Part 1

language: Finnish

NAAMIOITA V

Kirj.

Eino Leino

Helsingissä, Vihtori Kosonen Osakeyhtiö, 1909.

SISÄLLYS:

Lukijalle. Tarquinius Superbus. Shakkipeli.

LUKIJALLE.

Hyvin tietäen, että kirjan sisällys ei parane sen esipuheista, en kuitenkaan malta lähettää julkisuuteen tätä viiäettä sarjaa NAAMIOITA lausumatta niiden ja samalla koko draamallisen tuotantoni johdosta paria sanaa.

Näytelmäni eivät ilmesty siinä järjestyksessä, missä niiden oikeastaan pitäisi ilmestyä, mutta kyllä erään jo aikoja sitten hahmotellun suunnitelman mukaan, joka niiden kautta vähitellen ja askel askeleelta toteutumistaan lähestyy. En nimittäin kirjoita näytelmiä vain näytelmien vuoksi, vaan ajan niiden avulla takaa eräitä taiteellisia tarkoitusperiä, joista kenties on liian varhaista puhua vielä, mutta joiden mielestäni pitäisi jo sieltä täältä tähänkin saakka ilmestyneistä draamallisista kokeistani tarkkaavan lukijan silmään vilahdella. Tarkoitan: aina suurempaa ja suurempaa tyylittelyä, tarkoitan: aina äärimmäisempää taidekeinojen yksinkertaistuttamista, teatterin tekemistä jälleen korvalle kauniiksi ja silmälle koristeelliseksi, näyttämön muodostamista jälleen runouden eikä vain porvarillisen maun ja kirjallisen käsityön kotisijaksi.

Nämäkin tarkoitusperät muuttuvat kuitenkin vain yhtä moneksi taidekeinoksi, jos tulee kysymys erään yhä korkeamman päämäärän saavuttamisesta, josta epäilemättä on vieläkin ennenaikaisempi puhua kuin edellisistä, mutta jota tässä yhteydessä tahtoisin vain lyhyesti pyhäksi draamaksi nimittää. Samalla kuin väitän koko nykyaikaisen draaman kehityksen siihen kärjistyvän, tietysti vain vakavimmissa edustajissaan, väitän että meillä suomalaisilla ei ole olemassa vielä mitään omintakeista draamallista muotoa, mutta että pyrkimykset sen etsinnässä sattuvat merkillisesti yhteen niiden taiteellisten virtausten kanssa, joilla muualla maailmassa koetetaan korjata teatterin nykyistä eittämätöntä rappiotilaa.

Toivoen pian saavani tilaisuuden esittää mielipiteeni näistä asioista laajemminkin, tahdon vielä edellisen lisäksi huomauttaa, että vain näiden pyrkimysten ja näiden tarkoitusperien valossa monet ne seikat myöskin muissa draamallisissa teoksissani, joita lukija — ynnä julkinen arvostelu — nyt hämmästelee, voivat saada luonnollisen selityksensä. Samoin että 4-näytöksinen legenda TUOMAS PIISPA on tarkoitetlu muodostamaan keskimmäisen osan trilogiasta LALLI— MAUNU TAVAST ja vaatii tämän kokonaisuuden tuntemista saadakseen oikeat puitteensa lukijan mielikuvituksessa.

Julkisen arvostelun nimellä en yllä suinkaan ole tahtonut kunnioittaa kaikkia niitä kritiikin eunukkeja, joita suomalainen — ja eritoten juuri „tosisuomalainen“ — sanomalehdistö katsoo isänmaalliseksi velvollisuudekseen joka joulu ja kevät julkisuuteen lähettää. Yhtä nimettöminä kuin kyvyttöminä, yhtä vailla mitään personallista taidekäsitystä kuin kirjallista edesvastuuntunnetta, merkitsevät he meikäläisessä kirjallisessa elämässä niin yksinomaan kielteistä ilmiötä, että on vaikea sen suhteen sovittaa edes Faustin suuren suvaitsevaisuuden päästötodistusta: "Täytyy olla olemassa sellaisiakin lurjuksia."

Helsingissä 6.9.1909.

_Eino Leino_.

