Part 4

Elinor ei tahtonut näyttää muuta kuin kylmää osanottoa, mutta vapisi ilosta ajatellen sitä aikaa jolloin suloisen uskollisesti saisi hoitaa Léonia ja vihdoinkin saisi tehdä hänet onnelliseksi palautettuaan hänet elämään.

Ennen pitkää voi Léon osottaa kiitollisuuttaan rakastettavalle linnanrouvalle, jonka hän luuli ainoastaan kerran nähneensä, mutta jonka kauneus, hyvyys ja hienotunteisuus olivat painuneet hänen mieleensä.

Ystävykset jättivät harvoin hänen huonettaan. Häntä viihdyteltiin, hänelle luettiin ääneen ja soitettiin hillittyä musiikkia, hän oli kuin Bayard kahden sisaruksen hoidossa; mutta ei siinä kaikki. Elinor arvasi hänen toivomuksiaan ja täytti ne tarkkaavasti, tiesi aina mukavimman asennon hänelle ja piiritti hänet tuhansilla pikku huolenpidoilla, joiden viehätys tunnetaan, panematta niitä merkille.

Léon kertoi nyt heille kuinka hän oli haavoittunut verisessä kahakassa Espanjassa ja kuinka hänet, jäätyään makaamaan kentälle, kiskoi kätköön varmasta kuolemasta eräs vaimo, joka liikutettuna hänen nuoruudestaan ja tilastaan oli vienyt hänet kotiinsa ja antanut hänelle mitä hellintä hoitoa. Hän oli jo ollut parantumaisillaan, kun erään sissijoukon saapuminen pakotti hänet kiireenkaupalla jättämään hyväntekijättärensä, jottei olisi joutunut heidän käsiinsä. Saavuttuaan Bayonneen tuhansien vaarojen ja seikkailujen jälkeen ei hän malttamattomuudessaan ollut tahtonut odottaa täydellistä virkistymistään, ja matkan vaikeudet olivat lopuksi saaneet aikaan onnettomuustapauksen, joka oli ollut aiheena niin suuremmoiseen vierasvaraisuuteen. Sellainen oli hänen kertomuksensa, ja Elinor ymmärsi nyt sen epävarmuuden, joka oli kiehtonut hänen kohtaloaan.

X.

Pieni Léonie raukka oli ainoa, jolla oli syytä valittaa uuden vieraan tuloa. Häntä pidettiin huolellisesti loitolla tämän huoneesta, jossa hänen ilonsa olisi ollut liian häiritsevä. Elinor tunsi häpeää antaakseen Léonin nähdä lasta, aivan kuin jos hän olisi voinut arvata mitä harrastusta hän osotti hänelle. Mutta tottuneena siihen, ettei hänen milloinkaan tarvinnut jättää äitiään, etsi hän lakkaamatta häntä.

Eräänä päivänä, kun hän huomasi sairashuoneen oven olevan raollaan, aukaisi hän sen hiljaa ja pisti kauniin päänsä sisään kurkistaakseen, jolloin hänen arka ja utelias silmäyksensä heti huomasi vieraan, jota hän ei vielä tuntenut. Léon huomasi hänet melkein samaan aikaan ja päästi hämmästyksen huudon.

"Mikä on tuo hurmaava pieni lapsi?" puhkesi hän puhumaan.

Lapsi oli jo juossut tiehensä mutta äiti kutsui häntä värisevin sydämin ja punastunein poskin takaisin, nostaen hänet Léonin polvelle.

Muistojensa ja tunteittensa liikuttamana, jota hän ei voinut itselleen selittää, katseli hän lasta rakkaudella, hyväili häntä ja kysyi, kuinka vanha hän oli.

Hämillään ja ajatellen, että hänet oli jo oivallettu, teki Elinor hänet vuotta vanhemmaksi kuin mitä hän todellisuudessa oli.

"Luulin hänen olevan nuoremman", sanoi Léon huoaten ja vaipui unelmiinsa.

