Part 5
MATTI: Perisuomalainen. Mutta mistä rouva on saanut tuota ainetta?
RVA AKKOLA: Arvatkaa!
MATTI: Minä en uskalla todellakaan...
RVA AKKOLA (voitollisesti): Maalta, kaukaa, oman kotipeltoni pientareelta.
MATTI: Pellosta se oli otettu. Sen minäkin heti huomasin. (Pyyhkii salassa sormiaan.)
RVA AKKOLA: Te huomasitte? Te huomasitte heti todellakin? — (Tarttuu hänen käteensä ihastuneena.) Te saatte sitä. Te saatte sitä kuinka paljon tahansa...
MATTI (hätääntyneenä): Hyvä rouva...
RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää kieltäkö! Minä näen, että te tahdotte sitä. Minä näen, että teidän sydämenne palaa siihen.
MATTI: Rakastan liian paljon sitä, että tahtoisin teiltä ryöstää hiukkastakaan.
RVA AKKOLA: Mitä vielä! Minulla on kotona koko kirstullinen. (Rennelle, joka edellisen aikana on uteliaana lähestynyt.) Tekin tahdotte?
RENNE (peräytyen): Minä? En Herran nimessä...
RVA AKKOLA: Kyllä. Te tahdotte, te saatte sitä. Silloin vasta tunnette tekin olevanne todellinen kansanmielinen.
RENNE: Kansan vuoksi en tietysti tahdo kieltäytyä...
RVA AKKOLA. Juuri kansan vuoksi on se mielestäni aivan välttämätöntä. — (Surumielisesti.) Kansa raukka! Se on vielä kokonaan epäkansallinen.
RENNE: Sen pahempi on, hyvä rouva. Suomen kansa käyttää multaa aivan toisiin ja runottomampiin tarkoitusperiin.
RVA AKKOLA (päätään nyykähyttäen): Aineellisiin. — (Suutelee rasiaansa ja kätkee sen povelleen.) Tämä rasia! Joka aamu minä hengitän sen tuoksua, joka ilta pistän sen päänalaiseni alle.
RENNE: Niin pitäisi jokaisen tehdä.
RVA AKKOLA (haaveellisesti): Niin teki Chopin, jolla kaikkialla oli pivollinen Puolan multaa mukanaan. Ja kuitenkin: mitä on Puolan multa _Suomen_ multaan verrattuna?
RENNE: Epäilemättä vain heikko varjo siitä. Mutta kuitenkin...
MATTI: Kuitenkin on sitäkin Suomen veri kostuttanut.
RVA AKKOLA: Te tarkoitatte...?
MATTI (pateettisesti): Muistan kansallisrunoilijamme sanat: "min verta joi jo Puolan, Lutzin, Leipzigin ja Narvan multa".
RVA AKKOLA: Ah! Te muistitte ne! Kiitos! (Ojentaa liikutettuna kätensä hänelle.) Tuota en tule matkakirjeissäni unohtamaan.
MATTI (pelästyneenä): Te aiotte...?
RVA AKKOLA: ... kuvata lehdessänne, mitä tunsin tuolla kaukana kotomaasta.
MATTI: Tunsitte niin paljon epäilemättä, että käy ehkä hiukan vaikeaksi...
RVA AKKOLA: Oh, te ette tunne minua! — Minä en pelkää mitään vaikeuksia. Teen sen tunnollisesti...
MATTI (nopeasti): Sitä en epäile.
RVA AKKOLA: ... laajasti ja seikkaperäisesti. Uhraan koko intoni, käytän koko aikani siihen.
MATTI: Kovin hauskaa. — (Kuiskaten Rennelle.) Onnellinen lehti!
RVA AKKOLA: Katson olevani siihen velkapää kansalleni. — Myöskin te rakastatte kansaa, herra toimittaja?
MATTI: Olen itse kansan lapsi, hyvä rouva.
RVA AKKOLA (kyyneltyvin silmin): Niin. Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. — (Päästää hänen kätensä, hillitsee liikutuksensa.) Johannes, tule että saan esitellä sinut. Vai kenties te tunnette jo toisenne?
MATTI: Minulla ei ole kunnia.
RVA AKKOLA: Hänkin on kansan lapsi, hyvät herrat. — Hän on Johannes, Johannes Kointähti, meidän suuri Johanneksemme.
