Part 8

SALKKUNEN (tuttavallisesta): Niin. Hallituksen jäsenenä täytyy minun tietää kaikki. — (Aina tuttavallisemmin.) Älkää ollenkaan ujostuko! Olen koettava ansaita teidän luottamuksenne.

RVA AKKOLA: Ah! — Herra senaattori! Olen kokonaan erehtynyt teidän suhteenne. Te ette ole ihminen. Te olette...

SALKKUNEN: Aina teidän altis ja uskollinen ihailijanne.

RVA AKKOLA (leimuavin silmin): Tshinovnikka! (_Isabella_ tulee oikeanpuolisesta takaovesta.)

ISABELLA: Mahdotonta saada mitään selkoa tuon vähälahjaisen palvelijattaren puheesta. Hän sanoo, että tuomari Heimonheimo on tullut hulluksi... (_Heimonheimo_ ja _Tuulikki_ tulevat käsi kädessä vasemmalta, _Tommi_ pelokkaana heidän perästään.)

HEIMONHEIMO: En vielä, rouva kanslianeuvoksetar. Mutta minä olen ollut hulluksi tulemassa. Nyt on kuitenkin kaikki selvitetty meidän välillämme.

KANSLIANEUVOS: No, Jumala kiittos! Te uhratu? (Tervehtii sydämellisesti heitä. Herrat yhtyvät tyytyväisinä hänen onnitteluihinsa.)

ISABELLA: Mutta se ei ole selvitetty vielä meidän välillämme. Jos tyttäreni onkin unohtanut naisellisen arvonsa ja kunniansa siihen määrään...

TUULIKKI (hymyillen): Hän on kokonaan unohtanut sen. Ja on onnellinen, ettei hänen enää tarvitse epäillä viatonta.

ISABELLA: Viatonta? Tuo vaalea hius...

HEIMONHEIMO: On tässä, rouva kanslianeuvoksetar. (Näyttää sitä kädessään.)

ISABELLA: Ja syyllinen?

HEIMONHEIMO (osoittaa Tommia): Tuossa. — Hänkin on kihloissa näet. Hänkin aikoo naimisiin. (Juttelee kanslianeuvoksettaren kanssa.)

SALKKUNEN: Hän siis!

KANSLIANEUVOS: Hen? Naimiaisin? Mike uusi pillomus teme on?

SALKKUNEN (syrjäsilmäyksellä rva Akkolaan): Minä tiedän. Rouva Akkola on minulle juuri puhunut hänestä. (Keskustelevat.)

RVA AKKOLA: Johannes, Johannes Kointähti! Minä en hylkää sinua, vaikka kaikki muut sen tekisivätkin. — (Kääntyen läsnäolijain puoleen.) Tämä sovinto tulee liian myöhään. Tuulikki on jo kihloissa toisen kanssa.

KOINTÄHTI (kaikuvalla äänellä): _Minäkin_ uhraudun.

KAIKKI (hämmästyneinä): Kointähti on puhunut!

RVA AKKOLA: Hän on oleva sinun palkintosi. (Saattaa Sinisalon hänen luokseen.)

ELOHIIRI: Snellman sanoo...

SUSANNA (laulaa keittiössä):

Nyt riemuin kiiruhdamme me maille Kaanahan laivassa evankeliumin nyt maille Kaanahan.

Esirippu.

ILOTULITUS

3-näytöksinen näytelmä

HENKILÖT:

REINO PETÄJÄ, taiteilija. SALME, hänen lemmittynsä. LUCIFER. IIVARI, tarjoilija. PUNAINEN MIES. MUSTIA MIEHIÄ.

Aika: nykyinen. Paikka: suomalainen matkailijahotelli erään luonnon-ihanan vesiputouksen läheisyydessä.

Näyttämö: hotellin tarjoiluhuone, johon ovi taustasta vasemmalta ja vasemmanpuoliselta etualalta. Oikealla kaksi suurta ikkunaa ja lasiovet niiden välillä verannalle. Taemman ikkunan alla sohvapöytä lepotuoleineen. Etualalla oikealla toinen pienempi pöytä ja pari tuolia, samoin pöytä, jolla joku sanomalehti vasemmalla keskinäyttämöllä. Perällä uuni. Seinillä karttoja, aikatauluja, eräs koskimaisema ynnä kello. Sähkövalaistus. Sähkönappuloita seinissä palvelusväen kutsumista varten.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Sähkö on sammutettu. Voimakas kuunvalo oikealta tunkee huoneeseen. _Reino Petäjä_ ja _Salme_ istuvat sohvapöydän ääressä, edellinen poltellen sikariaan, jälkimmäinen nojaten pään käteensä uneksien, kummallakin kahvikuppi edessään. Lasiovet oikealle ovat auki, kuuluu hiljainen koskenhumina.

