Part 4

COLLATINUS: Onpas ollut vasta vaivaa löytää sinua! — Me saavumme iltamyöhällä Collatiaan: sinä et ole kotona. Orjattaret eivät tiedä sinun lähdöstäsi mitään. Sanovat vain sinun jääneen kahdenkesken erään vieraan keralla...

LUCRETIA (päätään nyykähyttäen): Sextus Tarquiniuksen keralla, niin.

COLLATINUS: Missä hän nyt on?

LUCRETIA: Minä en tiedä.

COLLATINUS: Samapa tuo, kun tiedän hänen vain käyneen meidän kotonamme. — No niin, me riennämme takaisin Roomaan, luullen sinun lähteneen ehkä meitä etsimään: Roomassa ei ole kukaan nähnyt sinua...

LUCRETIA (katsoo tiukasti silmiin häntä): Tarquinius Collatinus: miksi et sinä heti matkalta palattuasi saapunut minua tervehtimään?

COLLATINUS: Minulla oli asioita Roomassa... Ja sitäpaitsi: lähetinhän minä tuon nuoren sukulaiseni sinulle tulostani ilmoittamaan.

LUCRETIA: Sinä lähetit _suden_ edelläsi.

COLLATINUS (säpsähtäen): Kuinka? — (Vaitiolo. Sitten hiljemmin ja arastuneemmin.) Et usko kuinka levottomia olemme sinun tähtesi olleet...

LUCRETIA: Todella?

COLLATINUS: Tietysti. Emme ole tienneet, mitä ajatella...

LUCRETIA: Ettekö todellakaan?

COLLATINUS (tutkivasti): Sinun äänesi soinnahtaa niin vieraalta ja luonnottomalta eivätkä sinun kysymyksesi ole mitään kysymyksiä. — (Vaitiolo.) Vasta nyt, kun päivä painuu jo laskulleen, saapuu palatsiin kaksi maalaista, jotka kertovat sinun seisovan Porta Capenan ulkopuolella ja odottavan meitä.

LUCRETIA: Hyvä, että tulitte. Olen seisonut näin tuntikaudet tässä.

COLLATINUS: Kuinka? — Miksi et ole käynyt sisälle kaupunkiin? Taikka tullut suoraan palatsiin, missä arvasit meidän niin suuressa tuskassa ja hädässä olevan.

LUCRETIA (vaikeasti): Minä en ole uskaltanut.

COLLATINUS: Sinä. Mitä olet peljännyt muka?

LUCRETIA: Oma itseni on ollut hirvitys ja kalpea kauhu minulle. — Toisinaan olen minä vavissut kuin kuutamon varjo tässä.

COLLATINUS: Ja seisonut siinä kaikkien ohikulkevien pilkkana ja naurun-esineenä. — (Väkinäisellä leikillä.) Hyi, etkö häpeä! Eihän se sovi Tarquinius Collatinuksen puolisolle.

LUCRETIA (hiljaisesti): Vain yksinkertaista maalaiskansaa on tästä kulkenut ohitse eivätkä he ole nauraneet minulle. Päinvastoin ovat he väistyneet syrjään kunnioittavasti ja kuiskineet puoli-ääneen keskenään: "Tuossa on muudan, jolla on sydämen suru."

COLLATINUS (kuten edellä): Eivätkö he ole kysyneet sinulta, onko sulhosi jättänyt sinut vai miehesi rikkonut vastaan vannottua uskollisuutta?

LUCRETIA: Eivät.

COLLATINUS: Sepä merkillistä!

LUCRETIA: He eivät ole olleet niin sukkelia. — He ovat vain pudistaneet päätään ja kaartaneet kauempaa minua häiritsemättä. (Vaitiolo.)

COLLATINUS: Ja nyt? Kuinka kauan aiot seisoa siinä?

LUCRETIA (katsoo häneen): Sinulla on kovin kiire, Collatinus.

COLLATINUS: Eipä suinkaan, mutta mielestäni vaikutamme me kaikki tässä tilaisuudessa hiukan hullunkurisilta...

LUCRETIA: Niinkö sinun mielestäsi?

COLLATINUS: Minä itse en suinkaan vähimmän meistä. — (Vaitiolo.) No, Brutus? Eikö sinulla ole enää yhtään kokkapuhetta hammastarhassasi?

