Part 6
RVA AKKOLA: Aika on sen parantava. Uusi rakkaus on jälleen ensimmäisen murheesi kummun kukkasilla kaunistava. — (Nousten.) Johannes! Tule tänne! Istu hänen vierelleen!
TUULIKKI (säpsähtäen): Johannes? Kuka hän on? (Kointähti on edellisen aikana istunut kasviryhmän varjossa, selaillut pöydällä olevia albumeja, vilaissut aina välillä salavihkaa Tuulikkiin ja painanut vihdoin pään kätensä varaan uneksien. Nousee nyt neuvottomana.)
RVA AKKOLA: Ah, enkö ole vielä häntä sinulle esitellyt? — Johannes, Johannes Kointähti, sinun suuri, sinun armas ihailijasi.
TUULIKKI: Hän? Ja hän on istunut koko ajan siellä? Ja hän on kuullut kaikki? — Täti! Näin sinun ei olisi pitänyt minua kohtaan menetellä. (Kääntyy pois, on jälleen itkuun purskahtamaisillaan.)
RVA AKKOLA (rauhoittaen): Oh, ei hän ole kuullut mitään. Hän on uneksinut. — Rakas Tuulikki, sinä et vielä tunne häntä. Hän elää vain omissa kauneusmaailmoissaan.
TUULIKKI: Voi olla. Mutta kuitenkin...
RVA AKKOLA: Hän runoilee. Hän tekee sonetteja. — Sinähän pidät niin paljon runoista, Tuulikki?
TUULIKKI: Kyllä.
RVA AKKOLA: Sinä kuulet, Johannes. Hän pitää jo nyt paljon sinusta. — Ojentakaa kätenne toisillenne. Teidän pitää tulla ystäviksi, hyviksi ystäviksi...
TUULIKKI (kainosti): Täti! (Ojentaa kätensä punehtuen.)
RVA AKKOLA: Ikuisiksi ystäviksi. — Kas niin! Katsokaa toisianne syvälle silmiin, pitäkää kauan kädestä kiinni toisianne. — (Kyyneltyvin silmin.) Te nuoret! Te kevät-esikot!
TUULIKKI: Minä pidän paljon hyvistä runoista. Mutta itse harrastan minä enempi kuvaamataiteita.
RVA AKKOLA: Hänkin harrastaa niitä. Hän piirtää. Hän maalaa. Hän pakottaa kupariin.
TUULIKKI (mielenkiinnolla): Niinkö? Minä puolestani harjoitan nahkaplastiikkaa.
RVA AKKOLA: Ah! Juuri se on jo kauan ollut hänenkin salainen intohimonsa. — Kuuletko, Johannes? Hän harjoittaa nahkaplastiikkaa!
TUULIKKI: Niin. Mutta enimmän minä kuitenkin pidän musiikista.
RVA AKKOLA (innostuksella): Musiikista? — Kuuletko, Johannes? Tuulikki pitää musiikista! Mikä onni! Kuinka te kaksi sovitte hyvin toisillenne!
TUULIKKI: Pitääkö herra Kointähti myös musiikista?
RVA AKKOLA: Se on hänen sielunsa, se on hänen elämänsä! Hän soittaa, hän laulaa, hän säveltää.
TUULIKKI: Säveltääkö hän? — Täti sanoi äsken, että hän oli runoilija.
RVA AKKOLA: Hän on kaikkea. Mikään inhimillinen ei ole vieras hänelle. — Ja hänestä tulee Suomen suurmies! Mutta hän kaipaa pehmeää, valkoista naiskättä, joka voi ohjata ja taluttaa hänet kunnian kukkuloille.
TUULIKKI (viitaten sohvapöydän ääreen): Ettekö istuisi?
RVA AKKOLA: Johannes! Kuuletko? Hän pyytää istumaan sinua vierelleen. — (Istuttaa heidät molemmat sohvaan.) Ja minä kaadan kahvia teille. — Kas noin! Nyt te istutte kuin omassa kodissanne.
TUULIKKI: Eikö täti istuisi tänne? (Aikoo jättää paikkansa hänelle.)
RVA AKKOLA: Sinne? Ei, ei. — Tänne matolle minä voin istua. Katsoa kaukaa ja ihailla teidän iloista seurusteluanne. (Istuu matolle kukkaisryhmän luo. Vaitiolo.)
