Part 2
SERVIUS TULLIUS: Mies! Sinä saatat minut pois suunniltani. — Senaatti päättäköön meidän välillämme.
TARQUINIUS: Se on jo päättänyt. Minä olen nyt Rooman kuningas.
SERVIUS TULLIUS: Kansa ei ikinä vahvista sinun vaaliasi!
TARQUINIUS: Se jääköön Rooman kansan asiaksi. — Mutta nyt: poistutko tahi tahdot ennemmin, että kutsun liktorit tänne?
SERVIUS TULLIUS: Aah!
COLLATINUS: Heimomme nimessä!
TARQUINIUS (pelottavalla tyyneydellä): Hiljaa! Tämä ei ole mikään perheriita.
SERVIUS TULLIUS: Ei, me kaksi ratkaisemme sen. (Syöksyy podiumille käyden käsiksi Tarquiniukseen.)
TARQUINIUS: Hätätilassa voin itsekin suorittaa liktorin toimen. (Heittää alas portaita hänet. _Servius Tullius_ kaatuu raskaasti ja jää virumaan näyttämön oikealle puolen. _Collatinus_ rientää hänen luokseen.)
COLLATINUS: Kuningas kuolee!
TARQUINIUS (hitaasti): Taisin koskea liian kovasti ukkorähjään. Tarkoitukseni ei ollut tappaa häntä.
COLLATINUS: Hän on taintunut, veri tihkuu hänen ohimostaan. — Tule ja auta häntä!
TARQUINIUS: Itse syyttäköön hän itseään. — (Ankarasti.) Hän maatkoon siinä. Kiellän kenenkään Rooman kansalaisen häntä auttamasta.
COLLATINUS: Suonet anteeksi, ellen nyt tottele käskyäsi. — Apua! Apua!
TARQUINIUS: Onneton! Etkö opi mitään _hänen_ kohtalostaan?
COLLATINUS (hänestä välittämättä): Ei kuulu ketään tulevaksi. — Tästä on sana kansalle saatettava. Minun täytyy itseni mennä heitä etsimään.
TARQUINIUS: Niin totta kuin nimesi on Tarquinius...!
COLLATINUS: Juuri siksi. — Toivon, ettei _sinua_ koskaan kuninkaana täten kohdeltaisi. (Rientää oikealle. Tarquinius Superbus tulee hitaasti alanäyttämölle, katsoo kauan maassa makaavaa, vavahtaa ja luo aran katseen ympärilleen. — _Tullia_ saapuu nopeasti, kasvot riemusta säteilevinä, vasemmalta.)
TULLIA: Minun kuninkaani ja minun hallitsijani!
TARQUINIUS (väistäen hänen syleilyään): Hiljaa! St!
TULLIA: Tulen juuri Capitoliumilta. Siellä sanottiin senaatin kokouksen jo alkaneeksi.
TARQUINIUS: Se on alkanut. — (Puhuu Tullialle, silmä yhä maassa makaavaan kiintyneenä.) Senaattorit istuvat juuri sisällä.
TULLIA: Ja sinä olet ollut siellä?
TARQUINIUS: Olen.
TULLIA: Tuossa puvussasi?
TARQUINIUS: Niin.
TULLIA: Ja sinä olet istunut kuninkaan paikalla? Ja sinä olet johtanut keskustelua? — Noh? Mitä he ovat sanoneet?
TARQUINIUS: He ovat vaieten sallineet sen tapahtuvan.
TULLIA (riemuiten): Katsopas! Sinä olet Rooman kuningas! Sinä olet minun kuninkaani! (Tahtoo jälleen syöksyä hänen syliinsä. _Tarquinius_ torjuu hänet luotaan kauhistuneena. _Servius Tullius_ liikahtaa ja päästää hiljaisen valituksen. _Tullia_ ei vieläkään huomaa häntä.)
TARQUINIUS: Hiljaa!
TULLIA: Miksi! — Olethan sinä Rooman kuningas! Onhan meidän tuumamme nyt onnistunut.
TARQUINIUS: On, mutta kuitenkin...
TULLIA (hämmästyneenä): Mutta kuitenkaan sinä et tahdo syleillä minua? Miksi et?
TARQUINIUS: Mielestäni ... sinun ilosi ei ole tässä ... paikallaan. (Kääntyy poispäin. Vaitiolo.)
TULLIA: Mikä vaivaa sinua?
