Part 4
ROVASTI: Hyvä herra "minä itse": nyt minun täytyy muistuttaa teille erästä hetkeä, jolloin te kerran nuorena ylioppilaana seisoitte minun edessäni. Muistatteko?
ANTTI: Kyllä. Sen ainoan kerran minä en ollut rehellinen itseäni kohtaan.
ROVASTI: Hyvä, että myönnätte sen, silloin voin minäkin kukaties myöntää jotakin. — Te pyysitte minua takaukseen...
ANTTI: Ettekä te ruvennut siihen...
ROVASTI: Aivan oikein, minä, joka muuten takasin kenelle tahansa keltanokalle. Tiedättekö, mistä se johtui, herra insinööri?
ANTTI: Kyllä. Te tiesitte minun salassa hakkailevan teidän tytärtänne.
ROVASTI: Niin. Mutta miksi te ette mielestänne ollut sillä hetkellä itsellenne uskollinen?
ANTTI: Siksi että minun sitä vähemmän olisi pitänyt pyytää teitä takaukseen, minun, joka siihen saakka olin läpi koulun tullut toimeen omillani. — Mutta te luulitte tietysti minun kosivan tytärtänne teidän rahojenne tähden!
ROVASTI: En. Niin halpamaista minä en ole teistä koskaan ajatellut. — Minä ajattelin: hän tahtoo lainan avulla tulla pikemmin valmiiksi ja sitten kosia tytärtäni.
ANTTI: Niin. Ja muistatteko, mitä te silloin vastasitte minulle? — Te sanoitte: "Luulen, että teidän on paras käytännölliselle alalle antautua."
ROVASTI: Kyllä. Eikö se ollut aina ollut myös teidän oma aikomuksenne?
ANTTI: Epäilemättä, mutta tietysti minä olin juuri sitävarten tahtonut mennä Polyteknilliseen opistoon.
ROVASTI: Te sanoitte sen minulle.
ANTTI (hampaittensa välistä): Niin, ja te vastasitte: "Teidän on paras mennä konepajaan." — Tiedättekö, mitä ne sanat minulle silloin merkitsivät?
ROVASTI: Kyllä. Te ette velkaantunut, vaan ansaitsitte ainakin ruoan ja vaatteen itsellenne. — Nuori mies, kenties minä juuri sillä hetkellä ajattelin teidän parastanne.
ANTTI: Se on _kääntynyt_ minun parhaakseni, kiitos olkoon oman tarmoni ja työkykyni. Mutta se oli kova leikki minulle.
ROVASTI: Ei liian kova, koska olette kestänyt sen.
ANTTI (leimahtaen.): Minä _olen_ sen kestänyt...
ROVASTI: ... koska olette luottanut itseenne ja koska olette rakastanut tytärtäni...
ANTTI: ... ja koska olen vihannut teitä, tuota korkeata herra rovastia, joka sillä hetkellä istui niin mukavasti siinä nojatuolissaan kolmenkymmenen tuhannen markan vuosituloilla, kuuletteko, _kolmenkymmenen tuhannen_, joiden edestä te ette tehnyt mitään, joiden edestä te ette ole koskaan tehnyt mitään, vaan aina hoidattanut virkaanne apulaisillanne...
TYYNE: Antti! — Onhan turhaa enää tuosta asiasta riidellä. Olihan kysymys vain rahoista... (Nousee ja menee maantielle päin.)
ANTTI: Oli kysymys kaikesta, sinusta, minusta, meidän onnestamme, minun luvuistani ja rakkaimmasta elämän-unelmastani. — Sitäpaitsi: rahoja voi halveksia vain se, jolla on aina ollut niitä! (Kääntyy pois koettaen hillitä mielenkuohuaan. Vaitiolo. Rovasti nousee, lähestyy häntä ja laskee kätensä hänen olalleen.)
ROVASTI: Myöskin minun on täytynyt luopua rakkaimmasta elämän-unelmastani.
ANTTI: Teidän, herra rovasti? — Mikä se on ollut?
ROVASTI (hiljaisesti): Tulla tiedemieheksi. Vanhempaini tahto määräsi minut papin uralle. Minä uhrauduin.