MATTI: Hauskaa tutustua.
RVA AKKOLA (liittäen heidän kätensä): Te kaksi! Teidän täytyy tulla hyviksi ystäviksi. — (Johdattaa Johanneksen Rennen luo.) Ja myöskin teidän kahden. Sallikaa, että liitän kätenne, katsokaa kauan silmiin toisianne.
RENNE: Suuri kunnia minulle.
RVA AKKOLA: Ei mitään turhia muodollisuuksia. Hänen nimensä on Johannes, teidän nimenne...
RENNE: Renne, hyvä rouva.
MATTI (kumartaen): Matti.
RVA AKKOLA: Kuinka ihanaa! — (Pakotettu vaitiolo. Vienolla, riutuvalla äänellä.) Eikö ole toista veljestyä näin hiljaisuuden soidessa ja sydänten sykkiessä kuin viinan vierellä tupakansavuisessa kapakkahuoneessa?
MATTI: Epäilemättä, hyvä rouva. Hiukan outoa se tosin on...
RVA AKKOLA (suurin silmin): Kuinka? Mitä tarkoitatte?
MATTI: Anteeksi, tarkoitan ainoastaan, että outo onnellisuuden tunne täyttää tällä hetkellä koko olentoni.
RVA AKKOLA: Niin. Johannes, sinä voit alussa sanoa sediksi heitä. — (Taputtaa poskelle häntä.) Hän on niin kaino vielä. Katsokaa, hän punastuu kuin nuori tyttö.
RENNE: Se on virhe, joka kyllä menee ijän mukana.
RVA AKKOLA (hellästi): Eikö totta? Ja hän on vielä niin tunteellinen ja turmeltumaton. Ja kuinka hänen kiharansa pukevat häntä!
RENNE: Myöskin hänen kravattinsa on hyvin kaunis.
RVA AKKOLA: Niin. Ja kuinka ruusu hänen napinlävessään lemuaa suloiselta. — (Hengittää sen tuoksua, korjaa hänen kiharoitaan.) Se sopii runoilijalle.
MATTI: Hän on runoilija?
RVA AKKOLA (juhlallisesti): Suuri runoilija, suurin, minkä Suomi vielä on synnyttänyt! — Ja kuinka hän rakastaa kansaa! Ja kuinka kansa kerran tulee häntä rakastamaan!
MATTI: Johannes Kointähti? — (Kuin etsien muistostaan.) Onko hän julkaissut jotakin?
RVA AKKOLA: Ei, ei vielä. Onhan hän niin nuori, juuri tullut ylioppilaaksi. Ei, hän ei ole vielä julkaissut mitään.
MATTI (kumartaen): Jaa, _siinä_ tapauksessa minä uskon mitä parasta hänestä.
RVA AKKOLA: Hän ei ole tahtonut banaliseerata tunteitaan, hän ei ole _voinut_ riisua itseään suuren yleisön edessä alastomaksi.
RENNE: Mutta teidän edessänne?
RVA AKKOLA (haaveellisesti): Minulle hän on lukenut runojaan.
RENNE: Siitä ei hänen luonnollinen kainoutensa ole estänyt häntä?
RVA AKKOLA: Ei. Hän ei peitä minulta mitään, hän avaa, hän paljastaa salaisimmat kalleutensa minulle. — Mutta luonnollisesti vain kahden kesken.
RENNE: Luonnollisesti. — Mutta eikö rouva istuisi?
RVA AKKOLA: Kiitos. Jos sallitte, istun tänne teidän ihanaan lehtimajaanne, kukkasien suojaan...
RENNE: Olkaa niin, hyvä.
RVA AKKOLA: Ne muistuttavat minulle kesää. Ah! — (Ojentuu sohvalle kukkaisryhmän luona oikealla ja sulkee silmänsä uneksien.) Johannes, sinä voit myöskin tulla tänne.
MATTI (Rennelle): Emmeköhän me nyt jättäisi heitä?
RVA AKKOLA: Johannes, Johannes Kointähti! Ojenna kätesi minulle, tunne kuinka, kuinka poveni sykähtelee! (Johannes ujostuneena tekee työtä käskettyä.) Me olemme kesässä, Suomen metsien hämärässä...
