Part 3

SEXTUS (epäilevästi): Mutta onko hän siveä myös sinun poissaollessasi? Kas, se on pulma juuri.

COLLATINUS: Kyllä. (Hymyillen.) Voin taata hänet.

SEXTUS: Hassutusta! Kaikki naiset ovat tehdyt samoista tarvispuista.

COLLATINUS (hellällä ylpeydellä): Kenties kaikki muut, mutta ei _minun_ vaimoni.

SEXTUS: Niin kaikki miehet sanovat. Ja sentään kaikki vaimot pettävät miehiään.

COLLATINUS: Sitten on siveä Lucretia ihana ihme heidän joukossaan.

SEXTUS (olkapäitään kohauttaen): Ei ole olemassa mitään ihmeitä, ystäväni. Minua vastaan ei ainakaan ole sellainen vielä milloinkaan kahdella jalalla kävellyt.

COLLATINUS: Kuuletko, mitä hän sanoo, Brutus? Etkö tahtoisi tulla todistajaksi minun puolestani? (_Brutus_ on edellisen aikana kuunnellut katkeroitunein elein ilakoitsevia nais-ääniä vasemmalta, yrittänyt raivoissaan hyökätä sinne ja jälleen hillinnyt itsensä. Puuttuu nyt puheesen, silti äskeistä mykkää näyttelemistään unohtamatta.)

BRUTUS (äkeästi): Mitä siinä turhia kiistelette! Lyökää veto, lyökää veto, ja se, joka häviää, saa pitää sekä omansa että toisen vaimon että vielä minun vaimoni tuolta kaupanpäälliseksi! (_Sextus_ ja _Collatinus_ nauravat. _Brutus_ hääräilee yksin ja hermostuneena pylväiden välissä vasemmalla taka-alalla.)

SEXTUS: Olkoon menneeksi, minä suostun. (Ojentaa kätensä.)

COLLATINUS (tarttuu nauraen siihen): Myöskin minä, mutta en sillä ehdolla, jonka Brutus mainitsee.

SEXTUS: Ehdoista voimme me kyllä sopia jälestäpäin. Nyt on vain kysymys siitä, kuinka yllättää vaimosi, ennenkuin hän on saanut tiedon sinun palaamisestasi.

COLLATINUS: Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa. Sinä ratsastat meidän edellämme Collatiaan...

BRUTUS (happamesti): Pane pukki kaalimaan vartiaksi!

SEXTUS: Hyvä, minä ratsastan sinne. Ja te?

COLLATINUS: Me saavumme sinne tunnin pari myöhempään. Ja sitten istumme me viinin vierellä ja nauramme yhdessä koko tälle hullunkuriselle kiistanaiheelle. — Brutus! Erota! (_Brutus_ tekee niin. Kirkas ja helisevä nauru vasemmalta.)

BRUTUS (tyrmistyneenä): Kuuletteko? Se oli _hänen_ naurunsa. Minä tunnen sen.

COLLATINUS: Sinun vaimosi?

SEXTUS: Epäilemättä.

BRUTUS (puoli-ääneen): Se vintiö tietää jo minun tulostani ja kuitenkin julkeaa hän nauraa noin. — Eikö se ole ennen kuulumatonta? (Ulkona raikkaita torventoitotuksia. _Ystävykset_ katsovat toisiinsa kummissaan.)

COLLATINUS: Noh? Mitä tämä on!

SEXTUS: Merkki taisteloon! (Rientävät taka-alalle.)

BRUTUS: Ketä vastaan? Onhan maassa rauha tietääkseni.

COLLATINUS: Tori on täynnä sotilaita. Kansa rientää kokoon kaikkialta.

SEXTUS: Tuosta täytyy meidän mennä selkoa ottamaan. (Kaikki nopeasti perälle. Torventoitotuksia. _Tullia_ tulee vasemmalta, _Tarquinius Superbus_, täydessä sotapuvussa, kevein askelin ja kasvot riemusta säteilevinä oikealta.)

TULLIA: Mitä merkitsevät nämä taisto-äänet?

TARQUINIUS: Tullia! Tulen sinulle jäähyväiseni jättämään.

TULLIA: Minne aiot?

TARQUINIUS: Sinne, missä on paikka Rooman kuninkaan: sotakentälle!

