Part 1

language: Finnish

NAAMIOITUA RAKKAUTTA

Kirj.

Honoré De Balzac

Suomennos ("L'Amour masqué").

Porissa, Otto Andersinin kustannusliike, 1915.

I.

Kello löi kaksitoista. Kaikkialla koko Parisissa oli eloa ja liikettä. Kaikki ihmiset olivat ulkona huvittelemassa. Oli nimittäin viimeisen karnevaaliviikon maanantai.

Léon de Préval, nuori ratsuväen upseeri, oli juuri saapunut oopperatanssiaisiin. Tuntematta siellä ainoatakaan ihmistä, harhaili hän aaltoilevan ihmismeren mukana sinne ja tänne, kiinnittämättä huomiotaan häntä puhutteleviin naisiin. Kurkku täynnä tomua ja kuumuuden ja mustanaamioisten kulkijain puheensorinan kiusaamana hän kysyi lopuksi itseltään, mitä huvia tuostakin nyt oli. Sitten hän vetäytyi vähitellen uloskäytävää kohti siirtyäkseen sieltä pois.

Tällä hetkellä tuli juhlasaliin erään naamioittoman herran saattamina kaksi naamioittua naista, jotka herättivät huomiota käytöksellään ja siroilla puvuillaan. Ihastuksen sorinaa kuului heidän ympärillään, ja joukko nuoria miehiä yhtyi heitä seuraamaan.

Myöskin Léon liittyi toisiin. Joukkue kasvoi yhä suuremmaksi. Muutamat naamioidut, joilla myöskin oli saattojoukko perässään, tulivat heitä vastaan ja lisäsivät ahdinkoa, niin että toinen naisista, joka näytti olevan nuorempi, äkkiä huomasi joutuneensa erilleen seurastaan. Hänen levottomasti silmäillessään ympärilleen ikäänkuin suojelijaa etsien, kohdistui hänen katseensa Léoniin, joka oli häntä uteliaana seurannut. Tarttuen äkisti hänen käteensä, sanoi nainen rukoilevalla äänellä:

"Voi, auta minua täältä pois ja laita niin, että saan selville ystäväni."

"Käske vain, kaunis naamio! Älä pelkää, vaan seuraa minua ja luota minuun."

Tukien häntä toisella kädellään, raivasi hän tietä toisella ja onnistui tällä tavalla viemään hänet kellosalonkiin, jossa pyysi häntä istumaan ja lepäämään ja tarjoutui hakemaan virvokkeita.

"Ei, ei, jää tänne", pyyteli nainen, "minä olen... Minua hävettää todellakin näyttäessäni niin pelokkaalta."

"Ja minä, minä siunaan pelkoasi; sillä, kiitos sille, valitsit sinä minut suojelijaksesi."

"Niin, minä myönnän, että teit minulle palveluksen, ja kiitän myöskin sinua siitä ja saanen vielä kerran pyytää suojelustasi ja apuasi voidakseni löytää seuralaiseni."

"Kuinka? Aijotko jo minut jättää? Minusta tuntuu siltä että palkinnoksi voisit suoda minulle muutaman hetken."

"No olkoon menneeksi", sanoi nainen jälleen iloisesti, "keskustelkaamme!"

He istuivat ja alkoivat vilkkaasti keskustella.

Vihdoin alkoi rakastettava naamio uudelleen huomautella, että hän tahtoisi etsiä ystäväänsä.

"Mutta", sanoi Léon, "ketä sitten ovat nämä ystävät? Äiti, sisko tai ehkä miehesi?"

"Mieheni! Ei, jumalankiitos!"

"Et siis ole naimisissa?"

"En nykyisin."

"Kuinka, jo leski? Surkuttelen sinua!"

"Ja kuka on sanonut, että olen surkuteltava? Ovatko sitte kaikki miehet hyviä ja helliä puolisoita? Onko heissä ainoatakaan sellaista, joka ansaitsisi, että häntä kaivattaisiin?"