MATTI: Hyvä rouva, minun täytyy nyt sanoa jäähyväiseni.
RVA AKKOLA: Menkää te vaan! — (Ojentaa kätensä Rennelle.) Tekin tahdotte mennä? Huomaan, että aiotte saattaa ystäväänne.
RENNE: Niin, minulla on todellakin hiukan asiaa kaupungille. Mutta minä toivon, että isäni tulee heti.
RVA AKKOLA: Älkää ollenkaan antako häiritä itseänne! — (Ojentaa kätensä. Matti ja Renne menevät oikeanpuolisesta takaovesta. Vaitiolo.) Kuuletko, kuinka käki kukkuu? Tunnetko, kuinka Suomen lehdot lemuavat...? — Ah, sen voi tuntea vain hieno sielu! (Sulkee silmänsä uneksien. — _Susanna_ tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta kantaen kahvitarjotinta ja hyräillen pelastus-armeijalaista voitonvirttä. Rva Akkola karkaa ylös kauhistuneena.)
SUSANNA (laulaa):
Ma taisteluita lemmin riveissä armeijan, ja ottelu vaikk' kestää, en väisty milloinkaan. Kun taiston päättyessä ma heitän miekkani...
RVA AKKOLA (pidellen korviaan): Kuka te olette? Miksi te loilotatte? Kenen luvalla te häiritsette meitä? (Susanna laskee kahvitarjottimen pöydälle, panee kädet puuskaan ja luo musertavan silmäyksen häneen.)
SUSANNA: Minä olen Pelastus-armeijan lauluprikaatin jefreitteri!
(Purjehtii ulos loukatussa ylpeydessään.)
Esirippu.
TOINEN NÄYTÖS.
_Rva Akkola_ ja _Johannes Kointähti_ etualalla oikealla. _Kanslianeuvos Puntarpää_, nyt täysin puettuna, tulee vasemmanpuolisesta takaovesta. _Rva Akkola_ rientää häntä vastaan.
RVA AKKOLA: Herra kanslianeuvos! (Tarttuu molemmin käsin hänen käteensä, horjuu, lankeaa hänen jalkoihinsa. Kanslianeuvos koettaa väkivoimalla häntä ylös kohottaa.)
KANSLIANEUVOS: Hyve rouva Akkola! Koettaka suista liikutuksenne.
RVA AKKOLA: Te olette sankari! Te olette Leonidas! Te kamppailette kalpeessa eikä kukaan näe teidän taistojanne!
KANSLIANEUVOS: No, mite hullu, mite hullu... (Saa hänet vihdoin nousemaan.)
RVA AKKOLA (suurella pateettisella kädenliikkeellä): Johannes, Johannes Kointähti! Katso häntä! Tee runo hänestä! Vala vaskeen, veistä marmoriin hänet! — Näet edessäsi stoalaisen filosofin.
KANSLIANEUVOS (katsoo ympärilleen): Kointekti? Kuka se on?
RVA AKKOLA: Ah, enkö ole vielä häntä teille esittänyt. — (Johdattaa Johanneksen kanslianeuvoksen luo.) Tässä hän on. Kansan toivo, Suomen Johannes, hän, joka on päättänyt uhrata nuoren elämänsä meidän suomalaiselle viljelyksellemme!
KANSLIANEUVOS: Niinkkö? — (Ojentaa kätensä ystävällisesti Johannekselle.) Te rakasta kansa? Te pite pyhene soomenmeeli?
RVA AKKOLA: Josko hän rakastaa! Josko hän pitää pyhänä sitä! — Ah, te ette tunne häntä, herra kanslianeuvos. Hän suorastaan jumaloi kansaa. Ja hän tahtoo laskea nuoren, hehkuvan sydämensä kansallisen asian alttarille.
KANSLIANEUVOS (aina ystävällisemmin): Se ilakdutta minu. Te luke yliopistossa?
RVA AKKOLA: Tietysti hän lukee. Mutta te ymmärrätte: tutkinnot ovat hänelle vain sivuasia. Kotka kaipaa ilmaa, Kointähti taivaan korkeutta.
KANSLIANEUVOS: Mine ymmerte. Henelle on joku varma, viittiloitu elementekteve? Sielle siselle? (Osoittaa sydäntään.)
