Part 5

RIETU: Minä sen tein.

PENTTI: Ole ulvomatta! — Korpelaiset olivat vanhoja kitsureita, niin ukko kuin akka. — Minä olin nuori mies, parhaissa voimissani. — Mutta minulla ei ollut rahoja. — Siksi minä tapoin heidät. — Lyyli oli kaunis tyttö, suurta sukua sitäpaitsi. — Siksi minä otin hänet. — Sinä teit työtä vankilassa, minä kotona. Se oli kaikki niinkuin olla pitikin.

RIETU (nyyhkyttää): Noo, noo, ei saa.

PENTTI: Sillä sinä olit luotu vankilaan. — Sinä olit liian heikko, tullaksesi toimeen omin voimin, tehdäksesi työtä vapaudessa. — Niitä varten ovat vankilat olemassa. — Mutta se ei ollut oikein, että sinut päästettiin vapaaksi. — Nyt näet sen itse: ilman vaivaishoitoa kuolet sinä nälkään.

RIETU: Nälkä, niin.

PENTTI: Sinun on nytkin nälkä? — Sinun oli hyvä olla vankilassa. Sinulta ei puuttunut mitään. — Minä kuulustelin sitä kaupungissa käydessäni. — Aluksi surit sinä vähän, mutta pian totuit sinä. — Lopuksi pidit sinä oikein Herran siunauksena, että olit joutunut niin hyvään paikkaan ja että hän oli herättänyt sinun omantuntosi.

RIETU (itkeä kallottaen): Herra armahti minua vaivaista, syntistä ihmistä.

PENTTI (raivostuen): Mene helvettiin! Ulos! Hetipaikalla! — Porukello! — Pirtissä saat ruokaa! — Äh! — Nuijalla kolkattava.

(_Rietu_ menee nopeasti perälle. _Pentti_ kävelee kuohuksissaan edes takaisin. _Lyyli_ tulee itkien oikealta.)

LYYLI: Pentti!

PENTTI: Noh? Mikä hätänä? — Ulvooko koko maailma tänään? — Mitä?

LYYLI: Lapsi kuolee.

PENTTI: Häh?

LYYLI: Lääkäri on siellä ja sanoo —

PENTTI: Lapsi ei saa kuolla. — Mitä varten hän sitten on täällä? — Lakkaa tuossa tuhertamasta. — Aikainen ihminen.

LYYLI: Eikö sinulla ole sydäntä, Pentti?

PENTTI: On, mutta se on miehen sydän. — Hyvä sydän! — Kirkas kuin rauta! — Hyvin tahkottu. — Etkö usko? — Koeta! — Sillä voi tehdä vaikka miesmurhia.

LYYLI: Miksi nyt vielä puhut niin hirveästi? Kun on ilmankin huolta...

PENTTI: Ilmankos minulla on murhamies talossani. — Tuolla väen puolella, tarkoitan minä. — Hullu mies. — Tässä tulee viisaskin mielenvikaan. Menikö tohtori?

LYYLI: Ei, hän on vielä siellä lapsen luona.

PENTTI: Ja hän saa jäädä sinne siksi kuin lapsi paranee! — Minä maksan. — Mutta jos lapsi kuolee, minä hirtän hänet. — Sitäkös varten tässä on sikiöitä maailmaan toimitettu!

LYYLI: Mitä varten lie toimitettu! — Mutta eivät ne vain elä.

PENTTI: Lapset eivät menesty Pääkkölässä, mitäh? — Pelto menestyy, karja menestyy ... saatana! — Minusta tulee valtiopäivämies. — Se lapsi haudataan kirkon lattian alle.

LYYLI: Eikö tuolla liene sijaa muiden vieressä?

PENTTI: Alttarin alle, saarnastuolin juureen, sanon minä. — Koska se kerran on jumalan tahto. — Niin rikkaat rehkivät! — Ja minä olen rikas! — Ja minä olen ylpeä! — Pentti Pääkkönen. — Ei ole tämä mies vielä ketään kumartanut.