ANTTI: Teidän ei olisi pitänyt uhrautua. Kunnon mies tottelee enemmän itseään kuin vanhempiaan.
ROVASTI: Me käsitimme sen niin siihen aikaan. Kenties te nykyään käsitätte toisin. — (Hymyillen kummallisesti.) Mutta kenties teillä silti voisi olla syytä ottaa kädet housuntaskuistanne, kun minä puhun teille.
ANTTI: Mielelläni. Minua haluttaisi kuitenkin kysyä, millä oikeudella te sitä vaaditte?
ROVASTI: Harmaiden hapsieni oikeudella. Ja ellei se riitä teille...
ANTTI (päätään pudistaen): Ei riitä.
ROVASTI: ... oppineemman, sivistyneemmän ja elämääkokeneemman miehen oikeudella...
ANTTI: Ei riitä. Sillä se ei ole _totta_.
ROVASTI: No niin: teidän vaimonne isän oikeudella, sillä hän on ja olkoon tästä hetkestä saakka teidän vaimonne, tahtonette sitten vahvistaa liittonne kirkollisten tai yhteiskunnallisten viranomaisten edessä.
ANTTI (päänsä paljastaen): Se riittää. Minä en vain ymmärrä tätä äkillistä mielenmuutosta...
ROVASTI: Olen mennyt itseeni. Se olisi myös teidän kerran tehtävä, herra insinööri.
ANTTI: Koetan parastani. Mutta suvaitkaa sananne lähemmin selittää.
ROVASTI: Olen isänmaallinen mies. Kansan asia on kallis minulle...
ANTTI: Sitä en epäile.
ROVASTI: Ajattelen näin: papisto on kirkkoa, kirkko on kansaa varten. Mutta jos kansa itse nousee kirkkoa vastaan.
ANTTI: Se nousee...
ROVASTI: Silloin en minäkään tahdo enää kirkon puolta pitää.
ANTTI (riemuiten): Mutta silloinhan te olette meidän miehiänne, herra rovasti.
ROVASTI: Te ette ole vielä kansa, te. — (Ojentaa kätensä hänelle.) No niin, minä olen aina pitänyt teistä. Te olette luotu hyvästä tarvispuusta, mutta teissä on oksia, jotka soisin pois karsivanne.
ANTTI: Jos mikään, on tämä heti omiaan minut oksattomaksi tekemään. (Puristaa hänen kättään sydämellisesti. Tyyne palajaa.)
TYYNE (hämmästyneenä): Antti seisoo isän edessä paljain päin!
ANTTI: Hän suostuu. Hän suostuu siviliavioliittoon. — Nyt ei mikään erota meitä enää toisistamme.
TYYNE: Isä! Sinä yhä kasvat silmissäni. (Rientää häntä syleilemään.)
ANTTI: Ellei hän olisi pappi, tahtoisin minäkin syleillä ja suudella hänet kuoliaaksi. — (_Johanna_ tulee tuvasta vitkalleen.) Äiti! Saanko luvan esitellä morsiameni? — Ja isä...
JOHANNA: Isäsi taitaa olla kuollut.
ROVASTI: Kuinka?
ANTTI: Kuollut?
JOHANNA: Sinne se näkyy saunatielleen kuupertuneen. Kylvetyksi oli saanut ja puhtaan paidan päälleen pukenut ... niin siinä olivat voimat väsähtäneet.
ROVASTI: Rauha raatajalle. — (Päänsä paljastaen.) Nyt liikkuu hänen ikiliikkujansa.
ANTTI (kuin itsekseen): Siinä yksi, jolle pääsin täyttä totuutta sanomasta. — Mutta onko hän kuollut todellakin? Kenties hän on elossa vielä?
JOHANNA: Sitävartenhan minä olisin pyytänyt rovastia tulemaan ja katsomaan ... enhän minä sitä niin taiten tiedä ... jos hyvinkin vielä henki kulkisi...
ROVASTI: Minä tulen.
JOHANNA: Kuolleen näköinen se minusta on. (Rovasti ja Johanna menevät taka-alalta vasemmalle. Antti ja Tyyne jäävät keskinäyttämölle. Pitkä vaitiolo.)