RVA AKKOLA: Oh, kuinka hyvin te ymmärrätte hänet, herra kanslianeuvos! — Mitä minä sanoin sinulle, Johannes? Kanslianeuvos Puntarpää on lukeva sielusi sisimmät ajatukset.
KANSLIANEUVOS: Kiiten hyveste luottamisesta, hyve rouva. — Mille alalle hen aikko graadi jelkken andadua?
RVA AKKOLA: Kaikki alat ovat hänelle avoinna, herra kanslianeuvos. Hän on kuin tarun jättiläinen.
KANSLIANEUVOS: Tarun jetti —?
RVA AKKOLA (lennokkaasti): Niin. Hän vain koskettaa isänmaataan, ja tuhatkertaiset voimat kasvavat hänelle. Hän vain polkaisee Suomen multaa, ja legionat nousevat maasta hänelle.
KANSLIANEUVOS: Soome multta? — Niin, oikken, oikken. Mine pite klassillisista värttauksista. — Hen aikko maanviljelije?
RVA AKKOLA: Suomen henkinen maanviljelijä on hänestä tuleva.
KANSLIANEUVOS: Hänkkinen? — Te puhu Soomen multta?
RVA AKKOLA: Minä tarkoitin kuvaannollisesti. — Mitä olisi Suomi ilman Johannes Kointähteä? Kolkko korpi, raivaamaton erämaa...
KANSLIANEUVOS: On ollut, hyve rouva, on ollut. Ja olisi vielekin ehken ilman noitta kansallisen härätyksen suuria kynttömeehiä. — (Osoittaa Snellmanin ja Yrjö-Koskisen rintakuvia.) Ynnä heiden vehepetöisiä palvelijoittan. (Osoittaa vaatimattomasti itseään.)
RVA AKKOLA (hartaudella): Niin. He suuret, he suuret. — (Katsoo hetkisen haaveellisesti rintakuviin. Kääntyen kanslianeuvoksen puoleen.) Ja te suuri! Sallikaa minun suudella sitä kättä, joka on piirtänyt niin monta kaunista lehteä kansamme kultuurihistoriaan.
KANSLIANEUVOS: No, mite turha, hyve rouva, mite turha! (Sallii sen kuitenkin tapahtua.)
RVA AKKOLA: Johannes! Tule lähemmäksi! — Herra kanslianeuvos! Sallikaa lasten tulla teidän tykönne. Sallikaa hänen suudella teidän toista kättänne, sillä hänkin on teidän innokkaimpia ihailijoitanne.
KANSLIANEUVOS: Tulkka, hyve noori mies, tulkka! Lasten ja imeveisten suusta pite meille totuus kuulutettaman.
RVA AKKOLA: Kuinka kauniisti, kuinka ihanteellisesti sanottu! — Tule, Johannes! Älä yhtään ujostele! Näethän, että herra kanslianeuvos on sinulle hyvin suosiollinen.
KANSLIANEUVOS: Teme on liikka, hyve rouva, teme on liikka. (Kääntyy pois liikutettuna. Johannes Kointähti itkee ääneensä, Rva Akkola kastaa kanslianeuvoksen kättä hiljaisilla kyyneleillään. Pitkä vaitiolo.)
RVA AKKOLA (vienosti): Eikö totta? Tämä on suuri hetki, herra kanslianeuvos. Kun kosketan teidän kättänne, on kuin tuntisin historian valtimon tykytyksen. — (Vaitiolo.) Siunatkaa häntä, herra kanslianeuvos!
KANSLIANEUVOS: Jumala sinu hyve poikkueni siunatkon!
RVA AKKOLA: Poikani! Kuuletko, Johannes, hän sanoo: poikani! — Ottakaa hänet omaksi pojaksenne, herra kanslianeuvos, ottakaa!
KANSLIANEUVOS (irroittautuen): Kuinkka? Ottopoikka!
RVA AKKOLA: Te saatte hänet. Minä luovutan hänet teille. Minä uhraudun.
KANSLIANEUVOS: Hyve rouva...
RVA AKKOLA: Ei, te ette voi estää minua uhrautumasta, niin katkeraa, niin sydäntäviiltävää kuin minulle onkin kadottaa hänet. — Ottakaa hänet! Kasvattakaa hänet kansalle ja isänmaalle!
KANSLIANEUVOS (hiukan hämillään): Hyve rouva, minulla on kaksi poikka jo.