"Ah, mikä ankara tuomio! Onnellinen, tuhat kertaa onnellinen se, joka saisi lempeämpiä ja oikeudenmukaisempia tunteita syttymään sydämessäsi!"

"Mieheni! Jumala varjelkoon minua siitä!"

"Ethän aikone ainaisesti epätoivoon saattaa sellaista ihailijajoukkoa, joka epäilemättä..."

"Minulla ei ole ainoatakaan ihailijaa. Tulen toisesta maanosasta, eikä minulla ole edes tuttujakaan."

"Ei ketään! Silloin merkitsen itseni ensimmäiseksi sellaiseksi ja olen aina oleva hartain ja uskollisin..."

"Uskollinen! Jos tuolla tavalla jatkat, niin menen matkaani samalla!"

"Mitä? Uskollisuus..."

"Uskollisuus on ainoastaan ketju, jota ollaan kantavinaan pettääkseen toista. Minä olen vapaa, täydellisesti vapaa, ja aijon aina olla. Sitä miestä ei löydy, joka saisi minut luopumaan tästä päätöksestäni."

"Ja minä tunnen, etten enää ole vapaa: ketju on ainoastaan minua varten; sinä et voi minua estää rakastamasta itseäsi, toivomasta..."

"Oh ei, herrani, minä en tahdo, että minua rakastetaan, vielä vähemmän, että se minulle sanotaan, ja kaikkein vähimmän, että minkäänlaisia toiveita haudotaan."

"Mutta, sinä julma, käsittämätön naamio, mitä sitte tahdot? Kuinka on minun menetteleminen, että voisin ainakin myötätuntosi ansaita?"

"Ei saa olla hullu, ei petturi, eikä liioin saa suurennella tunnetta, jota tuskin tuntee; eikä edes uskoa, että muutamilla runollisilla korulauseilla tai teeskennellyllä lempeydellä voi pakottaa järkevän naisen muuttamaan päätöstään. Täytyy olla hellä, harvapuheinen ja kärsivällinen sekä odottaa, että minä teen päätökseni... ja silloin ehkä..."

"Silloin ehkä? Hurmaava naamio, jatka, anna minun tietää kohtaloni... Minä tottelen. Lupaan sinulle vaiteliaisuutta, alistuvaisuutta, kärsivällisyyttä, kaikkea..."

Näitä sanoja lausuessaan kiinnitti Léon rakkaudesta ja toivosta huumaantuneet silmänsä silkkinaamioon, jonka lävitse pari lempeätä, tummaa ja säteilevää silmää näytti rauhallisesti ja tarkkaavaisesti tutkivan häntä.

Näyttämättä välittävän siitä hellyydestä, jolla Léon oli puhunut, jatkoi nainen:

"Tuo nauha epäilemättä on merkkinä siitä, että olet sotapalveluksessa?"

Hämillään moisesta tyyneydestä, ei Léon voinut vastata muuten kuin myöntävästi nyökäyttämällä.

"Missä rykmentissä?"

"Minä olen kapteeni 6:ssa ratsuväkirykmentissä", vastasi hän hiukan ärtyisästi.

"Olet lomalla, luullakseni. Onko perheesi täällä kaupungissa?"

"Ei. Perheeni, joka on tunnettu, vaikkakaan ei rikas, asuu eräässä syrjäisessä maakunnassa. Minä olen komennettu tänne rykmenttini mukana ja olen, samoin kuin sinäkin, kaunis naamioni, ainoastaan lyhyen aikaa kaupungissa. Samoin kuin sinulla, ei minullakaan ole tuttuja täällä, ja samoin kuin sinä, olen minäkin vapaa ja ilman siteitä. Se on kohtalo, joka minut on tuonut tänne, jotta kadottaisin sydämeni, vapauteni ja mielenrauhani..."