Lapsi, jonka ujous pian oli kadonnut, ei tahtonut jättää äsken hankkimansa ystävän polvea, ja tämä puolestaan ei voinut luopua hänestä.

"Minun on kuitenkin erotettava teidät toisistanne", sanoi Elinor hymyillen, "sillä teidän mielenliikutuksenne saa minut katumaan, että annoin hänen tulla tänne."

"Ah, jos te tietäisitte, rouvani, mitä kaikkea hän minulle muistuttaa..."

"Mutta jos minä oletan teidän olevan sankarina eräässä mieltäkiinnittävässä jutussa, jota en ole unohtanut, niin ehkä helposti arvannen..."

"No niin, rouvani, minä olen se, joka petettynä, sen syrjäyttämänä, joka näytti minut valinneen, vastoin tahtoani olen uskollinen hänen muistolleen ja kaipaan olentoa, — minä, joka en saanut kuolla enkä voi enää tulla onnelliseksi elämässä."

Elinor pidätti vaivoin kyyneleensä ja sanoi arasti: "Te rakastatte häntä siis edelleen?..."

"En tiedä rakastanko häntä ja olenko kylliksi heikko vielä rakastaakseni häntä; mutta hänen rakastettavuutensa, ne hetket, jotka olin yhdessä hänen kanssaan, hänen suloutensa — niin, hänen oikkunsakin, kaikki ovat painuneet mieleeni; hän on polttomerkillä merkinnyt sieluni ja särkenyt elämäni onnen..."

"Ah", huudahti Elinor liikutetulla äänellä, "sellainen uskollisuus ansaitsee todellakin palkintonsa... Luottakaa siihen, että hän viimeinkin, heltyneenä ja vuorostaan hylättynä, hyvittää virheensä ja koettaa ansaita anteeksiantonne..."

"Ei milloinkaan... Kolmen vuoden aikana ei tämä ylpeä ja tunteeton nainen ole suvainnut muistaa minua rivilläkään. Epäilemättä on hän palannut kotiinsa Länsi Intiaan tai Amerikkaan, tiedänkö minne? Nyt riemuitsee ja nauraa hän herkkäuskoisuudellani. Olen unohtava hänet! Jo jonkun aikaa olen tuntenut sisässäni, että tämä on oleva minulle mahdollista ja", lisäsi hän lopen liikutettuna, "ehkä hyvinkin pian!"

"Unohtaisitte hänet, Léon!"

Nämä sanat lausuttiin niin hellän moittivalla äänellä, että Léon katsahti häneen, jolloin hän huomasi että hänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä.

"Ah, rouvani", puhkesi hän puhumaan hetkisen vaitiolon jälkeen, "miten teidän osanottonne on minulle kallis! Miksei hänellä ollut sielu ja tunteet sellaiset kuin teillä!... Silloin olisin ollut onnellinen, nyt... Tyttäreni, yhtä kaunis kuin teidän, olisi, niinkuin hän nyt, istunut polvellani..."

Kaihoten katsellen häntä jatkoi hän:

"... Hänen äitinsä... läheisyydessäni... täynnä hellyyttä..."

"Sellaiset tunteet ja muistot eivät mihinkään kelpaa", sanoi Elinor vavisten vetäen tyttönsä luokseen; "minun täytyy teidät erottaa...

"Anteeksi rouvani, olen hetkeksi antautunut unelmieni valtaan, mutta miksi niin pian pakotatte minut niistä luopumaan?..."

Elinor ei kauemmin uskaltanut kuunnella häntä, vaan kiiruhti tiehensä tyttärensä kanssa ja puhui kaikki rouva de Gernance'Iie.

Siitä hetkestä alkaen oli pikku Léonie yhtä uutterasti kuin äitinsäkin sairaan luona. Léon kyseli lakkaamatta lasta ja kiintyi häneen sydämellisesti.

Lapsukainen puolestaan kyseli yhtämittaa ystäväänsä, hyväili häntä ja tahtoi aina olla hänen ja äidin seurassa. Hänen lapsellisen suorat hellyydenosotuksensa molempia kohtaan antoivat kerta kerralta aihetta arveluttaviin, mutta Elinorille suloisiin kohtauksiin, jotka kuitenkin Léonin aina jättivät enemmän ja enemmän surulliseksi ja unelmoivaksi.