TYYNE: Aiotko vielä Amerikaan?
ANTTI: En pitemmäksi aikaa. Aion kamppailla täällä, kotikamaralla. — Tämä pieni voitto ei riitä vielä. Mutta en kiellä, että se on ollut omiaan minua toisiin, suurempiin, kannustamaan.
TYYNE (arasti): Mitä vastaan aiot taistella sitten?
ANTTI: Elämän valhetta, joka näyttää kaikki olot ja ajatukset täällä sydänjuuriin saakka myrkyttäneen. — Minä tiedän, että meitä on useampia. Eikä meidän taistelumme ole toivoton, jos monet sinun kaltaisesi naiset auttavat meitä.
ROVASTI (palajaa): Hän on kuollut. Kuollut hymy huulillaan, kasvot kohti uuden aamun kajastamista.
ANTTI: Totuuden aamuksi sen mielessäni toivottelen. Ja se on koittava, jos kukin täällä takoo ajallista totuuttaan yhtä uskollisesti kuin hän ijäistä mielihaavettaan.
ROVASTI: Niin. Ja kaikki ajallinen on kappale ijankaikkisuutta. (Johanna näkyy vasemmalla taka-alalla. Tyyne nojaa Antin olkaa vasten. Rovasti on pysähtynyt perälle. Aamurusko, joka edellisen aikana on valjennut vitkalleen, kultaa taustan maiseman. — Ensimmäinen aamulintu herää virttään visertämään.)
Esirippu.
MAAN PARHAAT
4-näytöksinen huvinäytelmä
HENKILÖT:
KARL NAPOLEON PUNTARPÄÄ, kanslianeuvos. ISABELLA, hänen puolisonsa. RENNE, eläinlääkäri | heidän poikansa. TOMMI, ylioppilas | TUULIKKI, heidän ottotyttärensä. JANNE HEIMONHEIMO, varatuomari. TIILA AKKOLA, kirjailijatar. JOHANNES KOINTÄHTI, yleisnero. EFRAIM KOPPELO, vankilansaarnaaja. HELLÄ SINISALO, koulunjohtajatar. HILJA VADELMA, "Valkonauhan" jäsen. MATTI TUOMASKUONA, sanomalehtimies. PROFESSORI HYYPIÖ,... | SENAATTORI SALKKUNEN, | puoluehallinnon jäseniä. PAROONI ELOHIIRI,.... | SUSANNA, palvelijatar.
Tapahtuu nykyisenä aikana Suomen pääkaupungissa.
Näyttämö kuvaa salia kanslianeuvos Puntarpään talossa. Ovi oikealta, kaksi ovea vasemmalta, kaksi ovea taustaan käytävästä, viimemainitut aina auki ja vain verhoilla katetut. Vasemmalla etualalla pöytä, keinutuoli ja sohva, oikealla pieni kukkaisryhmä ja sen varjossa matala leposohva. Ovien välillä taustassa piano, sen yläpuolella seinällä kannel ja tuohitorvi ynnä niiden välillä tuohikontti ja virsut, kaikki koristeelliseksi ryhmäksi järjestettynä. Muilla seinillä peilejä, ryijyjä, joku taulu ja "kansallisten" taideteosten kopioita (kuten Edelfeltin "Porilaisten marssi", Gallén-Kallelan "Aino" j.n.e.). Takanurkissa Snellmanin ja Yrjö-Koskisen laakerinlehdillä seppelöidyt rintakuvat.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Katettu kahvipöytä vasemmalla etualalla. _Renne_ keinutuolissa lukee sanomalehteä. Ovikello soi, hetken perästä astuu sisälle oikeanpuolisesta takaovesta _Matti Tuomaskuona_.
MATTI: Terve! Kuinkas täällä on asiat?
RENNE: Huonosti, hyvä veli. (Viittaa hänet istumaan.) Äiti on lähtenyt ulos jo varhain aamulla, isä ei ole vielä astunut huoneestaan.
MATTI: Ja Tuulikki?
