Part 7
KOPPELO (säteillen tyytyväisyydestä): Hän on tänä aamuna tunnustanut minulle rakkautensa.
KANSLIANEUVOS: Onnittelen. Onnittelen kaikkesta sjeelustani ja meelesteni. — (Puristaa hänen kättään.) Jaa, pata vakkansa ... äi, mine tarkoitta: pata kattilata... Antteksi, hära pastori, mine kadotta aina konsepti, kun mine takdo keytte soomen laskusana!
KOPPELO: Vakka kantensa hakee, tahtoo herra kanslianeuvos sanoa arvattavasti?
KANSLIANEUVOS (ilahtuneena): Nin, juuri nin. Elkke panko kynttile vakan alle! — Veele kerran: _Gratulor_ kaikkesta sydemesteni.
KOPPELO: Kiitän. — (Muut herrat seuraavat kanslianeuvoksen esimerkkiä.) Kiitän. — (Jälleen kanslianeuvoksen puoleen kääntyen.) Toivon, ettei herra kanslianeuvos _tässä_ tapauksessa ole kieltäytyvä merkitsemästä pientä ropoa meidän turvakotimme, uskallan sanoa, meidän _yhteisen_ turvakotimme hyväksi...
KANSLIANEUVOS: Äi! Anttaka lista! mine pane likoon pooli omaisuudestani. — (Kirjoittaa, ojentaa listan takaisin Koppelolle.) Sillä mees joka osoittaa sellainen kooleman ylönkatsominen, hen ansaitte, ette myllyn kivitys henen kaulan ripustetan...
KOPPELO (hämmästyneenä): Myllyn kivi?
KANSLIANEUVOS: Antteksi, mine sekoitta aina. Mine keytte myös raamattu kuin sika kaurapussi. — Voitton kruunun hen tiettysti ansaitte.
KOPPELO: Kiitän. — (Tarjoten listaa.) Ja te, herra parooni?
ELOHIIRI: Mielelläni. (Kirjoittaa.)
KOPPELO: Kiitän. — Ja te, herra professori?
HYYPIÖ: Mielelläni. (Kirjoittaa.)
KOPPELO: Kiitän. — Ja te, herra senaattori? Tekään ette epäilemättä ole kieltävä kannatustanne kodilta, joka on rakentuva samoille iankaikkisille kulmakiville kuin kirkko ja valta-istuin?
SALKKUNEN (vaivautuneena): Minä olisin kenties voinut toivoa, ettei minun olisi ollut pakko syventyä niihin asianhaaroihin, jotka eräissä tapauksissa voivat tehdä välttämättömäksi harkitsemisen, olisiko minun ehkä kuitenkin annettava välikysellä itseäni tästä ehdotuksesta...
KOPPELO: Mutta...
SALKKUNEN (painokkaasti): Mutta jos minua siihen suorastaan pakotetaan, en katso voivani kieltäytyä lausumasta, että kristillinen työväenliike, siinä määrin kuin se palvelee kansaa, saattanee epäilemättä olla valmis kansan kannatuksesta, mutta siinä määrin kuin se ei palvele kansaa, joka tässä tapauksessa on sama kuin sen kansallismielinen ajatussuunta ... (Jatkavat keskustelua. Koppelo tekee kiivaita vastaväitteitä. — Sisälle purjehtivat oikealta Isabella, rva Akkola, Hilja Vadelma, Hellä Sinisalo ynnä heidän vanavedessään Johannes Kointähti. Isabellan housuhame herättää yleistä, mutta kätkettyä hämmästystä ja uteliaisuutta.)
ISABELLA: Tervetulemaan, hyvät herrat. — (Juhlallisesti.) Pyydän teitä läsnäolemaan sen päätöksen julkilukemisessa, jonka Naisliiton johtokunta juuri on antanut eräässä asiassa, mikä meitä kaikkia on tänäpäivänä niin syvästi kuohuttanut.
KANSLIANEUVOS: Jaa, kiitos. Tuikki armollista. — (Isabellalle, kuiskaten, osoittaen hänen housuhamettaan.) Isabella! Sine teke skandali!
ISABELLA (musertavalla silmäyksellä): Ja sinun ei tarvitse edes _tehdä_ sitä.
KANSLIANEUVOS: Kuinkka?
