Part 2

"Niin", puhkesi Léon puhumaan, "kunniani pidättää minua, minä olen luvannut — tyydyn kohtalooni... Mutta toivon, että täytetään myös se lupaus, joka minulle on annettu, yhtä varmasti kuin minä olen osottanut pitäväni omani."

Side silmillä seurasi Léon saattajaansa, astui vaunuihin ja oli hetken kuluttua jälleen kotonaan. Toisinaan antautuen suloisten muistojen valtaan, toisinaan katkerasti katuen, onnellisena, levottomana ja ennenkaikkea korviaan myöten rakastuneena, kysyi hän itseltään, eikö kaikki tämä ollutkin vain unta, torkahti ja jatkoi uneksimistaan.

IV.

Mutta kuka voi kuvitella hänen tuskaista levottomuuttaan, kun useita päiviä, sitten viikko, kaksi ja kolme, kului, hänen saamatta vähintäkään tietoa tuntemattomaltaan, — tämä ei näyttänyt huolivan edes rauhoittaa hänen levottomuuttaan.

Hänen ajatuksensa olivat mitä tuskallisimmat.

"Kuinka?" kysyi hän usein itseltään, "olisiko minun rehellisyyteni ja kunniani otettu ainoastaan tyydyttämään kevytmielisen ja irstaan naisen tilapäistä oikkua. Ei, ei, minä olen väärässä, kiittämätön... Minä olen tuntenut, kuinka hänen sydämensä on pelosta sykkinyt... Oi, kaunis rakastettuni, miksi minut tällä tavalla hylkäät? Miksi annoit minun kohota onnen huipulle, sitte ryöstääksesi minut sieltä? Eikö niiden suloisten hetkien muistolla, mikä täyttää ja hämmentää mieleni, ole vähintäkään vaikutusta sinuun?"

Léonin yksinpuhelu salaperäiselle kaunottarelleen keskeytyi, kun hänelle jätettiin kirje, joka näytti tulevan kuin vastaukseksi siihen. Hän tunsi heti saman käsialan, joka oli hänelle asettanut ehdot. Siksipä hän rikkoi vapisevin käsin kuoren ja luki hurmauksen vallassa seuraavaa:

"Mitkä kuvittelut nyt kaiketi tulenkin musertamaan! Mitkä suloiset toiveet nyt menevätkin hukkaan, ja mikä harhanäkö aukeneekaan! Te luulette vieneen voiton mukananne, vaikkakin teitä käytettiin ainoastaan välikappaleena; itserakkautenne lienee varmaankin saanut teidät luulemaan, että olette ollut vastustamattoman vaikutusvaltainen heikolle naiselle — ja te olette kuitenkin hänen tahtonsa täyttänyt! Odotatte epäilemättä malttamattomana sitä hetkeä, jolloin luulette hänet jälleen näkevänne, oppivanne hänet tuntemaan, kiinnittävänne valtanne uusilla rakkauden tunnustuksilla teidän puoleltanne ja uusilla heikkouksilla hänen puoleltaan; — se hetki ei ole milloinkaan tuleva, kaikki on lopussa hänen ja teidän välillänne.

"Kuitenkin on teidän rehellisyytenne ja hienotunteinen esiintymisenne minun puoleltani kiitoksella tunnustettava. En voi sitä paremmin teille osottaa muuten kuin antamalla teidän tietää ne suunnitelmat, jotka niin innokkaasti tahdoitte tuntea, ja tekemällä teidät tietoiseksi tarkoituksellisesta esiintymisestä, mikä näytti omituiselta, ehkä uskalletulta, mutta jota minun, kiitos teille, kuten luulen, ei tarvitse katua.