TUULIKKI: Herra Kointähti tahtoo ehkä lisää leipää? (Tarjoaa kahvileipää hänelle.)
RVA AKKOLA (uneksien): Teitä kahta! Kahta harhailevaa sielua elämän erämaassa, jotka olette toisenne löytäneet. — (Vaitiolo.) Johannes, ojenna kannel minulle! Tahdon soittaa sydämeni laulun teille.
TUULIKKI: Täti on liian hyvä. (Kointähti tekee työtä käskettyä.)
RVA AKKOLA: Kiitos. — (Ojentaa kätensä hänelle, katsoo häntä silmiin kauan ja merkitsevästi.) Mene hänen luokseen! Sydämesi morsian istuu ikävässä ja odottaa sinua. — (Kointähti menee entiselle paikalleen Tuulikin viereen.) Tuulikki, anna kätesi hänelle...
TUULIKKI (arasti): En tiedä, onko se oikein sopivaa.
RVA AKKOLA: Kyllä, kun tätisi sallii sen. — Kas niin! — (Vaitiolo.) Sulkekaa silmänne! Suomen multa tuoksuu, Suomen soitto helisee. (Soittaa. Tuulikki ja Kointähti istuvat käsikkäin, mutta muuten sangen kaukana toisistaan, kumpikin kovin vaivautuneina ja ujostuneina. — _Isabella_ tulee oikeanpuolisesta takaovesta.)
ISABELLA: Mitä tämä merkitsee?
TUULIKKI (vetää kätensä pois): Äiti!
RVA AKKOLA: Isabella, älä häiritse heitä! He rakastavat toisiaan, he ovat kihloissa.
ISABELLA: Kihloissa! Oletko tullut hulluksi, Tiila? — (Menee ja pudistaa häntä.) Nouse hetipaikalla ylös! Minä vaadin selitystä tästä kohtauksesta.
RVA AKKOLA: Ystäväni, sinä käytät aina niin karkeata puhetapaa. — (Panee pois kanteleen ja nousee.) Etkö voi vähemmällä ymmärtää? — Me olimme niin kaukana todellisuudesta.
ISABELLA: Sen ymmärrän. Mutta se ei ole mikään selitys. — (Rva Akkola aikoo puhua.) Eikä minulla sitäpaitsi ole aikaa kuunnella sinun selityksiäsi. Naisliiton johtokunta kokoontuu täällä tuossa tuokiossa...
RVA AKKOLA: Naisliiton? — Minäkin kuulun siihen. Mutta minä en ole saanut mitään tietoa kokouksesta.
ISABELLA: Tulen juuri kotoasi, johon olen jättänyt sanan siitä. — Liiton puheenjohtajana tahdon lojaalisesti kuulustaa teidän mielipidettänne, ennen kuin teen lopullisen päätöksen Tuulikin kihlauksesta.
TUULIKKI: Kuinka? Päätetäänkö täällä minun kihlauksestani?
ISABELLA (ankarasti): Luonnollisesti. Ethän toki uskone, että sinä yksin voisit solmia ja purkaa sydämesi asioita? — Asia koskee koko naissukukuntaa.
RVA AKKOLA: Mutta hänhän on jo kihloissa. Enkö sanonut sinulle? Johannes, Johannes Kointähti on oleva hänen autuutensa.
TUULIKKI: Täti!
ISABELLA (ylenkatseellisesti): Tuoko? — Kukin asia on kerrallaan ratkaistava, ja minä puhun hänen _oikeasta_ kihlauksestaan, kihlauksesta tuomari Heimonheimon kanssa.
TUULIKKI: Se asia on selvillä jo. Se on purettu.
ISABELLA: Hiljaa! Sinä et tiedä mitään. Etkä ymmärrä mitään. — Mene huoneeseesi!
TUULIKKI (nuhtelevasti): Äiti!
ISABELLA: Kiitä jumalaasi, että sinulla on äiti, joka sekä voi että tahtoo toimia sinun puolestasi. Mene! — (Tuulikki menee.) Ja tuota nuorta herraa me emme myöskään tarvitse täällä.