RVA AKKOLA: Ottakaa hänet siis teidän henkiseksi opetuslapseksenne! Te näette, kuinka hän jo nyt teitä kunnioittaa ja rakastaa.
KANSLIANEUVOS: Hänkkiseksi? Se voisi keyde peinse. — Mutta nein ekki? Mine en tiette viele, onkko hen kala vai linttu.
RVA AKKOLA: Tarun prinssi hän on, voitteko sitä epäillä? Ettekö näe, kuinka korkeiden jumalien diadeemi loistaa hänen kulmiltaan?
KANSLIANEUVOS (levottomana): Mine en nekke. Mine en nekke mike diadeemi. Mine en nekke mitte. — Sitepaitti minu vaimo ei ole kottona...
RVA AKKOLA: Isabella! Oh, hän on kyllä mielihyvällä antava suostumuksensa tähän teidän perheenne yhtä odottamattomaan kuin kallisarvoiseen lisäykseen.
KANSLIANEUVOS: Hen äi suostu. Hen äi takdo lisete mike pärhe ene. Hen sano, henelle tuotta kylle murhe jo ottotyter.
RVA AKKOLA: Juuri hänestä minä tahdoin puhua teille. — Hänen kihlauksensa on siis todella purkautunut?
KANSLIANEUVOS: On, sitte pahempi. Ja se ole heppe koko pärhele. Suokka anteksi, hyve rouva: mine en takdo mike ottolapsi ene!
RVA AKKOLA: Jumala itse on lähettänyt minut teidän tykönne. — Missä hän on?
KANSLIANEUVOS: Kuka?
RVA AKKOLA: Tuulikki, teidän tyttärenne?
KANSLIANEUVOS (osoittaen vasemmalle): Hen itke toolla. Lohduttaka, jos voitte hente. Mutta mine en takdo mike ottopoika. — Ottaka itte, hyve rouva!
RVA AKKOLA: Minä? Mitä te ajattelette, herra kanslianeuvos? Onhan hän vain ystävä, vain nuorempi veli minulle...
KANSLIANEUVOS: Te voissi olla eitti henelle.
RVA AKKOLA (luoden silmänsä alas): Herra kanslianeuvos! Minulla ei ole lasta. Minä en osaisi olla äiti hänelle.
KANSLIANEUVOS: Mees teille kuittenkin on. Teille piteisi olla lapsi. Miksi te ette hankki lapsi, hyve rouva?
RVA AKKOLA (aivan ujostuneena): Herra kanslianeuvos! Minä olen kokonaan uhrautunut kansan asialle.
KANSLIANEUVOS: Hyve. Oikken hyve. Mutta teitten piteisi myöskin uhratua meehellene, — pärhe on yhteiskunnan pärustus. Ja lapseton pärhe-eleme äi ole mikke pärhe-eleme!
RVA AKKOLA: Sen onnen on taivas evännyt minulta. Mutta se on antanut minulle toisen, suuremman onnen: synnyttää kuolemattomia lapsia maailmaan.
KANSLIANEUVOS: Koolematto —? Ah, te tarkoitta hängelisesti...
RVA AKKOLA (painaen sydäntään): Niin juuri, kirjoja, minun henkisiä lapsiani, jotka polttavat täällä poveni alla. Herra kanslianeuvos! Tämä äitiys estää minua muiden naisten suloista kohtaloa kadehtimasta.
KANSLIANEUVOS: Ja myöskin pitemeste ottolapsi?
RVA AKKOLA: Myöskin siitä, herra kanslianeuvos. Te ymmärrätte: minun on täytynyt kokonaan elämäntehtävälleni uhrautua.
KANSLIANEUVOS: Mine ymmerte. Mutta myösken mine en takdo mike ottolapsi. Äikke minu vaimo takdo. Äi hängelinen äikke ruumilinen.
RVA AKKOLA (ratkaisevalla äänellä): Ottakaa siis vävy!
KANSLIANEUVOS: Vevy? Mine otta vevy, mutta vevy äi tule. Te tiette, he purkka naimiskauppa.
RVA AKKOLA: Se oli kenties kaitselmuksen viittaus teille. Kuka puhuu enää teidän entisestä vävystänne? Kuka puhuu enää teidän ottotyttärenne puretusta kihlauksesta?