SALME (vienosti): Kuuletko?

PETÄJÄ: Mitä?

SALME: Kuinka koski humisee. — Milloin kovemmin, milloin hiljemmin.

PETÄJÄ: Kyllä.

SALME: Se nousee ja laskee. Se huokaa ja hengittää. Kuin elävä olento. — (Värähtäen.) Etkö usko, että se odottaa uhrejaan?

PETÄJÄ: Voi olla. Joka vuosi syöksyy sinne monta elämään väsynyttä.

SALME (katsoo häneen): Etkö ollenkaan sääli heitä?

PETÄJÄ: En, sillä minä en ole väsynyt elämään. — (Vetää pitkän sauhun sikaristaan.) Eikö totta: ne ovat hulluja, jotka eivät osaa nauttia elämän koreudesta.

SALME: En tiedä. Toisinaan tunnen ymmärtäväni liiankin hyvin heidät.

PETÄJÄ (tarkkaavaisena): Sinä, Salme?

SALME: Suo anteeksi, se oli vain hetken mielijohde. (Hymyillen raukeasti.) Tuollainen kupla kuutamossa, joita virran aallot tuhansittain joka hetki ohi kiidättävät. (Vaitiolo.)

PETÄJÄ: Olen koskenlaskijan poika, koski on laulanut minun kehdollani. Siksi sen humina ei tee murheelliseksi minua, vaan päinvastoin kahta tarmokkaammaksi ja työkykyisemmäksi.

SALME (hiljaa): Minua se miltei pelottaa.

PETÄJÄ: Olet tyynen rannan sorsa. — (Aikoo nousta.) Ehkä tahdot, että suljemme ovet?

SALME: Ei, ei. Näin on hyvä. — (Painautuu kiinni häneen.) On niin kaunista. Nyt vasta tunnen olevani oikein sinun lähelläsi.

PETÄJÄ (kiertäen hänet käsivarrellaan): Me kaksi, Salme. Tässä kevätkuutamossa.

SALME: Tässä autiossa hotellissa, jossa ei ole ketään muita kuin me. — Oli onni, että tulimme tänne.

PETÄJÄ: Ja varsinkin onni, että tulimme näin varhain keväällä tänne. Vielä pari viikkoa, ja me olisimme joutuneet matkailijatulvan jalkoihin.

SALME (hymyillen): Se oli minun ansioni. En viihtynyt etelässä.

PETÄJÄ: Et, vahinko kyllä. Venetsia oli sinusta ikävä, Sveitsi sietämätön. — (Oikaisten käsivartensa.) Minä taas viihdyn kaikkialla, missä minun työni sujuu.

SALME: Ja se sujuu kaikkialla, missä minä en häiritse sinua.

PETÄJÄ: Kuinka niin voit sanoa? Tiedäthän, että se ei sujuisi ollenkaan sinua ilman.

SALME (raukeasti): Niin, niin. Minun on vain niin vaikea aina uskoa sitä. — (Irtautuu hänestä, tulee verannan ovelle.) Ja nyt me olemme Suomessa siis!

PETÄJÄ: Niin. Tokko tunnet isänmaasi?

SALME: Tämä on Suomi. Puut puhkeevat, täysikuu paistaa välkkyvien vesien poikki. Luonto nukkuu kuin nuori eläin.

PETÄJÄ (nousee, tulee hänen luokseen): Todellakin: mikä hopeapiirros!

SALME: Mutta koski uhkaa. Ymmärrätkö, mitä se uhkaa?

PETÄJÄ: Koski sanoo vain, mitä meidän mielemme sanovat. — (Koettaa katsoa hänen silmiinsä.) _Jos_ se uhkaa, painaa sittenkin joku paha enne sinua.

SALME (hiljaa): Jos pelkään jotakin, pelkään ainoastaan meidän rakkautemme vuoksi.

PETÄJÄ: Kuinka? — Onhan _se_ ijäinen? Seisoohan _se_ järkkymättä?