ISABELLA: Sillä Jumala on tehnyt sen jo sinun puolestasi syntymässä. — (Kanslianeuvos etääntyy kauhistuneena.) Ennen kuin kuitenkaan ryhdymme siihen, on minun ehkä muutamin sanoin selvitettävä ne johtavat periaatteet, jotka tässä niinkuin muissakin asioissa ovat ohjanneet liittomme toimintaa. — Pyydän, istukaa, hyvät naiset ja herrat. (Herrat istuvat vasemmalle, rva Akkola ja Kointähti oikealle. Muut sijoittuvat, mikä minnekin, Isabella itse pöydän päähän. Kanslianeuvos pysyttelee epävarmana loitolla hänestä. Koppelo ja Hilja Vadelma vierekkäin taka-alalla.)
ELOHIIRI: Uskallan kuitenkin huomauttaa ennen kokouksen alkamista, että asia toistaiseksi on tullut hiukan yksipuolisen käsittelyn alaiseksi. Snellman sanoo...
ISABELLA (ylenkatseellisesti): ... kaikki, mitä hänellä sanotetaan. — Pyydän, istukaa, herra parooni!
ELOHIIRI: Mielestäni kuitenkin puolueen hallinto...
ISABELLA (kuten edellä): ... vahvistaa kaikki, mitä _me_ olemme päättäneet. — (Elohiiri istuu tuhkien tyytymättömänä sieramiinsa.) Hyvät naiset ja herrat! Jo Ibsenin Noora aikoinaan...
KANSLIANEUVOS: Se ole kovin vanha juttu. Pittekö nyt aina alkka synninpaisumuksen ajoilta asti?
ISABELLA: Vaadin hiljaisuutta. — Jo Ibsenin Noora aikoinaan tuli siihen vakaumukseen, että hän oli ensi sijassa ihminen, toisessa sijassa vasta nainen, vaimo ja äiti. Sama vakaumus on syvälle juurtunut myös kaikkien Suomen naisten sydämiin.
KANSLIANEUVOS (tehden epätoivoisen liikkeen): Raukka issenmaa!
ISABELLA: Niinkuin me jo nyt puhumme äidinkielestä, samoin tulee nimi "isänmaa" pian "äidinmaaksi" muuttumaan.
SINISALO: Anteeksi, että keskeytän: meidän kouluissamme on jo nyt tapa rukoilla vuoroin "isä meidän" ja "äiti meidän".
ISABELLA (armollisesti hänelle päätään nyykähyttäen): Kuten kuulette, hyvät herrat. — Se onkin aivan luonnollista katsoen siihen kieltämättömään tosiseikkaan, että nainen on perheen oikea pää ja perusta. — (Hämmästyksen ja tyytymättömyyden merkkejä miespuolisesssa kuulijakunnassa.) Huomaan, etteivät kaikki täällä vielä täysin tajua sitä. Asia on pian valaistu esimerkillä. Poistakaa nainen perheestä, ja mitä jää jälelle siitä?
KANSLIANEUVOS: Mees ja lapsi.
ISABELLA: Siis sanalla sanoen: ei mitään. — Mutta poistakaa mies perheestä! Muuttuuko mitään? Ei.
KANSLIANEUVOS (epätoivoisesti): Mutta kuinkka Häran nimesse sine pärusta pärhe, jos ei sinulla ole mees ollenkan?
ISABELLA: Sen ovat tuhannet naiset käytännössä osoittaneet. — Siksi pitäisikin kaikki lapset oikeastaan äidin mukaan nimitettämän, kuten kuuluukin jo olevan tapana eräillä villikansoilla.
KANSLIANEUVOS (kuten edellä): Pärhe on kuittenkin yhteiskunnan pärustus. Emmeke me ole miken kerikansa _Akka_ teelle.
ISABELLA: Ellemme ole, tulemme siksi.
KANSLIANEUVOS: Me ole kristityt ihmiset, ja mine sano aina uudestan ja uudestan: tie Soomen suuruten key vain sen lasten uhravaisuden lepi.
KOPPELO (rykäisten): Pyydän täydellisesti yhtyä edellisen puhujan mielipiteesen.