BRUTUS (kuivasti): Ei.

COLLATINUS: Sinä näet itse, Lucretia, olethan saanut hänetkin sanoillasi aivan jääksi jähmettymään. — (Vaitiolo. Hiljaa ja sydämellisesti.) Etkö aio tulla kotiin?

LUCRETIA: Minulla ei ole mitään kotia enää.

COLLATINUS: Sinulla? Ei kotia? — Oletko järjiltäsi?

LUCRETIA (soinnuttomasti): Eikä enää sinullakaan, Tarquinius Collatinus. (Painaa sydäntään suurimman tuskan vallassa.) Ah, jospa tietäisit...!

COLLATINUS: Mitä? — (Vaitiolo.) Sinä _olet_ järjiltäsi. — Taikka olet sinä jostakin suuttunut minulle? — (Hiukan hämillään.) No niin, minä myönnän, että se oli kevytmielistä leikinlaskua, tuo, joka aiheutti Sextus Tarquiniuksen matkan sinne...

LUCRETIA (päätään nyykähyttäen): Minä tiedän: eräs veto.

COLLATINUS: Niin, eräs veto, jota minä heti kaduin sen lyötyäni...

LUCRETIA: Etkö peljännyt ollenkaan häviäväsi sitä?

COLLATINUS (naurahtaen): En. Se ajatus ei juolahtanut mieleeni todellakaan. — Mutta eihän se ollut niin suuri rikos? Eihän se ansainnut näin ankaraa rangaistusta?

LUCRETIA: Ei.

COLLATINUS: No niin? (Ojentaa kätensä.)

LUCRETIA (siihen tarttumatta): Etkö tahdo tietää tarkemmin, missä olosuhteissa Sextus Tarquinius tapasi minut?

COLLATINUS: Sitä ei minun todellakaan ole tarvis kysyä sinulta, Lucretia.

LUCRETIA: No niin, sitten sanon minä sen sinulle kysymättäsi: hän tapasi minut värttinäni ääressä.

COLLATINUS (sydämellisesti): Sen arvasinkin! — Ja sitten juttelitte te hetken keskenänne...

LUCRETIA: Niin. Me juttelimme.

COLLATINUS: Ja sitten ratsasti hän takaisin Roomaan, vai kuinka? — Ihme vaan, että palatsissa ei ole kukaan, ei edes hänen vaimonsa, nähnyt häntä.

LUCRETIA: Niin, hän ratsasti ... mutta hän palasi takaisin.

COLLATINUS: Takaisin?

LUCRETIA (tukahtuneella äänellä): Minä olin mennyt levolle juuri. — Silloin syöksyy Sextus Tarquinius äkkiä minun kammiooni, pyytää, rukoilee ja uhkaa minua...

COLLATINUS: Uhkaa?

LUCRETIA: ... uhkaa kuninkaan kostolla ja omallaan, joka oli kohtaava meitä molempia, ellen minä heti suostuisi hänen kerallaan sopimattomiin.

COLLATINUS: Kautta jumalien! — Ja sinä?

LUCRETIA: ... Minä olin miltei alaston ... ja yksin ... yö pimeä vain minun ympärilläni ... ja hän oli jo sitä ennen minut julmilla puheillaan puolikuoliaaksi säikyttänyt...

COLLATINUS: Ja sinä? Sinä antausit hänelle?

LUCRETIA: Niin.

COLLATINUS: Ah!

LUCRETIA (syösten äkkiä hänen jalkoihinsa): Mutta tiedä, että tein sen ainoastaan henkeni hädässä ja koska kovin pelkäsin ja vapisin myös sinun puolestasi...

COLLATINUS: Minun!

(Kääntyy pois hitaasti ja peittää kasvonsa vaipallaan. Hänen hartiansa painuvat kumaraan: hän itkee. Pitkä vaitiolo.)

(_Lucretia_, maassa polvillaan, katsoo rukoilevasti ylös häneen. Vaippa on valahtanut hänen hartioiltaan: hän ei huomaa sitä. _Brutus_ oikealla, yhä edelleen liikkumattomana, mutta ääretön sisällinen jännitys kasvoillaan. Pilvet kaupungin yllä palavat purppurassa.)