TARQUINIUS: Ei mikään. (Vaitiolo.)
TULLIA (äkkiä epäilevästi): Elääkö sisareni?
TARQUINIUS: Ei.
TULLIA: Sinä surmasit hänet?
TARQUINIUS (hiljaa): Tein sen sinun tähtesi, Tullia.
TULLIA: Sitten minä en voi ollenkaan sinua ymmärtää. — (Hyväillen.) Miksi murehdit siis? (Painautuu kiinni häneen. _Tarquinius_ tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo kauan silmiin häntä.)
TARQUINIUS: Etkö _sinä_ sure sisaresi kuolemaa?
TULLIA (kummastuneena): En! Olenhan itse tahtonut sitä.
TARQUINIUS: Mutta nyt, kun kuulet kuolleeksi hänet? Etkö sääli häntä?
TULLIA: En. — (Vaikenee, arastuu ja katsoo Tarquiniukseen. Toisella, epävarmalla äänellä.) Suretko sinä veljeäsi?
TARQUINIUS (hitaasti päätään pudistaen): Oikeastaan: en.
TULLIA: No niin?
TARQUINIUS: Entä jos isäsi olisi kuollut? Etkö häntä surisi?
TULLIA (hymyillen): Olethan _sinä_ minulla. (Painautuu likemmä häneen.)
TARQUINIUS: Tullia: nyt kauhistaa sinun rakkautesi minua.
TULLIA: Miksi? — (Äkkiä, äänellä ohuella kuin tikarinkärki.) Etkö enää rakasta minua? Etkö enää rakastaa minua tultuani kuninkaaksi?
TARQUINIUS: Tiedät, että teen sen, Tullia. — Jos tahtoisinkin, en voisi olla sinua rakastamatta.
TULLIA (pakanallisella riemulla): Siispä olet sinä minun omani! (Lyö käsivartensa hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee tulisesti häntä. _Tarquinius_ vastaa huumautuneena hänen suudelmiinsa. — _Servius Tullius_ voihkii äänekkäästi.)
TARQUINIUS: Hiljaa! (Irtautuu äkisti hänestä.)
TULLIA: Miksi? Mikä sinun on?
TARQUINIUS (kuiskaten): Etkö kuullut?
TULLIA: Mitä?
TARQUINIUS: Häntä, kuolevata! (Pakenee näyttämön toiselle puolen.)
TULLIA: Kuulet kummituksia. — (Nauraa.) Miksi pakenet? Luulisi kostotarten sinua ahdistavan.
TARQUINIUS (tukahtuneella äänellä): Kenties he tekevätkin sen. — Heitä on liian monta, näetkös.
TULLIA: Keitä? Kostottaria?
TARQUINIUS: Vainajia. Heitä on mennyt liian monta manalle. Nyt syyttävät he minua siellä.
TULLIA: Kiitä onneasi, että he ovat vainajia! Muuten et sinä olisi Rooman kuningas.
TARQUINIUS: Vaatii tottumusta, näen ma, tulla murhamieheksi.
TULLIA: Vaatii tottumusta tulla kuninkaaksi. — Yksi murhe on minulla vielä: isäni! Oletko tavannut hänet?
TARQUINIUS (vaikeasti): Olen.
TULLIA: Onko hän tuolla sisällä? Mitä hän sanoi siis? — (Painokkaasti.) Onko kaikki siis teidän kahden välillä nyt suoritettu?
TARQUINIUS: Minä ... luulen ... niin.
TULLIA: Hän luopuu siis hyvällä kuninkuudestaan? Hän alistuu sinun alammaiseksesi?
TARQUINIUS: Tuskin.
TULLIA (riehahtaen): Kuinka? — Toivon, että sinä et väistynyt? Toivon, että pidit puoliasi?
TARQUINIUS: Pidin.
TULLIA: Sitä odotin sinulta. — (Tyynemmin.) Kaikissa tapauksissa on sinun voittosi aina epävarma niin kauan kuin hän elää.
TARQUINIUS: Minä tiedän.
TULLIA (uhkaavasti): Siispä tiedät työsi. — Missä hän on? Jäikö teidän riitanne ratkaisematta?
TARQUINIUS: Luulen, että se on jo lopussa. (Kuiskaten.) Etkö kuule? Hän kutsuu sinua.
SERVIUS TULLIUS (heikolla äänellä): Tullia!