"Ja kohdataksesi niin julman ja kiittämättömän naisen kuin minä. Se on niitä tavallisia kauniita korulauseita. No niin. Minä olen enemmän oikeudenmukainen tätä kohtaloa kohtaan ja alan todellakin kuvitella mielessäni, että se on tehnyt minulle palveluksen viedessään meidät yhteen, ja olen saava kiittää sitä siitä ainoasta hyvästä, joka minulta elämässä puuttuu."

"Jumaloitava tuntematon, vannon jalkojesi juuressa, että Léon de Préval on kiitollisena ja nöyränä tekevä kaikkensa, ansaitakseen sellaisen suloisen tunnustuksen!"

"Tunnustuksen!" sanoi hän. "Ah, olenko tehnyt tunnustuksen... Mutta siitä nyt nähdään, kuinka itserakkaita miehet ovat!"

"Miksei imartelisi itseään hiukan tullessaan jo osalliseksi siitä, mitä niin suuresti haluaa? Mutta enkö minä sitte voi saada tuntea tätä viettelevää olentoa, joka huvitteleikse tekemällä pilaa minusta? Enkö voi saada hieman kohottaa tuota vihattua naamiota, joka kätkee nämä kasvot..."

"Jotka ovat ehkä sangen kauniit."

"Anna minun ainoastaan silmänräpäyksen ajan katsella niitä ja lukea..."

"Etkö voi kylliksi lukea minun silmistäni?"

"Ne ovat lumoavat, mutta suloinen hymyily niiden ohessa..."

Nainen nousi ylös ja sanoi vakavasti ja melkein kylmästi:

"Ei, sinä et milloinkaan saa nähdä minua, et milloinkaan oppia tuntemaan minua etkä saamaan selvää minusta."

Léon seisoi sanattomana.

"En milloinkaan ole tavannut omituisempaa oikkua. Ei hyödytä mitään, että vaivaan teitä kauemmin, rouvani. Ymmärrän, te tahdotte löytää seurueenne. Koetan etsiä..."

Nainen keskeytti hänet, huolimatta hänen kiivaudestaan.

"Léon de Préval on nimesi, vai kuinka?" sanoi hän tutkien, "kapteeni 6:ssa ratsuväkirykmentissä. Tuletko vielä jonkun aikaa viipymään kaupungissa?"

"Pah, miksi se tieto teitä miellyttäisi, kun ette tahdo enää minua nähdä, kun..."

"Mutta mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi, etten tahtoisi sinua enää kohdata? Niin vähän tarvitaan saadakseen tämän maailman viisaat ymmälle! Tahdon niin mielelläni tavata sinut jälleen, että..."

"Mutta minne maailmassa sinä olet joutunut?" kuultiin samassa naisäänen heidän takanaan huudahtavan; "me olemme etsineet sinua ainakin parin tunnin ajan."

Se oli kauniin naamion seuralainen ja tämän kavaljeeri, ja naiset kertoivat toisilleen, mitä heille illan kuluessa oli tapahtunut.

"Minä puolestani olen aivan pyörällä päästäni", virkkoi äsken tullut nainen, "ja ehdotan että menemme tästä pois."

"Kyllä minun puolestani. Ei minullakaan, tietääkseni, ole täällä enää mitään tekemistä."

"Oh", huudahti Léon, "mutta sallinette ainakin, että saatan teitä vaunuillenne?"

Nainen tarttui hänen käsivarteensa ja he läksivät toisen parin perässä.

"Armosta", jatkoi Léon, "palatkaamme siihen pieneen hurmaavaan aineeseen, joka onnettomuudeksi keskeytyi. Oli kysymys siitä, että kohtaisimme toimemme. Milloin? Missä ja kuinka? Muistakaa vain, että minä hetken kuluttua olen kadottanut teistä kaiken muun paitsi muistoa; antakaa minun ainakin hiukan toivoa!"

"Te, herrani, olette siis jo unohtanut kiivaan suuttumuksenne?"

"Älkää sitä mainitko, pyydän teitä, säälistä... Te olette aikeissa jättää minut... Kuinka voisin...?"