RVA AKKOLA: Oh, anna hänen olla! Näethän, että loukkaat häntä. Eihän hän ole mikään herra, hän on lapsi, hän on melkein kuin nainen vielä.
ISABELLA (uhkaavasti): Mutta hänestä voi vielä tulla mies.
RVA AKKOLA: Mitä vielä! Ei hänestä koskaan miestä tule — sellaista miestä tarkoitan, jota sinä pelkäät. Hän on niin hieno, hän on niin tunteellinen...
ISABELLA: Suoraan sanoen: puolimiehetkin, kaikki, joissa on vain murto-osakin miestä, ovat mielestäni enemmän tai vähemmän vihattavia.
RVA AKKOLA: Hänen suhteensa sinä erehdyt kokonaan. Hän on melkein kuin minun oma mieheni...
ISABELLA (hymyillen): Hänet sinä olet todellakin mallikelpoisesti kesyttänyt. — (Tullen taas vakavaksi.) Palvelukset, joita omalla olennollasi olet tehnyt Suomen naisasialle, ovat suuret, hyvin suuret.
RVA AKKOLA: Kuinka olen kiitollinen tuosta tunnustuksestasi! — (Syöksyy hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee häntä.) Me kaksi ymmärrämme täydellisesti toisemme.
ISABELLA: Me kaksi kyllä. Mutta tuo kolmas...
RVA AKKOLA: Hän on niin kiltti. Luota minuun! Hän ei ole häiritsevä meidän kokoustamme.
ISABELLA (vilkaisten vielä kerran Kointähteen): Olkoon menneeksi! Hän näyttää todellakin sangen vaarattomalta. — Mutta ennen kokouksen alkua tahdon näyttää sinulle uuden housuhameeni...
RVA AKKOLA: Housuhameen! — (Haaveellisesti.) Johannes, kuuletko, hänellä on housuhame!
ISABELLA: Olen päättänyt siinä tänäpäivänä teille ensi kerran esiintyä.
RVA AKKOLA (innostuneena): Kuinka ihanaa!
ISABELLA: Menkäämme! — Luonnollisesti se on vain pikkuseikka naisvapautuksen vaivaloisella polulla, mutta sen vertauskuvallinen merkitys voi kuitenkin olla arvaamaton.
RVA AKKOLA: Tietysti, rakas Isabella, tietysti. — Tule, Johannes! Me saamme nähdä hänen housuhameensa!
(Kaikki pois oikealle.)
Esirippu.
KOLMAS NÄYTÖS.
Kanslianeuvos _Puntarpää_ tulee oikeanpuolisesta takaovesta. Hänen jäljessään _Professori Hyypiö, Senaattori Salkkunen ja Parooni Elohiiri_.
KANSLIANEUVOS: Hyve, ette tappasin teidet, rakkat ysteveni. Te tiette jo, mitä omituista minu ortten alla on tappahtunut.
ELOHIIRI: Sen pahempi, rakas veli. Me tiedämme sen.
KANSLIANEUVOS: Nyt tahdo mine kysy teilte: mite sano poolue, mite sano yliopisto ja korkkea hallitus siite?
HYYPIÖ (huolestuneena): Asia on todellakin vakava, hyvä veli. Ja voin vakuuttaa, että se akateemisissa piireissä, jo veljen virka-arvonkin takia, on herättänyt mitä kiusallisinta huomiota.
KANSLIANEUVOS: Voin ymmärtte, voin ymmärtte. Ottotyttereni tosin äi ole ylioppilas, vaan kuittenkin se todista huono hänkki nuorisossa. — Ja esivaltta?
SALKKUNEN: Mitä Hänen Majesteettinsa neuvon-antajiin tulee, oli asia meillä virkaveljien kesken kyseenalaisena juuri tänään aamupäivällä, ja me tulimme siihen yksimieliseen päätökseen, että veljen olisi maan edun ja yhteisen hyvän takia otettava harkitakseen, missä määrin olisi syytä ryhtyä toimenpiteisiin...
KANSLIANEUVOS: Mine harkitte. Minu on syyte. Mutta mine en voi rykdy toimenpiteisiin. Mine en ole miken auktoriteetti naimiskaupan alalla. — Ja poolue?