TULLIA: Todellakin: kuulin jonkun nimeäni mainitsevan. — (Kääntyy ja huomaa nyt vasta vanhuksen.) Isäni! Hän elää vielä?
TARQUINIUS: Niin, hän tahtoi temmata minulta kuninkuuden...
TULLIA: Ja sinä?
TARQUINIUS: ... Minä heitin hänet alas portahia. Siinä hän lepää nyt.
TULLIA (nopeasti): Näkikö kukaan sinun tekoasi?
TARQUINIUS: Vain Collatinus, sukulaiseni. — (Vaikeasti.) Hänkin kauhistui sitä.
TULLIA: Hän? Ja kuka muu? — Jo tänne tullessani näin kansaa joka taholta virtailevan kaupunkiin. Jos hän tuosta vielä virkoaa ja ehtii koota ystävänsä, on sinun kuninkuutesi loppunut samassa kuin se on alkanutkin.
TARQUINIUS: Mitä vaadit minulta?
TULLIA: Tekosi täyttämään. — Ellei sinulla ole siihen voimaa...
TARQUINIUS (säpsähtäen): Ei, ei! Heitä on liian monta. Älä vaadi minulta mahdottomia!
TULLIA: Kuningas Tarquinius Superbus: kavahda, etten katso alas sinuun!
TARQUINIUS: Hän on isäsi!
TULLIA: Pistä miekallasi! — (Äänten sorinaa oikealla.) Etkö kuule? Kansa kokoontuu. Tori on jo täynnä väkeä. He tulevat tännepäin. — Nyt taikka ei milloinkaan! (On tarttunut Tarquiniuksen käsivarteen ja vetää häntä vanhukseen päin. _Tarquinius_ tekee päättävän liikkeen, kalpa kohoaa hänen kädessään. _Servius Tullius_ nousee viimeisillä voimillaan kyynärpäänsä varaan ja kutsuu heikolla, valittavalla äänellä tytärtään.)
SERVIUS TULLIUS: Tullia! Minun rakas tyttäreni!
TARQUINIUS: Ah! (Horjahtaa, miekka putoaa hänen kädestään. _Brutus_ on edellisen aikana ilmestynyt curian kynnykselle ja seuraa jännitettynä kohtausta. — Äänten sorina kasvaa oikealta.)
TULLIA (raivostuneena): Raukka! (Tempaa miekan ja syöksee sen isänsä sydämeen. _Servius Tullius_ kuolee. _Brutus_ puhkeaa voimakkaisiin kättentaputuksiin.)
BRUTUS: Hyvä, hyvä! Oikein pistetty, gladiaattori! Suoraan sydämeen!
TARQUINIUS: Kuka puhuu?
TULLIA: Oh, se on vaan tuo vähämielinen! — Tule! Menkäämme! Kansanjoukko vyöryy tännepäin.
TARQUINIUS: Minne?
TULLIA: Heitä vastaan-ottamaan. Rooma tahtoo nähdä kuninkaansa. — (Ojentaa kätensä hänelle.) Tule!
TARQUINIUS (kauhistuen): Hänen ylitseen? En ikinä!
BRUTUS: Hyvä, hyvä! Oikein näytelty, näyttelijä! (Taputtaa vimmatusti käsiään.)
TULLIA: Tule! (Astuvat käsi kädessä Servius Tulliuksen ruumiin ylitse. Äänten sorina oikealla on kasvanut myrskyksi.)
Esirippu.
KOLMAS NÄYTÖS.
Huone Tarquiniusten palatsissa Palatinumilla. Tyyli: etruskilainen. Parrukatto, puupylväät; seinät fantastisilla maalauksilla koristetut. Perällä avoin, poikittain kulkeva pilarikäytävä, josta portaat alas Rooman torille. Taustassa laakso ja sen takana kukkula, jonka rinteellä palanen vanhaa etruskilaista asutusta.
_Tullia_ tulee vasemmalta aikoen poikki näyttämön. _Sextus_, perältä, kiirehtii nopein askelin portaita ja syöksyy äitiään syleilemään.
SEXTUS: Äiti! Äiti!
TULLIA: Sextus! Poikani! — Sinä olet palannut siis?
SEXTUS: Niin, äiti, tässä minä olen. — (Vallattomalla riemulla.) Ja nyt minä olen Rooman kuningas!