TARQUINIUS SUPERBUS

5-näytöksinen sukutarina Rooman kuningasvallan ajoilta

HENKILÖT:

SERVIUS TULLIUS, Rooman kuningas. TULLIA, hänen tyttärensä. TARQUINIUS SUPERBUS, hänen vävynsä, sittemmin Rooman keisari. SEXTUS, heidän poikansa. COLLATINUS, heidän sukulaisensa. LUCRETIA, hänen vaimonsa. BRUTUS, hänen ystävänsä. YLHÄISIÄ NAISIA, ORJATTARIA.

1:nen, 2:nen ja 3:s näytös tapahtuvat Roomassa, 4:s näytös Collatiassa, 5:s Rooman muurien edustalla.

Aika: vv. 534-510 e.Kr.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Suljettu piha Tullian talossa. Sisäänkäytävä oikealta, samoin vasemmalta ynnä oikealta taka-alalta. Keskellä pihaa pieni suihkulähde, sen vierellä paatinen penkki ja synkkä sypressi. Kuuman keskipäivän valaistus.

_Tullia_ seisoo taustaan vievän oven kynnyksellä nojaten pihtipieleen, salaperäinen hymy kapeilla huulillaan. _Tarquinius Superbus_ tulee oikealta aikoen pihan poikki.

TULLIA: Etsit veljeäsi?

TARQUINIUS: Niin. (Tervehtivät toisiaan äänettömästi.)

TULLIA: Hän ei ole kotona.

TARQUINIUS: Eikö? Missä hän siis on?

TULLIA: Tietääkseni on hän juuri mennyt sinua etsimään.

TARQUINIUS (hiukan kummastuneena): Todella? — Tulen juuri kotoani.

TULLIA: Te olette käyneet toistenne ohitse siis. Sellaista saattaa joskus tapahtua.

TARQUINIUS: Niin. Paras, että kiirehdin näin ollen takaisin kotiini. Hyvästi! (Aikoo mennä.)

TULLIA (nopeasti): Varro vähän! — (Venyttäen merkitsevästi sanojaan.) Luuletko hänet sieltä löytäväsi?

TARQUINIUS: Epäilemättä, jos hän todella on mennyt minua etsimään, kuten sanot.

TULLIA (aina merkitsevämmin): Tarquinius Superbus! Etkö pelkää ollenkaan, että voit jälleen veljesi ohitse käydä?

TARQUINIUS: Häh? Oletpa sinä hupaisa! — (Naurahtaa, katsoo häneen ja tulee taas totiseksi. Arastuen.) Mitä tarkoitat?

TULLIA: Tarkoitan: etkö luule hänen samoin kotiinsa kiirehtivän, kuultuaan sinun menneen häntä etsimään?

TARQUINIUS: Se on totta. Paras siis, että varron täällä häntä.

TULLIA: Mutta jos _hän_ vartoo siellä?

TARQUINIUS (kokonaan ymmällä): Niin. Tällä tavoinhan me kaksi emme ikinä tapaa toisiamme.

TULLIA: Katsopas! — (Hymyillen sisäänpäin.) Nyt et sinä tiedä enää ollenkaan, pitääkö sinun jäädä vai lähteä. Eikö se ole hullunkurista?

TARQUINIUS: Kyllä. — (Tyytymättömänä.) Mutta sinulla, kallis kälyni, onkin omituinen taito sotkea sekaviksi kaikkein selvimmät ja yksinkertaisimmat asiat maailmassa. — (Päättävästi.) Nyt menen minä. (Aikoo mennä.)

TULLIA (salaman-nopeasti): Et! Sinä et liiku paikaltasi!

TARQUINIUS: Mitä tarkoitat?

TULLIA: Tarkoitan: — (jälleen hymyilevänä) ellei minun sisareni _siellä_ ole onnistunut veljeäsi paremmin pidättää kuin minun on sinua _täällä_ pidättää onnistunut, on mahdollista, että hän on tuossa tuokiossa jo takaisin kotonaan. — Paras siis, että varrot täällä häntä.

TARQUINIUS: Tahdon tavata veljeni, siinä kaikki. Voin vartoakin. (Istuu kivipenkille. Hetken vaitiolo.)

TULLIA (helähtävällä äänellä): Sinä rakastat veljeäsi?

TARQUINIUS: Kysymys sekin! — (Olkapäitään nykäyttäen.) Etkö sinä sisartasi?