RENNE: Hän on itkenyt koko yön kamarissaan.
MATTI: Se on siis totta?
RENNE: Kuten kerroin jo eilen Seurahuoneella sinulle. Hän on purkanut kihlauksensa.
MATTI (huolestuneena): Poloinen Janne Heimonheimo! Kuinka saattaakin olla niin huono onni ihmisellä?
RENNE: Sano mieluummin: poloinen Tuulikki! Miksi pitääkin nostaa melu niin pienestä ja turhanpäiväisestä asiasta?
MATTI: Hiuskarvasta!
RENNE: Vaaleasta hiuskarvasta, kun hänen oma tukkansa sattuu olemaan tumma! Niinkuin ei sellaista voisi parhaissakin perheissä tapahtua.
MATTI (varovasti): Tuo hius kuuluu olleen pitkä?
RENNE: Epäilemättä se oli pitkänpuoleinen. Mutta sattuuhan sellaista. Täytyy vain harjata hyvin takkinsa, siinä kaikki.
MATTI: Hän löysi tuon vaalean hiuksen sulhasensa takinliepeestä?
RENNE: Aivan rintapieluksista, joka kuuluu olevan kovin raskauttava asianhaara.
MATTI: Janne on ollut kevytmielinen, sitä ei käy kieltäminen. Jos kerran aikoo naimisiin arvossapidetyn perheen tyttären kanssa...
RENNE (välinpitämättömästi): Ottotytär tosin, mutta kuitenkin kovin ihastuttava olento. Vahinko, että hän näin joutuu koko kaupungin hampaisiin.
MATTI: Syy on Jannen, kokonaan Jannen tässä tapauksessa. Ja mikäli voin aavistaa, onkin yleinen mielipide vahvasti häntä vastaan asettuva.
RENNE: Siitä tiedetään jo?
MATTI: Huhu on käynyt kuin kulovalkea läpi kaupungin. — (Tuttavallisesti.) Onhan tämä, näin meidän kesken sanoen, häväistysjuttu...
RENNE: Täydellinen. — Tahdotko kupin? (Kaataa kahvia hänelle.)
MATTI: Kiitos. — Ja Tommi? Missä hän on?
RENNE: Maalla, kansanjuhlissa muka, joihin hän sanoi lupautuneensa puhujaksi. Mutta minä epäilen...
MATTI: Missä hän on voinut viettää yönsä?
RENNE: Jumala sen tietää. Tommikin on niin hirveän kevytmielinen.
MATTI: Tuomitset ehkä liian ankarasti Tommia. Hänellä on kuitenkin oikeat periaatteet.
RENNE: Sehän voi olla lieventävä asianhaara. Mutta jos miehessä ei ole luonteen lujuutta...
MATTI: ... niin on hän tavallisesti ulospäin sitä aatteellisempi. — Hm, ja sanotaanhan, ettei velikään Dresdenissä niin aivan munkkina elänyt.
RENNE (nopeasti): Se on vallan toista. Ulkomailla on kaikki sallittua.
MATTI: Kaikkiko?
RENNE: Paljon, mikä on kielletty kotimaassa. Siellä me olemme yksilöitä, ihmisiä, joilla ei ole mitään edesvastuuta.
MATTI: Täällä sitävastoin?
RENNE: Täällä täytyy meidän näyttää kansalle hyvää esimerkkiä, kuten isä sanoo.
MATTI: Kaikki kansan vuoksi, luonnollisesti. Mutta tunnustapa sentään, että sinulla täälläkin kotimaassa on ollut yksi ja toinen seikkailu, jota et yksinomaan isänmaallisista syistä suorittanut.
RENNE (arvokkaasti): Sehän voi olla mahdollista. Minään hyveen esikuvana en nyt, yhtä vähän kuin ennenkään, ole tahtonut esiintyä.
MATTI: Etpä et.
RENNE: Mielestäni on kuitenkin suuri periaatteellinen ero, tekeekö jotakin kiellettyä salassa tai julkisuudessa.
MATTI: Epäilemättä, hyvä veli, epäilemättä.