TULLIA (säpsähtäen): Mitä puhut?
SEXTUS: Niin, äiti, tiedäpäs: minä en kysynytkään Delphoin Apollolta ainoastaan isäni kohtaloa.
TULLIA: Mitä siis?
SEXTUS: Tahdoin samalla hiukan omaankin tutkistella. — (Vallattomasti.) Nyt nähdään, paljonko on perää Delphoin suuren Apollon lauselmissa.
TULLIA: Poikani! Pilkkaatko jumalia?
SEXTUS (nauraen): Mieleni tekee joskus vain vähän härnätä heitä. — Mutta _jos_ he kerrankin, ihmeeksi edes, puhuvat totta, silloin pitäisi minusta ennen pitkää tulla Rooman kuningas!
TULLIA: Sinusta?
SEXTUS: Tein tämän kysymyksen oraakelille: kuka on Tarquinius Superbuksen jälkeen oleva Rooman hallitsija?
TULLIA (jännitettynä): Niin. Ja Pythia vastasi?
SEXTUS: Näin: "Hän, joka matkalta palattuaan ensin ehtii syleilemään äitiään."
TULLIA: Ah! (Painaa kädellä sydäntään tuskin enää voiden hillitä iloaan.)
SEXTUS: Kas niin, ja nyt minä olen palannut tältä matkalta ja nyt minä olen ensin ehtinyt syleilemään äitiäni. — (Ilakoiden.) Ja nyt minusta tulee Rooman kuningas!
TULLIA (hillityllä äänellä): Minä toivoisin sitä mielelläni. — (Vaitiolo.) Mutta sinun seuralaisesi? Ehkäpä joku heistä on jo ennen sinua ennättänyt Phoibos Apollon asettaman ehdon täyttämään?
SEXTUS: Mitä vielä! He tulevat kaukana jälestäpäin. Sitäpaitsi selittävät he koko lauselman toisella tapaa.
TULLIA: Toisella?
SEXTUS (nauraa): Brutus esimerkiksi. Et voi uskoa, kuinka hassu hän on.
TULLIA: Brutus?
SEXTUS: Päätä häneltä on aina puuttunut. Mutta nyt näyttää siltä kuin hän olisi viimeisenkin järkensä kipinän kadottanut.
TULLIA (kärsimättömästi): Mitä hänestä?
SEXTUS: Minä en ymmärrä todellakaan, kuinka kauan Rooman ritaristo voi pitää tuota miestä johtajanaan! Voitko sinä sen minulle selittää, äiti?
TULLIA (ylenkatseellisesti): Jotkut, arvattavasti vieläkin tuhmemmat miehet ovat löytävinään jotakin neroa hänestä.
SEXTUS: Hänestä! — (Nauraa jälleen täyttä kurkkuaan.) Mutta näin hän teki: heti kun olimme haahdesta rantaan astuneet, lankesi hän polvilleen, syleili ja suuteli maata...
TULLIA: Maata!
SEXTUS: ... niin, ajattelepas, äiti, _maata_ ... ja kohotti aina välillä käsivartensa kuin rukoukseen kohti taivahia.
TULLIA: Miksi teki näin tuon kaiken?
SEXTUS: Saatpa kuulla. Se on vieläkin hullunkurisempaa. (Nauraa.)
TULLIA (miettien): _Maata_? — Miksi hän sitä suuteli?
SEXTUS: Maa on muka meidän kaikkien yhteinen äitimme, selitti hän...
TULLIA: Niinkö?
SEXTUS: ... ja sen mukaan pitäisi nyt muka hänestä tulla Rooman hallitsija.
TULLIA: Brutuksesta?
SEXTUS (nauraen): Niin, Brutuksesta. Voitko kuvitella, äiti, mitään sen mielenvikaisempaa?
TULLIA: Kuka tietää. — (Levottomana.) Delphoin suuri Apollo käyttää usein sanoja, jotka näyttävät selkeiltä ensi katsannolla, mutta saattavat itse asiassa olla hyvinkin hämäriä ja salaperäisiä...
SEXTUS: Päinvastoin äiti, juuri päinvastoin! Ne _näyttävät_ hämäriltä, mutta _ovat_ päivänselkeitä sille, joka ne selkeästi ja rohkeasti ymmärtää.
TULLIA (huolestuneena): Voi olla. — Minä pelkään tuota miestä.