Hän virkistyi kuitenkin huomattavasti, ja haava parani. Suloisten hetkien vaihtelevassa luottamuksessa kului aika nopeasti, ja joulukuu toi talven tullessaan.

Rouva de Gernance, joka jo kauan oli puhunut paluumatkastaan, selitti viimein, ettei hän voinut sitä enää siirtää. Äänellä, jota hän turhaan koetti saada vakavaksi, pyysi Léon äkkiarvaamatta lupaa saada seurata häntä.

Kummastuneena niin nopeasti tehdystä päätöksestä, tahtoi rouva de Roselis panna vastaan.

"Ah, rouvani", huudahti Léon vilkkaasti, "antakaa minun matkustaa. Olen jo liian kauan nauttinut tätä vaarallista iloa, joka ei ole luotu minulle. Antakaa minun paeta teidän ja lapsenne läheisyyttä, teidän hurmaavaa huolehtimistanne ja näitä päiviä, jotka kuluvat niin nopeasti. Antakaa minun palata yksinäisyyteeni, joka aina on oleva osanani."

"Mutta meidän on ainakin kuultava lääkäriltä, eikö teille ole mitään vaaraa siitä että..."

"On vaaroja, joista lääkäri kaikella taidollakaan ei voi minua suojella... Kohtaloni on paeta kaikkea, joka on rakastettavaa, kaikkea, joka voi miellyttää ja ihastuttaa... Minä en voi kyllin nopeasti lähteä täältä matkaan..."

"No niin, rakas ystäväni", sanoi Elinor kääntyen ystävättäreensä, "sitte on minun uskottava haavoitettu ritarini sinulle, mutta sinun on ainakin vastattava hänestä..."

Hiukan kummissaan, että hänen annettiin matkustaa ilman vastaväitteitä, meni Léon antamaan matkaansa koskevia määräyksiä. Elinor katseli hymyillen hänen jälkeensä.

"Tahtoisitko selittää minulle", sanoi rouva de Gernance moittien, "mikä tarkoitus on tällä uudella ilveilyllä? On kylliksi että hän pelkää rakastuvansa sinuun ja että hän senvuoksi pakenee sinua. Miksi siirrät tuonnemmaksi sen, että teet itsesi tunnetuksi ja miksi et tee loppua ilveilystäsi, joka on jo kestänyt liian kauan? Huvittaako sinua kiusata häntä tällä tavalla?"

"Ah, rakas ystävä, miten on suloista tällä tavalla olla oma kilpailijansa, miellyttää häntä kaksi kertaa niin erilaisissa olosuhteissa. Vaihtelevaisuudessaankin on hän uskollinen minulle. Aina hienotunteisena, aina kunniallisena pakenee hän luotani, ettei pettäisi minua. Hän on rakastunut minuun — ei rakasta muita kuin minua yksin — oi, miten tunnen itseni onnelliseksi!"

"Ja Léon, Léon parka! milloin alat ajatella hänen parastaan! Annahan kuulua, Elinor, matkustakaamme yhdessä Parisiin. Siellä voit jälleen ryhtyä liittoon, joka ei luullakseni tuota mitään vaaraa."

"Ei, aikeeni on jo valmis. Matkusta hänen kanssaan. Ei kestä kauan, ennenkuin tulen perässä."

"Elinor, Elinor, sinä olet edelleen romanttinen ja haaveileva!

"Ystäväni, ainoastaan tämän kerran. Se on oleva viimeinen, sen vannon."

Tällöin tuli Leon takaisin, levottomana ja mieli kuohuksissa — kaikki oli valmiina hänen matkaansa varten.