LUCRETIA (hiljaa): Kallis puolisoni! Eikö sinulla ole enää yhtään sanaa minulle sanottavaa? (_Collatinus_ kääntyy hitaasti ja katsoo häneen. Lähestyy ja ojentaa kätensä hänelle.)

COLLATINUS: Nouse! — (_Lucretia_ nousee väristen.) Sinun on kylmä?

LUCRETIA: On.

COLLATINUS: Sinähän vapiset kiireestä kantapäähän. — (Korjaa vaipan hänen hartioilleen.) Kuinka? Nyt vasta näen, kuinka ohuesti puettu sinä olet...

LUCRETIA: Minulla ei ole ollut aikaa sitä ajatella. — Heti kun hän oli poistunut, syöksyin minä ulos pimeään yöhön ja olen harhaillut siitä saakka pitkin lehtoja ja viidakoita... (Koettaa hymyillä.) Tämän vaipan lienen vain jostakin saanut hartioilleni...

COLLATINUS (hiljaa): Siveä Lucretia. (Suutelee lempeästi otsalle häntä. _Lucretia_ nojaa päänsä raukeasti hänen povelleen.)

LUCRETIA: Näin on hyvä. (Vaitiolo.)

COLLATINUS: Ja avojaloin sinä olet! — Näetkö? Päivä menee mailleen ja kaste lankeaa... Meidän on nyt heti kotiin kiirehdittävä.

LUCRETIA (säpsähtäen): Ei! Ei kotiin! (Tempautuu irti ja katsoo suurin silmin häntä. _Brutus_ on vaistomaisesti astahtanut askeleen lähemmäksi.)

COLLATINUS: Kuinka? Minne siis?

LUCRETIA: Luuletko minun todellakin kutsuneen teitä kahta tänne vain kuulemaan minun häpeääni ja vaikerruksiani?

COLLATINUS (hiljaisesti): En tiedä, miksi olet kutsunut meidät. Mutta arvelin sen tapahtuneen siksi, että...

LUCRETIA: ... siksi että kostaisit minut, Collatinus! (Tempaa tikarin poveltaan, pistää sen sydämeensä ja vaipuu maahan äänettömänä.)

COLLATINUS: Lucretia! (Aikoo syöksyä polvilleen hänen ruumiinsa ääreen. _Brutus_ estää häntä siitä.)

BRUTUS (juhlallisesti): Hiljaa! — Hän on oikeassa. Ei kyyneleitä. — Toisin on Lucretia Collatinan kuolemaa vietettävä.

COLLATINUS: Ystäväni!

BRUTUS: Salli minun hoitaa vaimosi maahanpaniaiset! — Oh, minä vannon, että hän on saapa peijaat, joista vielä vuosituhannet tulevat kertomaan.

COLLATINUS (hämmästyneenä): Mitä aiot?

BRUTUS (kätensä kohottaen): Kostaa! — Kostaa, kuten hän itse käski meitä! — Kostaa _hänen_ puolestaan, joka viruu tuossa verissään, kostaa kaikkien niiden puolesta, jotka Tarquinius Superbus on saattanut manalle ennen aikojaan! — Mutta kostaa ennen kaikkea koko Rooman kansan puolesta, jonka tämä turmaa tuova kuningasheimo on tallannut jalkoihinsa.

COLLATINUS: Syöstäkö hänet valtaistuimelta?

BRUTUS: Niin. Mitta _on_ nyt täysi, Collatinus. Rooman kansa ei voi sietää tätä sortovaltaa kauempaa.

COLLATINUS (kokonaan tyrmistyneenä): Ystäväni! — Brutusko noin puhuu?

BRUTUS: Niin. On aika, että opit jo vihdoinkin minut tuntemaan.

COLLATINUS: Kuinka? Enkö tuntisi sinua, _sinua_, lapsuuteni leikkitoveria, nuoruuteni ystävää ja... (Katsoo häneen ja mykistyy äkkiä.) Ei, minä _en_ tunne sinua. Näen aivan oudon miehen edessäni.

BRUTUS: Uuden, tarkoitat sinä?

COLLATINUS: Tuo ääni ... tuo ryhti ... vanhan ystävyytemme nimessä vannotan sinua sanomaan minulle: kuka _olet_?