TULLIA: _Sisarena_ olen minä häntä aina rakastanut.

TARQUINIUS (terävästi): Mutta et minun vaimonani?

TULLIA: Minä en vastaa sellaisiin kysymyksiin.

TARQUINIUS: Kuten tahdot. (Vaitiolo.)

TULLIA: Eikö totta, oli varsin omituinen oikku isältäni naittaa meidät, molemmat tyttärensä, teille kahdelle Tarquiniukselle?

TARQUINIUS (katsoo häneen): Niinkö? — Minä puolestani en näe siinä mitään omituista.

TULLIA: Sepä kummaa! — (Mitä merkitsevimmin.) Kuitenkin oli teidän isänne Tarquinius Priscus hänen edeltäjänsä valta-istuimella.

TARQUINIUS: Joku on aina jonkun edeltäjä. — (Tarkkaavaisena.) No niin?

TULLIA (kuten edellä): Isäsi edeltäjä oli Ancus Martius. Hänen poikansa _surmasivat_ sinun isäsi!

TARQUINIUS: Tuossa et mitään uutta minulle kerro. Mutta miksi noita verisiä asioita juuri nyt mieleesi muistuttelet?

TULLIA (jatkaa järkähtämättömän): Niin nousi minun isäni Servius Tullius valtaistuimelle.

TARQUINIUS: Entä sitten? Hän ansaitsi sen.

TULLIA: Mutta miten? — Eikö siten, että isäni Servius Tullius oli vävy sinun isällesi. Se oli hänen suurin ansionsa.

TARQUINIUS: Siinäkin saatat sinä olla aivan oikeassa. Mutta mitä tarkoitat sinä kaikella tällä puheellasi?

TULLIA (hymyillen voitollisesti): Tarkoitan: myöskin minun isäni jälkeen voi _jompikumpi_ hänen vävyistään kohota valtaistuimelle.

TARQUINIUS: En ole tuota asiaa tullut tarkemmin ajatelleeksi. (Vaikenee välinpitämättömyyttä teeskennellen. _Tullia_ katsoo syrjäkarein häneen, nauttien jo edeltäpäin voitostaan.)

TULLIA (kuin ohimennen): Minun isäni on jo vanha mies.

TARQUINIUS: Jumalat ovat antaneet hänelle pitkän elämän lahjan.

TULLIA (tuskin voiden enää itseään pidättää): Miltei liian pitkän, tarkoitat sinä?

TARQUINIUS: Jumalat varjelkoot minua mitään sellaista tarkoittamasta! — (Tekopyhästi.) Servius Tullius on suuri hallitsija.

TULLIA (suoraan): Kuka seuraa häntä valtaistuimelle? (Vaitiolo. _Tarquinius Superbus_ nousee hitaasti ja luo läpitunkevan katseen häneen. _Tullia_, kuten edellä, sisällinen, voitollinen nauru silmissään.)

TARQUINIUS: Arvattavasti sinun miehesi, Tullia, koska hän on meistä kahdesta esikoinen.

TULLIA: Hän? — (Hiukan ylenkatseellisesti.) Hän ei näytä siitä kunniasta paljoakaan välittävän.

TARQUINIUS: Veljeni on viisas. Hän ei tahdo tulla salamurhatuksi.

TULLIA: Hän on pelkuri!

TARQUINIUS: Vaara väijyy kuningasten kantapäillä. — (Muuttaen säveltä ja ikäänkuin tahtoen pakottaa Tullian lausumaan julki koko ajatuksensa.) Veljeni sopiikin mielestäni paremmin yksityis-elämään.

TULLIA: Sinäpä sen sanoit, Tarquinius Superbus! (Katsovat loistavin silmin toisiaan.)

TARQUINIUS (kuten edellä): Samoin kuin minäkin muuten. Isämme kuolema on ollut meille siinä suhteessa varoittava esimerkki. (Lyhyt vaitiolo. Heidän silmäteränsä eivät siirry toisistaan. Päivä paahtaa pilvettömän taivaan laelta, suihkulähde solisee. Vallitsee muuten kuolemanhiljaisuus.)

TULLIA (kätensä kohottaen): Sinun isäsi oli suuri hallitsija!

TARQUINIUS: Niin. Kaiketi hänet juuri siksi surmattiinkin.