SEXTUS: Ketä? Brutusta? — (Nauraa.) Kenties alat sinäkin uskoa jo, että hänestä tulee Rooman kuningas?
TULLIA: Kenties. Minä en pitäisi sitä mahdottomana.
SEXTUS: Äiti! Nyt uneksit sinä.
TULLIA (poissa-oleva ilme kasvoillaan): ... joskus kun ajattelen häntä, tuntuu minusta kuin voisi hänkin olla jonkun tuntemattoman jumalan oraakkelilause, täynnä himmeitä ja peljättäviä aavistuksia...
SEXTUS: _Hän_? — (Nauraa.) Jos _hänestä_ tulee Rooman kuningas... (Mykistyy äkkiä huomatessaan isänsä _Tarquinius Superbuksen_, joka edellisen aikana on tullut oikealta ja pysähtynyt otsa rypyssä, käsivarret ristissä rinnan yli, erään pylvään taakse. Vaitiolo.)
TULLIA: Mitä aiot sanoa?
SEXTUS (kuiskaten): Isäni!
TULLIA: Missä?
SEXTUS: Tuolla, tuon pylvään takana. Hän seisoo siellä ja tarkastelee meitä katseella, joka saa kaiken veren suonissani jähmettymään.
TULLIA (hiljaa): Minä näen.
SEXTUS: Luuletko hänen meitä vakoilevan?
TULLIA: Hän vakoilee omia hiljaisimpia ajatuksiaankin. Sillä hän on mies, jota suuri pimeys ympäri piirittää.
TARQUINIUS (harvakseen): Kenestä tulee ... Rooman kuningas?
TULLIA: Pojastamme Sextuksesta tietysti, ellei mitään arvaamatonta tule sinun kuolemasi jälkeen tapahtumaan. Mutta olkoon se aika vielä etäällä meistä!
TARQUINIUS: Aina tapahtuu jotakin arvaamatonta. — (Vaitiolo.) Täällä keskustellaan Rooman kuninkuudesta?
SEXTUS: Leikkiähän se oli, isäni armas, leikkiä.
TARQUINIUS: Luonnotonta leikkiä se oli. (Värähtävällä äänellä.) _Minä ... elän ... vielä._
TULLIA: Kukaan ei ole sinusta kuolleena miehenä keskustellut.
TARQUINIUS: Hiljaa. Minä tunnen tuon puhetavan omasta nuoruudestani.
TULLIA (hiukan ivallisesti): Todellakin?
TARQUINIUS: Kyllä. Se ennustaa kuolemaa niille, jotka elävät vielä, ja ääretöntä vaivaa ja kärsimystä niille, jotka astuvat heidän sijalleen. (Vaitiolo. Käy kohti Sextusta ja pysähtyy hänen eteensä silmä tuimana ja tutkivan.) Sinä olet palannut siis?
SEXTUS: Olen, isäni.
TARQUINIUS: Ja Phoibos Apollon vastaus minulle?
SEXTUS: Kuuluu näin: "Jos Tarquinius Superbus sotaretkeltään palajaa voittajana takaisin Roomaan Porta Capenan kautta, ei hänellä ole enää mitään peljättävää kaikkena elin-aikanansa."
TARQUINIUS (innokkaasti): Kuinka? Porta Capenan kautta? — (Vaipuu mietteisiinsä.) Mitä sotaretkeä saattaa Delphoin jumala tarkoittaa? (Vaitiolo.)
SEXTUS (kuiskaten äidilleen): Luuletko, että hän äsken suuttui minulle?
TULLIA: Minä en tiedä. Mutta sellainen hän on: sinä näet, hänen sielunsa vaeltaa kaukana näistä maailmoista.
SEXTUS (päätä pudistaen): Minusta on hänen tilansa suorastaan huolestuttava.
TULLIA: Kuinka niin?
SEXTUS: Etkö usko, että hän siten kadottaa kaiken rauhansa ja elämän-ilonsa?
TULLIA (kuin itsekseen): Toimitarmonsa hän on jo aikaa sitten kadottanut. — Mutta mene nyt! Ethän ole vielä tervehtinyt edes vaimoasi.
SEXTUS: Oh, hän ei ole tainnut minua liiaksi ikävöidä! (Menee vasemmalle, luoden vielä aran silmäyksen isäänsä, joka on pysähtynyt oikealle etualalle mietteissään. Vaitiolo. _Tullia_ lähestyy varovasti häntä.)