SALME: Toistaiseksi. (Kääntää kasvonsa pois.)

PETÄJÄ (tuskallisesti): Salme! Sinä et tarkoita, mitä sanot. — Mitä olisin minä ilman sinua ja sinun rakkauttasi!

SALME: _Sinä_ voit olla voimakas yksinäisenäkin.

PETÄJÄ: Etkö sinä voi sitä sitten?

SALME: En. En ole mitään itsessäni. Kaikki, mitä olen, olen vain sinun kauttasi, sinun avullasi.

PETÄJÄ (vakavasti): Salme! Et saa puhua noin. Onhan se arvotonta vapaalle, itsenäiselle yksilölle.

SALME: Olkoon, mutta se on totta. — En ole yksilö, en ole mikään vapaa, itsenäinen olento. Olen kuin köynnöskasvi...

PETÄJÄ: Etkö tunne, että nyt loukkaat omaa ihmisarvoasi?

SALME (miltei kiivaasti): Mitä minä siitä välitän! — _Tiedän_, että pysyn pystyssä vain niin kauan kuin sinä tuet minua.

PETÄJÄ: Niinpä tuen minä sinua aina.

SALME (katsoo häneen): Kuten olet tehnyt tähänkin saakka. Mutta oletko varma, että _tahdon_ aina tulla tuetuksi?

PETÄJÄ: Mitä tahdot siis?

SALME: Entäpä minun mieleni tekisikin syöksyä syvyyteen?

PETÄJÄ: Syvyyteen?

SALME: Niin. Sinne, alas, josta olen tullut, jonne kuulun, jonne tunnen kuuluvani!

(On lausunut viimeiset sanat vavahtelevin huulin, syvässä sisällisessä uhmassa ja epätoivossa. Horjuu, on kaatua, Petäjä tukee häntä.)

PETÄJÄ: Hermostosi on epäkunnossa.

SALME: Ei. — (Hänestä irtautuen.) Katsot kuin potilasta minua?

PETÄJÄ: _Olethan_ sairas.

SALME: Lienen siinä tapauksessa ollut sairas syntymästä.

PETÄJÄ: Sallit ehkä kuitenkin, että johdatan sinut jälleen istumaan. (Salme sallii tahdottomana sen tapahtua.)

SALME: Kiitos.

PETÄJÄ: Ja nämä ovet me suljemme. Yöilma ei tee hyvää sinulle. (Sulkee verannan ovet.)

SALME: Voit olla oikeassa siinä.

PETÄJÄ: Kenties tahdot, että menemme ylös huoneeseemme? Saakin riittää jo tälle päivälle tätä luonnon-ihailua.

SALME (raukeasti): Älä suutu! En minä niin heikko ole. — Sitäpaitsi minä en saisi unta kuitenkaan.

PETÄJÄ: Juuri se on kovin huolestuttavaa.

SALME: Älä siitä välitä! Onhan sinulla muutakin, tärkeämpääkin, tekemistä.

PETÄJÄ (levottomana): Mutta sentään! Ehkä olisi parasta, että soittaisin kunnanlääkärille?

SALME: Turhia! Levähdän vain tässä hetkisen. Menemme sitten ylös. (_Lucifer_ tulee taustasta, viitta yllä, sulka hatussa, punainen naamari silmillään. Etsii soittokelloa, vääntää sähkön palamaan. Petäjä hypähtää ylös, Salme tuijottaa häneen kauhistuneena.)

PETÄJÄ: Mitä karnevaalia tämä on?

LUCIFER: Anteeksi, minä en huomannut, että täällä oli vieraita.

PETÄJÄ (kiivaasti): Kuka te olette? Mitä te tahdotte? Miksi käytätte tuota naamiota?

LUCIFER: Oh, se on ainoastaan pientä pilaa. Ja jos se häiritsee teitä... (Riisuu naamarinsa.)

PETÄJÄ: Mitä tahdotte?

LUCIFER: Tahdoin ainoastaan kutsua edeskäyvän tänne.

PETÄJÄ (kylmästi): Olkaa niin hyvä. — (Istuu jälleen. Salmelle.) Omituinen vieras! Luulisi olevansa jälleen Italiassa.

LUCIFER: Teidän luvallanne siis? — (Painaa sähkönappulaa.) Toivon, etten kauan ole esteeksenne.

PETÄJÄ: Sama on meidänkin toivomuksemme.