"Onneton avioliitto, joka ei minulle lahjoittanut muuta kuin onnettomuutta, nöyryytyksiä, vääryyttä ja julmaa kohtelua, on antanut minulle kukistamattoman vastenmielisyyden moista onnettomuutta tuottavaa liittoa kohtaan, joka kahlehtien heikompaa puolta, antaa vahvemmalle oikeuden puolelleen. Kun minä kahdenkymmenenviiden vuoden ijässä huomasin olevani vapaa, rikas ja kerrassaan riippumaton, vannoin pyhästi, että aina pysyisin sellaisena, mutta pianpa huomasin, että olin ostanut riippumattomuuteni yhdellä luonnon suloisimmista tunteista. Minulla ei ollut ketään olentoa läheisyydessäni, joka olisi tarvinnut huolenpitoani ja hellyyttäni, joka rakastaisi minua ja antaisi siitä todisteen. Kaipaus siitä, etten ollut tullut äidiksi, täytti niin mieleni, että se muuttui todelliseksi suruksi. Syntyneenä kuuman vyöhykkeen hehkuvan auringon alla ovat tunteeni herkät, ja ne helposti syttyvät kuohuksiin... Mitä minulla on muuta sanottavaa? Aivoissani syttyi kummallinen ajatus saada nauttia äitiyden onnea, sitomatta itseäni siteillä, joita inhoan... Älkää kuitenkaan luulko, että olen vapaa-ajattelija tai että tahtoisin asettua yhteiskunnan hyödyllisten lakien ulkopuolelle; ja joskin tämän ainoan kerran rikoin niitä vastaan, niin ovat varmat olosuhteet asettaneet minut sellaiseen asemaan, että voin pelastaa kunniani.

"Suunnitelma, jonka panin täytäntöön, antoi minulle huolta, ja minä harkitsin sitä. Myönnän, että siinä oleva runollisuus ehkä silmissäni antoi sille uutta viehätystä. Siitä tuli muodollinen intohimo. Te tiedätte kuinka sen panin täytäntöön, ja minun on kiitettävä teitä siitä ainoasta, joka tähän saakka puuttui onnestani. Olin ensin päättänyt jättää teidät epätietoisuuteen kaikesta ja unohtamaan kaikki; jälkeenpäin on minulle selvinnyt, että itse asiassa olen teille velkaa muutamia selostuksia. Jos toiveeni täyttyvät, voisi sitäpaitsi tapahtua, että kuolisin, ennenkuin huolteni esine itse voisi tulla toimeen; minä luonnollisesti jättäisin sille koko omaisuuteni, mutta uskokaa, etten tahdo sillä riistää sitä suojelijaa, jonka luonto on sille antanut.

"Luottakaa senvuoksi siihen, että vaikka velvollisuutenne minne teitä kutsuneekin, olette te, kun aika on tullut, saava vastaanottaa sormuksen puolikkaan, johon syntymäpäivän määrä on kaiverrettu; sormukseen kiinnitetty timantti merkitsee, että se on poika, smaragdi, että se on tyttö. Sormuksen toisen puolen saa lapsi, jos se kadottaa minut, sekä tarpeelliset ohjeet, kuinka hän on löytävä teidät; jos hän näyttää teille sen, on hänellä oikeus pyytää suojelustanne, ja kunnioitukseni teihin sanoo minulle, että hänen ei tarvitse sitä turhaan pyytää.

"Hyvästi, herrani! Hyvästi, Léon, hyvästi ainiaaksi! Säästäkää jokainen minua koskeva toimenpide, siitä olisi ainoastaan turhaa vaivaa, sillä matkustan täältä jo muutaman päivän kuluttua. Unohtakaa se omituinen olento, jota ette tunne, ja jota ette milloinkaan opi tuntemaan. Unohtakaa se yöllinen unelma, jota ei voi uneksia uudestaan! Toivon, että tulet onnelliseksi. Jos saan tietää, että olet onnellinen, on se ilahuttava sydäntäni."

"Onnellinen!" huudahti Léon, heittäen halveksien kirjeen luotaan; "että tulet onnelliseksi; kun hän rauhallisesti antaa tietää, etten saa häntä enää nähdä, kun hänen loukkaava luottamuksensa ilmaisee minulle sen arvon, minkä olen kadottava ja riistää minulta sen ainiaaksi! Mutta älköön luulko voivansa paeta minua; hän kuuluu minulle, ja hän itse johti meidät yhteen... Ja sitte rikkoo se sellaisella tavalla! Ah, olen alituisesti häntä seuraava, minne tahansa tiensä johtaneekin; olen asettava vaatimukseni... Hän ei voi olla suostumatta niihin!"

"Mutta ah!" huudahti hän hetken mietittyään, "minä unohdan, että hän on valmis matkustamaan... Ehkä hän palaa kotimaahansa, ja suunnaton meri erottaa meidät. Voi miten onneton olenkin! Miksi menin tanssiaisiin ja kuinka voin olla niin mieletön, suostuessani hänen petollisiin ehtoihinsa?" Léonin valtasi suloisten toivomustensa raukeneminen niin ankarasti, että hän sairastui. Niin pian kun hän jälleen toipui, alkoi hän kyllä etsiskelynsä uudelleen, mutta ollen vieras pääkaupungissa, oli hänellä vähän toivoa onnistumisesta ja hän joutui toimettoman kaipauksen valtaan, vaikeimman kaikista sielunkärsimyksistä. Hänen luonteensakin joutui sen vaikutuksenalaiseksi; hän tuli synkkämieliseksi.