ELOHIIRI (vilkkaasti): Puolueen kannalta asia on aivan selvä. Skandaali on vältettävä, kihlaus jälleen solmittava. Snellman sanoo...
KANSLIANEUVOS: Kaikki kunnia hänen valttioviisalle toiminnalleen, mutta emmekö voisi nyt tesse jette henet. Mikä on veljen oma meelipitemys?
ELOHIIRI: Se on nopeasti selitetty. Ellei nuori pari sovi hyvällä, on heidät pakotettava siihen pahalla. _Tertium non datur_: ei ole mitään kolmatta mahdollisuutta olemassa.
KANSLIANEUVOS: Hyve veli hakka aina miekan kanssa gordilainen solmu. — (Ovikello soi.) Mutta meite heiriten teelle. Menemme minu hoonesen. (Ovat seisoneet keskilattialla, aikovat mennä vasemmanpuolisesta takaovesta. Samalla tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta _Hilja Vadelma_, Susannan ohjaamana.)
SUSANNA: Rouva on huoneessaan. (Menee.)
VADELMA: Anteeksi, hyvät herrat. — (Yleinen tervehtiminen.) Anteeksi, herra kanslianeuvos! Nimeni on Vadelma, neiti, Hilja Vadelma. Tulen Valkonauhan puolesta...
KANSLIANEUVOS: "Valkkonauha"? Se ole joku raittiuden liitto?
VADELMA: Eipä suinkaan, herra kanslianeuvos, vaan siveyden liitto langenneita naisia varten.
KANSLIANEUVOS (hiukan peräytyen): Te kuulu siihen? Te myös langetutettu nainen?
VADELMA: Minä _toimin_ langenneiden naisten hyväksi. Minä vaikutan kansan keskuudessa.
KANSLIANEUVOS: Te rakasta kansa? Te uhratu? Mine ymmertte. — (Ojentaa kätensä hänelle.) Se ole kaunis asja, näitti Valimo.
VADELMA: Vadelma, pyydän.
KANSLIANEUVOS: Antteksi. Mille mine voin olla alammainen teille?
VADELMA: Kysymys on teidän tyttärestänne, oikeammin teidän ottotyttärestänne...
KANSLIANEUVOS: Nin, mitä heneste?
VADELMA: Tietoomme on tullut, että hän viime aikoina olisi joutunut ikäänkuin harhateille. Onhan se totta, herra kanslianeuvos?
KANSLIANEUVOS: Tjah, tavallan, se on hyvinkin totta. Hen äi rakasta kanssa. Hen ei uhratu, hen äi vaikutta langetettujen naisten etten. (Ovikello soi. Tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta _Hellä Sinisalo_, Susannan ohjaamana, jääden oikealle taka-alalle. Kukaan ei huomaa häntä.)
SUSANNA: Rouva on huoneessaan. (Menee.)
VADELMA (juhlallisesti): Hän on itse langennut nainen, herra kanslianeuvos.
SINISALO: Anteeksi...
KANSLIANEUVOS: Tavallaan, epeilemette. Riippu siitte, kuinkka korkkealle asetta ihanne.
VADELMA: Ihanne on asetettava Jumalan valta-istuimen läheisyyteen. Ja juuri siksi me tulemme tarjoomaan hänelle rauhallista tyyssijaa, lujan, lempeän ja jumalaapelkääväisen katsannon alla.
KANSLIANEUVOS (hämmästyneenä): Tyyssija? Henelle?
VADELMA: Me ymmärrämme varsin hyvin, ettei herra kanslianeuvos jo perheensä kunniankaan vuoksi voi pitää häntä kauemmin kattonsa alla.
KANSLIANEUVOS: Enkkö? — Te tarkoitta?
VADELMA: Tarkoitan ainoastaan hänen parastaan. — Ja siksi, ettei hän joutuisi kadulle ja lankeaisi kukaties vielä suurempaan kurjuuteen...
KANSLIANEUVOS: Hen on kadulta, hen on kurjudesta, se on totta. Mutta nyt henelle on katto, hyve näitti Sudelma...
SINISALO (aina yhtä arasti): Anteeksi...
VADELMA: Vadelma, pyydän. — Teidän on myös muistettava, herra kanslianeuvos, että olette suuressa edesvastuussa hänestä ja hänen kuolemattomasta sielustaan.