RENNE: Jos tekee salassa jotakin, se todistaa, että ymmärtää hävetä ja tietää huutia jälestäpäin. Julkisuus sitävastoin todistaa paatunutta luonnonlaatua.
MATTI: Mutta eihän Tommikaan toki mahtane julkisesti kevytmielisyyttään harjoittaa?
RENNE (kiivaasti): Ei, mutta hän pitää suoranaisena kunnianaan seurustella vain sivistyneiden naisten kera. Voitko ajatella?
MATTI: Älä hemmetissä!
RENNE: Olen kuullut sen hänen omasta suustaan. Ja juuri siinä piilee pohjaton häpeämättömyys.
MATTI: Aivan varmaan! Sillä täytyyhän olla joku ero pyhän ja alhaisen rakkauden välillä.
RENNE: Ja kunniallisten ja kunniattomien naisten välillä. — Edelliset ovat pyhinä pidettävät. Jälkimmäisten kanssa sitävastoin ... hm, _voi_ hyvällä omallatunnolla hairahtua.
MATTI (vakaumuksella): Hehän ovat sitä varten olemassa. — Mutta asia, jonka vuoksi olen täällä, on oikeastaan se, että lehteemme on tullut nimetön peruutus tuosta kihlauksesta.
RENNE: Peruutus? Onko se sinulla täällä? Mukanasi?
MATTI: Kyllä. — (Hakee taskuistaan.) En viitsinyt näyttää sitä vielä kenellekään siellä toimistossa...
RENNE: Niin, niin.
MATTI: ... ennen kuin saisin täältä asianomaisen sensuuriluvan, että se todella on painatettava. (Ojentaa paperin hänelle. _Kanslianeuvos Puntarpää_ on tullut edellisen aikana vasemmanpuolisesta takaovesta.)
KANSLIANEUVOS: Mike on painatetta? (Matti nousee kunnioittavasti tervehtimään, Renne jättää hänelle paikkansa keinutuolissa siirtyen itse sohvaan.)
RENNE: Hyvää huomenta, isä.
KANSLIANEUVOS: Hyve hoomen. — (Tervehtii päännyykäyksellä poikaansa ja ojentaa kätensä Matille.) Peive, peive, hära toimittaja. Mite uusi?
MATTI: Ei mitään erikoista, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS: Se onkin paras. Uusi on aina vanhan vihollinen ja siite hyötty vain vappameelisyys.
MATTI: Mikä syvä ja uusi totuus, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS: Pyyden, äi uusi! — Mutta teelle oli kysymys painatta jotakin?
RENNE (ojentaa hänelle paperin): Isä voi itse päättää siitä. — Nähtävästi Tuulikin käsialaa.
KANSLIANEUVOS: Vai nin! Vai nin todellakin! Ollan siis jo nin pitkelle? — (Lukee paperin, vilkaisee Mattiin.) Tekö toi teme?
MATTI: Kyllä. Katsoin velvollisuudekseni tässä tapauksessa neuvotella...
KANSLIANEUVOS (häntä olalle taputtaen): Kiittos. Te ole aina ollut hyvin ystevellinen. — Painatta? Tjah, ellei me painatta, teke joku vikingilekti sen.
MATTI: Asiaa on siis pidettävä päätettynä?
KANSLIANEUVOS: Mine en tiette. Kaikki tappahtu minu selke takana. — (Ojentaa paperin Matille.) Piteke se! Ellei ennen ilta tule pärutus pärutuksen, painattaka se!
MATTI: Kuten suvaitsette, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS (ystävällisesti): Istuka, olkka hyve. Teitte neke niin harvoin teelle. Paljon työtte? Tieden, tieden. — (Äkkiarvaamatta.) Keykö te kapakassa?
MATTI: Hm, tuota ... mitä herra kanslianeuvos tarkoittaa?
KANSLIANEUVOS: Kysyn: keykö te kapakassa? Liikkuko te sielle teelle, restauranteissa, tillikoissa, varieteissa?
MATTI (syrjäsilmäyksellä Renneen): Hyvin harvoin, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS: Vahinkko! Suuri vahinkko! Joka toimitutta sanomalekti, pite istu ulkkona, paljo ulkkona. Kuule uutisia, neke ihmisie...