Kasvatuksensa aikana hankitut rehelliset periaatteet ja kuuluen kunnioitettuun perheeseen, ei Léon milloinkaan ollut antautunut leirielämän irstailuihin. Ammattinsa tutkiminen, rasitus ja kunniakkaat sotaretket eivät olleet antaneet hänelle tilaisuutta tekemään tuttavuuksia. Vaikkakin herkkä tunnevaikutteille, ei hän milloinkaan ollut rakastunut, joten rakkaus, kerran herättyään, oli sen syvällisempää. Kun kohtalo äskettäin hänen tielleen oli kuljettanut kauniin naisen, joka, häntä ympäröivän salaperäisyyden takia, oli sitä houkuttelevampi, oli se kadonnut kuin varjo. Ehkä hän piankin olisi isä, mutta ei koskaan saisi painaa rakkautensa hedelmää rinnalleen. Suloisimman mutta samalla vahvimman siteen kahlehtimana kahteen olentoon, joita hän voi katsella ainoastaan mielikuvituksessaan, ei hän saisi heitä koskaan tavata.

Sellaiset ajatukset häntä yhtämittaa vaivasivat; mutta kerta kerralta lukien ja selitellen itselleen hänen kirjeensä sisältöä, oli hän lopuksi löytävinään toivon kipinän.

Kaikki toivo tuntemattomansa löytämisestä ei ollut vielä loppunut. Arvoituksellinen sormus, joka hänelle luvattiin ja joka hänelle ilmaisisi, että se niin haluttu tapahtuma oli tapahtunut, eikö se ollut jonkinlainen tiedonanto? Kun lopuksi otti huomioon sen toimenpiteen, että lapsi aina löytäisi isänsä, ei siis kokonaan oltu lakattu huolehtimasta viimeksimainitun elämästä ja kohtalosta, ja tämä ajatus juurtui hänessä ja tuotti hänelle lohdutusta.

Uusi huoli odotti häntä kuitenkin. Hänen rykmenttinsä sai määräyksen muuttaa erääseen pieneen kaupunkiin pohjois-Ranskassa linnaväeksi sinne, ja Léon, jonka oli pakko seurata mukana, tuli taas alakuloiseksi. Jättämällä Parisin kadotti hän kaikki jäljet tuntemattomastaan, ja itse hän ehkä joutuisi unohduksiin syrjäisessä maakunnassa. Sanansaattaja, jota hän niin innokkaasti odotti, ei ehkä löytäisikään häntä. Hänen täytyi kuitenkin lähteä. Ja tuo lähtö ja ajatus oleskelusta pikkukaupungissa ilman seuraelämää, ilman muuta lohdutusta kuin yksinäiset kävelyt, eivät suinkaan saaneet Léonia iloisemmaksi.

Hänen pakopaikassaan kärsiessään kaipauksen kovia tuskia ja malttamattomana laskiessaan kuukausia, jotka kuluisivat ennen ennustettua tiedonantoa, antautui hänen tuntemattomansa, hänkin asuen syrjäisellä seudulla, koko tulisen sielunsa vilkkaudella luomiensa suloisten toiveiden valtaan. Kaikella oli uutuuden viehätys häneen, ja kaikki hurmasi häntä, nyt hänen uudessa, riippumattomassa asemassaan.

Syntyneenä Martiniquella ja kasvatettuna orjakansan keskuudessa, ei nuori Elinor kuudentoista vuoden ikäisenä ollut milloinkaan tuntenut muuta pakkoa kuin vanhempainsa säälittelevän tahdon. Ja yhteiskunnan ankarat, mutta hyödylliset lait olivat hänelle täydellisesti vieraat.

Hänen kauneutensa, joka alkoi herättää huomiota, antoi kumminkin tähän aikaan saaren rikkaimmalle uutisasukkaalle, herra de Roselis'elle halun omistaa hänet.