"Mutta voisihan sattua, että minä puolipaaston aikana käyn jälleen tanssiaisissa..."

"Kolmen viikon kuluttua! Ne olivat kuin kolme vuosisataa minulle."

"Niin, kolmen viikon kuluttua — tai ei koskaan!"

"Tulen kuolemaan ikävästä ja surusta sillä aikaa."

"Se olisi vaikea kepponen suunnitelmilleni!"

"Suunnitelmillenne?"

Oltiin ulkokäytävässä, ja vaunut, joiden väriä tai vaakunaa ei pimeän tähden voinut erottaa, olivat juuri ajaneet esille; neekeri piteli vaunun ovea auki.

"Uskallanko toivoa, että omistat ajatuksen tuskalleni?"

"Oh kyllä, ja luulenpa vielä, että minulla tulee olemaan hyvin paljon askaroimista sinusta..."

Tätä sanoessaan astui hän reippaasti vaunuihin, jotka heti lähtivät liikkeelle ja olivat hetken kuluttua, kadonneet näkyvistä.

Léon seurasi silmillään vaunuja, jotka veivät pois hänen valloituksensa, ja kun hän ei tuntenut halua palata tanssiaisiin, lähti hän kotiinsa, mutta hajamielisenä, lauheana ja uneksien seikkailustaan, moittien vain itseään siitä, ettei ollut käyttänyt tilaisuutta lopettaakseen sen.

"Mutta kuka hän oli, tuo lumoava ja kummallinen nainen?" mietti hän itsekseen. "Hänen ylevä ja arvokas esiintymisensä, käytöksen ylpeys ja arvokkuus olivat takeina siitä, ettei hän voinut olla mikään demimonde-nainen. Mutta mitä hän tarkoittaa? Miksi antaa hän minulle toiveita, riistääkseen ne heti minulta? Hänellä on suunnitelmansa, hän ottaa selvää olosuhteistani, kohtaus minun kanssani voi koitua hänelle onneksi... Minä en milloinkaan saa nähdä häntä, enkä milloinkaan tietää, kuka hän on. Hän on ehkä tahtonut huvitella minun kustannuksellani. Oi, jospa sen tietäisin, enkö kostaisi! Mutta ketä? Kuinka? Hän ei ehkä enää tule tanssiaisiin, olen ehkä ainaisesti kadottanut hänen jälkensä... Se olisi vahinko, sillä hän on hurmaava, siitä olen varma. Mikä notkeus piilikään hänen komeassa ja solakassa vartalossaan! Mitkä kauniit silmät ja mikä ilme hänen äänessään! Mikä elo ja mikä tunne hänen puheessaan! — Kolme viikkoa tulee olemaan ijäisyys... Olen käyttävä ne saadakseni selon hänestä... Mutta tällä hetkellä on parasta koittaa nukkua..."

Mutta uni pakeni Léonia, jo aikaisin seuraavana päivänä nousi hän ylös, alkaakseen tiedustelunsa.

II.

Koko seuraavan viikon hän liikuskeli ulkosalla, kulkien katua ylös ja toista alas, kävi puodeissa, teattereissa, kondiittoreissa ja seurasi jokaista naista, jonka ulkomuoto vähimmässäkin määrässä muistutti tuota tuntematonta. Hän teki tuhannen erehdystä ja oli useasti julkea. Ja kaikesta oli tuloksena vain se, että hän tuli vakuutetuksi ponnistustensa tehottomuudesta. Toivottomana jo toisen viikon kuluttua, alkoi hän kolmannella kysellä itseltään, oliko hän ehkä todellakin edelleen jonkun keimailijan leikkikaluna, samalla kun leikittelijä itse kätkeytyi vain nauttimaan hänen neuvottomuudestaan. Juuri silloin hän sai kirjelapun, joka sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:

"Herra de Préval epäilemättä muistanee, että häntä odotetaan oopperatanssiaisiin kello yksi torstaina suuren kellon alla."