ISABELLA: Pyydän naisena ja puolisona hiljaisuutta. — Uhrautuvaisuus voi olla hyvä, mutta se on miesten asia. Nainen kantaa kalliimman uhrin isänmaalleen, jos hän ylimalkaan ottaa miehen...
VADELMA: Ah! (Kallistuu kohti Koppeloa.)
ISABELLA: ... ja luopuu kansansa hyväksi alkuperäisestä viattomuudestaan.
KANSLIANEUVOS: Mutta rakkas Issabella! Minke muun hyveksi mees sitten luoppu siite?
ISABELLA: Hän tekee sen yksityisestä pyyteestä ja sydämensä pahasta aivoituksesta, jos hän ylimalkaan on koskaan ollut viaton, mikä viattomuus ei missään tapauksessa voi olla _naisen_ viattomuuteen verrattava.
KANSLIANEUVOS (itsepintaisesti): Pärisyntti on kuittenkin pärisyntti...
KOPPELO: Pyydän täydellisesti yhtyä edellisen puhujan mielipiteesen.
ISABELLA (äänensä korottaen): Pyydän ritarillisempaa käytöstapaa kokouksen miespuolisten jäsenten taholta. — (Uhkaavasti.) Onko tarkoituksenne loukata heikompaa sukupuolta?
KANSLIANEUVOS: Äi, Häran nimesse! (Etääntyy peljästyneenä. — Ovikello soi. _Janne Heimonheimo_ ryntää sisälle oikeanpuolisesta takaovesta, Susannan tarmokkaista estelyistä välittämättä. _Tommi_ kurkistelee heidän takanaan. Kaikki nousevat hämmästyneinä.)
HEIMONHEIMO: Jumalan kiitos! Vihdoinkin! — Anteeksi, hyvä herrasväki. Tällä kertaa minä en enää kysynyt lupaa.
ISABELLA (jääkylmästi): Ette. Se on juuri miesten tapaista. — Pyydän, poistukaa!
HEIMONHEIMO: Rouva kanslianeuvoksetar! Täytyyhän minun toki saada selittää...
KANSLIANEUVOS: Rakas hära duumari! Te kuule, te neke situatsioni. Makdolista kylle, te ole viaton...
ISABELLA (ankarasti): Kuinka? Sinä puolustat tuota miesriiviötä?
HEIMONHEIMO: Minä vannon.
KANSLIANEUVOS (taputtaa olalle häntä): Elkke vannoko! Sattuuhan sellaista. Eikke se nin koko mailma nein meesten kesken. Mutta vaimoveki pite hyvin pahana sen.
ISABELLA: Karl Napoleon! Perheesi kunnian vuoksi toivon, että osoitat ovelle tuon herran.
HEIMONHEIMO (rukoilevasti): Rouva kanslianeuvoksetar!
ISABELLA: Tuleeko siitä mitään? — Ellet sinä tee sitä, teen sen minä.
KANSLIANEUVOS: Rakkas Issabella! Ele nyt aina teke skandali!
HEIMONHEIMO (epätoivoisesti): Yksi sekunti!
ISABELLA: Susanna! Kutsu talonmies tänne!
KANSLIANEUVOS: Hen on anarkisti. Hen amppu browninkirevolin kanssa. — (Välittävästi.) Hära duumari...!
HEIMONHEIMO: _Saanko_ minä puheenvuoron?
ISABELLA: Taikka poliisi!
HEIMONHEIMO (tempaa tuohitorven seinältä): On kuoleman oma jokainen, joka koskee minuun.
SUSANNA: Jesus siunatkoon!
KANSLIANEUVOS: Pärkkele! Te teke hullu minu!
ISABELLA: Poliis! Poliis!
HEIMONHEIMO: Jos tarvitaan, kutsun itse hänet tänne. (Puhaltaa tuohitorveen. Naiset kirkaisevat kauhistuneina.)
TUULIKKI (syösten vasemmalta): Janne! Minä olen kuullut sinun äänesi. Minä en tahdo uskoa mitään pahaa sinusta...
HEIMONHEIMO: Armas Tuulikki! (Sulkee syliinsä hänet.)
ISABELLA: Hyvät naiset! — (Ylenkatseellisesti.) Täällä ei ole meidän paikkamme.
KANSLIANEUVOS: Eikke meiden. Rakkaus on suurin kaikista...