TULLIA (iloisesti hämmästyneenä): Kuinka? Onko sota julistettu?

TARQUINIUS: Niin, sain juuri tiedon siitä senaatista.

TULLIA: Ketä vastaan?

TARQUINIUS: Volskilaisia, jotka jo kauan ovat häirinneet meidän rajojamme. — (Riemuiten.) Ajattele, mikä yhteensattuma! Juuri samana päivänä, jona Phoibos Apollon vastaus saapui minulle.

TULLIA: Se on totta.

TARQUINIUS: _Nyt_ tiedän minä, mitä sotaretkeä taivaan vallat tarkoittavat. — _Jos Tarquinius Superbus sotaretkeltään palajaa voittajana_...

TULLIA (levottomana): Mutta ellet sinä palaja voittajana?

TARQUINIUS: Oh, sinä et ole nähnyt minua vielä sotakentällä! — (Syvään hengittäen.) Minä halajaa jälleen nähdä verta. He tulevat tuntemaan, että minä vielä vanhoillanikin olen isäni poika.

TULLIA: Tarquinius Superbus! Nyt tunnen minäkin taasen sinut. (Syleilee kiihkeästi häntä.)

TARQUINIUS: Pitkä yö on heittänyt varjonsa meidän välillemme. Nyt päivä koittaa korkeana.

TULLIA: Sen säteet jo sinun kulmiasi seppelöivät. — (Ulkona torventoitotuksia.) Sallitko, että saatan sinut sotarintamaan? (Menevät riemuiten perälle. Näyttämö on tuokion ajan tyhjä. Sitten vasemmalta varovin, hiipivin askelin nuori _patriisi-nainen_, seppel päässä, viinimalja kädessään, kurkistelee veitikkamaisesti ympärilleen ja viittaa vasemmalle.)

Kokonainen parvi nuoria _patriisi-naisia_ pyrähtää näyttämölle. Kaikki seppelöityinä, toisilla viinimaljat, toisilla kitarat käsissään. Ulkona jatkuvia torventoitotuksia, sitten tasaista sotajoukkojen astuntaa.

_Kaikki_ rientävät perälle ja viittovat vallattomasti jäähyväisiksi poistuville legionille. Tyrkkivät toisiaan, tekevät merkkejä, nauravat ja ilakoivat.

Torventoitotukset vaikenevat. — _Kaikki_ rientävät kuin yhteisestä käskystä takaisin keskinäyttämölle, toiset lepääviin asentoihin, toiset plastillisiin ryhmiin kitarat käsissään. Taustan keski-osa verhotaan esiripulla. Kitarat helisevät. Nuori _patriisi-nainen_, joka on ensin tullut sisälle ja jonka kirkas nauru jo ennemmin on kaikunut näyttämön takaa, alottaa sangen uskalletun uhrihypyn.

_Brutus_ ja _Collatinus_ näkyvät perällä. — Uhrihyppy päättyy, _naiset_ taputtavat ihastuneina käsiään.

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

Huone Collatinuksen kotona Collatiassa. Ovi oikeanpuolisesta taustasta, toinen etualalta vasemmalta. Perällä pitkä penkki, vasemmalla taka-alalla tuikkiva hiilos, oikealla pöytä, hylly ynnä talouskaluja. Kaikki karua, yksinkertaista ja korutonta.

Myöhäinen iltahetki. Ulkona tuulta ja sateen ropinaa. _Lucretia_, penkin vasemmanpuolisessa päässä, kehrää värttinällä. _Orjattaret_ samoin hänen vierellään. — Himmeä lamppu valaisee näyttämön taka-alan.

Koputus ovelle. _Orjattaret_ lakkaavat työstään ja kuuntelevat. _Lucretia_ kohottaa päänsä kummastuneena.

LUCRETIA: Kuka se voi olla? — (Uusi koputus.) Menkää ja avatkaa hänelle! (_Orjatar_ tekee työtä käskettyä. _Sextus_ tulee sisälle, päällysvaippa vettä valuvana, pysähtyy ovensuuhun ja katsoo uteliaasti ympärilleen.)

SEXTUS: Tämä siis on Collatinuksen koti!

LUCRETIA: Niin, tunnetko isännän vai ehkä saavutkin sanantuojana häneltä?

SEXTUS: Miksi sitä kysyt, kielevä tyttöseni?