Kaikki hänen toiveensa heräsivät uuteen eloon hänen lukiessaan kirjeen. Kello oli tuskin lyönyt 12 mainittuna päivänä, kun Léon palaen malttamattomuudesta ja uteliaisuudesta, istuutui sohvalle kellon alle.

Kokonainen tunti oli kulunut, kun vihdoin valkoinen domino liukui ohitse. Hän antoi merkin, ja hiljentäen askeleitaan, päästääkseen ne, jotka olivat hänen takanaan, kulkemaan ohitse, pisti hän hyvin muodostuneen kätensä Léonin käsivarrelle. Léon painoi sitä hellästi kupeeseensa. Hurmaantuneena hänen jälleen näkemisestään, kuvaili Léon toivehikkaana ja iloisena kaikki kokemansa kärsimykset, tehottomat etsiskelynsä, pelkonsa ja malttamattomuutensa. Nainen kuunteli rauhallisesti, mutta keskeytti hetken kuluttua:

"Silloin on minulla ollut parempi onni kuin sinulla", sanoi hän, "sillä olen saanut tietää, mitä sinusta halusinkin tietää."

"Minusta!"

"Niin. Kerroit minulle totta totisesti elämäsi olosuhteista, ja minä tiedän nyt sitäpaitsi, että sinä olet osannut saavuttaa tovereittasi ystävyyden ja päällystösi kunnioituksen. Edelleen olen kuullut sanottavan, että olet kunniallinen mies naisiakin kohtaan, ja että nainen voi rajattomasti luottaa kunniasanaasi."

"Kaikki tuo ei ole muuta kuin velvollisuuteni. — Mutta anna nyt minun puhua onnestani... Olet ajatuksissasi toiminut kanssani ja ollut niin kiintynyt kohtalooni, että toivonpa ansaitsevan! kunnioituksesi."

"Niin, epäilemättä, sillä se oli tarpeellista tarkoituksilleni."

"Voi, miten mielelläni tahtoisin tietää nämä tarkoituksesi..."

"Saat ne ehkä piankin tietää..."

"Herkeä jo epäilemästä kuolevaista raukkaa, joka ei mitään korkeampaa pyydä, kuin saada laskea sydämensä jalkojesi juureen."

"Siihen en suinkaan suostu", vastasi nainen.

Léon vaikeni hetkeksi.

"Mutta lopeta kerrankin tämä julma leikki! Mitä hyödyttää, että tuolla tavalla osotat minulle toisinaan suosiota ja toisinaan epäsuosiota? Tänään on viimeiset tanssit, älä koitakkaan paeta, sillä seuraan jokaista ottamaasi askelta aina siihen saakka, kun saan sinut uudelleen kohdata, kuulua sinulle sieluineni ja sydämineni ja oppia tuntemaan rakastettavat tarkoituksesi."

"Ei, ei! Ensin on minun saatava vakuutus kuuliaisuutesi ja harvapuheisuutesi voimasta, sitte on minun asetettava eräitä ehtoja sinulle, ja sinun on kunniasanallasi ja nimelläsi taattava, voidakseni sinuun luottaa, että täytät ne."

"Kunniasanallani ja nimelläni!" huudahti Léon kummastellen moista varovaisuutta ja sitä, että sellaiseen kuin pikku kohtaukseen oopperatanssiaisissa pantiin niin suuri merkitys.

Léon katseli häntä tarkasti ja pani merkille, että nainen oli jonkun verran neuvoton, melkeinpä hämillään; hänen povensa kohoili kiivaasti, ja olipa hän huomaavinaan kuinka nainen punastui naamionsa takana. Nainen myöskin puolestaan tarkasteli häntä, mutta epäröiden ja tutkivasti.