LUCIFER (melkein raa'asti): Ja sitäpaitsi: voinhan minä jälleen sammuttaa sähkön, jos herrasväki mieluummin tahtoo kuhertaa kuutamossa.

PETÄJÄ: Tuiki tarpeetonta. — (Salmelle.) Menemmekö?

SALME (häntä kuulematta): Tuo mies, tuo mies...

PETÄJÄ: Kuinka? Tunnetko hänet?

IIVARI (vasemmalta): Herrasväki haluaa...?

LUCIFER: Minä haluan. (Puhuu matalalla äänellä hänelle.)

SALME (peittää kasvonsa käsillään): _Hän_ se on!

PETÄJÄ: Kuka?

SALME: Hän, hän, josta olen puhunut sinulle. — Paetkaamme! (Nousee, tahtoo rientää pois, vetää kädestä häntä.)

PETÄJÄ (hänet pysäyttäen): Miksi? — Et sinä ole puhunut minulle kenestäkään.

SALME: Pois! Pois tästä talosta! Pois koko tältä paikkakunnalta!

PETÄJÄ: Tuonko miehen takia? — Kuka hän on siis? Olethan aivan suunniltasi.

SALME (hillityllä voimalla): _Tule!_

PETÄJÄ: Mielelläni. Mutta minä vaadin selitystä.

SALME: Sitten! Jälkeenpäin!

PETÄJÄ: Milloin? — Kuka hän on?

SALME: Sht! Hiljaa! Etkö näe, kuinka hän koko ajan katsoo meihin?

PETÄJÄ: Entä sitten?

SALME (peittää kasvonsa): Ah! Minä en kestä hänen katsettaan. (Vaipuu takaisin sohvankulmaan. Petäjä koettaa turhaan häntä rauhoittaa. Iivari pois vasemmalle syvään kumartaen. Lucifer ottaa askeleen eteenpäin ja tervehtii ivallisella kohteliaisuudella.)

LUCIFER: Anteeksi, rouva taisi säikähtää...

PETÄJÄ (kääntyy kiivaasti hänen puoleensa): Kuka te olette? Mitä tahdotte? Miksi minun vaimoni säikkyy teitä?

LUCIFER: Teette liian monta kysymystä yhtaikaa.

PETÄJÄ: Tunnetteko toisenne?

LUCIFER (kaivaa esille käyntikorttinsa): Ensin: saanko luvan esitellä itseni? — (Ojentaa sen Petäjälle.) Lucifer...

PETÄJÄ: — Lucifer?

LUCIFER: _Director Lucifer_, pyroteknikko. Kokonaan teidän palvelukseksenne.

PETÄJÄ (hermostuneesti): Lucifer? Eihän se ole mikään nimi!

LUCIFER: Kyllä. Se on minun taiteilijanimeni.

PETÄJÄ: Taiteilija —? Ah, se on totta, pyroteknikko... (Ojentaa kortin Salmelle.) Tunnetko sinä hänet?

LUCIFER: Suomeksi ilotulittaja. — (Merkitsevällä silmäyksellä Salmeen.) Pyro_maaneista_ on herra taiteilija varmaan kuullut puhuttavan?

PETÄJÄ: Kyllä. Se on eräs tauti.

LUCIFER (kuten edellä): Sangen vaarallinen tauti, herra taiteilija. Pyromaani pistää tulen minkä nurkan alle tahansa.

PETÄJÄ: Voi olla.

LUCIFER (kuten edellä): Vaikka oman kotinsa multahirteen. Siksi ei sellaisten pitäisi saada liikkua ollenkaan vapaalla jalalla.

PETÄJÄ: Ehkä ei. Mitä minulla on heidän kanssaan tekemistä? — (Hermostuneesti.) Ja mistä tiedätte, että olen taiteilija? Ettehän te tunne minua?

LUCIFER (kumartaen): Tunnettu taiteilija ei voi piillä missään eikä milloinkaan.

PETÄJÄ: Todella?

LUCIFER: Olen tiennyt jo aamunkoitosta alkaen teidän saapuneen paikkakunnalle.

PETÄJÄ: Sepä imartelevaa! — Kuka te olette siis? Vakooja? Salapoliisi?

LUCIFER: Vähän kutakin, mutta pääasiallisesti pyroteknikko.

PETÄJÄ: Kiertävä?

LUCIFER: Toimitan ilotulituksia, milloin siellä milloin täällä, tänä yönä tuolla joen toisella puolen.