LYYLI: Pentti!

PENTTI: Eikä kumarra. — Tulkoon, vaikka itse isä jumala taivaasta kaikkine enkeleineen! — Lakkipäässä! — Perkele, en kumarra! — Ota lapsi, kun sen vaivainen lienet! — Ota vaimo, ota minut, ota kaikki! — Ota tuo Rietu vielä tuolta pirtistä! — Enempi sinä olet murhannut kuin minä.

LYYLI: Pentti, Pentti.

PENTTI: Mene sinäkin sinne väentupaan! — Itkekää yhdessä! — Minä en itke. — Jos minua lyödään, lyön minä takaisin. — Ei ole jumalaa, ei ole syntiä! — Lapsi kuolee. — Helvetti!

(Iskee nyrkkinsä pöytään. _Lyyli_ on paennut oikealle.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama näyttämö. _Pentti_ seisoo yksin keskellä lattiaa, lakki päässä, kädet housuntaskuissa.

PENTTI (yksin): Jumala kaikkivaltias! Jos sinä olet olemassa, niin näytä nyt itsesi minulle! Jos minun lapseni pitää kuolla sentähden, että minusta tulee valtiopäivämies, niin annan minä palttua valtiopäiville. Jos se taas kuolee tuon murhan takia, minkä tein viisitoista vuotta sitten, niin ota pois kaikki, mitä sain sen kautta, talo, koti, kontu, vaimo ja yhteiskunnallinen kunnia! Minä voin vielä kerran alkaa alusta! Eikä sinun myöskään tarvitse sen enempi auttaa minua; koetetaan tulla toimeen omin voimin.

Jumala, jota hyväksi sanotaan. Anna nyt joku merkki minulle! Sillä minä en voi uskoa muuta kuin mitä näen ja mitä itse olen omassa sydämessäni kokenut. Katso, minä en voi katua niinkuin muut. Minä en voi käydä allapäin, en itkeä, en rukouksia hymistä. Tämä on ainoa kerta elämässäni, kun puhun sinulle, enkä nytkään tiedä, kenen kanssa puhun. Mutta minä voin tehdä työtä, yöt päivät, aamusta iltaan, lakkaamatta, levähtämättä. Ellei se riitä sinulle, niin ota sitten kaikki ja heitä helvettiin!

Älä tee minua sairaaksi! Älä koeta minun kanssani samoja konsteja kuin kuulut muiden kanssa käyttävän! Sillä silloin minä hirtän itseni. Taikka kovennan itseni niin kovaksi ja kirkkaaksi, että sinun salamasi kilpistyvät minusta niinkuin rauta teräksestä.

Tehdään suora kontrahti! Sano, mitä ehtoja asetat! Minä olen ilmoittanut omani. Mutta jos sinä vaadit liikoja minulta, niin teen minä kontrahdin sen toisen kanssa, jonka hyvin tiedät, jos kerran olet olemassa, ja joka on olemassa, jos sinäkin olet. (Ottaa lakin päästään.) Tee nyt, mitä tahdot minulle! Nyt tiedät, kuka minä olen, ja siksi voin minä myös pääni sinulle paljastaa. Minä en tee sitä sokeasta kunnioituksesta sinua, tuntematonta, kohtaan, vaan siksi että kunnioitan omaa itseäni enkä tahdo palvella jumalaa, joka olisi minua alhaisempi. Ja ellei sinua ole olemassa, niin teen minä sinut nyt, oman kuvani mukaan, raa'an, kovakouraisen, säälimättömän, mutta lapsiaan rakastavan jumalan, juuri sellaisen, jota Pentti Pääkkönen tällä hetkellä tarvitsee.

Anna nyt merkki siitä, että elät! — Amen.

LYYLI (juoksee oikealta): Pentti! Pentti!

PENTTI: Mitä?

LYYLI: Kuume laskeutuu.

PENTTI: Ohoh! — Käykö se niin nopeasti?

LYYLI: Käänne on tapahtunut. Lääkäri sanoo, että vaara on nyt ohitse.