TULLIA: Armaani...
TARQUINIUS (säpsähtäen): Mikä on? — Oletko vielä täällä?
TULLIA: Etkö muista taikka kenties et tahdo muistaa, että tänään senaatti kokoontuu?
TARQUINIUS: Tarkoitat, että minun paikkani kenties tällä hetkellä olisi curiassa?
TULLIA (hiljaisesti): Kenties tarkoitan minä sitä.
TARQUINIUS: Tiedäthän, etten ole enää pitkään aikaan käynyt siellä. — (Kuin itsekseen.) Minulla on tätä nykyä muuta, tärkeämpää, toimittamista.
TULLIA (varovasti): Mietitkö Delphoin Apollon vastausta sinulle?
TARQUINIUS: Ehkä. Siksi pyydänkin sinua nyt olemaan minua häiritsemättä. (Siirtyy vasemmalle etualalle. _Tullia_ jää paikalleen keskinäyttämölle. Vaitiolo.)
TULLIA: Kansa käy yhä tyytymättömämmäksi...
TARQUINIUS (kärsimättömästi): Käyköön!
TULLIA: Ja vihamieliset heimot Rooman ympärillä yhä rohkeammiksi...
TARQUINIUS: Luuletko sen minua liikuttavan?
TULLIA (pidätetysti): Mielestäni sen pitäisi liikuttaa kuitenkin Rooman kuningasta.
TARQUINIUS: Kuka sanoo, että tahdon olla Rooman kuningas? Kuka sanoo, etten tahdo olla ylhäisempi?
TULLIA: Mikä on kuningasta korkeampi?
TARQUINIUS: Se, joka ... ei, sinä et ymmärtäisi sitä kuitenkaan. Paras, että päätämme tämän keskustelun. (Menee taustaan. Vaitiolo.)
TULLIA: Tahdoinkin oikeastaan kysyä sinulta vain yhtä asiaa.
TARQUINIUS: Mitä?
TULLIA (vienosti): Rakastatko minua vielä?
TARQUINIUS: Epäiletkö sitä? — (Kääntyy, katsoo häneen, tulee hänen luoksensa ja pitää kauan kiinni hänen käsistään. Sitten toisella, muuttuneella äänellä, josta eräs etäinen kaunis muisto soinnahtaa:) Olethan sinä Tullia, _tulitukka_!
TULLIA: Sinä nimitit minua nuoruudessani niin.
TARQUINIUS (purskahtaen): Minun nuoruuteni sammui vereen, samalla kuin nousi meidän rakkautemme!
TULLIA. Sitten mahdamme me tuntea kovin toisin nuo asiat sydämessämme. Sillä _minun_ nuoruuteni nousi vasta minun lempeni keralla.
TARQUINIUS (harvakseen): Siitä saakka ... olen minä ... vanha mies.
TULLIA: Kuitenkin kohosit sinä kuninkaaksi.
TARQUINIUS: Minun kuninkuuteni kävi minulle liian kalliiksi, Tullia. Voitko sitä ymmärtää?
TULLIA: En.
TARQUINIUS (merkitsevästi): Tarkoitan: minä makselen sitä yhä vieläkin ja pelkään, että saan pian maksaa sen hengelläni...
TULLIA: Tarquinius!
TARQUINIUS (synkästi): En olisi ensimmäinen Rooman kuningas, joka murhataan. — (Pidätetyllä tuskalla.) Kuitenkaan en soisi, että _hän_ sen tekisi!
TULLIA: Kuka?
TARQUINIUS: Hän, Sextus...
TULLIA (kauhistuen): Poikamme? Mitä mieleesi juolahtaakin?
TARQUINIUS: Samaa, mitä juolahti _meidän_ mieleemme silloin, kun sinun isäsi virui curian portailla verissään! — (Kuin itsekseen.) Nonoh, emmehän ole vielä niin pitkällä...
TULLIA: Emmekä tule koskaan siihen, kautta jumalien!
TARQUINIUS (katsoo häneen): Noin olisi myöskin sinun isäsi ollut valmis kerran vannomaan. (Katsoo vielä hetkisen häneen, nyykähyttää päätään ja poistuu sitten hitaasti oikealle. _Tullia_ jää keskinäyttämölle synkkänä eteensä tuijottamaan. — Herää ajatuksistaan, hengähtää, Poistuu vasemmalle. — _Collatinus_ ja _Brutus_ tulevat perältä.)