KANSLIANEUVOS: Mine luule, koko mailma puhu siitte. — Mutta miste vevyste, miste kihlauksesta te, hyve rouva, puhu sitten?
RVA AKKOLA (voitonvarmasti): Uudesta. Onnellisemmasta.
KANSLIANEUVOS: Hängelisestä? — Te keytte aina kuvakeeli.
RVA AKKOLA: Tällä kertaa minä puhun teidän todellisesta, tulevasta vävystänne.
KANSLIANEUVOS: Mike se on? Minulla äi ole miken uusi vevy.
RVA AKKOLA: On, teillä on, herra kanslianeuvos. Taivas on teille hänet tässä raskaassa koettelemuksessanne lähettänyt.
KANSLIANEUVOS: Taivas? Mine en, heppe kylle, ole pyytenyt sen appu temen asjan peele.
RVA AKKOLA: Se on kuitenkin kuullut teidän sydämenne salaisen toivotuksen. — Olkaa hyvässä turvassa, herra kanslianeuvos! Teillä _on_ vävy, suuri vävy, joka kunnian kuninkaana on astuva teidän perheesenne.
KANSLIANEUVOS: Kunnian kuninkahana? — Kuka hen on? Misse hen on? Ja mike henen nimi on, tuon onnenlöyttökeisen?
RVA AKKOLA (majesteetillisesti): Hän on tässä. Ja hänen nimensä on Johannes Kointähti.
KANSLIANEUVOS: Kuinkka? Hen? Hära Kointekti? — (Hämmästyneenä.) Esken lapsi, nyt vevy talon.
RVA AKKOLA: Lapsi tai vävy, sehän ei muuttane asiaa. Katsokaa, kuinka hän punastuu! Katsokaa, kuinka kaino ja turmeltumaton hän on!
KANSLIANEUVOS: Mine katto. Ja hen rakasta Tuulikki?
RVA AKKOLA: Voitteko epäillä sitä? Hän on ihannoiva, hän on ikuistava, hän on henkensä korkeuksiin kohottava hänet, — niin, tietysti, sitten kuin hän ensin saa nähdä tyttärenne.
KANSLIANEUVOS: Kuinkka? He äivät ole vielä tappanut toissian?
RVA AKKOLA (innokkaasti): Tavanneet? Mitä te ajattelette? Ilman teidän suostumustanne? — Mutta hän palaa halusta tutustua...
KANSLIANEUVOS: Jaa, tuttustuka, tuttustuka! — (Kätensä ojentaen.) Mine teytty nyt menne. Mine en voi oikken hyvin. Mine en ole vielä tehnyt minu aamupromenadi.
RVA AKKOLA: Tehkää se, herra kanslianeuvos, tehkää! Älkää suinkaan antako meidän häiritä itseänne. Teidän kallis terveytenne...
KANSLIANEUVOS: Nin, minu tärveys ei salli mike meelenliikutus nein aamupeive. Leekkeri on keeltenyt sen. Ja nyt mine ole valvonut kokko yö!
RVA AKKOLA: Mitä te ajattelette? Koko yön? — Johannes, sinä kuulet. Hän on sankari. Hän on taistellut taistelunsa.
KANSLIANEUVOS (hermostuneena): Nekkemin, hyve rouva, nekkemin. Toivon, että vaimoni on pian oleva kottona.
RVA AKKOLA: Näkemiin, herra kanslianeuvos. — (Pitää kädestä, katsoo silmiin häntä.) Eikö totta? Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti.
KANSLIANEUVOS: Paljo makdolista, hyve rouva. — Hyvesti myös teille, hära Kointekti. Toivon nekkeveni teitte teelle takaisin tullessani.
RVA AKKOLA: Hän kiittää ja kumartaa.
KANSLIANEUVOS (taputtaa olalle häntä): Hen äi puhu paljon. Se on hyve märkki meelen syvydeste. — (Nyykäyttäen päätään rva Akkolalle.) Te puhu henen poolestansa. (Menee oikeanpuolisesta takaovesta. Rva Akkola rientää Kointähteä syleilemään.)
RVA AKKOLA: Kuulitko, kuinka ystävällinen hän oli minulle? Ja huomasitko, miten hellästi ja isällisesti hän jo sinua kohtelee? — Nyt minä kutsun tänne Tuulikin. Saatpa nähdä, kuinka te tulette toisistanne pitämään.