PETÄJÄ (mielenkiinnolla): Tuolla, missä näkyvät nuo tehdasrakennukset?

LUCIFER: Siellä, missä tehtaan herrat juhlivat tänä yönä.

PETÄJÄ: On joku merkkipäivä siis?

LUCIFER: Te ette tiedäkään siitä mitään? On saapunut pankkiireja Pietarista, Lontoosta, Parisista...

PETÄJÄ: Joku uusi liikeyritys?

LUCIFER: On kysymys tehtaan ja koko kosken myömisestä eräälle ulkomaiselle osakeyhtiölle.

PETÄJÄ: Niinkö? — Ja te olette tilattu tänne heille ilotulitusta toimittamaan?

LUCIFER: Illallisten jälkeen, sampanjapullojen paukkuessa. — Kenties voin pyytää herrasväkeä katsomaan ja arvostelemaan mestarinäytettäni?

PETÄJÄ (viehättyneenä): Kiitoksia paljon. Siitä tulee siis mestarinäyte?

LUCIFER: Olkaa vakuutettu. Liekkilaivat tulevat ilmassa purjehtimaan, tähtisateet yli seudun lankeamaan. Koko koski valaistaan.

PETÄJÄ: Eri värejä?

LUCIFER; Sinistä tulta, punaista tulta, kaikenkarvaista tulta...

PETÄJÄ (innostuneena): Näky jumalille!

LUCIFER: Näky ennen kaikkea juuri taiteilijalle! — Juuri _te_ olette mies antamaan siitä pätevimmän ja asiantuntevimman arvostelun.

PETÄJÄ (keveästi kumartaen): Minä maalaan vain kankaalle, te taivaalle, minä väreillä, te tulella...

LUCIFER: Oh!

PETÄJÄ: Mutta jos sallitte, otan mielelläni vastaan virkatoverillisen tarjouksenne. (Ojentaa kätensä hänelle.)

LUCIFER: Kiitos.

PETÄJÄ: Milloin alkaa ilotulitus?

LUCIFER (katsoo kelloaan): Täytyy olla pimein aika vuorokaudesta, jos mieli onnistua _minun_ mestarityöni.

PETÄJÄ: Sen ymmärrän. Ja mistä on sopivin katsoa sitä?

LUCIFER: Tästä. Te voitte tästä nähdä kaikki. Teidän ei ole tarvis sitävarten liikkua paikaltanne.

PETÄJÄ: Erinomaista. — Mutta Salme? Sinähän et sano mitään? Mitä arvelet: eikö olisi ollut vahinko, jos olisimme äsken menneet levolle?

LUCIFER (hymyillen): Minun keinotekoinen ukkos-ilmani olisi herrasväen kyllä herättänyt.

PETÄJÄ: Salme! Sanohan toki jotakin...

LUCIFER: Armollinen rouva on kenties vielä vähän säikähdyksissään äkillisestä tulostani.

PETÄJÄ: Hän on ollut hiukan hermostunut viime aikoina. — Salme! Sinä tunnet tämän herran?

LUCIFER (nopeasti): Me olemme toisemme joskus tavanneet.

PETÄJÄ: Kuten arvasinkin.

LUCIFER: Aivan ohimennen muuten. — (Iivari tulee sisälle whiskytarjottimineen.) Tuonne toiselle pöydälle. (Osoittaa vasemmalle.)

PETÄJÄ (kohteliaasti): Kuinka? Emmekö mahdu saman pöydän ääreen?

LUCIFER: Mielelläni, jos armollinen rouva vain suvaitsee. Mutta siinä tapauksessa minä pyydän tarjota teille.

PETÄJÄ: Te tarjoatte jo taiteenne, sallikaa minun pitää huoli enemmästä kestityksestä. — (Iivarille.) Amecan sec!

LUCIFER: Ja toinen jäihin minua varten. — (Iivari menee.) Täytyyhän meilläkin olla jotakin iloa myös tällä puolen.

PETÄJÄ: Niinpä kylläkin. Teidän täytyy siis ennen pitkää sinne?

LUCIFER: Ei ollenkaan.

PETÄJÄ: Kuinka?

LUCIFER (hymyillen viekkaasti): Minulla on erinomaiset apulaiset. He pitävät huolta kaikesta, kunhan minä vain täältä annan alkumerkin heille.

IIVARI (vasemmalta): Herra tirehtööriä pyydetään puhelimeen.