TULLIA: Servius Tullius asuu nyt hänen palatsissaan.

TARQUINIUS: Luonnollisesti. Palatinum on Rooman kuningasten vanha asuinsija.

TULLIA (aina kiihkeämmässä tempossa): Sinun isäsi kävi voitollista sotaretkiä ja sai aikaan monta mahtavaa rakennusta ja temppeliä. Mitä on Servius Tullius tehnyt?

TARQUINIUS: Hän on ollut viisas järjestäjä.

TULLIA: Ihailetko sinäkin hänen viisauttaan?

TARQUINIUS: Joskus, kun kuulen suurten intohimojen huminan korvissani. Tahtoisin silloin olla hänen kaltaisensa.

TULLIA: Jumalille kiitos, et ole sitä. — (Vaitiolo. Vaihtaen säveltä.) Sanotaan sinua ylpeäksi, Tarquinius.

TARQUINIUS: Olenkin ylpeä. Siksi Rooman roskaväki niin vihaakin minua.

TULLIA (sisällisellä riemulla): Sinä et välitä heidän vihastaan?

TARQUINIUS: En. Siinä suhteessa olen minä isäni poika. (Seisoo uljaana, pää pystyssä, katsoen Tulliaa suoraan silmäterään. Lyhyt vaitiolo.)

TULLIA: Sinun isäsi työ jäi kesken-eräiseksi.

TARQUINIUS: Jäi.

TULLIA: Capitolium vartoo vielä koristajaansa. Vielä ovat monet uljaat templinharjat pystyttämättä, vielä myös monet Rooman viholliset voittamatta.

TARQUINIUS: Niin. — (Salaisella katkeruudella.) Servius Tulliuksella ei ole ollut aikaa siihen.

TULLIA (ärsyttävästi): Hänellä on ollut muuta, tärkeämpää tekemistä, tarkoitat sinä?

TARQUINIUS: Mahdollista kyllä. Hän on Rooman muureilla ympäröinyt.

TULLIA (kuten edellä): Kansa rakastaa häntä, eikö totta?

TARQUINIUS: Minä luulen niin.

TULLIA: Sinun isääsi he sen sijaan kiroavat!

TARQUINIUS (väkinäisesti): Servius Tullius on hallitsija kansan mielen mukaan. (Voi tuskin hillitä enää itseään sisällisessä vihassaan ja katkeruudessaan. Kääntyy poispäin. Vaitiolo.)

TULLIA: _Sinun_ ei tee mielesi jatkaa isäsi työtä?

TARQUINIUS (leimahtavin silmin): Minun? — Minulla ei ole siihen mitään tilaisuutta.

TULLIA: Hanki siis tilaisuus itsellesi, ole kuningas!

TARQUINIUS (tukahtuneella äänellä): Servius Tullius elää vielä.

TULLIA: Hän? Hän voi millä hetkellä hyvänsä kuolla.

TARQUINIUS (kuten edellä): Silloin seuraa veljeni häntä valta-istuimelle.

TULLIA: Myöskin sinun veljesi voi kuolla.

TARQUINIUS: En ole ikuinen minäkään.

TULLIA (selittämättömällä ilmeellä): Takaan: et kuole ennen häntä.

TARQUINIUS: Sanotko niin? (Yrittää tarttua hänen käteensä, pidättää vielä kerran itsensä. _Tullia_ katsoo kiiluvin silmäterin häneen.)

TULLIA: Sanon. — (Ärsyttävästi.) Mutta sinun veljesi olisi hallitsija kansan mielen mukaan!

TARQUINIUS: Plebeijit pitävät hänestä.

TULLIA: Mutta patriisit? Mutta Rooman ylimykset? Ne pitävät sinusta?

TARQUINIUS: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että minulla on monta hyvää ystävää heidän joukossaan. (Katsovat toisiinsa, ymmärtävät. Painostava vaitiolo. Päivä paahtaa, suihkulähde solisee. _Tarquinius_ on sisällisestä jännityksestä tukahtumaisillaan.)

TULLIA (äkisti): Sitä olen minä aina aavistanut!

TARQUINIUS: Mitä olet sinä aavistanut?

TULLIA: Että sinusta tulisi hallitsija _minun_ mieleni mukaan! (Lyhyt vaitiolo.)