BRUTUS (tarttuu hänen käteensä): Olen Brutus, olen ystäväsi, vaikka en se Brutus, mikä ennen olin ja joka sinua ennen on niin usein lystikkäillä leikkipuheillaan naurattanut.

COLLATINUS: Et ... se ... Brutus? — Kuka siis?

BRUTUS: Toinen, suurempi, korkeampi ... synkkä kuin yö ja leppymätön kuin tähdet taivahalla...

COLLATINUS: Todellakin: onhan kuin kasvaisit puhuessasi!

BRUTUS (katkerasti): Niin hyvin on minun siis onnistunut oma itseni peittää, että kun ensi kerran elämässäni tahdon esille sen, ei minun paras ystäväni tunne minua! — (Painaa sydäntään.) Oh! Täällä sisällä on asunut aina eräs toinen Brutus...

COLLATINUS: Ystäväni: oikeastaan olen minä sitä aina aavistanut.

BRUTUS: _Jos_ sinä olet sen aavistanut, niin sinä tiedät myös, _mitä_ minä olen kärsinyt näinä vuosina, siitä saakka kuin vanha kuninkaamme Servius Tullius murhattiin...

COLLATINUS: Ja kuitenkin: kuinka sinä olet voinut ilveillä ja hymyillä, hullutella ja teeskennellä...?

BRUTUS (raivoisasti): Itkenyt verta minä olen, syönyt sappea minä olen ja kyyn kylmän myrkkyä keittänyt sydämessäni. — Aika on nyt kypsä, Collatinus. Minä tahdon Rooman kansan ja samalla oman sieluni tästä mätäpaiseesta puhdistaa.

COLLATINUS: Sinäkin olet surrut siis Rooman kohtaloa?

BRUTUS (katsoo häneen): Minä?

COLLATINUS: Niin. Sinäkään et ole siis ollut kylmä isänmaasi asialle?

BRUTUS: Minä? — _Minä_, joka en ole muuta miettinyt, siitä saakka kuin opin ajattelemaan? — _Minä_, joka en ole muuta murehtinut, siitä saakka kuin silmäni avautuivat näkemään rotuni rohkean pohjatonta kurjuutta ja häpeätä? _Minä_ olisin outo isänmaani asialle!

COLLATINUS: Ystäväni! Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua...

BRUTUS: _Minä_, joka olen _isänmaa itse_, sellaisena kuin se nyt tomusta nousee, heittää naamionsa, paljastaa oikeat kasvonpiirteensä ja astuu esiin peljättävänä, vanhurskaana tuomarina vaatimaan tilille kaikki tyrannit ja väärintekijät!

COLLATINUS (hiljaisesti): _Uskotko_ sinä siis, että se vielä _voi_ nousta todellakin?

BRUTUS: Nyt _se_ nousee, ja jumalat olkoot laupiaat sen äidin lapselle, joka nyt asettuu sen rankaisevaa valtaa vastustamaan. — Oh, mitä me olemme sietäneet ja nielleet näiden ajast'aikojen vieriessä!

COLLATINUS: Todellakin, tämä on ollut raskas aika jokaiselle Rooman kansalaiselle. Kukin on saanut kestää sen omalla tavallaan.

BRUTUS (pidätetyllä raivolla): Kuinka me olemme kumartaneet ja hymyilleet, kuinka me olemme luikertaneet ja liehakoineet! Suudelleet ruoskaa me olemme ja kiittäneet "kost'jumala" jokaisesta potkusta, jonka tuo tuolta Palatinumilta on suvainnut antaa meille.

COLLATINUS: Se on totta!

BRUTUS: Ja mitä me olemme saaneet siitä palkaksemme? Lokaa ja verta me olemme saaneet siitä niin paksulta, että me siihen pakahdumme ja siihen uppoamme!

COLLATINUS: Mutta voitko sinä siis todellakin kuvitella mielessäsi, että _mikään_ vääryys ja väkivalta enää voisi pakottaa siveellisen suuttumuksen myrskyn tämän kansan povesta ilmi mylvähtämään?