LUCRETIA (miellyttävästi): Siksi että jos niin on, ei tervetulleempi vieras koskaan ole käynyt tuon kynnyksen yli.

SEXTUS: Hm. Saammehan nähdä. — (Huolettomasti orjattarille.) Pyydän teitä nyt tuloni talon emännälle ilmoittamaan.

LUCRETIA: Talon emäntä olen minä täällä.

SEXTUS: Kuinka? Oletko sinä Lucretia? — (Astuu peremmälle ja tervehtii kohteliaasti häntä.) Ja sinä kehräät todellakin?

LUCRETIA (hymyillen): Tietysti kehrään minä, — mutta koska näyt tuntevan minutkin nimeltäni, salli minun nyt kysyä sinulta, ketä puhuttelen.

SEXTUS: Anteeksi, enkö ole vielä sitä sanonut sinulle? Olen Sextus Tarquinius, poika kuninkaan.

LUCRETIA: Poika kuninkaan! (Yrittää nousta hämmästyneenä, _orjattaret_ seuraavat hänen esimerkkiään.)

SEXTUS: Ei, ei! Pyydän, istu! Ja te muut siellä, pysykää paikoillanne! — Noin. Juuri tuossa asennossa tahtoisin minä ijät kaiket nähdä sinut. (_Lucretia_ painuu takaisin paikalleen yhä enemmän hämmästyneenä. _Orjattaret_, arkoina ja pelokkaina, seuraavat hänen esimerkkiään. _Sextus_ on astunut oikealle etualalle ja tarkastelee nyt taustan ryhmää iki-ihastuneena.)

LUCRETIA: Minä en ymmärrä...

SEXTUS: Etkö? — Mikä armas taulu!... Nuo tytöt ... tämä valaistus ... sinä itse siellä värttinäsi takana... Minä en ole tiennyt, minä en ole voinut aavistaa, että olisi olemassa mitään samalla niin siveätä, kaunista ja päätä-pyörryttävän pyhää maailmassa! (Varjostaa silmänsä kädellään. Vaitiolo.)

LUCRETIA (arasti): Minä en ymmärrä, mitä huvia poika kuninkaan voi keksiä itselleen niin tavallisesta ja arkipäiväisestä näystä.

SEXTUS: Huvia, sanoitko? Suurin autuus on se minun sielulleni. — Siveä Lucretia! Tuon näyn tahtoisin minä painaa ikiajoiksi sydämeni syviinpään.

LUCRETIA (punehtuen): Miksi sanot minua siveäksi Lucretiaksi?

SEXTUS: Siksi että kaikki ihmiset nimittävät sinua niin. — Ah! Maan päällä on siis olemassa jotakin _niin_ kaunista, että se voi pakottaa kuolevaisen ehdottomasti polvilleen. (Polvistuu. _Lucretia_ nousee kokonaan hämmentyneenä, _orjattaret_ seuraavat edelleen hänen esimerkkiään.)

LUCRETIA: Pelkään, että pilkkaat yksinkertaista työtäni ja pukuani...

SEXTUS (nousten nopeasti): En, kautta jumalien! — (Tarttuu hänen käteensä.) _Heitä_ saatan minä pilkata, mutta heitäkin ainoastaan niin kauan kuin he pysyvät pilvien takana ja näkymättöminä. Nyt, jumalat, minä tunnustan teidän valtanne ja suuruutenne!

LUCRETIA: Se onkin aina tunnustettava.

SEXTUS: Se on tunnustettava _silloin_, kun he ottavat päälleen ihmismuodon ja meitä vastaan tuolla katseella hymyilevät...

LUCRETIA (hymyillen): Taikka tulevat iltamyöhällä meidän tupaamme, haastavat hassutuksia, lankeavat polvilleen ja tekevät jos joitakin temppuja, ollen muka aivan tyrmistyneitä näystä, jonka he voivat kohdata missä maalaisessa majassa tahansa (Nauraa sydämellisesti.) Oletpa sinä hyvin hullunkurinen!

SEXTUS: Olenko? — (Kokonaan hurmaantuneena.) Ja kuitenkin sanon minä sinulle: ei edes Delphoin suuren Apollon temppelissä ole täyttänyt minun sydäntäni sellainen hartaus ja nöyryys ja rauhallisuus kuin tällä hetkellä sinun kattosi alla.