TARQUINIUS: Täällä on kovin hiljaista.

TULLIA: Niin. Minä olen lähettänyt pois orjat. (Lyhyt vaitiolo.)

TARQUINIUS: Veljeni viipyy kauan poissa.

TULLIA (hiljaa hymyillen): Eikö totta: hän olisi vain häirinnyt meidän toverillista yhdessä-oloamme.

TARQUINIUS: Saatat olla siinä oikeassa. — (Äkkiä.) _Rakas Tullia!_

TULLIA: Me kaksi olemme luodut toisillemme. (Syleilevät.)

TARQUINIUS: Mutta hän voi millä hetkellä hyvänsä palata.

TULLIA: Hän ei palaja enää milloinkaan.

TARQUINIUS (säpsähtäen): Kuinka? Mitä tarkoitat?

TULLIA: Katso! — Hän ei ole ollenkaan lähtenyt kotoa pois. (Siirtyy ensi kerran koko näytöksen aikana kynnykseltä. _Tarquinius_ menee sisälle, viipyy kauan poissa ja palajaa vihdoin takaisin hiljaisena, hahmo muuttuneena, käsivarret ristissä rinnan yli. Mittailee kauan pitkin katsein häntä.)

TARQUINIUS: Miksi tapoit hänet?

TULLIA: Hän ei sopinut minulle. Eikä hän sitäpaitsi ollut syntynyt Rooman kuninkaaksi.

TARQUINIUS: Nyt pelkään sinua.

TULLIA (iskevästi): Et, vaan sinä ihailet ja ihmettelet minua, sillä tuon saman olisit sinä jo aikoja ennen tehnyt mielelläsi.

TARQUINIUS: Minulla ei olisi ikinä ollut voimaa siihen.

TULLIA: Sentään sitäkin kohta kysytään.

TARQUINIUS: Nyt en minä tahdo enää kuulla sinua. (Menee vitkalleen vasemmalle, nojaa puunrunkoon ja peittää vihdoin kasvonsa vaipallaan. Pitkä vaitiolo. _Tullia_ hiipii hiljaa hänen vierelleen.)

TULLIA (hiljaa): Tarquinius Superbus: rakastatko minua?

TARQUINIUS: Tiedät, että teen sen, Tullia.

TULLIA: Mutta minun sisareni erottaa meitä? Hän seisoo meidän välillämme?

TARQUINIUS (tuskin kuuluvasti): Niin.

TULLIA: Myöskin sinun veljesi seisoi meidän välillämme. Nyt häntä ei ole enää!

TARQUINIUS (tuskallisesti): Mitä vaadit minulta?

TULLIA: Että tapat ennen ensi yötä hänet.

TARQUINIUS: Mutta isäsi? Mitä sanoo sinun isäsi?

TULLIA (ratkaisevasti): _Oletko_ sinä syntynyt kuninkaaksi?

TARQUINIUS: Kansa pitää hänestä.

TULLIA: Sinulla ovat Rooman patriisit puolellasi. — (Kiihkeästi.) Juuri nyt on otollinen hetki. Toimi siis!

TARQUINIUS: Emmekö voi lykätä sitä tuonnemmaksi?

TULLIA: Emme. — Rahvas on elonkorjuussa Rooman muurien ulkopuolella ja vain ylhäisö jäänyt jälelle kaupunkiin. Senaatti kokoontuu huomenna...

TARQUINIUS: Se on totta! (Paljastaa jälleen kasvonsa. Lyhyt vaitiolo.)

TULLIA: Tarquinius: huomenna menet sinä kuninkaallisessa puvussa Curiaan.

TARQUINIUS (miettien): Mutta jos he ajavat maanpakoon minut?

TULLIA: Sinulla on ystäviä senaattorien keskuudessa. Muut tyrmistyvät ja pelkäävät henkeään.

TARQUINIUS: Mutta kuningas? Mitä sanoo kuningas?

TULLIA: _Sinä_ olet kuningas!

TARQUINIUS: Mutta...