PENTTI: Missä hän on?

LYYLI: Hän ennätti jo lähteä. — Pentti, hän on pelastettu.

PENTTI: Hm. Oletko nyt aivan varma siitä, ettet erehdy?

LYYLI: Olen, olen. — Jumalalle olkoon kiitos.

PENTTI: Merkillinen juttu. — Mutta eihän ole mitään jumalaa.

LYYLI: Älä nyt suutu, hyvä Pentti! — En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut.

PENTTI: En minä suutukaan. — Lääkäri oli siis jo tuominnut lapsen kuolemaan?

LYYLI: Oli. — Et usko kuinka hirveältä se tuntui.

PENTTI: Minä uskon. — Mutta mene nyt jälleen lapsen luo!

LYYLI: Minä menen. — Pentti, etkö sinäkin tahdo tulla häntä katsomaan?

PENTTI: Minä tulen.

LYYLI: Herra jumala, kuinka minä nyt olen iloinen!

(Menee oikealle. _Pentti_ seisoo hetken aikaa mietteissään.)

PENTTI (yksin): Hm. — Siis olet sinä olemassa. Sinä pelastat lapsen, kun pyydän sitä sinulta. — Nyt en minä varmaan pääse valtiopäivämieheksi. — Olkoon! Se oli välikirja, ei valittamista. — Merkillinen jumala sinä olet. Minä tein sinut sekunti sitten ja nyt toimit sinä jo niinkuin olisit ikäsi näitä asioita hoitanut. — Kunnon jumala! Niin olisin minäkin tehnyt sinun sijassasi. — Siis saan minä nyt sanoa hyvästit herrainpäiville. — Oli menneeksi!

(_Kesti_ ja _Kärsämäki_ tulevat perältä.)

KESTI: Pentti.

KÄRSÄMÄKI: Kävihän se.

PENTTI: Mitenkäs kävi?

KESTI: Me voitimme.

KÄRSÄMÄKI: Kyllä se nuori Härkönen nyt saa nuolla näppiään.

PENTTI: Mitäh?

KESTI: Yksimielisesti.

KÄRSÄMÄKI: Olihan siinä aluksi vähän riitaa, vaan kun tämä Kesti sydäntyi puhumaan...

KESTI: Ei siinä olisi auttanut, vaikka olisi taivaan vallat vastaköyttä vetäneet. — Me voitimme!

PENTTI: Älkää valehdelko!

KÄRSÄMÄKI: Kah, kun ei usko.

KESTI: Ala nyt vain laittautua herrainpäiville! — Vai katumoiksiko käypi?

KÄRSÄMÄKI: Myöhäistä sitä nyt on katua. — Se paukahti!

PENTTI: Perkele!

KESTI: Nyt sinusta tuli valtiopäivämies.

KÄRSÄMÄKI: Ei siinä ole katumistakaan. — Hyvä palkka.

KESTI: Ei meillä eikä sinulla. — Mutta näyttääpä siltä kuin Pentti todenperään meinaisi jänistää?

KÄRSÄMÄKI: Antaapa se ajattelemista.

PENTTI: Minusta siis tuli edusmies?

KESTI: Tuli, tuli.

PENTTI: Nyt juuri?

KÄRSÄMÄKI: Kah, kussa ikää kunnan tuvalta kerkesimme. — Ei ollut aikaa jäädä edes pastoria puhuttelemaan, vaikka näkyi sekin siitä sivu astelevan.

PENTTI: Nyt tulee kummat!

KESTI: Ei se usko vieläkään.

KÄRSÄMÄKI: Kun ei usko, niin puskekoon! — Tottapahan saa tietää aikanaan.

KESTI: Eiköhän edes ryyppyä tarjoa?

KÄRSÄMÄKI: Mitä tehnee! — Taisi ruveta housut lotajamaan.

PENTTI: Nyt en minä ymmärrä.

KÄRSÄMÄKI: Kah, ei tässä päiväksi seisomaan. — Mitä meinannee koko Pentti!

KESTI: Ei tässä pidot parane.