Hän oli neljänkymmenen vuotias ja kaunismuotoinen, mutta hänen luonteensa oli yhtä inhottava kuin halveksittavakin. Ensiksi tilanhoitajana, sittemmin sen omistajana, ei hän milloinkaan ollut jättänyt sitä, ja tottuneena hallitsemaan rajattomalla mahdilla, oli hänessä syntynyt kaikki ne viat, joita sellainen asema melkein aina tuo mukanaan. Luulevaisena, väkivaltaisena, periaatteettomana ja epäsiveellisenä ei hänellä, kun turhamielisyytensä oli saanut hetkisen tyydytyksen, onnistuessaan voittamaan siirtokunnan kauneimman tytön, kohta senjälkeen ollut naiseensa muuta tunnetta kuin halpamainen mustasukkaisuus, jota hän antoi tämän tuntea koko itsevaltiaan aistinsa voimalla.

Neekerien ympäröimänä, joita hän ei saanut edes käskeä, ja joista useat olivat hänen kilpailijoitaan, sai Elinor kärsiä mitä häpeällisintä kohtelua; hänen tunteellinen ja ylpeä luontonsa kärsi siitä kovasti, ja hän suuntasi siten kaikkia miehiä kohtaan sen vihan ja halveksunnan, minkä ainoastaan yksi heistä, se, jolle hän oli antautunut, ansaitsi.

Hänen vanhempansa kuolivat surusta, että olivat uhranneet ainoan tyttärensä. Ja hänen miehensä, kaikkien nautintojen perinpohjaisesti kuluttamana, hankkiutui muuttamaan Ranskaan, kun kuolema tempasi hänet keskellä juomingeita.

Kaunis Elinor de Rosalis huomasi silloin olevansa kahdenkymmenenviiden vuotias, rikkain ja riippumattomin leski koko siirtokunnassa. Halveksien maata, joka ei ollut antanut hänelle muuta kuin surua, päätti hän täyttää puolisonsa aikeet ja mennä Ranskaan. Kun rouva de Gernance, hänen lapsuudenystävänsä, jonka avioliitto oli ollut onnellisempi, oli päättänyt muuttaa omaisuutensa ja perheensä samaan maahan, vuokrasivat he laivan. Ja uudistettuaan vanhempiensa haudalla valansa, ettei koskaan laskisi kohtaloaan miehen käsiin, astui rouva de Rosalis laivaan tuhannen tuumaa ja toivomusta mielessään.

Onnettoman liittonsa ensimäisinä vuosina oli rouva de Rosalis'ta vaivannut kaiho sen johdosta, ettei hän ollut äiti, ja ainoastaan pelko nähdä lapsen perivän paheet, joiden takia hän oli niin paljon kärsinyt, oli jossain määrin lohduttanut häntä.

Ensimäisen vapaudenilon kestäessä tämä kaipaus muistui hänen mieleensä enemmän kuin koskaan ennen; ilman perhettä, ilman mitään, mikä häntä pidättäisi, ja hankkeissa menemään vieraaseen maahan, jossa hän ei tuntenut yhtään ihmistä, tuntui hänestä siltä, että täydellinen onni ei ollut riippumattomuus, vaan että tarvittiin jotain muutakin saattamaan elämän elämisen arvoiseksi. Hänen ystävänsä lasten läheisyys, jotka yhtämittaa ympäröivät häntä matkalla, palautti lakkaamatta hänen ajatuksensa tähän, ja leikkiessään heidän kanssaan ja ottaessaan vastaan heidän hyväilyjänsä, sai hän ensimäisen ajatuksen siihen tuumaan, jonka olemme nähneet hänen panevan toimeen. Pitkän merimatkan suoma toimettomuus antoi hänelle hyvän tilaisuuden miettimään, kuinka hän toimisi välttääkseen sen mahdolliset vaikeudet. Mitä enemmän hän harkitsi asiaa, sitä helpommin hän sen hyväksyi, ja maihin noustessa Bordeaux'ssa antautui hän yksinomaan sille ajatukselle.

Lyhyen oleskelun jälkeen mainitussa kaupungissa seurasi hän rouva de Gernance'a Parisiin, jossa he viettivät talven. Olemme nähneet, miten ajattelemattomasti ja menestyksellisesti hän järjesti kevytmielisen suunnitelmansa, ja kuinka hänen onnentähtensä Léon de Préval'issa antoi hänen löytää sellaisen kunnian- ja luonteenlujuuden, että hän vapautui kaikesta vaarasta.