LUCRETIA: Tosiaan!

SEXTUS: Sinä, joka olet niin viisas ... voitko sen minulle selittää, siveä Lucretia?

LUCRETIA (pudistaa hymyillen päätään): En.

SEXTUS: Sallitko siis, että minä sanon sen sinulle?

LUCRETIA: En, sillä arvaan, että jälleen lausuisit joitakin hullutuksia. (Painaa päänsä ujostuneena Sextuksen rakastavasta silmänluonnista.) Miksi katsot minuun noin?

SEXTUS: Olet oikeassa. Maan mato! Mikä olen minä, että tohdin katsoa silmiin sinua?

LUCRETIA: Taas pilapuheita! Miksi ei sinulla olisi lupa katsoa minuun? — (Sydämellisesti hymyillen.) Eihän silmä osaa ota.

SEXTUS (kuiskaten hänen korvaansa): Ei. Mutta syvältä minun sydämestäni soi ääni, joka sanoo, että sinua on vain rukouksilla ja uhriliekeillä lähestyttävä kuin kuolemattomia. — Ethän sinä suutu siitä minulle, siveä Lucretia?

LUCRETIA (hiljaa): En. — (Vaitiolo. Pois haihduttaen.) Mutta minua vaivaa, että sinä uudestaan ja yhä uudestaan ylistät minun siveyttäni.

SEXTUS: Todellakin? Se vaivaa sinua?

LUCRETIA: Niin, sillä ethän sinä tunne minua, et tiedä oikeastaan, olenko minä kala vai lintu. Näethän vasta ensi kerran minut.

SEXTUS (hymyillen): Mutta _olethan_ sinä siveä Lucretia?

LUCRETIA: Mahdollista kyllä. Mutta en ole tottunut saamaan kunniaa siitä, mitä pidän velvollisuutenani...

SEXTUS: Niinkö?

LUCRETIA (vilpittömästi): ... Samoin kuin pidän sitä jokaisen kunnon vaimon velvollisuutena, joka miestään rakastaa.

SEXTUS: Todella? ja sinä rakastat miestäsi?

LUCRETIA: Tietysti rakastan minä häntä.

SEXTUS: Miksi?

LUCRETIA (hämmästyneenä): Miksikö? — Teetpä sinä kummallisia kysymyksiä. — Tietysti siksi, että ... siksi, että ... no niin... (Hymyillen.) Tiedätkö, suoraan sanoen, tuota asiaa en minä ole koskaan tullut ajatelleeksi.

SEXTUS: Sallit ehkä, että minä autan sinua. — Sinä rakastat häntä siksi, että hän ensiksikin on sinun miehesi...

LUCRETIA (innokkaasti): Juuri niin! — Ja toiseksi...

SEXTUS: Ja toiseksi, koska hän on minun sukulaisen! — (Nauraa.) Tiedäpäs, Lucretia: niin erinomainen emäntä ja aviopuoliso kuin lienetkin, olet sinä sentään unohtanut yhden hyvin tärkeän asian.

LUCRETIA: Minkä?

SEXTUS: Ethän ole antanut minulle vielä edes tervetuliais-suudelmaa.

LUCRETIA: Ah, sekö se vain oli!

SEXTUS: Niin. Olen jo kauan sitä turhaan odottanut.

LUCRETIA (hämillään): En tiedä, onko se oikein sopivaa...

SEXTUS: Näin läheisten sukulaisten kesken? — (Hymyillen.) Hyi, Lucretia! Ajattelepas, mitä miehesi sanoo, jos hän kotiin palattuaan kuulee, että olet ottanut näin huonosti vastaan hänen ystäväänsä, poikaa kuninkaan.

LUCRETIA: En tunne myös, mikä on tapana kuninkaan hovissa. Mutta en tahtoisi miestäni minulle vihastuvaksi... (Suo suudelman hänelle.)

SEXTUS: Armas Lucretia! (Vaitiolo.)

LUCRETIA (haihduttaen hämmennystään): Mutta etkö aio riisua vaippaasi? Olethan likomärkä aivan. — Ja etkö tahdo istua tänne lieden ääreen? — Varropas, teen vähän tulta sinulle... Siinä on sinun hyvä kuivata vaatteitasi. (Heittää pari risukimppua lieteen. Tuli leimahtaa korkealle. _Sextus_ riisuu vaippansa, istuu lieden ääreen ja ojentaa kätensä kohti sen suloista lämpimää.)