KANSLIANEUVOS: Mine muista. Mine vasta henet. Mite te takdo? — Henen sjeelu Härra hoittakon!
VADELMA: Tahdon ainoastaan, että herra kanslianeuvos ottaisi huomioon eräitä näkökohtia...
KANSLIANEUVOS (nyt jo aivan tulistuneena): Mite pärkkele mine otta hoomion, jos äi nekökokta! — Henen kasvattaminen saatta olla laiminlyötty...
VADELMA: Siinäpä se, herra kanslianeuvos. Teillä ei ole aikaa siihen, eikä se myöskään sovi teille. Me sitävastoin...
KANSLIANEUVOS: Sovi? Te puhu soppivaisus? Mine sano, te tule tuikki soppimattoman äkdotuksen kanssa...
SINISALO: Anteeksi...
VADELMA: Herra kanslianeuvos! Teemme sen parhaassa tarkoituksessa.
KANSLIANEUVOS (polkien jalkaansa): Mine antta palttu, mine antta potkupallo teiden tarkkoitus! — Kuinkka? Te takdo sulkke minu tyter pinhuusi...?
VADELMA: Herra kanslianeuvos...
KANSLIANEUVOS: Te ole heppemetön ihminen! Te blameera minu pärhe, te skandaliseera kokko minu sukukuntta.
VADELMA: Pyydän herra kanslianeuvosta muistamaan...
KANSLIANEUVOS: Mine muista. Mine muista kaikki, mite mine takdo! Mine en ole veele mike vanhuden höpperö.
VADELMA (loukkautuneena): Jos te ymmärrätte näin väärin minut, herra kanslianeuvos...
KANSLIANEUVOS: Mine ymmertte oikken! Luuleko te hullu minu? — Kuka te ole? Kuinkka te uskalta? Mite te teke teelle, näitti Sulitelma?
VADELMA: Vadelma, pyydän. — Siinä tapauksessa minulla todellakaan ei ole täällä mitään tekemistä.
KANSLIANEUVOS (jyrkästi): Ai! Menkke pois! Menkke sinne, misse pippuri ja inkiveeri kasva.
VADELMA: Minä menen. Mutta minä tulen takaisin, niin totta kuin Jumala on teidän kovan sydämenne pehmittävä.
KANSLIANEUVOS: Menkke! Elkke tulko! — Te kiihoitta, te tulistutta minu... (Tahtoo omin korkein käsin ohjata hänet ulos. Hyypiö, Salkkunen ja Elohiiri, jotka sillä aikaa ovat seisoneet vasemmalla, osaksi jutellen keskenään, osaksi seuraten edellistä kohtausta, pidättävät häntä.)
VADELMA: Ah! (Horjahtaa. Ovikello on soinut, _Efraim Koppelo_ Susannan saattamana ovelle ilmestynyt. Hellä Sinisalo edelleenkin arkana ja pelokkaan toisessa ovipielessä.)
KOPPELO: Hyvä neiti! — (Susannalle.) Vettä! (Tukee Vadelmaa, joka kaatuu taagäin hänen syliinsä. Hellä Sinisalo ottaa säikähtyneenä askeleen eteenpäin.)
KANSLIANEUVOS (Koppeloa osoittaen): No, nyt tule tukthuusi!
SINISALO: Anteeksi, herra kanslianeuvos...
KANSLIANEUVOS (tuimasti): No, kuka te ole? Mite te takdo? — Ah, anteeksi, onhan se näitti Sinisalo! (Tervehtii kohteliaasti.)
SINISALO: Tahdoin ainoastaan pyytää, etteivät herrat antaisi häiritä itseään...
KANSLIANEUVOS: Emme suinkkan, emme suinkkan. — Te etsi Isabella?
SINISALO: Olen juuri menossa hänen huoneesensa. — Anteeksi... (Pujahtaa ujostuneena oikealle.)
KANSLIANEUVOS (katsoo hänen jälkeensä): Kovin blyygi fruntimmeri. — (Kääntyen Vadelmaan päin, jonka Koppelo sillä aikaa on saattanut istumaan.) Ja tuo toinen tuikki frekki! — No, kuoleko hen?