KOPPELO: Amen. (Isabella, rva Akkola, Sinisalo ja Kointähti menevät oikealle, kanslianeuvos, Hyypiö, Salkkunen ja Elohiiri vasemmalle taka-alalle. Koppelo ja Vadelma oikeanpuolisesta taka-ovesta. Myöskin Tommi on hävinnyt.)
Esirippu.
NELJÄS NÄYTÖS.
Kaikki muut ovat poistuneet näyttämöllä. _Tuulikki_ ja _Janne Heimonheimo_ istuvat oikealla kasviryhmän takana vilkkaasti keskustellen.
TUULIKKI: Sinä väität, että se ei ollut sinun takkisi siis?
HEIMONHEIMO: Kuten sanoin, Tommin takki se oli. — Muuten seisoo hän tuolla eteisessä...
TUULIKKI: Tommi? Miksi hän ei tule sisälle siis?
HEIMONHEIMO: Hän pelkää.
TUULIKKI: Sinun puolestasi?
HEIMONHEIMO: Ei, vaan omastaan, sillä sanoin hänelle, ettei asia muuten selviä kuin kertomalla juurtajaksain koko hänen osansa siinä.
TUULIKKI (epäilevästi): Ja te vaihdoitte muka takkejanne eilen puolipäivän aikaan?
HEIMONHEIMO: Kyllä. Hänen piti mennä illalla Ruotsalaiseen teatteriin henttunsa kanssa, tiedäthän tuon taiteilijattaren...
TUULIKKI: Kuinka? Hän ei ollutkaan kansan juhlassa siis?
HEIMONHEIMO: Mitä vielä! Teatterissa hän oli eikä hän voinut siellä pitkässä takissa esiintyä.
TUULIKKI (kuten edellä): Miksi ei?
HEIMONHEIMO: Gentlemanni käyttää sellaista vain aamupäivällä. — Hän sai siis minun lyhyen teatteritakkini, joka sopi kuin valettu hänelle...
TUULIKKI (kuten edellä): Ja sinä hänen pitkän takkinsa?
HEIMONHEIMO: Se jäi minun päälleni, kun leikillä koettelin sitä. Sekin sopi kuin valettu minulle...
TUULIKKI: Janne, katso nyt suoraan silmiin minua: eikö tuo ole sotajuoni, jonka te kaksi yhdessä, Tommi ja sinä, olette sepittäneet?
HEIMONHEIMO (loukkautuneena): Tuulikki! Etkö usko minuun? Luuletko, että istun tässä ja syötän hätävalheita sinulle?
TUULIKKI: En tiedä, asia tuntuu minusta kovin epäilyttävältä. Sinä ja Tommi, lyhyt takki ja pitkä takki...
HEIMONHEIMO: Se on vielä minun päälläni, näethän sen.
TUULIKKI (hitaasti): Näen tosin, että se on sama, joka sinulla oli eilen ylläsi...
HEIMONHEIMO: No niin! Ja se on Tommin! — (Hymyilee, tahtoo vetää syliinsä hänet.) Tottahan nyt on kaikki selvillä meidän välillämme.
TUULIKKI (torjuen): Ei! Ei vielä!
HEIMONHEIMO: Eikö?
TUULIKKI: Kaikki herrojen takit ovat yhdennäköisiä. Kuka takaa minulle, että se on juuri sama?
HEIMONHEIMO: Minä. Ja ellet minua usko, Tommi.
TUULIKKI: Hänkin voi valehdella. — (Itkuun purskahtaen.) Hyvä jumala! Minä en koskaan elämässäni saa enää selvyyttä tähän asiaan.
HEIMONHEIMO: Mutta Tuulikki! Sano minulle, mitä minun tulee tehdä saadakseni sinut vakuutetuksi!
TUULIKKI (tempautuen irti hänestä): En tiedä. Se tulee sinun itsesi keksiä. — Minä olen niin onneton, niin onneton.
(Poistuu itkien vasemmalle. Ovi sulkeutuu neuvottoman Janne Heimonheimon nenän edessä. — _Tommi_ pilkistää varovasti oikeanpuolisesta takaovesta.)
TOMMI: Janne — Janne, kuulehan!
HEIMONHEIMO (rientää häntä vastaan): Perhanan poika! — Asia ei näytä olevan enää autettavissa.