(Menee ovelle vasemmalla ja koputtaa. Kointähti aina yhtä passiivisena etualalla oikealla.)
TUULIKKI (sisältä): Sisään!
RVA AKKOLA: Se olen minä, rouva Akkola. Pyytäisin Tuulikkia, kaunotukkaa, tulemaan hetkeksi tänne. — (_Tuulikki_ tulee itkenein silmin.) Rakas Tuulikki! (Karkaa hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee häntä.)
TUULIKKI: Rakas täti!
RVA AKKOLA (itkien): Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. — (Pitkä, nyyhkyttävä vaitiolo.) Minä tiedän, tiedän kaikki. Sinun ei tarvitse selittää mitään. Tuo kurja mies...
TUULIKKI: Niin. Hän on pettänyt minut.
RVA AKKOLA: Hän ei ansainnut sinua. — Armas Tuulikki! Kaikki on siis lopussa teidän kahden välillä?
TUULIKKI: Kaikki. Hän on kyllä pyrkinyt puheilleni...
RVA AKKOLA (ankarasti): Se irstailija! Hän uskaltaa! — Sinä et tietysti ole ottanut vastaan häntä?
TUULIKKI: En. Mitä täti minusta ajattelee? — Hän kävi jo eilen illalla kerran ja tänä aamuna hän on käynyt kahdesti.
RVA AKKOLA: Mikä häpeämättömyys!
TUULIKKI: Susanna on minun määräyksestäni hänet jo ovelta takaisin käännyttänyt. — Hän on myöskin koettanut kirjeellisesti minua lähestyä.
RVA AKKOLA: Se kiusaaja! Hän tahtoo vietellä, hän tahtoo houkutella sinut.
TUULIKKI (arvokkaasti): Minä olen aukaisemattomana hänen kirjeensä takaisin lähettänyt.
RVA AKKOLA: Se oli sinun velvollisuutesi. — Sinä olet sankarillinen luonne. En tule unohtamaan sinua uudessa romaanissani.
TUULIKKI: Kiitos, täti. — Tunnen, että minun pitäisi olla urhoollinen. Ja kuitenkin... (Painaa päänsä itkien hänen olkaansa vastaan.)
RVA AKKOLA: Ja kuitenkin? Mitä, Tuulikki? Sinä voit sanoa kaikki minulle. Suoraan ja peittelemättä kuin omalle äidillesi.
TUULIKKI: Hänelle minä en voi puhua näistä asioista mitään. — Kuitenkin, jos hän nyt tulisi...
RVA AKKOLA: Nyt? Hän? — Tuulikki! Mitä tahdot sinä sanoa minulle?
TUULIKKI (häpeilevästi): En tiedä. Ehkä kuitenkin ottaisin vastaan hänet. — (Ovikello soi.) Herra jumala! Siinä hän on! (Peittää kasvonsa käsillään. Tahtoo karata takaisin kamariinsa. Rva Akkola pidättää häntä.)
RVA AKKOLA:' Älä pelkää! Salli minun toimia sinun puolestasi.
SUSANNA (tulee oikeanpuolisesta takaovesta): Tuomari Heimonheimo tahtoo tavata neitiä.
RVA AKKOLA: Ei, hän ei ota vastaan ketään. Hän on sairas.
SUSANNA: Minä olen sanonut sen hänelle. Mutta hän tahtoo kuitenkin tulla.
RVA AKKOLA (kädet puuskassa): Koettakoon hän vain!
TUULIKKI: Täti!
SUSANNA: Hän pyytää päästä sisälle vain pariksi minuutiksi. Mitä minä siis saan sanoa hänelle?
RVA AKKOLA: Että hän älköön enään koskaan rohjetko avata tämän talon ovea! — (Polkee jalkaansa.) Hänen pitää nyt mennä heti, heti!
SUSANNA: Herra siunatkoon! Menee kait se siitä vähemmälläkin. (Poistuu. Hetken perästä kiivaita ääniä eteisestä.)
RVA AKKOLA: Se hirviö! Hän tahtoo tunkeutua väkivallalla tänne. (Rientää eteiseen.)