SEXTUS: Ah! — (Kuin itsekseen.) Tämä siis on Collatinuksen kotiliesi.

LUCRETIA (leikillisesti): _Näistä_ emännän velvollisuuksista olisit sinä voinut minua muistuttaa. — Tytöt! Te saatte mennä levolle nyt. — Ja tähän pöydälle asetan minä sinulle hiukan viiniä ja palan paistia, jota itse äsken söimme, vaikka en tiedä, tokko se mahtanee kelvata pojalle kuninkaan. (Puuhailee toimekkaana pöydän ääressä. _Orjattaret_ menevät. Sextus on sulkenut silmänsä uneksien. Vaitiolo. — _Lucretia_ tulee ja koskettaa häntä hiljaa kädellään.)

SEXTUS: Ja nyt? Mitä nyt aiot?

LUCRETIA: Nyt aion sanoa sinulle hyvää yötä.

SEXTUS: Kuinka? Jätätkö minut?

LUCRETIA (hymyillen): Mieleni tekisi kyllä kuulla jotakin miehestäni, mutta näen, että olet nyt liian väsynyt viestien kerrontaan. — (Osoittaa vasemmalle.) Tuolla on huoneesi.

SEXTUS: Ja sinun? (Tarttuu hänen käteensä.)

LUCRETIA (osoittaen perälle): On tuolla. — (Hymyillen herttaisesti.) Mutta vain tänä yönä...

SEXTUS: Miksi?

LUCRETIA: Siksi että meillä ei ole mitään vieraskamaria ja sinä saat nyt kunnian nukkua minun huoneessani.

SEXTUS: Sinun? Ja sinun miehesi siis?

LUCRETIA (hiukan surumielisesti): Minun mieheni on niin paljon poissa. — Olen tottunut sitä miltei vain omakseni katsomaan.

SEXTUS: Siveä Lucretia! (Suutelee hänen kättään tulisesti.)

LUCRETIA (vetäen hiljaa kätensä pois): Hyvää yötä.

SEXTUS: Viivy vielä hetki! Tarinoimme vähän ja tulemme hyviksi ystäviksi.

LUCRETIA: Emmekö ole jo ystäviä?

SEXTUS: Tulemme vielä paljon paremmiksi. Etkö sinä toivoisi sitä?

LUCRETIA: Epäilemättä...

SEXTUS: Niinpä jäät sinä vielä hetkiseksi. Minä pyydän... Yö on niin pitkä ja minua vaivaa sellainen sisällinen levottomuus...

LUCRETIA: Minkä tähden?

SEXTUS: Minä en tiedä... Se seuraa sieluni ääretöntä yksinäisyyttä... (Kuin itsekseen.) Ei kukaan ole niin yksin kuin minä, ei kukaan avaran taivaan alla!

LUCRETIA (epätietoisena): Jäisin mielellänikin kanssasi vielä hetkeksi pariksi pakisemaan, ellen pelkäisi sinua aivan uneen uuvuttavani. — (Hymyillen.) Kas niin, nyt nukut jo taas!

SEXTUS: Minäkö? Mistä sen päätät?

LUCRETIA: Sinä suljit silmäsi ja näytit jälleen niin rajattoman väsyneeltä ja raukealta...

SEXTUS (katsoo kummallisesti häneen): Näytinkö? — Ihmetteletkö sitä?

LUCRETIA: En, oikeastaan, sillä onhan ilta jo myöhäinen ja sinulla on ollut pitkä matka tänne Roomasta tuulessa ja sateessa ratsastettavana.

SEXTUS (kuten edellä): Niinkö?

LUCRETIA: Niin, ja siksi tahdonkin jättää sinut nyt yksin lepäämään ja kuulla huomenna, mitä sinulla on minulle kerrottavaa ... varmaan mahtaa se olla jotakin tärkeätä, koska se on saanut itse kuninkaan pojan liikkeelle lähtemään.

SEXTUS (pudistaa päätään hitaasti ja surumielisesti): Nyt ei viisas Lucretia minua oikein ymmärtänyt.