Léon päätti panna hänet lujille ja koettaa saada hänet tekemään lopullisen päätöksensä ja alkoi senvuoksi puhella tulisesti:

"No niin, hurmaava, mutta arvoituksellinen olento, minä suostun kaikkeen ja uudistan sen valan, jonka annoin edellisissä tanssiaisissa, että alistun enkä ilmaise kenellekään ihmiselle mitään; suostun kaikkiin ehtoihin, joita asetat minulle, jos vaan saan toivoa näkeväni sinut jälleen, omistaa tämän..."

"Niin, juuri niin", virkkoi nainen hajamielisenä, enemmän vastailevan omiin mietelmiinsä kuin Léonin äsken tekemiin kysymyksiin.

Léon, jonka mieltä kiinnittivät vain naisen viimeiset sanat, oli ilosta huumaantuneena.

"Oi, miten olen onnellinen", huudahti hän. "Tule, seuraa minua, jumaloitava tuntematon, ja anna minun viedä sinut pois tästä hälisevästä joukosta! Anna minun lopultakin irroittaa tuo sietämätön naamio, anna minun totella käskyjäsi ja saada sinulle ilmaista sydämeni tunteet!"

Hellästi tarttuen hänen käsivarteensa koetti hän vetää häntä mukanaan. Mutta nainen pysähtyi siinä samassa ja hänelle ominaisella arvokkuudellaan hän sanoi kylmästi ja jyrkästi:

"Käyttäydyttepä todellakin kummallisesti, herra de Préval. Teidän epähieno käytöksenne ja itserakas puheenne loukkaavat ja haavoittavat minua. Minä en ole se, joksi minua uskallatte luulla, ja minulla on oikeus vaatia enemmän hienotunteisuutta ja arvokkaisuutta esiintymisessänne minua kohtaan. Suon sen kuitenkin teille anteeksi ja myönnän, että ehkä oma omituinen esiintymiseni on jossain määrässä johtanut teidät harhaan. Teidän täytyy kuitenkin alistua siihen, mitä teiltä vaadin; huomen aamulla saatte minusta tietää enemmän sekä kuulla, mitkä ehtoni ovat; siihen saakka täytyy teidän rohkaista kärsivällisyyttänne ja tyytyä kohtaloonne."

Tämän sanottuaan yritti hän pujottautua ihmisjoukkoon, mutta Léon kiiruhti nopeasti hänen jälkeensä ja huudahti kiivaasti:

"Ei, en anna teidän mennä, te ette saa jättää minua tällä tavalla. Te olette saattanut sydämeni kiihdyksiin ja hurmannut mielikuvitukseni, ja sitte aijotte minut näin jättää..."

"Viekää minut vaunuihin", sanoi hän käskien.

Léon tarttui hänen ojennettuun käteensä ja alkoi uudelleen kerjätä ja rukoilla häntä sekä surkutella itseään, mutta saamatta vastausta.

Hänen neekerinsä odotti sisäänkäytävän edessä ja tuntematon astui nopeasti vaunuun, virkkaen Léonille:

"Luottakaa lupaukseeni ja huomiseen."

"Antakaa minun edes tulla saattamaan!" huudahti hän, asettaen jalkansa astuimelle.

"Sulje ovi ja aja!" käski hän.

Hänen käskynsä täytettiin heti, ja vielä kerran näki Léon toivonsa ja sen esineen katoavan.

III.

Voi helposti kuvitella, miten malttamattomana Léon odotti aamupäivää. Kuinka monta kertaa hän kysyikään, oliko hänelle jätetty jotain kirjettä. Ja kun kirje vihdoin tuotiin, millä innolla hän sen avasikaan ja luki sen sisällön:

"Herra de Préval näyttää eilen vilkkaasti halunneen jälleen nähdä valkoiseen dominoon puetun naisen, jonka hän kohtasi oopperatanssiaisissa; hän sitoutui myöskin kaikkeen, jota häneltä vaaditaan.