TOMMI: Sinun asiasi?
HEIMONHEIMO: Minun, luonnollisesti. Kuka puhuu sinusta? — Tuulikki ei enää usko minuun, äitisi on osoittanut ovelle minut...
TOMMI: Kuule! Eiköhän meidän olisi paras nyt livistää?
HEIMONHEIMO (pitäen kiinni häntä): Ei, munsööri. Meidän on saatava keinolla millä hyvänsä tämä asia selvitetyksi.
TOMMI: Epäilemättä se olisi parasta meille molemmille. Mutta täytyykö sen juuri nyt tapahtua?
HEIMONHEIMO: Milloin siis?
TOMMI: Pieni päivällinen voisi kenties virkistää meidän neropattejamme.
HEIMONHEIMO (häntä pidättäen): Verkasen poika! — Tahtoisit jättää yksin minut? Ja kuitenkin on syy sinun, kokonaan sinun!
TOMMI: Onhan tässä syytä meillä molemmilla. Mutta mennään pois nyt. Tullaan takaisin huomenna tai ylihuomenna.
HEIMONHEIMO: Silloin voi kaikki olla myöhäistä jo. — Ja tämän onnettomuuden takin minä tahdon heti riisua hartioiltani. Soh, takki pois!
TOMMI: Älähän nyt tässä! Joku voi tulla.
HEIMONHEIMO (raivoisasti): Minä _tahdon_ oman takkini, kuuletko sinä! — (Vetää väkisin takin hänen päältään, kiskaisee takin omilta hartioiltaan ja aikoo toiseen pukeutua. Pysähtyy äkkiä ja kirkaisee ilosta.) Hip, hip, hip hurraa!
TOMMI: Häh? Mitä? Mikä sinulle nyt tuli?
HEIMONHEIMO: Hurraa! Hurraa! Hurraa! (Hyppii ja tanssii keskellä lattiata paitahihasillaan Tommilta saamaansa takkia kädessä kieputtaen. _Susanna_ tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta.)
SUSANNA (lyöden kätensä yhteen): Jesus, minun vapahtajani! Tuomari on tullut hulluksi!
HEIMONHEIMO: Hurraa! Minä olen niin onnellinen! Minä olen pelastettu! Tram, tram, taratram, tatram... "Fru Susanna, Fru Susanna, alla hjärtan vann." (Tarttuu häneen ja pyörittää ympäri häntä. Susanna taistelee kauhistuneena itsensä irti hänestä.)
SUSANNA: Auttakaa! Hän on pirulta riivattu! Hän tappaa, hän tappaa minut! (Pois oikeanpuolisesta takaovesta.)
TOMMI: Janne! Selitähän toki!
HEIMONHEIMO: Etkö näe? Vaalea hiuskarva, samanlainen, joka on koko turmion aikaan saanut!
TOMMI (hämillään): Peijakas! Voisi uskoa, että tuolla taiteilijattarella on tekotukka. (Ojentaa kätensä ottaakseen pois hiuksen. Heimonheimo torjuu kiivaasti hänen yrityksensä.)
HEIMONHEIMO: Olethan oikea Turmiolan Tommi! — Etkö ymmärrä, että juuri se on meidät pelastava?
TOMMI: Sinut, tarkoitat?
HEIMONHEIMO: Luonnollisesti, minut. — (Ottaa hiuksen hyppystensä väliin.) Tässä se on! Tässä se on! Tästä riippuu koko onneni ja autuuteni!
TOMMI: Ja minun?
HEIMONHEIMO: Sinun täytyy sanoa olevasi kihloissa hänen kanssaan. — (Pukee takin päälleen.) Hurraa! Hurraa! — Ja nyt Tuulikin luo!
TOMMI: Hm.
HEIMONHEIMO: Joutuin! Joutuin! — Mitä viivyttelet?
TOMMI (syvämietteisenä): Kihloihin minä juuri ja juuri saattaisin mennä hänen kanssaan. Mutta naimisiin? Prr, pelkkä ajatuskin kammottaa minua.
HEIMONHEIMO: Saatpa luvan vaan. En näe mitään muuta keinoa. — Mutta joutuin! Tuulikki ei saa itkeä turhaan enää kyyneltäkään. (Vetää häntä kohti Tuulikin kamaria.)