LUCRETIA: Enkä? — Siksi onkin väärin sanoa minua viisaaksi Lucretiaksi. Tiedän itse kyllä olevani hyvin typerä ja minun mieheni sanoo... (Vaikenee äkkiä punehtuen.)

SEXTUS: Ja sinun miehesi sanoo mitä?

LUCRETIA: Nyt olin minä sanoa typerimmän typeryyteni.

SEXTUS: Juuri sen tahtoisin minä kuulla, näetkös.

LUCRETIA: Nauraaksesi minulle, niin.

SEXTUS (kauniisti): En, vaan sulkeakseni silmäni jälleen ja nähdäkseni unta onnesta, joka ei ole ihmislasten. — (Vaitiolo. Matalalla äänellä.) Nyt ymmärsit sinä minut, eikö niin?

LUCRETIA: En tiedä. — (Hiljaa.) Mutta minusta tuntuu kuin _olisin_ sinut oikein ymmärtänyt.

SEXTUS: Ah! — Istu siis ja salli minun painaa pääni sinun syliisi ja uneksia, että tämä onni edes hetkisen on minun omani. (Tarttuu hänen käsiinsä ja vetää hänet lavitsan päähän istumaan. _Lucretia_ sallii sen tahdottomana tapahtuvan. Pitkä vaitiolo.)

LUCRETIA: Sinä mahdat olla ... hyvin onneton mies.

SEXTUS (raukeasti): Olen. Minulla ei ole paikkaa, kuhun pääni kallistaisin.

LUCRETIA: Kuitenkin on koti sinullakin.

SEXTUS: Minulla? — (Katkerasti.) Koti!

LUCRETIA: Niin, olenhan kuullut, että on sinulla vaimo valio. Eikö hän rakasta sinua täydestä sydämestään?

SEXTUS (kuten edellä): Minun vaimoni!

LUCRETIA: Myöskin äitisi elää vielä.

SEXTUS (kuten edellä): Minun äitini! — (Vaitiolo.) Ei, sinä et tunne heitä. Etkä minua! Sinä et tiedä, mitä on elämä siellä palatsissa!

LUCRETIA: En. Mutta olen kuvitellut, että se olisi niin paljon suurempaa ja korkeampaa kuin on elämä täällä meidän syrjäisessä maaseudussamme. — (Vaitiolo. Hymyillen.) Nyt nukut sinä.

SEXTUS (uneksien): Kuinka täällä on hiljaista! Kuulee aivan oman sydämensä tykytyksen.

LUCRETIA: Eikö sitä kuninkaan palatsissa kuule?

SEXTUS: Ei aina. — (Vaitiolo.) Tiedätkö, mitä nyt mietin, Lucretia?

LUCRETIA: Sano se minulle!

SEXTUS: Tuumin jäädä tänne elinpäiväkseni.

LUCRETIA: Varmaan tulisi sinun hyvin pian ikävä täällä. Ja sitäpaitsi, kun sinusta tulee Rooman kuningas...

SEXTUS (nauraen): Delphoin suuri Apollo on sen minulle ennustanut — (Karkaa ylös.) Mutta kuinka sinä sen tiedät?

LUCRETIA: Arvelin, että se olisi aivan luonnollista. (Nousee.)

SEXTUS: Niinkö? — (Tarttuu hänen käsiinsä merkitsevästi.) Mutta minun isäni elää vielä.

LUCRETIA: Tarkoitan: tietysti vasta hänen kuolemansa jälkeen.

SEXTUS: Niinkö? — (Päästää jälleen hänen kätensä.) Mutta tiedätkö, kuinka minun isäni itse kohosi kuningasistuimelle?

LUCRETIA (hiljaisesti): Minä olen kuullut siitä.

SEXTUS: Hän tappoi edeltäjänsä kuin koiran ja minun äitini oli siinä hänelle avullisena! — (Äkkiä.) Sinä? Sinulla ei ole halua kuningattareksi?

LUCRETIA: Minun kunnianhimoni ei ole koskaan lentänyt niin korkealle. (_Sextus_ katsoo vielä hetkisen häneen ja purskahtaa sitten kaikuvaan pilkkanauruun.)