PENTTI: Älkäähän menkö miehet! — Käykäähän saliin, tänne oikealle. — Eihän teillä mitä kiirettä.

KESTI: Eihän meillä kiirettäkään.

PENTTI: Käykäähän sisälle miehet! Pitäähän meidän muistaa tätä päivää. — Se on nyt parannut se meidän lapsi.

KÄRSÄMÄKI: Vai parani? — Poikako sinulla on vai tyttö?

PENTTI: Niin, niin, enhän minä ole tainnut kertoakaan. — Poika, perkele, isänsä poika, josta tehdään herra! — Käykää sisälle miehet! — Eukko hoi, tuleppas ottamaan vieraita vastaan! (Lykkää _Kestin_ ja _Kärsämäen_ oikealle. Palajaa takaisin ja pysähtyy jälleen keskilattialle.) Ne valehtelevat, saatanat! — Taikka ei sinua sittenkään ole olemassa.

PASTORI (tulee perältä): Herra valtiopäivämies!

PENTTI: Herra pastori! — Sepä hauskaa.

PASTORI: Kuulin juuri kunnantuvalla ... en malttanut olla pistäytymättä onnittelemaan.

PENTTI: Pastori on hyvä ja painaa puuta. — Lieneekö tuossa onnittelemista?

PASTORI: Ohhoh! — Kävelinpä tavallista kiireemmin. — Niin, niin, minä ymmärrän edusmiehen epäilykset. — Talo jää nyt vähäksi aikaa.

PENTTI: Ei sillä ja sen vuoksi. — Kyllä tämä talo aina vähän aikaa ilman isäntääkin kestää.

PASTORI: Pitäis kestää, hehheh, pitäis kestää. — Ei siis muuta kuin kättä päälle! — Onneksi olkoon, isänmaa ennen kaikkea.

PENTTI: Amen.

PASTORI: Toisesta toiseen: onko herra edusmies lukenut viime sanomalehdet?

PENTTI: Enpä ole tässä vielä ehtinyt. — Seisooko siinä jotakin?

PASTORI: Pistin tässä taskuuni yhden numeron, näytin sitä ukoille tuolla maantielläkin. — Edusmies on hyvä ja katsoo tätä paikkaa.

PENTTI: Vai niin.

PASTORI: Näyttää siltä kuin rupeisi valkenemaan.

PENTTI: Siltä näyttää. — Lieneekö tuohon nyt luottamista?

PASTORI: Alku on hyvä.

PENTTI: Lopussa kiitos seisoo. — Niin, niin.

PASTORI: Mutta merkit ovat hyvät.

PENTTI: Jokohan tästä alkaisi uusi elämä?

PASTORI: Suomi on surrut jumalan mielen mukaan. — Nyt Herra ottaa pois koettelemuksensa.

PENTTI: Niinkö pastori ajattelee?

PASTORI: Niin tulee uskovaisen ajatella. — Kansat tekevät syntiä ja saavat rangaistuksensa. Mutta jos kansa ei paadu pahassa, vaan nöyristää sydämensä ja mielensä kaikkivaltiaan istuimen edessä, antaa Herra jälleen laupeutensa loistaa —

PENTTI: Niin pahoille kuin vanhurskaille?

PASTORI: Hm, tuota niin, se loistaa kaikille, kun se loistaa. — Mutta mitä herra edusmies sillä tarkoittaa?

PENTTI: Ilman minä vaan.

PASTORI: Jaa, jaa. Tutkimattomat ovat Herran tiet.

(Vaitiolo.)

PENTTI: Kuulkaas, herra pastori!

PASTORI: No niin?

PENTTI: Uskotteko te jumalaan?

PASTORI: Sepä kysymys!

PENTTI: Älkää pahastuko! Tiedänhän minä sen tosin, mutta minun tekisi mieleni kuulla se nyt teidän omasta suustanne. Uskotteko te?

PASTORI: Uskon.

PENTTI: Kaikesta sydämestänne?

PASTORI: Kaikesta sielustani ja mielestäni.