"Ja tässä ovat ne epuuttamattomat ehdot, jotta hänen niin kiihkeästi haluamansa toivomukset täyttyisivät:

"1. Herra de Prévalin on kello kaksitoista huomenillalla oltava asunnossaan. Eräs henkilö, johon voi täydellisesti luottaa, tulee nimittäin silloin noutamaan häntä umpivaunuilla ja viemään hänet erääseen paikkaan, jolloin herra de Prévalin täytyy suostua siihen, että side asetetaan hänen silmilleen.

"2. Hän ei saa vaivata seuralaistaan millään kysymyksillä eikä koettaa lahjoa tätä — mikä muutoin ei mitään auttaisikaan — vaan on hänen seurattava häntä ilman vastaväitteitä.

"3. Edelleen täytyy hänen nimenomaan sitoutua siihen ettei anna aihetta mihinkään sellaiseen joka voisi herättää huomiota, taikka, vielä vähemmän, häväistystä, ei myöskään vastustaa sitä, että hänen annetaan jonkun aikaa olla pimeässä, ja lopuksi hän ei saa houkutella henkilöä, jonka hän kohtaa, rikkomaan tämän tekemää vaitiololupausta.

"4. Kun aika on tullut hänen seuralaiselleen viedä hänet takaisin, täytyy hänen seurata tätä vaunuun, jossa hänet samoja varovaisuustoimenpiteitä noudattaen viedään kotiinsa, ja koettamatta ryhtyä toimenpiteisiin saadakseen selville, mitkä ovat tarkoitukset, on hänen kärsivällisesti odotettava niitä selityksiä, jotka hänelle pyhästi luvataan antaa.

"5. Jos herra de Préval suostuu ylläoleviin ehtoihin, on hänen tämän paperin alle merkittävä suostumuksensa, allekirjoitettava se nimellään, pistettävä kuoreen ja oltava rauhallinen siksi kun se hänen luotaan noudetaan."

Luettuaan tämän kummallisen tiedonannon, seisoi Léon pitkän aikaa kummastuksesta liikkumattomana, joutuen erilaisten tunteiden ja ajatusten valtaan.

Missä yhteydessä olivat tämä omituinen välipuhe ja ne selitykset, jotka hänelle luvattiin antaa? Kuinka tulisi hänen sovittaa nämä toimenpiteet hänen tuntemattomansa samalla kertaa ylpeään ja ujooseen käytökseen?

Hän kertasi itsekseen, että olisi sulaa hulluutta, varomattomuutta, jolle ei vertoja löytäisi, jos hän kirjoittaisi moisen sopimuksen alle nimensä ja antautuisi niin kummalliseen seikkailuun... Ja yhtä täydellisesti näki hänen sisäinen silmänsä kauniin naamion viehättävän kuvan, tämän ylpeyden ja heikkouden vastakohdat, salaperäisyyden hunnun, joka ympäröi tätä kaikkea, oman heränneen uteliaisuutensa ja itserakkautensa, kaikki nuo vaikuttivat houkuttelevasti. Hetken ajan hän ajatteli että vaara saattoi piillä siinä että hän, kunniasanansa sitomana ja jättäytyessään kohtalon valtaan, antaisi tuntemattoman henkilön viedä itsensä paikalle, jota ei ollenkaan tuntenut...

"Ei", huudahti hän, "en peräänny! Voin varsin hyvin tehdä hulluuden, kun olen saanut niin hurmaavan lupauksen!"

Hän tarttui kynään ja raaputti kuin toinen Cato seuraavat rivit paperille:

"Suostun kaikkiin minulle asetettuihin ehtoihin ja annan kunniasanani, että tarkasti täytän ne. Pyydän ainoastaan saada ottaa miekan mukaani.

Léon de Préval."

Asiakirja noudettiin illalla, ja seuraavana päivänä saapui uusi kirjelappu, joka kuitenkin sisälsi ainoastaan seuraavaa:

"Suostutaan, että saa ottaa miekan mukaansa; herra de Prévalin ei kuitenkaan tarvitse pelätä kunniansa tai henkilökohtaisen turvallisuutensa puolesta."