BRUTUS: Ai, ai! (Koettelee käsin kaksin päätään ja vääntää oikeaan ja vasempaan sitä hullunkurisesti irvistäen.)
COLLATINUS: Noh? Mitä lemmon kujeita taas?
BRUTUS (luoden arkoja katseita ympärilleen): Aina kun nousen tämän palatsin portaita, tuntuu minusta aivan kuin pelkäisi pääni niukahtaa nivelistään. — Ai!...
COLLATINUS: Aina vaan hullutuksia!
BRUTUS: Älä sano! Muista, miten kävi Tarquinius Superbuksen ensimmäiselle puolisolle! Luiskahtihan hän poloinen omissa portaissaan ja taittoi niskaluunsa...
COLLATINUS (leikillisesti): Onneksi nämä eivät ole sinun portaasi.
BRUTUS: Eivät, kiitos jumalien. Mutta olenpa nähnyt myös vanhan kuninkaamme Servius Tulliuksen kierivän kuin kiekko alas portaita eivätkä nekään olleet hänen omansa.
COLLATINUS (synkistyen): Tuon tapauksen muistan. — Kaksikymmentä neljä pitkää vuotta on siitä vierähtänyt.
BRUTUS: Minun ohitseni ovat ne lentäneet kuin laulava lintuparvi! — Mutta vieläkö ihmettelet, että olen siitä saakka oppinut kaikkia portaita syvästi kavahtamaan?
COLLATINUS: Lähemmin harkiten voi sinulla todellakin olla syytä pelkoosi.
BRUTUS: Niin, näetkös, minulle se olisi korvaamaton vahinko...
COLLATINUS (nauraen): Entä sitten Rooman kansalle ja senaatille, sillä joutuisihan silloin koko ritaristomme tavallaan päättömäksi!
BRUTUS: Se olisi niin heidän tapaistansa. Mutta mitä minun päähäni tulee...
COLLATINUS: ... niin on turhaa, että enää pingoitat sitä minun tähteni. — Mutta tuolla tulee Sextus, jonka niskaan pyydän sinua raskaimmat ja kömpelöimmät sukkeluutesi kuormittamaan.
BRUTUS: Kiitos. — Miksi näyttää hän niin murheelliselta? (_Sextus_ tulee vasemmalta, tervehtii nyreällä pään-nyykähdyksellä edellisiä.)
SEXTUS: Terve. Oletko siinä jo?
COLLATINUS: Kuten näet. Mutta sinä et näytä erikoisesti iloitsevan kotiintulostasi.
SEXTUS: Hm. Se ei ole ollut minulle juuri mikään mieluinen palaaminen.
BRUTUS (kiertäen ja katsoen joka taholta häntä) Näytäthän siltä kuin olisit maasi myönyt ja rahasi syönyt. — (Koettelee hänen vatsaansa.) Ai! Sentään on hänellä vielä nälkä, poikaparalla. Sen huomaa kyllä hänen ontelostaan.
COLLATINUS: Todellakin! Mikä vaivaa sinua?
SEXTUS (pahantuulisesti): Tulen juuri vaimoani tervehtimästä.
BRUTUS: Se olisi meidän pitänyt arvatakin!
COLLATINUS: Sitä vähemmän ymmärrän minä ystäväämme. — Eikö vaimosi ole ottanut hyvin vastaan sinua?
SEXTUS: Hm, saatan sen sanoakin teille. — (Traagillisesti.) Ei ole enää mitään hyvettä eikä uskollisuutta maailmassa!
BRUTUS: Ohoh! Mikä uutinen!
COLLATINUS (huolestuneena): Ystäväni: onko sinulle tapahtunut jotakin?
SEXTUS: Oikeastaan ei mitään odottamatonta. — (Jälleen traagillisesti.) Mutta niin suureksi en minä vielä olisi tapainturmelusta tässä kaupungissa uskonut!
BRUTUS: Etkö? Kun omia tapojasi ajattelen, en sitä isosti ihmettelekään!
SEXTUS: Veljet, veljet! Missä ajassa me elämmekään!