Tyytymättömänä ystävättäreensä, mutta pakotettuna antamaan perään hänelle, antoi rouva de Gernance itse määräyksensä. Mutta eronhetkellä kadottivat kaikki rohkeutensa. Kyynelien vallassa uskoi Elinor potilaansa rouva de Gernance'n huostaan, joka lupasi hänelle antaa tämän asua luonaan ja lupasi hoitaa häntä. Léon seisoi kalpeana ja vakavana vaununsa vieressä ja ilmaisi, äänessä ilme, joka tietää syvempää tunnetta, viimeiset vakuutukset kiitollisuudestaan. Kerta kerralta syleili hän lasta, joka itki ääneen, nähdessään ystävänsä lähtevän.

Rouva de Gernance lähestyi Elinorea ja sanoi matalalla äänellä hänelle:

"Vielä ei ole liian myöhäistä."

Hetkisen kahdenvaiheella vastasi rouva de Roselis viimein:

"Ei, on ainoastaan yksi tapa, jolla voin tehdä tämän vaikean tunnustuksen."

Silloin astui rouva de Gernance Léonin kanssa vaunuihin, jotka heti lähtivät liikkeelle ja olivat pian kadonneet näkyvistä.

XI.

Kun Elinor oli jälleen yksinäisyydessä, tunsi hän, että tämä oli tullut hänelle sietämättömäksi. Ainoastaan se sulous, jota äsken oli tuntenut, voi tämän jälkeen rauhoittaa hänen sydäntään. Ainoa ajatus, joka elähytti häntä, oli että pian saisi jälleen kohdata ystävättärensä ja hänet, jota hän jo piti kuin puolisonaan.

Kahdeksan päivää heidän lähtönsä jälkeen saapui hän salaisesti tyttönsä kanssa rouva de Gernance'n kotiin. Tämä oli ainoa, joka tunsi hänen tulonsa.

Pitkän keskustelun jälkeen, jolloin hän ystävättärelleen kertoi sen romanttisen tavan, millä aikoi tehdä itsensä tunnetuksi Léonille, sai hän tämän auttamaan aijettaan täytäntöön, jolloin molemmat erosivat, ollen yhtämieltä tehtävästään.

Oopperatanssiaiset olivat äskettäin taasen alkaneet, ja rouva de Gernance pyysi Léonia eräänä iltana seuraamaan häntä sinne. Aluksi torjui Léon tämän ankarasti, seikka, jota rouva ei ollut odottanut. Paikka, jossa hän oli ollut kylliksi heikko antautuessaan seikkailuun, joka vaikutti hänen koko jälelläolevaan elämäänsä, oli tullut hänelle vastenmieliseksi, ja hän oli luvannut, ettei milloinkaan menisi sinne.

Rouva de Gernance oli kuitenkin itsepäinen. Hän pyysi hänen käsivarttaan ainoastaan niin kauaksi, kuin kohtaisi jonkun tuntemattoman, joka tarjoaisi hänelle omansa, ja jolle viimemainitulle hän lupasi tehdä kepposen. Léon, joka ei voinut rouva de Roselis'en ystävättäreltä mitään kieltää, suostui vihdoin, vaikkakin vastahakoisesti, ja niin he menivät.

Astuessaan tanssisaliin tunsi Léon itsensä sangen liikutetuksi, ja tuhannet muistot ahdistivat häntä.

Rouva de Gernance tanssi muutaman kierroksen hänen kanssaan, mutta ollen löytävinään sen, jota oli etsinyt, antoi hän Léônille vapautensa ja sanoi hänelle hyvästit.

Hän oli tuskin jättänyt hänet, kun ääni, joka huolimatta tanssimusiikista sai hänet säpsähtämään, aivan hänen lähellään kuului sanovan:

"Ahaa, nyt sain teidät käsiini, te uskoton. En se liene minä, jota etsitte oopperatanssiaisista?"

Hän kääntyi ympäri ja huomasi vieressään... kenen? tuntemattomansa tämän omassa persoonassa. Valkoinen domino, naamio, jopa hakanenkin, joka yhdisti hänen vyönsä, ja jonka hän ennenkin oli pannut merkille, kaikki oli samanlaista.