Ei koskaan ollut päivä tuntunut hänestä niin pitkältä.

Léon oli jo kahden tunnin ajan pitkillä askeleilla harppaillut edes takaisin huoneessaan, kun äkkiä ulkopuolelle pysähtyneiden vaunujen kolina sai hänet säpsähtämään. Hän tarttui miekkaansa, kiiruhti rappuja alas ja tapasi siellä neekerin, joka, niin pian kun hän oli astunut vaunuihin, murteellisella ranskankielellä kohteliaasti pyysi saada sitoa hänen silmänsä.

Léon ei pannut vastaan.

Kun hetken aikaa oli ajettu, pysähtyivät vaunut neekerin antamasta merkistä. Neekeri auttoi Léonia astumaan ulos vaunuista ja he kulkivat sitte satakunta askelta kadulla. He astuivat sisälle erääseen taloon ja kuljettuaan muutamia rappuja myöten, huomasi Léon, että hän käveli kokonaisen huonerivin kautta, ja lopuksi pääsivät he erääseen saliin, jonka ilma oli lauhean tuoksun täyttämä. Samaan aikaan irroitettiin side hänen silmiltään ja kun hän uteliaana katseli ympärilleen, huomasi hän olevansa puolipimeässä huoneessa, jonka toisessa päässä hän avoimesta ovesta erotti muhkean kammion, jota valaisi alabasterilampun himmeä valo.

Neekeri, joka seisoi hänen sivullaan taskulyhty toisessa kädessään, osotti nyt toisella kammioon ja kuiskasi: "Kunnia ja vaitiolo!" sekä katosi.

Léon pani miekkansa pois ja kiiruhti eteenpäin... Nainen... Sohvalla paksu huntu pään ylitse heitettynä ja yksinkertaiseen silkkiseen aamupukuun puettuna loikoi hänen tuntemattomansa.

Léon heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huudahti:

"Miten onnellinen kuolevainen minä olen! Mutta kuinka? Eikö minun milloinkaan suoda katsella näitä kasvoja? Ota ainakin armosta pois tämä huntu ja lopeta tuo salaperäisyys!"...

Samalla kohotti hän innokkaasti kätensä, jota ei näytty koetettavankaan estää... Silloin yhtäkkiä lamppu sammui — — —

Me emme levitä mitään epähienoa valaistusta tapahtumista tässä pimeässä, sillä niille hän osoittaa kunnioitusta. Emme myöskään riko vaiteliaisuutta, jolle pantiin niin suuri arvo... Rajoitumme vaan siihen selitykseen, että hänen rohkeimmatkin toivomuksensa täyttyivät, eikä hän edes ajatellutkaan rikkoa lupaustaan.

Aika ikäänkuin lensi, ja yö oli jo pitkälle kulunut, kun huoneessa kuului hiljaista kolinaa, — joku ovi avattiin hiljaa, ja tuntematon katosi. Léon jäi yksin. Samalla hetkellä näyttäytyi neekeri uudelleen ja pyysi kunnioittavasti saada asettaa siteen hänen silmilleen ja viedä hänet ulos.

"Ei", huudahti hän kiivaasti, "minä en mene täältä, ennenkuin olen saanut katsella tätä jumaloitavaa olentoa... en ennenkuin olen saanut..."

Naisen ääni keskeytti hänet, ja välittömässä läheisyydessä Léon kuuli sanat: "Kunnia ja vaitiolo!" Léon syöksyi sille suunnalle, jonne tuntematon oli kadonnut, tapaamatta kumminkaan muuta kuin seinän; hän haparoi sitä käsillään ja keksi pienen lukitun oven, jonka raosta huomasi valoa, joka loittoni ja katosi.

"Julma olento", huudahti hän hillityllä äänellä, "pysähdy hetkeksi, anna minun sanoa vain yksi ainoa sana..."

"Kunnia ja vaitiolo!" keskeytti neekeri hänet, äänessään varmuus.