LUCIFER: Anteeksi. (Menee nopeasti vasemmalle, Iivari seuraa häntä. Salme, joka on tähän saakka istunut jäykkänä sohvankulmassa, käyntikortti yhä kädessään, nousee äkkiä ylös. Repäisee kortin ja polkee sen kiivaasti kantansa alle. Petäjä katsoo häneen kummastuneena.)

SALME: Nyt minä olen kerrankin oikein vihainen sinulle!

PETÄJÄ: Miksi?

SALME: Että sinä viitsit tutustua tuon miehen kanssa! Sinä — hänen, hahhah! (Nauraa katkerasti.)

PETÄJÄ (painokkaasti): Minusta tuntui kuin _sinä_ ennemmin olisit häneen tutustunut.

SALME: Minä en mahtanut sille mitään. Hän suorastaan juoksi tielleni.

PETÄJÄ: Aivan sama on minun laitani. En minäkään ole etsinyt häntä.

SALME: Mutta että sinä _viitsit_ sallia hänen tulla meidän pöytäämme. Ja _viitsit_ välittää hänen mestarinäytteistään!

PETÄJÄ (tyynesti): Ilotulituksesta, niin. — _Sinä_ et välitä siitä?

SALME: Ilotulituksesta? — Hahhah!

PETÄJÄ: Voihan siinä olla jotakin katsottavaa. Mutta ellei se huvita sinua...

SALME: Kyllä, kyllä!

PETÄJÄ: Tahdoin ainoastaan sanoa, että voimme jättää sen katsomattakin. Aivan kuin sinua miellyttää.

SALME: Minäkö tahtoisin riistää sinun ilosi, sinun _taiteellisen_ ilosi? — Hahhah, enpä suinkaan!

PETÄJÄ: Minusta vain tuntui niin.

SALME (katkeralla ivalla): Hän maalaa tulella, kuuletko, sinä vain väreillä, hän taivaalle, sinä kurjille kangaspalasille! — Etkö itse äsken sanonut niin? (Liikkuu levottomasti huoneessa. Petäjä tyynenä paikallaan, seuraten tarkkaavasti hänen kasvonilmeitään.)

PETÄJÄ: Kyllä. Minä sanoin niin. Mutta mitä merkillistä siinä oli?

SALME: Siinä! Sinä et näe siinä mitään merkillistä? — (Käy kiivaasti häntä kohden.) Etkö huomaa, miten tuollaisella puheella alennat itsesi?

PETÄJÄ (hämmästyneenä): Minä?

SALME: Juuri sinä! Kohotat hänet pilviin, asetat itsesi maata matalammaksi!

PETÄJÄ: Tokkohan?

SALME (liikkuu huoneessa): "Virkatoverillisen tarjouksenne!" Hah, hah! — Reino, mitä sinä ajattelet?

PETÄJÄ: Kenties minulla olisi enemmän syytä kysyä _sinulta_ sitä.

SALME (tyyntyy äkkiä): Minulta? — En mitään erikoista.

PETÄJÄ: Sinä olet tänä iltana niin kovin kummallinen.

SALME: Minä? Mistä sen päätät?

PETÄJÄ: Käytöksestäsi, joka ei ole normaalin ihmisen.

SALME: Minun? Sinä kuvittelet!

PETÄJÄ: Et itse huomaa sitä. Sinä heilut sinne ja heilut tänne kuin magneettineula, joka on joutunut raudan läheisyyteen.

SALME (väkinäisesti): Raudan? Minkä raudan? (Osoittaa vasemmalle.) Et suinkaan tarkoita häntä, häntä, hahhah? (Nauraa kimakasti.)

PETÄJÄ: Enpä suinkaan, vaikka eihän sekään niin aivan mahdotonta olisi.

SALME: Eikö? Hahhah! — Sinä olet suuremmoinen tänä iltana.

PETÄJÄ: Niin. Olettehan te kaksi toisenne ennen tunteneet.

SALME: Entä sitten? _Siinä_ ei toki mitään pahaa liene?

PETÄJÄ: Kuka on puhunut pahasta? Koetan selittää ainoastaan sinun salaperäistä mielenliikutustasi.

SALME (katsoo suurin silmin häneen): Salaperäistä? Mielenliikutusta?

PETÄJÄ: Niin, äsken hänen sisälle astuessaan. — _Olithan_ liikutettu?