"Se on hän!" huudahti Léon innoissaan ja tarttui häntä käsivarresta. "Mitä! Minä tapaan teidät vielä kerran?... Näen teidät edessäni ja pidän teidän kädestänne kiinni! Minkä selittämättömän ihmeen kautta?"

"Onko se niin kummallista? Sinä tunsit kykyni tehdä ihmeitä."

"Niin todellakin ainoan, jonka olen oppinut sinussa tuntemaan."

"Se on kumminkin mennyttä. Nyt saat nähdä jotain aivan toista. Nyt olet jälleen vallassani, ja sinä saat odottaa mitä merkillisimpiä seurauksia. Kohtalosi on ratkaistu ja tulee päätökseen..."

Jälleennäkemisen ensi ilon vaikutusta, jonka hänen läheisyytensä oli herättänyt, seurasi, sitä mukaa kuin hän puhui, suuttumus. Tuollainen melkein kevytmielinen ja käskevä ääni, kun hänen oli sovitettava kolmen vuoden unhotus ja monet muut virheet, loukkasi häntä suuresti. Kaikki ne vähemmän edulliset ajatukset hänestä, joita hän tällä ajalla oli pitänyt vireillä, palasivat jälleen.

Hän pysähtyi.

"No niin, rouvani", sanoi hän kylmästi, "mitä tahdotte minusta? Mitä uutta kohtausta nyt valmistelette? Millä uudella tavalla aijotte minut taas pettää?"

"Kuinka mies voi muuttua kolmessa vuodessa! Onko tämä se sama Léon, joka hellänä ja hyvänä ja rakastuneena, juuri tällä paikalla ja sellaisella vakavuudella suostui uskollisuuteen ja täydelliseen alistumiseen?..."

"Ah, jos olen muuttunut, niin ken on siihen syyllinen, te julma olento? Ettekö se ole te, joka olette hylännyt uskollisuuteni, te, tuhotaksenne minut otitte välikappaleeksi sulot, jotka paraiten lumoavat miehen mielen, joka petitte minut ja omantunnontuskitta ja armottomasti työnsitte minut takasin? Tyytyväisenä, että olitte antanut minun kokea kaiken hyvän, jonka olitte minulta ryöstänyt, olette se lopuksi te, joka kolme vuotta sitte jätitte minut kaipauksen ja unhotuksen tuskiin."

"Léon, te tuomitsette liian ankarasti. Kas täällä olen teidän vieressänne; olen hyvittävä virheeni, antamalla teille mitä olette kadottanut."

"Ja milloin voin luottaa sanoihinne? Ehkä aijotte jollain hetkellä kadota näkyvistäni jättämättä muuta jälkeä itsestänne kuin minulle tuottamanne tuskat; ehkä valmistelette uutta juonta."

Hän keskeytti Léonin ja sanoi heltyen:

"Ei, ei mitään juonia enää, eikä mitään salaisuuksia. Ah, Léon, myöskin minä olen kärsinyt... Mutta unohtakaamme menneet kärsimykset ja hullutukset. Oppikaa viimeinkin tuntemaan ja ottamaan vastaan puolisonne..."

"Te ette ole tahtonut tulla siksi..."

"On totta, että olen ollut rikollinen, olen palkitseva rakkautenne..."

"Te hylkäsitte puhtaan ja uskollisen rakkauteni, jonka sydämeni teille tarjosi. Mikä uusi oikku saa teidät pyytämään sitä uudelleen? Oletteko varma, että sitä on vielä jälellä? Voinko minä säilyttää järjetöntä intohimoa näkymätöntä olentoa kohtaan, joka minut hylkäsi? Ken sanoo teille, että olen edelleen sama, etten minä vuorostani ole suostumatta liittoon, joka teille oli vastenmielinen, ja pysyttele riippumattomuudessani? Se ei maksaisi minulle yhtä paljoa kuin teille..."

Nämä katkerat sanat tunkeutuivat Elinorin sydämeen saakka. Iloisuus ja suloiset toiveet, jotka olivat seuranneet häntä tanssiaisiin, haihtuivat. Nöyryytettynä ja hänen odottamattoman, oikeutetun ankaruutensa moitteiden kohtaamana, kadotti hän rohkeutensa ja voimansa.