MATTI: Se on totta. Tuota seikkaa en ole tullut ajatelleeksi.
KANSLIANEUVOS: Pite ajatella. Ei autta kammarin reeklatua. Pite laitta lekti pikantti, ratto, spirituelli...
MATTI: Herra kanslianeuvos on oikeassa. Meidän sanomalehtemme ovat todellakin käyneet viime aikoina ehkä liian vakaviksi.
KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Pite olla vaka, pite myös piffa ylös yleisö. — Siihen aikkan kun mine toimitutin sanomalekti, mine istu aina Societeettihoonela.
MATTI (jo vapaammin): Se olikin lehden kunniakkain aika, herra kanslianeuvos. Mutta siihen aikaan oli myös toisenlaisia kyniä käytettävissä.
KANSLIANEUVOS: On kynie, on tolppoja, pite vain istu kapakassa. Ja siitte pite maksa jurnalistile. — Hen kuule, kenelle kärrotan; ken pane paperile...
RENNE: Isällä tuntuu olevan sangen hauska käsitys sanomalehtimiestoimesta.
KANSLIANEUVOS: Oikke kesitys. Hyve sanomalekti märkitte paljo. Hyve sanomalekti hoitta maa ja kansa.
MATTI: Uskallan olla tässä asiassa kokonaan yhtä mieltä herra kanslianeuvoksen kanssa.
KANSLIANEUVOS: Se todista, ette te pane peemeere korkkealle. Mutta ottaka oppi, hära toimittaja: keyke kapakassa, paljo kapakassa. . .
MATTI: Koetan seurata neuvoanne, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS (tyytyväisenä): Se oikke. Mine ole vanha niggeri, vanha veterani. — (Rennelle.) Voit kaatta myös minulle kuppi kuuma.
RENNE: En tiedä, kuinka kuumaa tämä mahtaa olla...
KANSLIANEUVOS: Kaatta vain, ei teke mitte. — (Hämmentelee kuppiaan. Vaitiolo.) Nin, hära toimittaja. Te neke tesse pärhe, joka ei ole mike pärhe ene.
MATTI: Herra kanslianeuvos tarkoittaa...?
KANSLIANEUVOS (synkistyneenä): Te neke: ei mike ruokka-aikka, ei mike yktelinen kahvi-aikka ene. Vaimo ulkkona, tyter kammarissa, mine itte shlafrokissa...
MATTI: Minä ymmärrän.
KANSLIANEUVOS: Ajan hurjistus ei seeste ketten. Temenkin rauhallisen kurkihirren alle se on tunkketunut. — Talonmees on sosialisti, piikka pelastusarmeijalainen...
SUSANNA (laulaa keittiössä):
Valkoisen puvun ma kannan ja heilutan palmua taivaassa vaan...
KANSLIANEUVOS: Kuulkka, kuulkka, eikkö hen alota taas? — (Menee äkäisenä oikeantuolisesta takaovesta. Laulu lakkaa. Kanslianeuvos palajaa.) Mike puheenaine minulla oli?
MATTI: Puhuitte perhettänne kohdanneesta onnettomuudesta, joka on meitä kaikkia syvästi järkyttänyt.
KANSLIANEUVOS: Mine en ole koko yö silme ummistanut. (Osoittaa otsaansa.) Minu pee on aivan toissellakymmenelle.
RENNE: Isän pitäisi kuitenkin koettaa ottaa tyynemmin asia. Purettu kihlaus ... eihän se nyt vielä koko maailma ole.
KANSLIANEUVOS: Koko mailma? — äi. Minu mailma, — on. Minu mailma äi ole mikke skandalimailma. Ja teme on skandali!
RENNE: En tahdo kieltää sitä. Mutta kuitenkin...
KANSLIANEUVOS (kiivaasti): Mutta kuitenkin se ole naula minu ruumiskirstu. — Niin, anttaka anteksi, hära toimittaja, mutta toivon, että te ole teelle kuin lapsi kotona.
MATTI: Olen teille tuosta sanastanne ikuisesti kiitollinen, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS: Ei keste. Meitten äi siis tarve peitte teilte pärhehooliamme. Ja tete pärhettä on kohdannut heppe.
