huoneestaan, kiiruhti hän sairaan luokse, mutta pysähtyi ovelle ja hämmästyi näkemästään. Léon nukkui nojaten Elinorin olkapäähän. Elinor itse istui liikahtamatta sängyn laidalla, nojaten päätään rakastettuunsa ja koettaen turhaan pidättää kyyneleitään, jotka tippuivat hänen silmistään.

Rouva de Gernance meni sängyn luo.

"Mitä teet täällä, Elinor?" sanoi hän matalalla äänellä. "Mikä varomattomuus!"

"Anna minun olla", keskeytti tämä hänet. "Ei mikään ole minua poistava tämän vuoteen äärestä niin kauvan kuin hän on joko kuollut tai pelastettu... Jokainen tietäköön, että rakastan häntä, että olen hänen; tämä on oikeudenmukainen rangaistus hairahduksestani... Oi, saisipa hän vain elää! Mitä merkitsee minulle kaikki muu!..."

Pelko, että herättäisivät haavoittuneen, pakotti heidät vaikenemaan, ja Léon jatkoi untaan rauhallisesti ja sikeästi.

Hän oli nukkunut useita tunteja, kunnes hän vihdoin vaivaloisesti aukaisi silmänsä, jolloin hän heti huomasi Elinorin, joka väristen koetti varovasti laskea hänen päänsä tyynylle. Hän sulki silmänsä jälleen, mutta aukasi ne kohta ja sanoi heikolla äänellä:

"Missä minä olen?"

Huomaten lepäävänsä naisen käsivarrella, joka ulkomuodosta päättäen ei ollut sairaanhoitajatar, teki hän liikkeen tukeakseen tätä; hänen silmäyksensä, joka ei enää ilmaissut sekaannusta vaan sen sijaan kummastusta ja epäilystä, seurasi Elinoria melkein verhon taakse, jonne tämä koetti kätkeytyä.

"Uneksinko?" alkoi hän vaivaloisesti puhua.. "Olen nähnyt nämä kasvot ennen... Ah, rouvani, uskallankohan uskoa..."

"Te tunnette minut vielä!" huudahti Elinor säikähtyen, ja kuuma punastus peitti hänen kasvojaan.

"Kerran rouva de B:n luona, luullakseni... mutta kerta oli kylliksi, että muisto pysyisi mielessäni ainaisesti." Ja hänen silmänsä kiintyivät uudelleen kaihoisasti häneen.

"Hiljaa, hiljaa! Älkää puhuko! On määrätty suurinta hiljaisuutta. Älkää puhuko, älkääkä ajatelko, — toivokaa ja nukkukaa."

Lääkäri saapui pian; hän ilmoitti, että pitkä uni oli tuonut muassaan mitä suotuisimmat tulokset, että kuume oli laskenut, ja että, jos kuume ei seuraavana yönä uusiintuisi, sairasta voisi pitää pelastettuna.

Hänen puhuessaan kätki Elinor nämä lohduttavat sanat sydämeensä, ja ilo, jota hän ei voinut pidättää, palautti hänen kosteille ja kalpeille poskilleen niiden herttaisen värin.

Kun ilta tuli, ei mikään voinut pidättää häntä olemasta Léonin huoneessa pitääkseen silmällä pelättyä kuumeen nousua; sitä ei tullut, yö oli rauhallinen, ja seuraavana päivänä ilmoitti lääkäri, että kaikki vaara oli voitettu. Mutta samalla ilmaisi hän rouva de Roselis'elle että olisi vaarallista muuttaa sairasta, ennenkuin haava olisi täysin parantunut.