BRUTUS: Niin totta kuin minä uskon omaan elämääni! Niin totta kuin minä uskon siihen myrskyyn, joka tällä hetkellä minun omassa rinnassani raivoaa! Niin totta kuin minä uskon tähtiin taivaalla ja jokaiseen vapaasen, itsenäiseen ajatukseen, joka näinä pitkinä vuosina on puhjennut kukkaan ja kypsynyt tekoon minun aivoissani: _uskoani Rooman kansan terveesen ytimeen en minä toki vielä milloinkaan ole kadottanut_.

COLLATINUS (hiljaisesti): Hyvä olisi, ellet erehtyisi. Omasta puolestani täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, etten aina ole ollut enää niin aivan varma siitä.

BRUTUS: Kenties ... en aina ... minäkään. — (Jälleen riehahtaen.) Mutta mitä? Silloin kun Lucretia surmataan, silloinko ei Rooman kansa menisi vastaan murhaajia? Mitä? Silloin kun Lucretia Collatina häväistään omassa kodissaan, silloinko ei rikas ja köyhä, vanha ja nuori, tarttuisi tapparaansa? _Minä_ en ainakaan voi muuta ymmärtää!

COLLATINUS (surumielisesti): Etkö?

BRUTUS: En. — Mitä? Jos vielä tämäkin saa rankaisematta tapahtua, silloinhan tippuvat tähdet taivaalta, silloinhan ei kannata elää enää, silloinhan kuolee kaikki kaunis maailmasta ja jää jälelle vain kaikki huono ja mätä ja madonsyömä! — Ei, ei, ei! — _Siihen_ et sinä saa minua uskomaan, Collatinus.

COLLATINUS (päättävästi): Hyvä. Siispä kantakaamme ruumis kaupunkiin ja asettakaamme se julkiseen paikkaan nähtäväksi, ja minä vannon, että se on saapa olla siinä korjaamatta, siksi kuin sinä olet pitänyt sille lupaamasi hautapuheen.

BRUTUS: Ja minä vannon, että minä olen puhuva niin, että itse pimeä yö sen ympärillä on iskevä kekäleitä. — Mutta joutukaamme! Päivä on jo mennyt mailleen ja minä näen kaupungin päältä synkän ukkospilven kohoavan. Me saamme yöksi myrskyn, Collatinus!

COLLATINUS (lennokkaasti): Mutta aamuksi ihanan auringon-nousun!

(Yrittävät käydä käsiksi ruumiisen, mutta polvistuvat kumpikin kuin yhteisestä sisällisestä käskystä sen ääreen.)

(Pitkä vaitiolo. Nousevat hitaasti ja kantavat ruumiin kaupunginportista sisälle. Pian alkaa perältä kuulua yhä kasvavaa meteliä, huutoja ja äänten sorinaa. Portti suljetaan.)

(_Sextus_ tulee juosten oikealta yrittäen kaupunkiin. Huomaa portin suljetuksi, huutaa, kolkutiaa, ei pääse sisälle. Vaipuu vihdoin paasipenkille epätoivoissaan. Meteli taustassa kasvaa kumeana ja onnettomuutta uhkaavana.)

(_Tarquinius Superbus_, tukka tuulessa ja parta hajallaan, vasemmalta.)

SEXTUS: Isä!

TARQUINIUS: Poikani Sextus! — (Syleilevät nopeasti.) Pois! Minun täytyy tuosta portista sisälle.

SEXTUS: Sinä et pääse siitä portista. Se on suljettu.

TARQUINIUS: Mahdotonta. — Minä olen jättänyt jälkeeni kaiken sotajoukkoni vain kiiruhtaakseni ennen yötä sisälle siitä. — Sillä tiedä, poikani: Minä palajan voittajana!

SEXTUS: Ah!

TARQUINIUS: Siksi älä enää kauemmin viivytä minua. Sillä minun täytyy sisälle Porta Capenan kautta. Sitten ei minulla ole enää mitään peljättävää kaikkena elin-aikanani. (Rientää perälle.)

SEXTUS: Minä sanon sinulle, isä: portti on kiinni.

TARQUINIUS (kolkuttaen): Hoi! Ohoi! — Kuka sulkee kuninkaan silmien edestä?

SEXTUS: Isä, minä pelkään. Mitä merkitsee tuo meteli kaupungissa?