MATTI: Häpeä? Herra kanslianeuvos ehkä sittenkin liioittelee asian kantavuutta.
KANSLIANEUVOS: Heppe, sanon, ikuinen heppe!
MATTI: Toista olisi, jos kysymyksessä olisi ollut avioero.
KANSLIANEUVOS (laskien kätensä lujasti pöytään): Päriaattessa se on sama. Ja päriaate on tesse ratkaiseva. Kihlaus on julistettu, kuulututtaminen on tappahtunut...
RENNE: Isä on oikeassa. Periaatteellisesti se on sama kuin avioliitto.
KANSLIANEUVOS: Heepeive oli määrätty jo. Mite sano nyt katu ja tori? Mite sano julkkinen opinioni?
MATTI (juhlallisesti): Voin vakuuttaa, herra kanslianeuvos, että se tässä asiassa on oleva kokonaan teidän puolellanne.
KANSLIANEUVOS: Mite se autta! Asja on kuittenkin minu pärhesse tappahtunut.
RENNE: Tosin kyllä, mutta eihän kukaan voi vaatia, että isä...
KANSLIANEUVOS: Pärhen ise vasta kaikki. Pärhen ise pite neke kaikki, ennusta kaikki.
RENNE: Kuka olisi sellaista voinut aavistaa?
MATTI: Tuomari Heimonheimolla on varmaan ollut mitä parhaat ja vakavimmat tarkoitusperät.
KANSLIANEUVOS (tiukasti): Mine en epeile niitte. Enke mine hente syyte. Mine kantta ainoastaan ja yksinomaisesti minu itte peele.
RENNE: Tuulikki tässä luonnollisesti lähin syyllinen on. Mutta voihan olla, että on olemassa eräitä lieventäviä asianhaaroja.
KANSLIANEUVOS: Niitte on aina, jos äi aseta idealiteetit korkkealle. Mine en ole oikken kasvattanut minu tyter, siine se on.
RENNE: Mutta isä!
KANSLIANEUVOS: Ele katkase! — Mite ihminen kylve, site hen niitte. Mine en ole painanut jo lapsudesta henen meelen oikkeita päriaatteita.
MATTI (välittävästi): Niiden tiedetään kuitenkin aina tässä talossa vallinneen.
KANSLIANEUVOS: Jumala kiittos! — Pärhe on yhteiskunnan pärustus. Jos se jerkky, kaattu koko valttio ja yhteiskunta.
MATTI: Epäilemättä, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS: Tene aikkana, jolloin kaikki hajoittavat voimat teke työtte seke sala ette julkkisudessa, teytty meiten ennen kaikke juuri pärhen kunnia pyhityttä.
MATTI: Arvokkaat ja vakavaraiset perheet ovat myöskin oikeamielisen sanomalehdistön paras tuki ja turva.
KANSLIANEUVOS (ojentaa kätensä hänelle): Eikkö tosi, hära toimittaja? Ja meitten, maan parhaiden, tule keyde hyvelle esimärkille.
MATTI: Juuri niin, herra kanslianeuvos.
KANSLIANEUVOS: Vappameelisisse pärheisse voi temenkaltainen tappahtua. Vakameelisisse — äi ikine!
MATTI: Mikäli minä vapaamielisiä perheitä tunnen, kuuluvatkin ne siellä päiväjärjestykseen.
KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Sielle äi ole mike siveys, äi mike idealisuus.
MATTI: Eikä mitään uhrautuvaisuutta kansan asialle.
KANSLIANEUVOS: Oikken. — Me ole maan suola. Mutta jos suola kadotta maku, milles silloin suolatan?
RENNE (varmasti): Isä on oikeassa. Maan onni riippuu kokonaan juuri meidän puolueemme menestyksestä.
MATTI: Taikka oikeammin: niiden periaatteiden menestyksestä, jotka ammoisista ajoista saakka ovat puoluettamme elähyttäneet.
KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Päriaatte on kuittenkin päriaatte. Ja päriaatte olisi tesse tappauksessa vaattinut, ette nuori pari olisi yleisen hyven etten uhratunut.