PENTTI: Perkele! — Anteeksi, herra pastori, minä näen, että vasikat ovat jälleen päässeet ryytimaahan.

PASTORI: Ai, ai. — Näkyypä siellä jo olevan ajajakin. — Lanttujako herra edusmies on kylvänyt tuohon vai...

PENTTI: Lanttuja. — Tuota noin: minä olisin vielä kysynyt siitä samasta.

PASTORI: Mistä?

PENTTI: Jumalasta. — Ellei herra pastori pahastune...

PASTORI: En millään muotoa. — Herra edusmies tekee oikein astuessaan maan ja kansan luottamustoimeen niin vakavilla ajatuksilla.

PENTTI: Taitaa ehkä tuntua lapselliselta. — Mutta minä olen todellakin ajatellut näitä asioita hiukan viime aikoina.

PASTORI: Jaa, jaa, nämä ajat panevat monen miehen arvelemaan.

PENTTI: Uskooko herra pastori, että joku kansa, taikka ihminen, voi saada syntinsä anteeksi noin vaan, ilman muuta?

PASTORI: Ilman katumusta?

PENTTI: Niin.

PASTORI: Ei milloinkaan. — Jaa, tietysti, ei jumalalle mikään ole mahdotonta. Hän voi kaikkihyvyydessään tehdä ihmeitäkin. Mutta ei se ainakaan ole tavallista, mikäli minä ymmärrän.

PENTTI: Vai niin. — Ei siitä tule hullua hurskaammaksi.

PASTORI: Sanoiko herra edusmies jotakin?

PENTTI: Ilman vaan itsekseni. — Omituinen juttu!

PASTORI: Mikä?

PENTTI: Voinhan minä sen sanoakin: minulle tapahtui tänään jotakin kummallista. — Minun lapseni sairasti ja...

PASTORI: Niin, minä olen kuullut. Eihän liene suru tapahtunut?

PENTTI: Hän paranee. — Mutta tulin tässä äsken ikäänkuin muistaneeksi jumalaa ... rukoilleeksi, miksi häntä sanoisin ... vaikka ei se tainnut minun rukoukseni niin mallin mukaan olla...

PASTORI: Jumala katsoo sydämeen.

PENTTI: Tulin ikäänkuin asettaneeksi toistensa yhteyteen nämä kaksi asiaa: lapsen ja tuon edusmiesvaalin. — Hahhah, sellaista voi mieleen juolahtaa! — Pyysin, että lapsi paranisi, vaikkakin sillä ehdolla, että minusta ei tulisi edusmiestä.

PASTORI: Hm.

PENTTI: Nyt sain minä molemmat: sekä lapsen että edusmies-arvon. — Mitä herra pastori siitä arvelee?

PASTORI: Arvelen, että Herra on kaikkiviisaudessaan tahtonut erityisellä tavalla palkita —

PENTTI: Palkita?

PASTORI: Palkita herra esimiestä. Jostakin hyvästä työstä esimerkiksi.

PENTTI: Perkele! — Tuota noin...

PASTORI: Vasikatko ne taas —?

PENTTI: Vasikat. — Mutta eikö Herra joskus voisi koota tulisia hiiliä jonkun pään päälle? Mitä?

PASTORI: Hiiliä? Hehheh, ne eivät taida kuulua juuri hänen valtakuntaansa.

PENTTI: Herra pastori siis arvelee, että se toinen —?

PASTORI: Kaikki on jumalan kädessä. — Usein on onni ihmiselle juuri korkein koettelemus. — Jaa, jaa.

(_Pastori_ istuu keinutuolissa. _Pentti_ ikkunan ääressä katselee ulos. Vaitiolo.)

LYYLI (oikealta): Pitääkö niille antaa ruokaa? — Kah, herra pastori! Terve tulemaan.

PASTORI: Hyvää päivää. — Kuulin tässä juuri, että Herra on valmistanut teille suuren ilon. — Lapsi paranee.

LYYLI: Taitaahan se nyt parata tällä kertaa.