TULLIA (hymyillen): Ei mitään _mutta_ enää. — (Vaientaa hänen suunsa suudelmalla. Kuiskaten:) Ensi yönä olen minä sinun kuningattaresi. (Syleilevät.)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Curian edusta. Oikealla Forum Romanum, vasemmalla Capitolium. Ovi perältä, johtava matalalle podiumille. Siitä portaat etualalle, jota paksujen pilarien välinen ristikko rajoittaa.

_Collatinus_ syöksyy nopeasti ulos perältä. _Brutus_ heti hänen jälessään.

COLLATINUS: Tuossa en minä tahdo olla mukana. Pois!

BRUTUS: Aiotko poistua kesken juhlapitoja?

COLLATINUS: Kautta taivaan, tuo ei ollut häneltä oikein! Hän loukkaa vanhaa kuningasta.

BRUTUS (nokkelasti): Uusi loukkaa aina vanhaa ja ravistunutta. — Ja sitäpaitsi: miksi ei meillä voisi olla kahta kuningasta? Toinen uusi, toinen vanha.

COLLATINUS: Sinulta ei saa koskaan järjen sanaa! — Mutta missä viipyy kuningas?

BRUTUS: Kumpaa tarkoitat sinä?

COLLATINUS (äkeästi): En Tarquiniusta! — Totta tosiaan, tätä pitäisi tuon kunnon vanhuksen olla näkemässä?

BRUTUS: Servius Tulliusta siis? — Hän on elonkorjuussa kaiken kansansa keralla, kuten sopii maan isälle, joka on väsynyt valtiotoimiin.

COLLATINUS: Vahinko! Ikuinen vahinko!

BRUTUS: Mikä vahinko? Hän korjaa siellä, Tarquinius Superbus täällä. — Sinä näet: me tarvitsemme välttämättömästi kaksi kuningasta.

COLLATINUS: Hiljaa! Nyt ei ole leikinlaskun aika. — (Kuin itsekseen.) Lienee paras, että riennän vastaan hänelle ja koetan pyytää häntä tyynenä pysymään. Sillä muuten vuotaa tässä verta.

BRUTUS (viheltäen): Verta? Sitä vuotaa kuin viiniä tähän maailman-aikaan. — Etkö ole kuullut, että Tarquinius Superbuksen veli on langennut miekkaansa ja löydetty verilätäköstä kotinsa kynnykseltä?

COLLATINUS: Hassutusta! Näin vielä eilen aamulla tuikiterveenä hänet.

BRUTUS: Tämä kuuluu eilen keskipäivän aikaan tapahtuneen. — Ja hänen vaimonsa, vanhempi Tullia, on liukahtanut omissa portaissaan ja halkaissut takaraivonsa.

COLLATINUS: Mitä sanot? Milloin?

BRUTUS (järkähtämättömällä tyyneydellä): Tuo kuuluu eilen iltapäivällä tapahtuneen. — Tarquinius parka! Hänellä ei todellakaan ole viime vuorokauden kuluessa ollut suurta iloa suvustaan.

COLLATINUS: Tuosta kaikesta en minä ole mitään kuullut.

BRUTUS: Siitä näet, mikä etu on liikkua vähän kotinurkkien ulkopuolellakin, kaduilla ja kujilla, kuten minä esimerkiksi, vaikka sinä puolestasi olet aina sitä pelkäksi tyhjäntoimittamiseksi nimittänyt. Siellä saa kuulla yhtä ja toista, josta herrat senaattorit ja valtiomiehet eivät tiedä niin hölynpölyäkään.

COLLATINUS: Se on tyhjäntoimittamista! Mutta lieneekö jotakin perää omassa hölynpölyssäsi?

BRUTUS (ylemmyydellä): Kaikki on, kuten kerroin, tapahtunut. — Arvostella asioita ei minulle kuulu eikä minun järkivähäni siihen riittäisikään. Mutta onkia tietooni niitä ... toivon, ettet siinä suhteessa ole tavannut mestariani.

COLLATINUS: Olet oikeassa. — (Vaipua syviin ajatuksiin.) Mikä turman päivä!

BRUTUS: Niin, ajattelepas, mikä onnettomuus! Langeta omaan miekkaansa...

COLLATINUS: Brutus! Tuo kuulostaa mielestäni varsin omituiselta.