SALME: Reino, sinä tähtäilet johonkin, sinä epäilet jotakin, jota et tahdo sanoa minulle. — Mitä se on? Etkö voi sitä uskoa minulle?

PETÄJÄ: Vaikea sanoa, mitä ei tiedä. Mutta olisihan _voinut_ sattua jotakin teidän kahden välillä.

SALME: Meidän? Hänen ja minun? — (Nauraa väkinäisesti.) Oletko hullu?

PETÄJÄ: En vielä.

SALME: Mutta ajattelehan toki! Mitä minulla voisi olla yhteistä tuon miehen kanssa?

PETÄJÄ (tyynesti): Minä en tiedä. Ehkä joku tilapäinen lemmentarina.

SALME: Reino! Nyt loukkaat sinä minua.

PETÄJÄ: Tarkoitukseni ei ollut loukata sinua. — Ei luonnollisesti mitään vakavampaa. Joku katse, joku kädenpuristus, kenties suutelo...

SALME: Hyi!

PETÄJÄ: Armaani! Tiedäthän että minä en pane mitään arvoa sellaiselle.

SALME (ivallisesti): Tiedän, tiedän liiaksikin.

PETÄJÄ: Minkä?

SALME: Että sinä seisot kaiken sellaisen yläpuolella.

PETÄJÄ: Sellaisen? — Nyt mahdoit jälleen sanani väärin selittää.

SALME: Sellaisen alhaisen, niin korkealla kuin taivas on maasta kohotettu! — (Etääntyy hänestä.) Mutta kuinka sinä voit ajatella sitten, että _minä_...?

PETÄJÄ: Hyvä ystävä!

SALME: Enkö _minä_ ole yhtä ylväs? Enkö _minä_ ole yhtä korkealla mielestäsi?

PETÄJÄ: Paljon korkeammalla, jos niin tahdot. — Mutta minä vakuutan sinulle: et sinä ollenkaan astuisi alemma siltä kunniasijaltasi, vaikka myöntäisitkin.

SALME: Myöntäisin? _Mitä_?

PETÄJÄ (hymyillen): Että olisit suudellut muitakin miehiä kuin minua.

SALME: Niinkö? — (Ylenkatseellisesti.) Kenties minun olisi pitänyt heille vielä antautua?

PETÄJÄ: Mahdollisesti olet heille myös antautunut. — (Ojentaa kätensä.) Eihän se mitään...

SALME (katsoo häneen): Eikö _se_ mitään?

PETÄJÄ: Ei ainakaan mitään, jonka tuomariksi minun sopisi asettua. Sillä enhän minäkään mikään pyhimys ole ollut.

SALME: Varmaan et!

PETÄJÄ (leikillisesti): Ei sinun silti ole tarvis syödä minua silmilläsi. Maailma on nyt kerran sellainen.

SALME: Ja tuolla luulottelet sinä houkuttelevasi minut samallaiseen itsetunnustukseen?

PETÄJÄ: En. Mutta olisin iloinen, jos voisit olla minulle yhtä avomielinen kuin omalle itsellesi.

SALME (salaperäisellä ilmeellä): Luuletko sitten, että aina ollaan niin avomieliset omalle itselleen?

PETÄJÄ (vakavasti): Minä toivon niin. — Ihminen, joka pettää itseään, on liian onneton, enkä ymmärrä, kuinka hän ollenkaan jaksaa elää tässä maailmassa.

SALME: Kenties hän ei kauan eläkään. (Menee verannan ovelle.)

PETÄJÄ: Mitä tarkoitat?

SALME: Luulen, että useimmat itsemurhaajat ovat juuri heidän joukostaan etsittävät.

PETÄJÄ: Henkisen itsemurhan he ovat jo sitä ennen tehneet. Siksi ei maailma mitään kadota heissä.

SALME (päätään nyykähyttäen): Antaa menevän mennä, toisin sanoen.

PETÄJÄ: Juuri niin. Mutta miksi heistä puhumme? (Hymyillen.) Eihän meistä kumpikaan toki mieti itsemurhaa.

SALME: Oletko niin varma siitä?

PETÄJÄ (jyrkästi): Olen. — (Nousee, tulee hänen luokseen.) Salme, et saa leikilläsikään sanoa sellaista.

SALME: Kuka estää minua siitä?

PETÄJÄ: Minä. — (Hellästi.) Ei saa leikkiä tulen kanssa.