TUULIKKI: Täti! Täti! (Koettaa pidättää häntä. Heittäytyy itkien sohvankulmaan. Hetken perästä rva Akkola takaisin hengästyneenä.)
RVA AKKOLA: Hän on poissa. Minä kiskasin oven kiinni hänen nenänsä edestä. — (Istuu sohvalle Tuulikin viereen.) Rakas Tuulikki! Minä ymmärrän, että sinun sydämesi vuotaa verta...
TUULIKKI (häntä kaulaten): Täti! Sinä olet niin hyvä. Ja hän on niin paha, niin paha. — Ja sentään minä olisin ehkä myöntänyt nuo pari minuuttia hänelle.
RVA AKKOLA: Me olemme heikkoja, me naiset. Mutta juuri siksi meidän tulee tukea toisiamme. — Tuulikki! Nyt tulee sinun avata sydämesi kokonaan minulle.
TUULIKKI (pyyhkien): Minulla ei ole ketään muuta ystävää. — Mitä tahdot sinä tietää, täti?
RVA AKKOLA: Kuinka se tapahtui? Milloin se tapahtui? Mitä sinä sanoit? Ja mitä hän sanoi sinulle?
TUULIKKI: Hän? Hän ei ehtinyt sanoa mitään.
RVA AKKOLA: Ei mitään?
TUULIKKI: Hänellä ei ollut aikaa siihen. — Me istuimme sohvalla, hänen kotonaan, eilen iltapäivällä. Aivan kuin täti ja minä nyt tässä.
RVA AKKOLA: Missä sinä istuit? Missä hän istui? — Älä nyt vain unohda mitään!
TUULIKKI: En. Me istuimme ja juttelimme näin. Silloin, aivan sattumalta, loin minä silmäni hänen takkinsa rintapieleen ja näin pitkän, vaalean hiuksen siinä...
RVA AKKOLA (kauhistuneena): Taivaan vallat! — Kerro nyt vain kaikki tarkasti ja seikkaperäisesti.
TUULIKKI: Kyllä. — Minä vaikenin äkkiä, hän vaikeni ja katsoi kysyvästi minuun.
RVA AKKOLA: Ja sinä?
TUULIKKI: Minä katsoin häneen ja pidin tuota todistuskappaletta hänen silmiensä edessä.
RVA AKKOLA: Ja hän?
TUULIKKI: Hän hämmästyi. Hän hymyili...
RVA AKKOLA: Hymyili? Hän julkesi hymyillä?
TUULIKKI: Huomasin heti, että hänellä oli paha omatunto. Silloin purskahdin minä itkuun ja juoksin pois. Hän koetti estää...
RVA AKKOLA: Estää? Hän koetti estää? Hän tahtoi tehdä väkivaltaa naiselle?
TUULIKKI: Hän sanoi tahtovansa selittää minulle asian. Mutta minä en tahtonut kuulla hänen selityksiään.
RVA AKKOLA: Siinä teit aivan oikein. Sillä hän olisi turmellut sielusi viattomuuden.
TUULIKKI: Hän seurasi porraskäytävään saakka minua. — Heti kotiin tultuani kerroin minä kaikki vanhemmilleni ja lähetin takaisin hänen kihlansa ja kirjeensä hänelle...
RVA AKKOLA (suudellen häntä): Se oli uhri, jonka olit velkapää siveydellesi ja naisellisuudellesi. — Ja sitten tuntui sinusta jo paljon helpommalta, eikö totta?
TUULIKKI: Ei. Ei se helpottanut. Minä melkein kaduin, että olin tehnyt niin.
RVA AKKOLA: Kaduit? Kuinka se on ymmärrettävä?
TUULIKKI: Olisihan minun pitänyt kuulla, mitä hänellä oli puolustuksekseen sanottavaa. Mutta kun jälleen ajattelin, että hän seisoisi tuossa edessäni ja valehtelisi minulle...
RVA AKKOLA: Ole varma siitä, että hän olisi valehdellut. Miehillä on aina tuontapaisissa asioissa tuhat selitystä.
TUULIKKI (pidättäen itkuaan): Niin päätin minä jälleen olla taipumaton. — Ja nyt se on lopussa, auttamattomasti lopussa! Eikä tämä haava enää koskaan mene umpeen minun sydämessäni! (Painaa päänsä itkien hänen olkaansa vasten.)