BRUTUS: Entä sitten tuo toinen tapaus: jos joku muu, tavallinen ihminen, olisi kaatunut portaissa, olisi hän kenties nyrjäyttänyt jalkansa tahi saanut aimo kuhmun kulmaluuhunsa. Mutta tältä: kallo halki ja henki kankaalle heti! — Eikö se ole mustan murheellista?

COLLATINUS (kuin itsekseen): Ja hän tulee tänään kuninkaallisessa puvussa curiaan! — Brutus! Kautta taivaan, se mitä kerrot, on omiaan saattamaan minut outoihin ajatuksiin.

BRUTUS: Minun heikon aivokoppani taas ovat nämä tiheät kohtalon-iskut kokonaan myllertäneet. — Ajattelepas: kadottaa samana päivänä sekä veljensä että puolisonsa!

COLLATINUS (matalalla äänellä): Jospa se vaan olisi siinä...

BRUTUS: Niin. — (Nopeasti samaan ääneen tarttuen.) Jos hän vielä tänään appensa kadottaa, ei hänelle jää enää muuta lohdutusta kuin kaunis kälynsä ja kuningas-arvo. — Tarquinius parka! Hänen asiansa ovat todellakin hullusti. (Lyhyt vaitiolo.)

COLLATINUS (äkisti): Brutus! Tässä on olemassa salaliitto.

BRUTUS: Korkeat jumalat näyttävät tehneen salaliiton keskenään hänen heimonsa perinpohjin tuhotakseen!

COLLATINUS: Etkö usko: myös vanhan kuninkaan henki on vaarassa? Muuten ei Tarquinius Superbus ikinä olisi uskaltanut tulla tuossa asussa senaatin eteen.

BRUTUS: Kaikkien henki on vaarassa, jotka tavalla tahi toisella nyt seisovat liian liki Tarquiniusta. — Ai! (On tullut niin lähelle, että on koskettanut häneen, ja pakenee nyt koomillisella pelolla näyttämön toiselle puolen. _Collatinus_ katsoo kummastuneena häneen.)

COLLATINUS: Mitä? Taasko ilveilijätemppuja? — Miksi irvistät niin omituisesti?

BRUTUS: Unohdin aivan, että olet itsekin hänen sukulaisensa.

COLLATINUS: Se olen, ja jos hänestä todella tulee kuningas, pitäisi minun sellaisena oikeastaan iloita hänen onnestaan. Mutta minä en soisi hänen tulevan kuninkaaksi tällä tavoin. — (Äkkiä, viitaten oikealle.) Tuossa hän on.

BRUTUS: Kuka? Servius Tullius, näen minä. — Nyt saadaan hauskaa!

COLLATINUS: Minne menet?

BRUTUS: Takaisin sisälle luonnollisesti. Onpa huvittavaa nähdä, kuinka nuo kaksi mahtuvat samalle tuolille istumaan. — Tuletko?

COLLATINUS: En. Minä pelkään tätä yhteentörmäystä. Servius Tullius on vielä kiivas ukko ijästään huolimatta eikä arvattavasti anna temmata valtaa noin vaan ilman muuta käsistään.

BRUTUS: Se on jo temmattu. Senaatti on vaitiolollaan hyväksynyt uuden kuninkuuden.

COLLATINUS (vakavasti): Brutus! Tämä päivä päättyy verisesti.

BRUTUS: Sitä parempi! Hahhah, tämähän on hauskempaa kuin juhlanäytäntö _Circus Maximuksessa_. (Menee nauraen perälle. _Servius Tullius_ syöksyy oikealta, paljastettu miekka kädessään, vaippa epäjärjestyksessä ja harmaat hapset tuulessa liehuvina. _Collatinus_ käy vastaan hänelle.)

COLLATINUS: Terve!

SERVIUS TULLIUS (läähättäen): Kuka olet? — Ah, Tarquinius Collatinus! Oletko nähnyt sukulaistasi? Häntä, tarkoitan, jota Superbukseksi nimitetään?

COLLATINUS: Hän on tuolla sisällä.

SERVIUS TULLIUS: Se on totta siis? Ja hän istuu kuninkaallisella istuimella, tuo rakas vävyni? — Pois! Minä lävistän hänet tällä miekallani.

COLLATINUS (asettuen hänen tielleen): Yksi sana!