SALME (säpsähtäen): Tulen?

PETÄJÄ: Tarkoitan: sellaiset ajatukset ovat kuin tuli, niitä ei ole päästettävä sydämen syvimpään pesiytymään.

SALME: Miksi ei?

PETÄJÄ: Siksi että ne kytevät kauan salassa, kunnes ne äkkiarvaamatta, oman luontonsa sokeasta välttämättömyydestä, ilmiliekkiin leimahtavat.

SALME (tuijottaen häneen): Ja silloin?

PETÄJÄ: Silloin ne levittävät ympärilleen hävitystä ja kuolemaa. — Miksi katsot minuun noin? Enhän mitään mieletöntä sano.

SALME: Et, sinä et sano koskaan mitään mieletöntä. (Äkkiä purskahtaen.) Mutta etkö sitten näe, kuka tuo mies on?

PETÄJÄ: Hän?

SALME: Niin. Miksi tahdot seurustella hänen kanssaan? Miksi et aja ulos häntä? Miksi et häädä häntä koko tajunnastasi?

PETÄJÄ: Olemme julkisessa hotellissa. Hän voi liikkua täällä yhtä vapaasti kuin mekin.

SALME (kiihkeästi): Miksi hän ei esiinny sitten julkisesti? Miksi hän käyttää naamiota? — Kuuleehan jo hänen äänestään, että hän ei ole mikään rehellinen mies!

PETÄJÄ: Tosi on, että hän ensi hetkessä vaikutti minuun sangen vastenmielisesti...

SALME: Eikö totta? Ensimmäinen vaikutus ei petä koskaan.

PETÄJÄ: Päinvastoin, se pettää sangen usein, ellemme aina ja joka hetki ole valmiita sitä tarkistamaan.

SALME (epätoivoisesti): Sokea!

PETÄJÄ: Sitäpaitsi: _sinun_ ensimmäinen vaikutuksesi se oli.

SALME: Minun? — Miksi et siis uskonut siihen? Miksi et voi vieläkään siihen uskoa?

PETÄJÄ: Salme! Olethan suunniltasi.

SALME: Reino! Vie minut pois täältä! Älä jätä minua tänne! Reino, minä pyydän, minä rukoilen sinua...

PETÄJÄ (tutkivasti): Puhut aivan kuin joku vaara uhkaisi sinua.

SALME: Kenties uhkaa minua joku vaara...

PETÄJÄ: Mikä?

SALME: Minä en tiedä. — (Maanitellen.) Eikö totta, me matkustamme nyt heti täältä? Tänä yönä jo.

PETÄJÄ: Mutta miksi? Vielä äsken viihdyit sinä niin hyvin täällä.

SALME (kärsimättömästi): Äsken, äsken, olenhan minä voinut muuttaa mieltäni! — (Hätäisesti.) Yöjuna lähtee muutaman minuutin perästä. Me voimme siihen saada kaikki valmiiksi...

PETÄJÄ: Emmekä me kuitenkaan ehtisi enää asemalle. — Mutta mikä sinua vaivaa, Salme? Pelkäätkö siihen määrään tuota miestä?

SALME: Minä? Kuka on sanonut, että pelkään häntä?

PETÄJÄ (tyynesti): Näenhän sen koko olennostasi. — Mitä hän on siis tehnyt sinulle? Mitä teidän välillänne on voinut _niin_ hirveätä tapahtua?

SALME: Älä kysy! Älä kysy!

PETÄJÄ: Täytyyhän minun saada tietää se voidakseni estää vaaran, jos sellainen todella uhkaa sinua.

SALME: Älä kysy!

PETÄJÄ: Miksi et luota minuun? Sitävartenhan minä olen olemassa.

SALME: Niin, niin.

PETÄJÄ (lämpimästi): Eikö totta sinunkin on helpompi olla sitten. Ja minä vannon, vaikka se olisi mitä tahansa... (Askeleita vasemmalta.) Hiljaa! Hän tulee. Me puhumme sitten, kahden kesken, tästä.

SALME: Minä ainakaan en tahdo kohdata häntä. (Pakenee verannalle. Petäjä, joka myös on jo jonkun verran kiihoittunui, menee vasemmalle taka-alalle. _Lucifer_ tulee.)

LUCIFER: Anteeksi, että viivyin niin kauan. — (Katsoo ympärilleen.) Teidän naisenne on mennyt?