TOMMI (tuomien): Isä voi tehdä minut perinnöttömäksi...
HEIMONHEIMO: Ja äitisi! — (Koomillisella juhlallisuudella.) Muista, mihin kaikkeen hän voi olla kykenevä, jos hän kuulee, että olet ollut kevytmielinen _heikomman_ sukupuolen suhteen!
TOMMI (pelästyneenä): Sht! Ei sanaakaan! — Minä olen jo kihloissa! Minä _olen_ jo naimisissa!
HEIMONHEIMO: Se käy nopeasti, näen minä.
TOMMI: Mennään. — Ma kuljen kohti kuolemaa... (Menevät vasemmalle. Susanna on edellisen aikana tullut oikeanpuolisesta takaovesta soittimineen ja virittänyt pelastusarmeijalaisten taistovirren.)
SUSANNA (laulaa):
"Laukaise, laukaise riviin vihollisen, luotisi syökse sinä joukkohon sen. Siten eespäin käy vain voitto-kulkuess' ain. Juonet turhat ne on saatanan. Halleluja!"
(_Rva Akkola_ ryntää oikealta. Hänen takanaan _Johannes Kointähti_, joka edelleen uskollisesti seuraa häntä.)
RVA AKKOLA (poissa suunniltaan): Musiikkia! Minä en kärsi mitään musiikkia! —
SUSANNA (laulaa):
"Viel' taivaan päärlyportit on sulle avoinna..."
RVA AKKOLA: Onneton ihminen! Minä kuvaan sinut uudessa kirjassani.
(_Kanslianeuvos, Hyypiö, Salkkunen ja Elohiiri_ tulevat vasemmanpuolisesta takaovesta, _Isabella_ ja _Sinisalo_ samaan aikaan oikealta.)
KANSLIANEUVOS: Mite teelle tappahtu?
RVA AKKOLA (lääpästyksissään): Hän! Tuo hurmahenki! — Johannes, anna kätesi minulle.
ISABELLA: Eikö Susanna muista, että minä olen kieltänyt Susannaa soittamasta muualla kuin keittiössä?
SUSANNA: Jesus! Rouva käy housuissa! (Rupeaa jälleen täyttä kurkkua loilottamaan.)
ISABELLA: Susanna!
SUSANNA: (laulaa):
"Urhokkaasti sotahan vasten valtaa saatanan joukko armeijan käy voittamaan..."
ISABELLA: Ellet olisi nainen, saisit nyt korvillesi. — Pois! (Ohjaa hänet eteiseen.)
KANSLIANEUVOS (kuuntelee Tuulikin ovella): Mine luule, ette kaikki key hyvin siellä. — (Hykertelee tyytyväisenä käsiään.) He uhratu.
ELOHIIRI: Luuleeko veli todellakin niin?
HYYPIÖ: He näyttävät siinä hyvän esimerkin kansallemme.
KANSLIANEUVOS: Ja kuittenkin minun tule seeli heite. — (Pyyhkii silmiään liikutettuna.) Mite heiste veele voissi tulla, jos he eivät uhratuisi?
ELOHIIRI: Veli tarkoittaa...?
KANSLIANEUVOS: Ajattelen Soomen tulevaisuus. Kaikki kansalliset laitokset meille on saattu aikkan yksityisten uhravaisuuden kautta: koulut, pankit, teatterit, liikeyritykset...
ELOHIIRI: Veli voisi lisätä vielä: suomalaiset sukunimet, jotka meiltä ovat vaatineet niin paljon sisällistä taistelua ja itsekieltäymystä.
KANSLIANEUVOS: Nin. Koko soomalaisuden liikke on vain uhravaisuden liikke. Mutta mine en voi este itteni ajatella myös yksilöt.
ELOHIIRI (pontevasti): Yksilöt kuolkoot, kansa eläköön! Snellman sanoo...
KANSLIANEUVOS: Mine ajattele kaikki ne ihmisraukkat, jotka nein on kanttanut issenmaalle elemense mehun ja yttimen. Mite kaikki he olissi voinut olla, jos he olissi vain oman parhan peelle ajatellut?
ELOHIIRI: Tjah! Siinä kysymys.