Lähinnä viimeisiä tanssiaisia oli hän antanut uskolliselle neekerilleen, ainoalle jolle oli uskonut luottamuksensa, toimeksi vuokrata pienen huoneuston jossain etukaupungissa ja antanut sen sisustaa itselleen. Salainen vieteri, jonka avulla mielensä mukaan voi sammuttaa lampun, salaovet, jotka antoivat hänelle tilaisuuden paeta, kaikki tuo oli, joskaan itse asiassa ei viisaan, ainakin hyvin harkitun suunnitelman tulosta.

Asuen samassa hotellissa kuin matkatoverinsakin, täytyi hänen tehdä heidät tietämättömiksi. Hän ilmoitti heille edeltäkäsin että hän aikoi matkustaa puolipaaston jälkeisenä päivänä. Huolimatta ystäväinsä vastaväitteistä, sanoi hän määrättynä päivänä hyvästit heille ja matkustikin, seurassaan ainoastaan neekerinsä, mutta mennäkseen ainoastaan uuteen asuntoonsa. Kun hän oli toisten palvelijoiden antanut matkustaa muutamia tunteja aikaisemmin, kävi kaikki toivomusten mukaan.

Sellaisella huolella valmistetun kohtauksen jälkeen viipyi hän vielä jonkun aikaa asunnossaan. Sieltä lähetti hän Léonille sen kirjeen, joka teki tämän niin onnettomaksi. Parin päivän kuluttua matkusti hän Tours'iin.

Hänen ensimäinen toimenpiteensä siellä oli antaa levittää tietoa, että hänen miehensä, joka oli ollut sairas jo laivaan mentäessä, oli kuollut matkalla, ja hänen surupukunsa todisti samaa. Ennen pitkää antoi hän myöskin uskotella, että hänellä oli toivo saada myöhäisempi pantti avioliitostaan; muutamien kuukausien kuluttua selvisi kaikille että niin tapahtuikin. Loppupuolella syksyä antoi rouva de Rosalis elämän tytölle, jota hoidettiin linnassa.

Millä ihastuksella hän painoikaan rinnalleen lastaan, joka muodosti hänen elämänsä ilon ja muistutti hänelle hänen hellimpiä tunteitaan!

"Sinä olet rakastava minua", sanoi hän. "Niin, sinä tulet osottamaan kiitollisuuttasi hoidostani ja hellyydestäni; olen elävä ainoastaan sinulle enkä tarvitse pelätä, että tulet hyljätyksi ja häväistyksi luottamukseni tähden. On siis vihdoinkin olento, johon olen maailmassa kiintynyt, jonka viattomat hyväilyt ja lapsellinen ilo tulee, kuten toivon, olemaan kylliksi, tunteakseni itseni onnelliseksi."

On hyvin selvää, että keskellä iloa hänen ajatuksensa kulkivat sen luokse, jota hänen oli siitä kiittäminen. Hän ajatteli, kuinka onnelliseksi Léon itsensä tuntisi, jos hän näkisi tämän lapsen. Siten hän muisti lupauksensa ilmoittaa hänelle syntymisen päivänmäärän.

Neekeri lähetettiin Parisiin hankkimaan Léonille luvattua sormusta. Edelleen sai hän tehtäväkseen sotaministeriössä kuulustella, missä kaupungissa Léonin rykmentti oli, ja välittömästi toimittaa hänelle tämä tiedonanto. Hänen pitäisi viedä se hänelle personallisesti ja ennenkaikkea silmänräpäyksessä kiiruhtaa pois, jättämättä herra de Préval'ille aikaa pysäyttää häntä tai tehdä kysymyksiä. Neekeri toimitti tehtävänsä yhtä tarkasti kuin viisaastikin.

VI.

Leon, joka ei jännittymättä nähnyt ensimäisten marraskuun päivien saapuvan, palasi eräänä aamuna kotiin alakuloisena ja uneksivana. Juuri aikoessaan astua sisälle, kuuli hän hevosen kavion kapsetta takanaan, kääntyi ja huomasi, huudahtaen ilosta ja hämmästyksestä, neekerin. Tämä lähestyi häntä astumalla alas hevosen selästä ja sanoi, samalla jättäen hänelle sinetillä suljetun rasian:

"Tässä on se, joka minun on määrä jättää teille."

Iskien kannuksensa hevosen kylkiin, hellitti hän suitsia ja oli hetken kuluttua kadonnut näkyvistä.