KOPPELO: Hän aukaisee juuri silmänsä, — (Susanna on tuonut vettä hänelle.) Voitteko paremmin?
VADELMA: Kiitos, pastori. — (Tarttuu innokkaasti hänen käteensä.) Pelastajani! — (Osoittaa kanslianeuvosta.) Mutta sanokaa tuolle miehelle, joka tahtoi tappaa minut...
KANSLIANEUVOS: Kuulkka, kuulkka peelle! Nyt hen syytte minua hängen rikoksesta.
VADELMA (nousten): Sanokaa hänelle, että minä en kuitenkaan poistu hänen talostaan, ennen kuin olen kuullut hänen vaimonsa mielipiteen asiasta.
KANSLIANEUVOS: Mike nainen!
VADELMA: Pyydän, herra pastori, ojentakaa käsivartenne minulle ja saattakaa minut rouvan huoneesen. Sillä siellä tämän talon ohjat ovat.
KANSLIANEUVOS (kääntyen herrojen puoleen): Mike temperamentti! — (Vadelmalle.) Menkke siis sinne! Te teke minu _rosenrasande_, näitti Vatupassi.
VADELMA: Vadelma, pyydän. — Sulkeudun suosioonne, hyvät herrat. (Poistuu Koppelon saattamana oikealle. Kanslianeuvos vaipua istumaan lääpästyneenä.)
KANSLIANEUVOS: Te neke, hyvät härat. Äi mike järjestys, äi mike auktoriteetti ene. — (Pitäen päästään.) Maailma on mullin mallin, Europpa ylesalaisin.
HYYPIÖ: Ymmärrän täydellisesti veljen prekäärin situatsionin.
KANSLIANEUVOS (ojentaa kätensä hänelle): Eikkö totta? Minu situatsioni on kärrassan kamala. — (Ojentaa toisen kätensä Elohiirelle.) Hyvet ystevet! Koettaka ymmertte...
ELOHIIRI: Juuri murheessa ja vastoinkäymisessä tunnetaan miehen karaktääri. Snellman sanoo...
KANSLIANEUVOS: Ninm nin, hyve, ette hen sano. — (Salkkuselle.) Ja sine? Sine et sano mitten, velikultta?
SALKKUNEN (syvämietteisenä): Ajattelen juuri, olisiko ehkä syytä ottaa harkitakseen, missä määrin olisi tarpeenvaatimaa...
KANSLIANEUVOS: Hyve, hyve. Mutta etkö voissi temen ankkaran asioittentilan edesse kärrän jette tuo kuriaalikeeli?
SALKKUNEN: ... missä määrin olisi tarpeen vaatimaa, sanon, kun ja koska meitä täällä alituisesti hairitään, asettaa keskustelun alaiseksi siirtyminen veljen huoneesen.
KANSLIANEUVOS (ojentaa kätensä hänelle): Oikken! — Mine mene vain ensin ja antta kesky palkkapiiale, etten otta vastan nin kerpesteken. — (Menee taustaan, törmää yhteen pastori Koppelon kanssa, joka syöksyy päistikkaa oikealta.) Ai, antteksi!
KOPPELO: Herra kanslianeuvos!
KANSLIANEUVOS: Jaa, hyve peive, hyve peive, hära pastori. Emmehen ole veele edes oikken tervehtänyt toinen toissen. (Puristaa hänen kättään sydämellisesti.)
KOPPELO: Hyvää päivää...
KANSLIANEUVOS: Te neke: teelle on hiukan levotontta. Mutta mille mine voi palvella hära pastori?
KOPPELO: Tulen oikeastaan sen suuren onnettomuuden johdosta...
KANSLIANEUVOS (raapaisten korvallistaan): Nin, hen purkka kihlaus. Mine arvan. Te takdo korrektsionianstaltti henet?
KOPPELO: Tarkoitukseni oli kääntää tämä onnettomuus teidän ja teidän kanssa-ihmistenne siunaukseksi. — (Osoittaa oikealle.) Mutta sen jälkeen, mitä olen nähnyt tuolla toisessa huoneessa, tohtinen tuskin toivoa...
KANSLIANEUVOS: Nin? Mite sielle tappahtu?