BRUTUS: Aika on paha, mutta jos aiot sitä ruveta parantamaan, täytyy sinun ensin parantaa paikka, sillä minusta on kuin en minä pitkään aikaan enää olisi kuullut omaa ääntäni tässä. — Mikä kanakoppi? (Vasemmalta iloisia nais-ääniä, huudahduksia ja vallatonta naurunkikatusta.)
SEXTUS (kärsimyksellä): Te kuulette itse. — Ei ole niin aivan hauska palata pitkältä matkalta kotiin, missä on ilo ylimmillään...
COLLATINUS: Ilo sinun palaamisestasi? Mutta onhan se niinkuin olla pitääkin.
SEXTUS (kiivaasti): Ilo minun poissa-olostani, ymmärrättekö! — No niin, minään siveyden ja uskollisuuden ihanteena en minä ole koskaan pitänyt puolisoani. Mutta luulin hänen kuitenkin ottavan varteen edes hiukan enemmän yleisiä tapoja...
BRUTUS: ... joiden turmelusta juuri äsken pääsit valittamasta! — Mutta kuinka kohtasit sinä hänet?
SEXTUS: Pitopöydässä kohtasin minä hänet, joukko, Rooman ylhäisiä naisia ympärillään, kaikki seppelpäisinä ja posket viinistä punertavina...
BRUTUS: Kiitä onneasi, ettei joukko Rooman ylhäisiä miehiä häntä ympäröinyt! — Tässä tapauksessa tekisi mieleni miltei onnitella sinua.
SEXTUS (happamesti): Kuinka niin?
BRUTUS: Riennät yhtä syleilemään ja kohtaatkin puolentusinaa puolisoa. — Mutta _heidän_ puolisoitaan käy minun sääliksi todellakin.
SEXTUS (katsoo häneen): Myöskin minun. — _Sinä_ et ole vielä käynyt kotonasi?
BRUTUS: En, enkä aio sinne noin vaan suinpäin syöksyäkään.
SEXTUS: Aavistat pahaa kukaties?
BRUTUS (arvokkaasti): Minä en tahdo valmistaa vaimolleni, yhtä vähän kuin itsellenikään, mitään epämiellyttäviä yllätyksiä. Siksi olen jo edeltäni lähettänyt orjan hänelle hyvissä ajoin tulostani ilmoittamaan.
SEXTUS: Se oli kyllä järkevästi ajateltu. Mutta luuletko hänen myös tavanneen kotona vaimoasi?
BRUTUS (ällistyneenä): Missä hän olisi siis?
SEXTUS: Siellä, pitopöydässä. — (Nauraen.) Ja sikäli kuin minusta tuntui, ei hänkään näyttänyt maan ydintä ja hedelmää halveksineen!
BRUTUS: Se virnasuu! (Pudistaa salassa nyrkkiään, tällä kertaa tuiki rehellisellä suuttumuksella. _Sextus_ ja _Collatinus_ nauravat. _Brutus_ näyttää sangen nolostuneelta.)
COLLATINUS: Ystäväni, minä valitan todellakin teidän huonoa onneanne.
BRUTUS (äkkiä Sextukselle): Mutta nyt, kun he näkivät sinut ja arvasivat siis meidät kaikki palanneiksi...? Nyt lienevät he kukin kotiinsa kiirehtineet?
SEXTUS: Mitä vielä! He siirtyivät vain viereiseen huoneeseen jatkamaan juominkiaan. — (Vasemmalta iloisia ääniä, pitkää ja kaikuvaa naurunkikatusta.) Kuuletko, Brutus! Tahdotko, että lähetän sinne orjan sinun tulostasi ilmoittamaan? (Sextus ja Collatinus nauravat. _Brutus_ siirtyy syrjään synkistyneenä.)
BRUTUS (mutisten): Se on hävytöntä, se on...
COLLATINUS: Onpa onni, ettei ainakaan minun vaimoni ole siellä. Sillä pelkäänpä muuten, että voisin sinun tavallasi ruveta jo kaikkea hyvettä ja uskollisuutta maailmassa epäilemään.
SEXTUS: Tällä kertaa hän ei ole todellakaan siellä.
COLLATINUS (luottavaisesti): Eikä millään muullakaan kertaa. Minun Lucretiani viihtyy parhaiten värttinänsä ja kangaspuittensa ääressä.
SEXTUS: Sinun vaimoasi sanotaan siveäksi Lucretiaksi?
COLLATINUS: Niin, ja hän ansaitseekin sen nimensä kaikella kunnialla.