HYYPIÖ (vetäen otsansa syviin kurttuihin): Tuotapa en minäkään, häpeä sanoa, ole tullut tuumineeksi.
KANSLIANEUVOS: Mine ajattele: Mike voissi nyt Snellman olla, ellei hen olisi Kuoppion hauttatunut ja sielte henen härätyshuutto kautta maan kohottanut?
ELOHIIRI: Varmaan Ruotsin suurin filosofi.
KANSLIANEUVOS: Oikkein. — Mine ajattele: Mite voissi nyt olla Yrjö-Koskinen, ellei hen olisi jettenyt ajantiedolliset tutkimukset ja mennyt senattin?
ELOHIIRI: Suomen suurin historianprofessori, ole siitä vakuutettu!
KANSLIANEUVOS (innokkaasti): Oikken. — Mine ajattele: Mite voissi nyt olla Kansallispankin ja Kansallistiatterin ja Kansallisen Panttilainausliikkeen pärustajat, ellei he olisi uhranut omat yksityisset pyyttensä issenmaalliselle elementektevelle?
HYYPIÖ: Ne ovat vaarallisia ajatuksia, hyvä veli. Sillä mikäli näin päätäpahkaa ja ilman kirjallisia apulähteitä voin päättää, vivahtavat ne yksilölliseen maailmankatsomukseen.
KANSLIANEUVOS: Mine tiette, mine tiette. Mutta mine en saatta kuitenkan karkoitta ajatus mike voisi tulla minu tyter ja duumari Heimonheimo, ellei he nyt uhratuisi toinen toissellen ja armaan issenman alttarille.
HYYPIÖ: Ja me itse? Mitä eikö olisi myös meistä voinut tulla? (Pyyhkii liikutettuna silmiään.)
ELOHIIRI: Tiedän, että minusta olisi voinut tulla suuri taiteilija.
KANSLIANEUVOS: Oikkein. — Taitteilija, hen ei uhratu. Hen on itsekes. Kirjailija, hen ei myösken uhratu. Hen ajattele aina vain oma pieni itte.
HYYPIÖ (inholla): Minä puolestani en ole vielä koskaan alentunut niin syvälle, että olisin omaa itseäni ajatellut.
KANSLIANEUVOS: Ykte vehen kuin kukan meiste, hyve veli. — Mutta siksi me äi tarvis taitte ja kirjallisus. Me tarvis vain issenmallinen tiette, liikke-eleme ja ennen muuta politikka, joka ole ihmiskunnan ylevin tekteve maan peelle.
HYYPIÖ: Myöskin taide_laitoksia_ me tarvitsemme. Mutta emme yksityisiä taiteilijoita.
ELOHIIRI: Suurempi totuus ei ole vielä koskaan kaikunut yliopiston kateederista. Sillä laitos, hyvät herrat, se on jotakin pysyvätä, ijäistä ja muuttumatonta. Yksityinen taiteilija taasen kovin epävakainen, tilapäinen ja vähäpätöinen olento.
KANSLIANEUVOS: Siinepe se. Hen syntty sattumalta. Laitos, virkkakunta, issenmallinen liikkeyritys sen sijan äi koskan syntty sattumalta.
HYYPIÖ (filosofisesti): Eikä sitä tee myöskään kukaan kunnon tiedemies.
KANSLIANEUVOS: Äi. Äikke koko henen työ ole miken sattumuksen työ. Tiettemees, hen teke systemattinen työ. Taitteilija, hen keksi, henen pelekte peehen — tosin kylle, myös tiettemees keksi, myös henelle pelekte peehen jottakin, mutta se tappahtu kovin harvoin, kovin harvoin, hyvet härat ... (Jatkavat keskustelua. Senaattori Salkkunen, joka on joutunut syrjään siitä, katselee taustan taideteoksia. Rva Akkola menee ja lähestyy häntä. Kointähti ja Sinisalo, joita hän tällä välin on koettanut, toisiinsa tutustuttaa, jäävät ujostuneina kahden kasviryhmän taa.)
RVA AKKOLA (mielistelevällä kohteliaisuudella): Herra senaattori! Suvaitkaa ojentaa kätenne minulle.
SALKKUNEN: Mielelläni.