Leon jäi hämmästyneenä seisomaan ja katselemaan hänen jälkeensä. Ja ainoastaan rasia sai hänet vakuutetuksi siitä, ettei neekerin äkillinen katoaminen ollut näköhäiriö.

Hän aukaisi äkisti rasian. Siinä oli vain vihkisormuksen tapainen kultaisen sormuksen puolikas, johon oli kaiverrettu: 22 p. marraskuuta 18—. Siinä upeili komea smaragdi.

"Tyttö!" huudahti Léon, minä olen isä! Mutta ei kirjettä, ei ainoatakaan riviä! Hän tekee minusta edelleen pilaa! Kaikki on ehkä loppunut! Minä en milloinkaan enää saa kuulla hänestä. Mutta kuka on sitte tämä arvoituksellinen olento, jolla on kohtaloni käsissään ja joka vaikuttaa tulevaisuuteeni? Joka edelleen näkymättömänä seuraa minua aina tähän syrjäiseen maakuntaan ja mielensä mukaan toisinaan etsii minut käsiinsä ja toisinaan hylkää minut!

Järkytetty kun oli ahdistivat häntä milloin yhdet, milloin toiset ajatukset.

Siten kului kokonainen pitkä vuosi. Keväällä senjälkeen alkoivat sotahuhut liikkua, ja puhuttiinpa retkikunnasta Espanjaan. Sotilaat unelmoivat jo kunniasta ja maineesta ja iloitsivat ajatellessaan saada vaihtaa rauhan sotaan.

Etenkin Léon, ollen kyllästynyt muistoihinsa ja toimettomuuteensa, mikä lisäsi synkkyyttä, odotti malttamattomana lähtökäskyä. Mutta kuinka hän hämmästyikään saadessaan eräänä kauniina päivänä tiedonannon sotaministeriöstä, että hänet komennettiin kenraali X:n adjutantiksi, sekä määräyksen heti asettua uuden päällikkönsä luokse Parisiin.

Léon, joka ei tuntenut kenraalia, eikä tiennyt itsellään olevan suosijoita tämän ympäristössä, ei voinut ymmärtää, ken oli aiheuttanut tämän kunnianosotuksen. Mutta pitkään aikaan ei hänelle ollut tapahtunutkaan muita kuin ihmeellisiä asioita. Ja tämä asia erityisesti viehätti häntä, antaen hänelle mitä parhaita toiveita. Ehkä hänen tuntemattomallaan oli jotain osaa tapahtumassa! Niin, silloin ehkä ilmenisi joku keino saada selville hänen nimensä ja olopaikkansa. Kaikessa tapauksessa sai hän palata Parisiin, ja vaikka hänen oleskelunsa siellä tulisikin lyhyeksi, voisi joku onnellinen sattuma johtaa hänet oikeille jälille.

Me näemme siis Léonin pääkaupungissa, jossa kenraali erittäin hyvin otti hänet vastaan, antaen hänen muuttaa asuntoonsa ja kutsuen hänet pöytäänsä.

Aluksi oli hän niin ankarasti kiinni toimessaan, ettei voinut tehdä minkäänlaisia tiedusteluja, joiden tehottomuuden hän muutoin jo oivalsi. Mutta vähän ajan kuluttua tultuaan hyviin väleihin päällikkönsä kanssa, melkeinpä hänen suosikikseen, uskalsi hän kysyä, ketä hänen oli kiittäminen ylennyksestään. Kenraali kertoi silloin että herra de B:n puoltolause, kun se annettiin muun päällystön suostumuksella, sekä Léonin kunniakas esiintyminen edellisen sodan aikana olivat olleet vaikuttimina siihen että hän oli kutsunut hänet adjutantikseen.

"Mutta tästä johtuu mieleeni, että olisi ehkä paikallaan, että kävisitte herra de B:n luona tervehdyksellä ilmaisemassa kiitollisuuttanne. Minä aijon siellä käydä jonain lähimpänä päivänä, ja jos haluatte, voitte seurata minua."

Vaikka toiveissaan pettyneenä, suostui Léon kiitollisena hänen ehdotukseensa, ja muutamia päiviä myöhemmin hän seurasikin kenraalia tämän vaunuissa herra de B:n luokse.