TARQUINIUS: He ovat vain saaneet tiedon kotiintulostani ja uskollinen kansani siitä jo ennakolta iloitsee. — Hohoi, ohoi! Miksi ei kuule kukaan? Eivätkö vartiat ole paikoillaan? (Lyö ja potkii porttia. Vaitiolo.)

SEXTUS: Ei kukaan tule meille avaamaan.

TARQUINIUS: Sitten täytyy sinun sisälle jonkun toisen portin kautta.

SEXTUS: Tulen juuri toiselta portilta: minä en päässyt sisälle.

TARQUINIUS (ällistyneenä): Mitä tämä merkitsee?

SEXTUS: Samaa olen minäkin kysynyt. Mutta minä en uskalla antaa pahan aavistukseni vastata siihen.

TARQUINIUS (katsoo häneen): Sinä et uskalla...? — Mutta onhan tämä tuiki naurettavaa. Minä olen lyönyt viholliseni, palajan voittajana ja nyt en minä pääse Porta Capenan kautta Rooman muurien sisälle!

SEXTUS: Niin, isäni. Näyttää todellakin siltä kuin saisimme me viettää tämän yömme campagnalla.

TARQUINIUS: Mutta minun täytyy päästä! — Kuka minä olen sitten? Enkö minä ole kuningas Tarquinius Superbus? Enhän minä ole mikään keppikerjäläinen. — Hoi! Ohoi! (Lyö ja rynkyttää porttia.)

SEXTUS: Turha vaiva, isäni. Me olemme jätetyt ulkopuolelle. (Portti avautuu samassa.)

TARQUINIUS: Ei. Sinä näet: portti avautuu. Vihdoinkin! — Nyt täyttyy vihdoinkin oraakelin lause. (_Tullia_ syöksyy ulos kaupungista kuin kostotarten ajamana. Portti sulkeutuu.)

SEXTUS: Äitini!

TARQUINIUS: Tullia! Minne aiot?

TULLIA: Pois!

TARQUINIUS: Minun täytyy sisälle tuosta portista. — (Vaipuu kokoon.) Ah! Se on jälleen sulkeutunut!

TULLIA: Pois, jos henkenne on kallis teille! — Me olemme karkoitetut maanpakoon.

SEXTUS: Me? (Kääntyy hitaasti ja peittää kasvonsa vaipallaan.)

TARQUINIUS (ylpeästi): Kuka ajaa _meidät_ maanpakoon?

TULLIA: Kansa!

TARQUINIUS: Rooman roskaväki?

TULLIA: Minä en tiedä, mutta kaupunki on heidän hallussaan. — Sanotaan, että senaatti istuu ... pidetään juuri kansankokousta forumilla...

TARQUINIUS: Nyt? Illalla?

TULLIA: Soihtujen valossa. — Ja puhujalavalle on asetettu ruumis...

TARQUINIUS: Ruumis? Kenen?

TULLIA: Lucretia Collatinan, joka on saanut surmansa omasta kädestään. — Brutus puhuu kuin ukkosen jumala! Tuliset lieskat sinkoilevat hänen kieleltään.

TARQUINIUS (kokonaan hämmästyneenä): Brutus? — Mitä tämä on? Kuinka on tämä kaikki ymmärrettävä?

TULLIA: Minä en tiedä. — Kaikki huutavat ja huitovat kuin mielenvikaiset. — Kukaan ei pääse ulos eikä sisälle kaupunkiin.

TARQUINIUS: Mutta sinä?

TULLIA: Minut noudettiin väkisin palatsista. — Pois! Pakoon! Pakoon! Pelkään, että he voivat katua päätöstään ja ajaa takaa meitä!

TARQUINIUS: Mitä päätöstä?

TULLIA: Että sinä et ole kuningas enää, että me olemme ajetut maanpakoon! — Pois! Nopeasti!

(Näyttämö on edellisen aikana hämärtynyt. Pilvi kaupungin päällä iskee tulta. Nyt yhä kasvavaa ukonjyrinää.)

TARQUINIUS (kauhistuneena): Onko sitten maailmanloppu? Valitaanko uutta kuningasta?

TULLIA: Ei. "Ei mitään kuninkaita enää!" "Kansa itse hallitkoon nyt itseään!" — Näin he huutavat.

TARQUINIUS: Ei mitään kuninkaita —? Kansa itse —?