RVA AKKOLA; Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. — (Katsoo kauan liikutettuna silmiin häntä.) Tarkoitukseni oli tällä kertaa oikeastaan suositella teille erästä minulle hyvin rakasta ja läheistä henkilöä.
SALKKUNEN: Teidän miestänne?
RVA AKKOLA: Oh, mitä te ajattelette! On olemassa siteitä rakkaampia ja läheisempiä kuin ne, jotka yhteiskunta solmii...
SALKKUNEN (alentaa ääntään): Epäilemättä, hyvä rouva. Luottakaa kokonaan vaiteliaisuuteeni.
RVA AKKOLA: Sanoinhan, että ymmärtäisimme toisemme. — Nuori mies, kovin kyvykäs, nero suorastaan, olisi pelastettava nerojen tavallisesta kohtalosta kuolla nälkään ja kylmyyteen..
SALKKUNEN: Aivan oikein, hyvä rouva. Te puhutte miehelle, joka osaa oikein arvostaa tunteitanne.
RVA AKKOLA (liikutettuna): Herra senaattori!
SALKKUNEN: Hyvä rouva! — (Puristavat jälleen toistensa kättä ja katsovat kauan silmiin toisiaan.) No, ja millä alalla hänen neroutensa ilmenee?
RVA AKKOLA: Kaikilla. Taikka toisin sanoen: se riippuu kokonaan siitä paikasta tai virka-asemasta, jonka voimme taata hänelle.
SALKKUNEN: Kenelle Jumala antaa viran, hän antaa myös kyvyn. Se on myöskin minun vähäpätöinen mielipiteeni.
RVA AKKOLA: Mitä arvelisitte, jos tekisimme Kansallisteatterin johtajan hänestä?
SALKKUNEN (kuin itsekseen): Hm. Se ei olisi ehkä mahdotonta, sillä siihenhän ei vaadita mitään edellytyksiä. — Onko hän teatteri-ihminen?
RVA AKKOLA: Oi, kyllä! Hän ei rakasta mitään niinkuin teatteria. — Näytellyt hän on toistaiseksi vain minulle, mutta hän on kirjallinen, hän on taiteellinen mies...
SALKKUNEN: Hän kirjoittaa? Hän julkaisee teoksia?
RVA AKKOLA (lennokkaasti): Hänen koottujen teostensa painos kypsyy par'aikaa hänen sydämessään.
SALKKUNEN: Valtion kirjallisesta palkinnosta hän voi siis ainakin olla varma, samoin toivoakseni myös Kirjallisuuden Seuran palkinnosta, jolle otan ystäväni kanslianeuvoksen kautta häntä suositellakseni.
RVA AKKOLA: Oi, kiitos, herra senaattori, kiitos! Mutta se ei riitä hänelle. Hän aikoo pian naimisiin...
SALKKUNEN: Ah, hän nai...?
RVA AKKOLA: Tietysti, herra senaattori, tietysti. Hän tarvitsee kodin, hän kaipaa naisen lempeää kättä...
SALKKUNEN (merkitsevästi): Luulin, että hänellä oli jo sellainen. Te naitatte hänet?
RVA AKKOLA: Hänen oman sydämensä vapaan vaalin mukaan. Mutta hänellä täytyy olla joku virka, joku viheriä oksa, jolta hän visertää.
SALKKUNEN: Sen ymmärrän. Epäselväksi jää minullee ainoastaan...
RVA AKKOLA: Mikä? — Herra senaattori! Voimmehan me puhua suoraan. Ettehän te ole mikään tavallinen kylmä ja tunteeton virkakone.
SALKKUNEN (kumartaen): Toivon, ettei minua pidetä sellaisena. — Minä en vain ymmärrä sitä mielenkiintoa, mikä teillä, hyvä rouva, voi enää olla mieheen...
RVA AKKOLA: Te ette ymmärrä?
SALKKUNEN: ... mieheen, joka menee naimisiin, joka on ollut teidän rakastajanne...
RVA AKKOLA (kauhistuneena): Minun rakastajani!
SALKKUNEN: Taikka mielitiettynne, kuinka nyt mieluimmin tahdotte sitä nimittää. — Mitkä ovat teidän omat tulevaisuudensuunnitelmanne? Aiotteko jatkaa suhdettanne häneen?
RVA AKKOLA: Suhdettani!