Sangen lukuisa seurue oli kokoontunut salonkiin, ja rouva de B., käytyään tervehtimässä vieraitaan, oli juuri istahtanut takkavalkean ääreen, missä kolme tai neljä naista ja yhtämonta herraa keskustelivat vilkkaasti, kun Léon esitettiin hänelle. Mutta turhaan koetti hän saada häneltä tietoa. Muutamien kohteliaisuuksien jälkeen johti rouva de B. keskustelun yleiseen aineeseen, pyytäen erään herran jatkamaan alkamaansa kaskua. Ja Léon katsoi itsensä, samoinkuin toisetkin, velvolliseksi kuuntelemaan.

Hupaisa juttu seurasi toinen toistaan, kunnes rouva B, antaen kullekin vuoronsa, kääntyi Léoniin, kysyen hymyillen häneltä, eikö hänkin retkillään ja liikkuvan sotilaselämänsä aikana ollut sattunut johonkin seikkailuun joka ansaitsisi kertomista. Léon, jolla yhtämittaa oli oma tarinansa mielessään, kertoi silloin sen, tehden rykmenttinsä erään upseerin kertomuksen sankariksi ja kuvaten hänet siten paljon kunnollisemmaksi kuin miksi itseään olisi voinut kuvailla.

Heti kun hän oli lopettanut, alkoi vilkas väittely tämän itsenäisyydenilmauksen omituisuudesta. Naiset tuomitsivat itseoikeutetulla ankaruudella moisen anteeksiantamattoman ajattelemattomuuden, joka oli naisen saattanut niin kevytmielisesti vaaranalaiseksi, ja moittivat sitä, että hän oli vaihtanut velvollisuutensa sopimattomaan vapauteen. Herrojen mielestä hänen käytöksensä todisti sielunvoimaa ja mielikuvitusta, hänen romaaninsa hienotunteisuutta ja voimakasta tahtoa, ja he selittivät, että hän epäilemättä oli hurmaava nainen. Kaikki toivoivat olleensa upseerin tilalla, mutta selittivät yksimielisesti, etteivät he olisi antaneet leikkiä itsensä kanssa niinkuin tuo yksi heistä, ja ettei mikään vala olisi voinut heitä estää tutkimasta, kuka nainen oli, eikä saamasta kaunista pakolaista omakseen.

"Niin suurta huomaavaisuutta ei todellakaan olisi tarvittu osottaa henkilöä kohtaan, jolla oli niin vähän itsekunnioitusta", virkkoi muuan naisista, joka oli jo saavuttanut kohtalaisen ijän.

"Minä myönnän", virkkoi eräs toinen, hyvin viehättävä nainen, istuen kaakeliuunin nurkkauksessa, "että on mahdotonta saada hänet syyttömäksi, mutta saanee kuitenkin edellyttää hänellä olleen voimakkaat, joskin salaiset syyt, jotka ovat antaneet hänelle vastenmielisyyden toista avioliittoa kohtaan. Äidinvaisto näyttää olleen loppuseikkoihin syynä. Ja onkohan meidän joukossamme ketään, joka pientä hymyilevää lasta hyväillessään ei huomaisi mitään puolustettavaa sellaisessa tunteessa."

"Myöntänette kuitenkin, että hän teki upseerirukalle järkyttävän kepposen!"

"Mitä pahaa hän hänelle teki?" kysyi kaunis nainen aivan kylmästi.

"Mitäkö pahaa?" huudahti Léon tulisesti; "eikö miksikään lueta sitä, että häntä yhtämittaa vaivaa tuon ihanan naisen muisto, naisen, jonka sulous ja nero täyttivät hänet rakkaudella, sen sijaan että olisi saanut omata hänet ja ollut onnellinen — ja sitten pysyttelee tuo poissa hänen näkyvistään ja hellyydestään ja näyttää vain sytyttäneen hänen sydämensä liekit, jättääkseen hänet kaipauksen tuskaan, antaen kuulua itsestään vain hiukan, ylläpitääkseen hänen rakkauttaan, johon hän ei aijo milloinkaan vastata. Hän on puoliso, hän on isä, mutta ei kenties milloinkaan saa kohdata rakkautensa esinettä; hän on tietämätön heidän olopaikastaan, näkymättömän silmälläpidon alainen — hänen askeleitaan seurataan, hänet saadaan selville ja vaikutetaan häneen; hänelle annetaan velvollisuuksia. Ja hän, onnettomampana kuin muut, ei milloinkaan saa nauttia kodin onnea, joka on kaikille muille, vaan ei hänelle suotu."

"Myöntänette liiotelleenne hiukan, sillä miksei hän voisi mennä naimisiin?"