MATTI (varovasti): Kenties tekevätkin he sen vielä, kun he saavat aikaa miettiä asiaa.
KANSLIANEUVOS: Silloin voisin mine laske peeni rauhallisesti leppon. Sille mine tiettesin, ette issenmaan pelastus on viele makdolinen. (Ovikello soi. Hetken perästä sisälle _Susanna_ oikeanpuolisesta takaovesta.)
SUSANNA: Rouva Akkola pyytää puhutella herra kanslianeuvosta.
KANSLIANEUVOS (nousten): Antteksi, mine teytty jerjeste toaletti. — (Susannalle.) Keske hen tenne! Ja tarjo lemmin kahvi henelle. (Pois vasemmanpuolisesta takaovesta. Susanna ottaa kahvitarjottimen pöydältä ja menee. Matti on myös noussut. Renne sohvalla polttelee rauhallisesti sikariaan.)
MATTI: Rouva Akkola! Nyt minä pelastaudun.
RENNE: Liian myöhäistä. Hän on jo eteisessä.
MATTI: Toivottavasti hän on edes yksin?
RENNE: Ei koskaan. Hänellä on aina joku nuori toivo, keltanokka tai taiteileva tyhjäntoimittaja seurassaan.
MATTI: Suoraan sanoen, minulla ei olisi mitään halua tavata häntä, yhtä vähän kuin hänen suosikkejaan.
RENNE (nousten): Ei minullakaan. Voisimme oikeastaan pistäytyä minun huoneeseeni. — (_Tiila Akkola_ ja _Johannes Kointähti_ tulevat oikeanpuolisesta takaovesta.) Ai, perhana!
RVA AKKOLA: Hyvä herra Puntarpää! (Ottaa häntä kädestä kiinni ja katsoo kallellapäin, surumielisesti silmiin häntä. Matti hymyilee salavihkaa, Renne näyttää jotakuinkin nololla. Kointähti pysyttelee kainosti taempana.)
RENNE: Niin, rouva Akkola?
RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää sanoko mitään! Tiedän olevani suruhuoneessa täällä. Siksi olen minäkin mustiin pukeutunut.
RENNE (kumartaen): Rouva on tehnyt siinä kovin ystävällisesti.
RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää sanoko mitään! Sallikaa minun vain puristaa teidän kättänne ja katsoa kauan silmiin teitä. (Pitkä vaitiolo. Rouva Akkolan silmät kyyneltyvät, Renne koettaa turhaan välttää hänen katsettaan.)
RENNE: Hyvä rouva...
RVA AKKOLA: Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. (Päästää hänen kätensä, vielä kerran surumielisesti hänelle päätään nyykäyttäen.) Hyvää päivää, herra toimittaja! (Sama pitkä kättely.)
MATTI: Siitä on kauvan kuin meillä on ollut kunnia nähdä rouvaa toimistossamme.
RVA AKKOLA: Minä olen ollut matkoilla. Ah, matkoilla! — Mutta ihanan isänmaani kuva päilyi koko ajan sieluni silmien edessä.
MATTI: Se onkin paras tapa matkustaa ja saada uusia vaikutuksia.
RVA AKKOLA: Suomen metsä kuiski minulle, Suomen multa tuoksui koko ajan sieraimissani...
MATTI: Onko se mahdollista?
RVA AKKOLA (haikeasti): Kyllä, sillä minä olin ottanut sitä mukaani pienen rasiallisen, jota kannoin aina povellani.
MATTI: Nytkin?
RVA AKKOLA: Aina. — (Ottaa poveltaan pienen rasian ja ojentaa sen Matille.) Tuntekaa, kuinka se tuoksuu!
MATTI (haistellen varovasti): Ihanalta. — (Salavihkaa Rennelle.) Aivan nurkantakuiselta.
RVA AKKOLA: Enemmän, enemmän. Ottakaa sitä käteenne, hierokaa sitä hyppystenne välissä! — (Pakottaa Matin niin tekemään.) Eikö totta? Vasta silloin tuntee olevansa todella suomalainen.