TULLIA: Niin. Luulen, että jo huomenna tasavalta julistetaan...

TARQUINIUS: Häh? Tasavalta? Ei mitään kuninkaita enää? — (Kuin itsekseen.) Sitten on meidän aika todellakin tarttua mieron sauvaan. (Peittää kasvonsa vaipallaan. Pitkä vaitiolo.)

TULLIA (hiljaa): Armaani! Meidän on nyt lähdettävä. Yö yllättää, raju-ilma on kohta meidän päämme päällä. — (Ukkosta ja salamoita.) Etkö kuule? Pois, nopeasti, jostakin vuorenkolosta tahi ystävällisestä majasta turvaa etsimään!

TARQUINIUS: Vuorenkolosta! Voinko _minä_ turvautua jumaliin? Ystävällisestä majasta? Voinko minä turvautua ihmisiin?

SEXTUS (äkkiä): Isä! Mutta on sinulla sotajoukko! Onhan sinulla voitollinen armeija takanasi!

TARQUINIUS: Poikani! Minun uljas poikani! — (Syleilee häntä.) Miksi et sitä minulle ennen sanonut?

TULLIA: Turhaa toivoa! Jo käyvät tällä hetkellä salaiset käskyt kaikkialle, armeijaan, maakuntaan. Sinä olet henkipatto mies, Tarquinius Superbus, ja kuka tahansa saa surmata sinut, jos sinut tavataan Rooman alueella.

(Pitkä vaitiolo. _Tarquinius Superbus_ on vaipunut kokoon. Ukkosta ja salamoita.)

TARQUINIUS: Mutta mikä tapaus on voinut olla syynä näin äkilliseen ja yksimieliseen kansan kapinaan? — Ah! Tuo ruumis? Kenen se oli?

TULLIA: Lucretia Collatinan. Sanotaan, että poikamme Sextus on häväissyt hänet.

TARQUINIUS: Onko se totta?

SEXTUS (langeten hänen jalkoihinsa): Isä! (Vaitiolo.)

TARQUINIUS: Nouse! — (Harvakseen.) _Sinä olit siis isäsi poika._

TULLIA: Tarkoitat: _meidän_ poikamme, Tarquinius. (Laskee kätensä hänen olalleen.)

TARQUINIUS (kuten edellä.) Tässä on siis koko perhe kokoontunut. — (Vaitiolo. Ukkosta ja salamoita. Sade lankeaa.) Menkäämme!

TULLIA: Minne?

TARQUINIUS: Jonnekin, missä ei sade pieksä meidän kasvojamme.

SEXTUS (itkien): Siis erämaahan kuolemaan!

TARQUINIUS: Vaeltamaan ovelta ovelle, jos niin tarvitaan.

TULLIA: Tarquinius Superbus! Sinä suuri sulho minun nuoruuteni! (Syleilee itkien häntä.)

TARQUINIUS (särkyvällä äänellä): Tullia, tulitukka! — (Hilliten itsensä.) Ojenna minulle toinen kätesi! Ja poikani Sextus ojentaa minulle toisen. — (Suurimmalla ponnistuksella.) Kas niin! Ja nyt kohti tuntemattomia kohtaloita. (Vaeltavat hitaasti vasemmalle. _Tullia_ ja _Sextus_ itkevät ääneen, _Tarquinius Superbus_ kulkee hartiat kumarassa ja hoippuen kuin vanha ukko heidän välillään. Ukkosta ja salamoita.)

Esirippu.

SHAKKIPELI

Kuvaelma karkelon ja pantomiimin kera

HENKILÖT:

NIILO OLAVINPOIKA, Särkilahden herra. DOMINUS BARTHOLOMAEUS. KUOLEMA. KIRVES, asemies.

Näyttämö esittää keski-aikaista suomalaista ritaritupaa. Aika: 1400-luku.

Kynttilät ovat sytytetyt. _Särkilahti_ istuu yksin shakkilaudan ääressä, katsoen välillä tuntilasiin. Kulkuset kilahtavat ulkona. Koira haukkuu. Pian astuu sisälle _Dominus Bartholomaeus_, hengellisen säädyn puvussa. _Särkilahti_ rientää vastaan hänelle.