Léon huomasi, että hän tuskin voi pysyä pystyssä, ja vei hänet sen vuoksi taustalla olevalle sohvalle, istuen itse hänen viereensä. Kyyneleet onneksi antoivat lievitystä hänen tuskalleen.

"Ah, antakaa anteeksi", puhui Léon, leppyneenä hänen vilpittömästä tuskastaan; "antakaa anteeksi minulle, te, josta minä en pääse selville! Miten valitankaan ankaroita, vaikkakin oikeutettuja sanojani! Mutta niin monen välinpitämättömyyden ilmettyä, kuinka voinkaan odottaa teitä niin tunteelliseksi?"

Samaan aikaan koetti Léon saada hänen ottamaan naamionsa ja antamaan hänen saattaa itseään kotiin. Hetken tunsi Elinor kiusausta antaa perään ja näyttää kasvonsa, mikä epäilemättä olisi hänet lauhduttanut. Mutta pelko kohtauksesta, joka voisi kiinnittää kaikkien silmäykset heihin sekä halu vielä kerran koetella häntä pidätti häntä edelleen. Hänen vielä enemmän muuttaessaan ääntään virkkoi hän suruisasti:

"Ei, seurataksenne minua ei hetki ole sovelias, ja te olette opettanut minulle viisauden käskyn... Ottaisinko naamioni? Miksi antaisin teidän tutustua kasvoihini, kun ette enää ole tilaisuudessa rakastamaan? Minä huomaan että hän on syynä kylmyyteenne; minä tiedän missä te olitte parantumisenne aikana ja mitkä kädet teitä hoitivat..."

"No, niin, rouvani", puhkesi Léon vakavasti puhumaan, "te tiedätte, ettei minun kiitollisuuteni voi olla kylliksi vilpitön ja samoin ihailuni. Niin, en puolusta itseäni. Kolmen kuukauden ajan naisen suloisimman hoidon esineenä, naisen, jonka kauneus on hänen vähin ansionsa, — järkevän, tunteellisen naisen, joka liittää sukupuolensa kainon arvokkaisuuden liikuttavaan hyvyyteen, siten häntä kaunistaen, mitä minä muuta voisin kuin säilyttää siitä muiston ikuisesti?"

Kuunnellen häntä ylenmäärin iloisena, tunsi Elinor, että jos hän viipyisi vielä hetkenkin, voisi hän, huolimatta ponnistuksistaan, pettää itsensä. Senvuoksi nousi hän ylös ja sanoi:

"Tulkaa onnelliseksi! Teidän onnenne on minunkin. En puhu enää teille itsestäni. En vaadi enää mitään, olette vapaa... Mutta ehkä tahtoisitte nähdä tyttärenne?..."

"Tahtoisinko? Ah, epäilettekö sitä?"

"Hyvä, tulkaa aamulla aikaisin ja syökää aamiainen kanssani, niin saatte nähdä hänet."

Sitte antoi hän osotteensa, ilmaisematta kuitenkaan nimeään.

"Palvelijani saavat määräyksen ja päästävät teidät sisään."

Äsken tapahtuneen kovasti koskiessa hänen sydämeensä poistui hän, tuskaisesti kerraten sanojaan:

"Miten olisi laitani, — miten olisi laitani, jos sattuma ei toisessa muodossa saattanut minua tilaisuuteen voittamaan hänen kunnioitustaan ja rakkauttaan?"

XII.

Léon myöskin vietti yönsä sisimmässään liikutettuna.

Vihdoinkin oli hän siis löytänyt niin monen surun ja kaipauksen aiheuttajan.

Hän tulisi hänet tuntemaan — hän saisi nähdä tyttärensä... tyttärensä, jonka kuvaa hän niin monta kertaa oli kuvitellut mielessään! Epäilemättä ei häntä enää kiellettäisi tulemasta puolisoksi ja isäksi. Tämän kalliin nimen voisi hän saada!