SEXTUS: Jää sitten piikojesi ja värttinäsi luo! (Katsoo ympärilleen.) Missä he ovat? Mihin he ovat menneet? Miksi et sinä kehrää, siveä Lucretia? (Vaipuu ruhmolle lieden ääreen ja painaa pään itkien käsiinsä. _Lucretia_ katsoo neuvottomana häneen.)

LUCRETIA: Oletko sairas?

SEXTUS: Sairas sydämestä, siveä Lucretia, sairas sydämestä! — Ah, olisi parempi, etten koskaan olisi tämän talon ovea lähestynyt!

LUCRETIA: Kadutko käyntiäsi? Ja äsken sanoit sinä tahtovasi jäädä tänne elinpäiväksesi. — Katsopas: noin pian sinä muutat mieltäsi.

SEXTUS: Olisi parempi, sanon, sille, joka kerran syntyi syvyyksissä elämään, että hän ei ikinä näkisi jumalten taivaan korkeuksia! — Siveä Lucretia: sitä et sinä koskaan tule ymmärtämään.

LUCRETIA: Nyt en todellakaan ymmärrä sinua.

SEXTUS: Etkö? Etkö sittenkään, kun sanon, että olisi parempi sille, jonka paikka on yössä ja pimeydessä, että hän ei ikinä olisi siveän Lucretian kotiliettä lähestynyt? — (Vaitiolo.) Nyt menen minä.

LUCRETIA: Miksi?

SEXTUS: _Siksi että rakastan sinua saakka hulluuteen._ — Nyt tiedät sinä sen. (Vaitiolo.)

LUCRETIA: Nyt pyydän sinua itse lähtemään.

SEXTUS: Oletko vihainen siitä, mitä sinulle sanoin, Lucretia?

LUCRETIA: Olen ... sillä pidin paljon sinusta.

SEXTUS: Ja nyt?

LUCRETIA (surumielisesti): Nyt olet siirtynyt minusta niin kauas kuin en koskaan elämässäni olisi kohdannut sinua. — Eikö totta, Sextus Tarquinius? Sitä ei olisi pitänyt sanoa minun mieheni ystävän ja sukulaisen.

SEXTUS: Hyvä, että muistutat minulle minun suvustani. Sillä olin jo unohtaa todellakin, että myöskin _minä_ olen Tarquinius ja isäni poika, hänen, jota ylpeäksi nimitetään.

LUCRETIA: _Minä_ puolestani en ole sitä hetkeäkään unohtanut.

SEXTUS: Hyvä. Siispä muistat, kuinka minun isäni saavutti sen naisen suosion, jota hän nyt nimittää vaimokseen ja puolisokseen?

LUCRETIA: Olen kuullut himmeitä huhuja kuiskittavan...

SEXTUS (terävästi): Katsopas, sinäkin olet kuullut niistä.

LUCRETIA: Kyllä, mutta olen aina kammolla evännyt itseni niitä uskomasta. Niiden _täytyy_ olla pelkkää panettelua.

SEXTUS: Niinkö luulet? — (Hitaasti.) Minun isäni kuristi vaimonsa...

LUCRETIA: Se ei ole totta!

SEXTUS: On. Ja minun äitini pisti miehensä kuoliaaksi...

LUCRETIA: Ah!

SEXTUS: Niin sytyttivät he kaksi hääsoihtunsa ja hallitsevat vielä tänäkin päivänä Roomaa riemussa ja kunniassa. — (Hurjasti.) Siveä Lucretia! Olisiko sinusta miehesi murhaajaksi?

LUCRETIA: Mitä lausut minulle! (Pitää korviaan, pakenee häntä.)

SEXTUS (hampaittensa välistä): Pelkään, myöskin _minä_ olen suvustani huonontunut. — (Nauraa katkerasti.) Mutta kun tulen kuninkaaksi, käsken ensin katkaista kaulan sinun mieheltäsi.

LUCRETIA: Silloin palkitset sinä huonosti kestiystävyyden, jota olet nauttinut hänen kattonsa alla.

SEXTUS: Ja sinut itsesi raastatan minä Tarquiniusten palatsiin Palatinumille. Hahhah! — Hyvää yötä! Tervehdi miestäsi minulta ja sano, että hän on voittanut vetonsa!