KOPPELO: Herra kanslianeuvos! Minä luulin tulevani kristilliseen kotiin, mutta minä huomaan joutuneeni paikkaan, missä ... taikka toisin sanoen, jossa...
KANSLIANEUVOS: Puhukka! Puhukka aivan pelvotta, hära pastori!
KOPPELO (rykäisten): Siis teidän luvallanne, herra kanslianeuvos! — Hyvät herrat! Rakkaat sanankuulijani! Te tiedätte, että minä jo varhaisesta nuoruudestani, kansan parasta harrastaen, sen kansan, jota tulee vasta oikein tuntemaan vankilan hiljaisissa komeroissa, olen viime vuosina erikoisesti uhrautunut...
KANSLIANEUVOS: Mine tiette. Te rakasta kansa, te uhratu. Mutta mine en kesite, mike logikallinen ykteys...
KOPPELO: ... olen viime vuosina erikoisesti uhrautunut "Kristillisen työväen" asialle. Mutta tänä aikana, jolloin ruumiit lähtevät haudoistaan ja epäsiveellinen kirjallisuus katkaisee kääriliinansa, tänä aikana, sanon, jolloin tiede näyttää häpynsä ja taide alastomuutensa...
KANSLIANEUVOS: Sht! Sht! — (Osoittaa oikealle.) Sielle on vaimoveki.
KOPPELO (antamatta häiritä itseään): ... tänä aikana, sanon, jolloin ihmis-intohimot riehuvat hurjemmin kuin on Rooman ja Greekin pakanallisen mädätyksen ajoilta asti tapahtunut, jolloin Antikristus nousee ja Baabelin portto istuu kunnian kukkulalla...
KANSLIANEUVOS: Kaikki, mite te sano, on totinen totuus. Mutta eikkö hära pastori voissi puhu hiljempi eeni?
KOPPELO: ... tänä aikana, sanon, jolloin Herran temppelit seisovat tyhjinä, mutta Perkeleen temppelit, teatterit, konsertit ja kaikkinaiset varieteet, kihisevät täynnä hänen laulavia, tanssivia ja mässääviä palvelijoitaan, jolloin maa ei riitä enää ihmisten synneille, vaan he astuvat ilmalaivoihin ja aeronautteihin...
KANSLIANEUVOS: Oikken, aivan oikken, hära pastori. Mine poolestani ole myös automobillien ankkara vastustaja, jo niiden kiirellisyden tekden, sille se sotti vasten koko Soomen kanssan peräsynttyinen luonnonlaattu.
KOPPELO (jylisevällä äänellä): ... tänä aikana on luonnollista, että keksitään myös se kauhistus Jumalalle ja iljetys ihmisille, jota _housuhameeksi_ sanotaan. Hyvät herrat! Sillä mitä on housuhame? Eikö se ole epäsikiö miehestä ja naisesta, sukurutsa Herran hengestä ja Saatanan salavuoteudesta...?
KANSLIANEUVOS: Hilja, hilja, hyve pastori! Mine pelkke, te härättä kuollet haudoistan.
KOPPELO: Herra kanslianeuvos! Sen kauhistuksen minä olen nähnyt teidän talossanne, tässä talossa, jossa olisin sen kaikkein viimeksi uskonut näkeväni.
KANSLIANEUVOS: Kuinkka? Olissiko minu vaimo, Issabella...?
KOPPELO (musertavalla äänellä): Myöskin kuningas Ahabilla oli vaimo, mutta koirat repelivät hänet kuoliaaksi. — Herra kanslianeuvos! Nähdessäni teidän vihityn vaimonne kantavan tuota vaatekappaletta, jonka nimeäkin jo kristityn kieli säikkyy lausumasta, minä en ihmetellyt enää ajan hurjuutta ja tapojen turmelusta: minä surkuttelin. Minä surkuttelin teitä, herra kanslianeuvos...
KANSLIANEUVOS: Hära Jumala! Hära Jumala! Te puhu nin kaunisti, ette minunkin paatutettu syden ailakta. (Pyyhkii kyyneleitään.)