SERVIUS TULLIUS: Se konnien päämies! — Mitä? Miksi tahdot minua pidättää? — Ahaa, myöskin sinä olet Tarquinius! Te olette kaikki tehneet salaliiton keskenänne. (Aikoo perälle. _Collatinus_ kokee pidättää häntä.)

COLLATINUS: Seis!

SERVIUS TULLIUS: Mitä tahdot minusta?

COLLATINUS: Jos henkesi on kallis sinulle, varoitan sinua nyt tuossa mielentilassa curiaan menemästä.

SERVIUS TULLIUS (suuttuen): Sinä varoitat minua? — Häh? Tässä mielentilassa? Olenko minä hullu siis, joka kaipaa hoitajaa? Enkö minä ole kuningas enää?

COLLATINUS: Sitten, jälestäpäin selitän sinulle käytökseni. Nyt: tyynny ennen kaikkea, sillä muuten pelkään pahoin pian jääväni ainoaksi, joka vielä kuninkuutesi tunnustaa.

SERVIUS TULLIUS: Kuinka? — Pois, tahi kautta taivaan, opetan sinulle alammaisuuden ensi käskyn.

COLLATINUS: Salli minun puhua sinulle...!

SERVIUS TULLIUS (hätyyttäen häntä miekallaan): Miekkas maalle, ellet tahdo tulla tapetuksi kuin uhriteuras!

COLLATINUS: Sinä _olet_ hullu!

SERVIUS TULLIUS: Ja sinä... Tarquinius! — Nyt kuolet sinä. (Tahtoo lävistää hänet miekallaan. Taistelevat. _Collatinus_ lyö miekan hänen kädestään, _Tarquinius Superbus_ ilmestyy kuninkaallisessa puvussa curian kynnykselle.)

TARQUINIUS: Kuka rikkoo rauhan curian edustalla?

SERVIUS TULLIUS: Ah! (On vaipunut kokoon miekkansa kadotettuaan, kimpoaa jälleen ylös ja tahtoo syöksyä podiumille. _Collatinus_ estää häntä siitä. _Tarquinius Superbus_ katsoo ylpeästi heihin.)

COLLATINUS (Servius Tulliukselle): Vielä viimeisen kerran pyydän minä sinua...

SERVIUS TULLIUS: Tuossa hän on! Minä revin elävältä hänet.

TARQUINIUS: Keitä olette? Miksi taistelette keskenänne? Ettekö tiedä, että senaatti kokoontuu, ja että paikka, jolla seisotte, vaatii ehdotonta hiljaisuutta?

COLLATINUS (Servius Tulliukselle): Kuuletko? Hän ei ole meitä tuntevinaan!

SERVIUS TULLIUS: Puhutellaanko minua näin?

COLLATINUS: Poistu siis! Sinä näet, että voimattomalla vihallasi tässä tilaisuudessa vain pahennat asiaasi.

SERVIUS TULLIUS: Irroita kirottu kätesi minusta! — (Puiden nyrkkiään Tarquiniukselle.) Tunnen Rooman lait ja asetukset paremmin kuin sinä, vallan-anastaja!

TARQUINIUS (tyynesti): Et näy tuntevan niitä. — Sinä siellä, miekka paljastettu kädessäsi! Kuka olet? Miksi pitelet tuota miestä? — Vastaa! Etkö näe, ketä puhuttelet?

COLLATINUS: Tarquinius Collatinus olen. Puhun Tarquinius Superbukselle.

TARQUINIUS: Puhut Rooman kuninkaalle.

SERVIUS TULLIUS (ärjäisten): Rooman kuningas olen minä!

TARQUINIUS: Käytöksesi ei todista sitä. — Mikä lieneekin kiista teidän välillänne, nyt käsken minä senaatin ja Rooman kansan nimessä teitä molempia täältä poistumaan.

SERVIUS TULLIUS: Kuinka? — (Vihan vimmoissaan.) Käsketkö _sinä minua_?

TARQUINIUS: Toivoin, että olisit tehnyt sen käskemättä.

SERVIUS TULLIUS (itseään osoittaen): _Minä_?

TARQUINIUS: Niin. Mutta harmaat hapset eivät ole aina viisaan mielen merkki.

SERVIUS TULLIUS: Ennen sinä poistut tältä paikalta kuin minä.

TARQUINIUS (levollisesti): Sepähän nähdään.