Tämän kuvailun keskeltä sukeltausi kuitenkin rouva de Roselis'en muisto, ja vertailu ei ollut tuntemattomalle eduksi. Mitä naista hänen silmissään voisi verrata Elinoriin?

Hän lähti seuraavana päivänä täsmällisesti kohtaukseen, ja ensimäinen, jonka hän kohtasi, oli neekeri, joka herätti niin monta muistoa hänessä.

Tämä vei hänet upean huonerivin kautta eräälle ovelle, aukasi sen ja ilmoitti herra de Préval'in.

Léon käveli eteenpäin ja huomasi olevansa kammiossa, joka tuossa tuokiossa muistutti hänelle sitä joka kolmeen vuoteen ei ollut haihtunut hänen mielestään. Eräs nainen puettuna samalla tavalla kuin silloin lepäsi samassa asennossa sohvalla ja täydensi näyn. Lapsi istuin hänen polvellaan.

Kun Léon lähestyi, kääntyi hän.

"Mitä näen?" huudahti Léon. "Elinor: Olisiko sellainen onni mahdollinen?... Oi, jos se on ainoastaan julmaa leikkiä, niin lopettakaa se heti, eli kuolen silmienne eteen!"

Tällöin juoksi pikku Léonie esille ja heittäysi hänen syliinsä, näyttäen hänelle toista puolikasta sormuksesta, joka riippui hänen kaulallaan.

"Ystävä Léon", sanoi hän hänelle lapsellisella suloudella, "tahdotko antaa takaisin minulle sormukseni?"

Kun hän näki sen, pääsi häneltä hämmästyksen ja ilon huudahtus ja hän vaipui tuolille, vapisevalla äänellä puhjeten sanomaan:

"Elinor... tyttäreni..."

Elinor seisoi jo hänen vieressään; Léon tarttui häneen toisella kädellään, toisella piteli hän lasta, joka istui hänen polvellaan. He katsoivat toisiinsa, kyyneleet nousivat heidän silmiinsä ja sekoittuivat toisiinsa. He eivät voineet ilmaista sitä, mitä tunsivat.

Viimein virkkoi Elinor, nojaten päätään rakastettunsa olkapäähän:

"Niin, siinä on tyttäresi; ja tuntemattomasi, rakastajattaresi, valpas hoitajattaresi, joka niin monella eritavalla yhtämittaa piti huolta sinusta, tahtoen tulevaisuudessa olla hänen äitinsä ja sinun onnellinen puolisosi... Anna anteeksi, Léon, anna anteeksi ne koetukset, jotka annoin sinun kärsiä. Anna anteeksi rikollinen ymmärtämättömyyteni, minkä vuoksi olen saanut suuresti kärsiä. Se oli ensimäinen, mutta se olkoon myöskin viimeinen. Pöyhkeä, ajattelematon tuntemattomasi sai eilen tanssiaisissa ripityksen, jota vaimosi ei milloinkaan ole unohtava."

"Ah", huudahti Léon, "anna sinä nyt vuorostasi anteeksi minulle. Ystäväni, lapseni, niin monen levottomuuden ja kaipauksen aiheuttaja, kuinka sydämeni onkaan koettava voittaa takaisin nämä kolme vuotta, jotka minun hellyydeltäni olivat riistetyt!"

Tällöin saapui rouva de Gernance ja hän otti hartaan sydämellisesti osaa onnellisen parin iloon. Mutta ollen aina yhtä viisas ja maltillinen, virkkoi hän ystävättärelleen:

"Ajattelehan, Elinor, että jos sinä olisit ollut poikkeamatta siltä tieltä, jonka velvollisuus ja yhteiskunnan lait määräävät, olisit saavuttanut tämän onnellisen päämäärän, tarvitsematta elää näitä kolmea synkkää vuotta."

"Älä puhu enää siitä", vastasi rouva de Roselis syleillen häntä. "Ainoastaan onnensa kustannuksella voi nainen kieltäytyä niistä kahleista, jotka hänen sukupuoltaan rasittavat."