KOPPELO: Minä surkuttelin häntä, jonka pääksi Jumala on teidät asettanut, minä surkuttelin heitä, jotka seisoivat tuon tuskallisen ja ennenkuulumattoman tapauksen todistajina. Myöskin teitä minä surkuttelin, hyvät herrat, jotka itse olette kristillisen aviosäädyn jäseniä ja joita sama onnettomuus voi kohdata kuin varas yöllä tai pitkäisen tuli, joka idästä leimahtaa. — (Myöskin Hyypiö, Salkkunen ja Elohiiri näyttävät varsin vakavilta ja liikutetuilta.) Mutta enin surkuttelin minä niitä äitejä, jotka vielä siveydessä synnyttävät, ja viattomia lapsia, jotka Jumalan tahdosta ovat pakotetut tämän murheen, piinan ja kadotuksen laakson läpi vaeltamaan.
KANSLIANEUVOS: Te puhu nektar ja ambrosia. Kullankukkanen istu teiden huulen peelle. — Sallika minu syleille teitte!
KOPPELO (itsekin liikutettuna): Herra kanslianeuvos! (Syleilevät. Myöskin muut herrat kiittävät Koppeloa. Oikealta taka-alalta laulua ja soitonrämpytystä.)
SUSANNA (laulaa):
Kyll' vanha vainojamme on julma, voimakas, vaan juoniansa pelkää ei ristin sotilas, kas, veren, tulen kautta maailma voitetaan...
KOPPELO: Mitä se on? Joku vähämielinen?
KANSLIANEUVOS: Antteksi. Hen on hyve piikka, mutta henen valtakuntta äi ole teste mailmasta. — (Menee taustaan ja palajaa heti. Laulu lakkaa.) Istuka, hära pastori, istuka! Ettehän seisso nyt saarnastoolissa.
KOPPELO: Kiitän, mutta minulla ei ole aikaa.
KANSLIANEUVOS: Nin, se ole totta, teille oli jokku asja.
KOPPELO (jälleen saarnanuotilla): Herra kanslianeuvos! Ajattelin, että tämä kova koettelemus, jonka Herra kaikkihyvyydessään on teille lähettänyt...
KANSLIANEUVOS: Housuhame?
KOPPELO: Tarkoitan tyttärenne onnettomuutta ... olisi kenties voinut olla omiaan muokkaamaan teidän sydämessänne sopivan maaperän...
KANSLIANEUVOS (kuivasti): Jaa, kiitos, hära pastori, kiitos. Te muokka maapere, te kyntte Häran peltto. — (Ojentaa kätensä hänelle.) Olikko jotakin muutta?
KOPPELO: Kyllä. Eräs lista. (Kaivaa sen taskustaan ja ojentaa kanslianeuvokselle.)
KANSLIANEUVOS (kulmakarvojaan kohottaen): Lista?
KOPPELO: Erästä puolueemme hyväätekeväistä tarkoitusta varten, taikka tarkemmin sanoen, avustuksesta erään turvakodin hyväksi, jonka hoitajatar on neiti Hilja Vadelma...
KANSLIANEUVOS: Hen? Näitti Hattelma? — (Ojentaa listan takaisin.) Mine äi märkitte.
KOPPELO: Kuinka?
KANSLIANEUVOS: Hen on kiihoittanut minu pulssi nein aamupeivelle. Hen on tehnyt ikivamma minulle. — (Päättäväisesti.) Äi, mine äi kirjotta...
KOPPELO: Herra kanslianeuvos! Minä toivoin kuitenkin...
KANSLIANEUVOS (kiinteästi): Äi! Mine seisso kuin muuripessi siine. — Hen on heppemetön, hen on hirmullinen fruntimmeri...
KOPPELO: Pyydän huomauttaa herra kanslianeuvokselle, että herra kanslianeuvos puhuu tulevasta puolisostani...
KANSLIANEUVOS (ponnahtaen): Äi! Onkko se makdolinen?
KOPPELO: Kyllä. Asia on tosin vielä salainen, mutta katsoin kuitenkin velvollisuudekseni...
KANSLIANEUVOS: Jaa, luonnollisesti, jaa, luonnollisesti. — (Voiden tuskin tointua hämmästyksestään.) Velvoitus ennen kaikki. — (Ikäänkuin ei olisi vieläkään oikein omiin korviinsa uskonut.) Te rakasta, te kaksi? Te aikko naimiaissin?