(Heittää vaipan hartioilleen ja menee nopeasti perälle. _Lucretia_ katsoo hänen jälkeensä päätä pudistaen. Korjaa sitten ruoan pöydältä, katsoo vielä hänen jälkeensä, ottaa lampun ja poistuu vasemmalle. — Hiilos takassa on hiipunut hiljalleen. Näyttämö on nyt miltei pimeä).

(_Sextus_ tulee takaisin. Kuiskaa: "Lucretia!" Hiipii vasemmalle ja kuuntelee henkeään pidättäen. Ovi aukenee, _Lucretia_, yöpuvussa ja lamppu kädessään, ilmestyy kynnykselle.)

(_Sextus_ väistyy nopeasti vasemman puolisen taustan pimentoon.)

LUCRETIA: Unohdin sulkea oven.

SEXTUS (kuiskaten): Lucretia.

(_Lucretia_ menee perälle, sulkee oven ja palajaa takaisin vasemmalle. Ovi vasemmalla jää hänen jälkeensä hiukan raolleen. Kapea valoviiva tunkee siitä näyttämön etualalle.)

(_Sextus_ hiipii jälleen esille piilopaikastaan. Kuiskaa: "Lucretia!" — Tuli sammutetaan. _Sextus_ odottaa vielä hetkisen ja syöksyy sitten nopealla liikkeellä vasemmalle.)

Esirippu.

VIIDES NÄYTÖS.

Paikka Rooman ulkopuolella. Taustassa korkea muuri, kulkeva poikittain yli koko takanäyttämön; sen keskikohdalla järeätekoinen portti, josta tie suoraan etualalle. Toinen tie oikealta vasempaan leikkaa sitä. Tienristeyksessä paatinen penkki. Vasemmalla jylhä piinjapuu ynnä sen takana pientä viidakkoa. — Myöhäisen iltapäivän valaistus.

_Lucretia_, yksin, kalpeana kuin kuolema ja liikkumattomana kuin kuvapatsas, nojaa piinjapuun runkoon, lasittuneella ilmeellä eteensä tuijottaen. Hän on avojaloin ja yöpuvussa, vain musta vaippa hartioillaan.

_Collatinus_ ja _Brutus_ tulevat perältä nopein askelin ja kiivaasti keskustellen. Yrittävät jo mennä hänen ohitseen häntä huomaamatta.

BRUTUS: Mutta siinä on Lucretia!

COLLATINUS: Missä?

BRUTUS: Etkö näe? Tuossa!

COLLATINUS (riemastuneena): Ah! Hän se on. — (Aikoo rientää häntä syleilemään, mutta pysähtyy hämmästyneenä Lucretian tuonen-tyynestä katsannosta. Sopertaen.) Onko ... tämä ... Lucretia? (Ojentaa kätensä epäröiden. _Lucretia_ ei tartu siihen. _Brutus_ on äkkiä tullut hyvin totiseksi ja väistynyt oikealle, seuraten sieltä kohtausta piinjapuun luona suurimmalla sisällisellä jännityksellä.)

LUCRETIA (soinnuttomasti): Tervetuloa takaisin kotimaahasi, Collatinus. (Vaitiolo. _Collatinus_ katsoo Lucretiaan, vilkaisee Brutukseen, joka jälkimmäinenkin on äkkiä kuvapatsaaksi kangistunut. Naurahtaa vihdoin väkivaltaisesti Lucretialle.)

COLLATINUS: Onpas tämä eriskummallinen vastaan-otto! — (Vaitiolo.) Mitä tämä merkitsee? Onhan kuin kuoleman siivet kulkisivat tämän paikan yli.

LUCRETIA: Kuuletko sinä sen siipien suhinan, Collatinus?

COLLATINUS (leikillisesti): Pelkään, että se pesii tuossa piinjapuussa. Etkö tahtoisi siirtyä vähän syrjempään siitä, että voisin kiertää sinut käsivarrellani? — (Sydäntään osoittaen.) Täällä suhisevat vain siivet lemmen jumalan.

LUCRETIA: Kiitos. Minun on hyvä näin. Eivät lemmen, vaan kuolon sanomat humisevat nyt minun huuliltani.

COLLATINUS (kärsimättömästi): Etkö tahtoisi siis olla hyvä ja vihdoinkin selittää minulle, mitä merkitsee tämä narripeli?

LUCRETIA: Kyllä. Kokoan juuri sitä varten ajatuksiani. (Vaitiolo.)