SÄRKILAHTI: Täsmällinen kuten aina, Dominus Bartholomaeus. Pääsin juuri katsomasta tuntilasia.

BARTHOLOMAEUS kumartaa, hymyilee.

SÄRKILAHTI: Ettehän vaan liene vilustanut itseänne? Matka on pitkä pappilasta ja taivas on pyryn jälkeen kylmäksi tähdittynyt. Pisara viiniä, jos suvaitsette?

BARTHOLOMAEUS kohottaa juomasarven huulilleen ja laskee sen takaisin pöydälle yhtä äänettömänä.

SÄRKILAHTI: Maljanne, ja tervetulemaan! — Kas niin, huomaan jo, että silmänne palavat shakkipöytään. Kenties voimme heti alottaa. (Istuvat.)

BARTHOLOMAEUS viittaa häntä alkamaan.

SÄRKILAHTI: Aivan oikein, tänään on minun vuoroni alottaa. Teidän muistonne on pettämätön. (Siirtää.) — Jaa, jaa, kuinkahan monta vuotta me olemme näin joka lauantai-ilta tässä tuvassa toisiamme vastapäätä istuneet? Pian neljäkymmentä, luulen minä.

BARTHOLOMAEUS nyykähyttää päätään.

SÄRKILAHTI: Ja niiden vuosien vieriessä on paljon tapahtunut. Monta hallitsijaa on meillä ollut, monta ystävää on meiltä kuollut, piispat ja valtaherrat ovat vaipuneet istuimiltaan, sotajoukot toisiaan vastaan välähtäneet. Tällaista sekasortoa, mikä nykyään Suomenmaassa vallitsee, emme me sentään vielä koskaan ole kokeneet. Mikä on teidän mielipiteenne siitä, Dominus Bartholomaeus?

BARTHOLOMAEUS tekee ristinmerkin, siirtää.

SÄRKILAHTI: Tiedän teidän kannattavan Kristian Oldenburgilaista. Suokaa anteeksi, siinä asiassa eroavat meidän mielipiteemme tykkänään. Minä en todellakaan ymmärrä teitä. Kaarle Knuutinpoika Bonde on meidän oikea ja laillinen hallitsijamme.

BARTHOLOMAEUS tekee epäävän liikkeen.

SÄRKILAHTI (kiivastuneena): Eikö? Niin minä tiedän, se on teidän esimiehenne, piispa Konrad Bitzin ansiota. Hänen valtiolliset vehkeilynsä ovat monta kirkasta päätä Suomen papiston keskuudessa sekoittaneet. Mutta että tekin, Dominus Bartholomaeus!... Ahaa, te tahdotte saada minut kiivastumaan, murhataksenne minulta tuossa yhden talonpojan? (Pelaavat hetken aikaa äänettöminä.)

BARTHOLOMAEUS siirtää, hymyilee.

SÄRKILAHTI: Ei, minä vakuutan, te ette tule siinä onnistumaan. — (Siirtää.) Kristian Oldenburgilaisen aika on ohitse. Vaikka Kaarle Knuutinpoika ei enää ikinä Ruotsin valta-istuimelle pääsisikään, eivät sen suurmiehet sentään tule Kristian Oldenburgilaista kuninkaaksi tunnustamaan. Teidän piispanne olisi sen vuoksi parasta luopua turhista juonistaan, jotka vaan ovat omiaan syöksemään koko isänmaamme varmaan turmioon.

BARTHOLOMAEUS katsoo ylös korkeuteen.

SÄRKILAHTI: Näen, että te toivotte apua Jumalalta. Ja sitä onkin tarvis, kautta Maarian, sillä olot eivät enää ole siedettävissä. Vai mitä te arvelette? Kaarle Knuutinpoika asuu Raaseporissa ja nimittää itseään Jumalan armosta Ruotsin, Norjan ja Göötainmaan kuninkaaksi. Piispa Konrad Bitz asuu Kuusistossa ja pitää salaista yhteyttä Kristian Oldenburgilaisen kanssa. Eerikki Akselinpoika Tott on valtionhoitajana julki sodassa arkkipiispa Juho Pentinpoika Oxenstjernan kanssa, joka äskettäin kuuluu Tanskaan paenneen.

BARTHOLOMAEUS ottaa talonpojan.