PASTORI: Raskasta se on ollut nähdä syrjäisestäkin, mitä sitten äidin sydämelle. — Jaa, jaa. — Herra koettelee meitä kaikkia.

LYYLI: Onhan sitä ollut suruakin.

PASTORI: Nyt saan minä sentään onnitella teitä edusmiehen puolisoksi. — Varmaan te matkustatte mukana pääkaupunkiin?

LYYLI: Mitä Pentti arvellee? — Onhan siitä ollut vähän leikkipuhetta.

PASTORI: Toisakseen tulette te nyt olemaan enemmän erossa miehestänne kuin ennen: maa ja kansa vaatii omansa.

LYYLI: Niin se lienee.

(Vaitiolo.)

PENTTI: Kuuleppas Lyyli!

LYYLI: Mitä?

PENTTI: Minä arvelin tässä sitä Rietu Mäkisen asiata. — Pastori tietää, sen Korpelaisten murhaajan, joka nyt on päästetty vapaaksi.

PASTORI: Minä kuulin siitä.

PENTTI: Niin, mitä sinä sanoisit, Lyyli, jos me sen nyt ottaisimme meille —?

LYYLI: Meille?

PENTTI: Älä säikähdä! — Kun se poloinen ei taida enää juuri muutenkaan voida leipäänsä ansaita. — Ainahan sille joku nurkka löytyisi. — Mitä pastori ajattelee?

PASTORI: Epäilemättä olisi se jumalalle otollinen työ.

PENTTI: Siinä kuulet, Lyyli. — Älä nyt ymmärrä väärin minua! — Se vain juolahti minun mieleeni tässä.

LYYLI: Pentti, kuinka sinä olet hyvä.

PENTTI: Perk —! — Tuota noin, siis päätetty: hän jää meille. — Oliko sinulla jotakin muuta asiaa?

LYYLI: Tulin vaan kysymään, tarjotaanko niille ruokaa, niille vieraille.

PENTTI: Tietysti. — Ehkäpä herra pastorikin tekee meille sen kunnian...

PASTORI: Jaa, ei taida sopia. — Odottavat sielläkin kotona.

PENTTI: Mitäs tyhjää! Kyllähän ne nyt tämän yhden kerran.

LYYLI: Pastori jää nyt vaan.

PENTTI: Eikähän sitä nyt aina tulla valtiopäivämieheksikään. Onhan tämä niinkuin juhlapäivä.

PASTORI: Onpa niinkin, hehheh. Ehkäpä minä nyt sitten jään.

MARI (juoksee ulkoa): Herra siunaa!

PENTTI: Mikä on?

LYYLI: Mitenkä sillä lailla juokset?

MARI: Herra pastori ei nyt tykkää pahaa. — Mutta kyllä se on niin kauheata!

LYYLI: Mikä?

PENTTI: Etkö sinä saa sanaa suustasi? Noh!

PASTORI: Onko jotakin tapahtunut?

MARI: Kun minä menin kanoja katsomaan ... voi, voi, voi, siunatkoon sitä...

PENTTI: Kananpää! — Olisit siunannut itsesi ulkona. — Mikä hätänä?

MARI: Pastori ei nyt vain pahaa tykkää. — Mutta kun se hullu mies...

PENTTI: Rietu?

MARI: ... on hirttänyt itsensä! — Voi, voi, voi.

LYYLI: Hyvä jumala?

PENTTI: Hirttänyt?

MARI: Mitä minä jo sanoin konstaapelille, että älkää jättäkö tuota mielenvikaista irralleen. Se kun kuuluu olleen vielä murhamies! — Voi, voi, voi! — Ja nyt tällä lailla itsensä lopetti.

PENTTI: Helvetti! — Anteeksi, herra pastori.

MARI: No, kyllä se nyt ihan vissiin sinne joutuu. — Minä huusin renki-Jussille, että "tuletko Jussi katsomaan!" — Niin vihlaisi pahasti sydänalaa. — Ruumis oli jo ihan tönkkö. — Ja henki pois! Voi, voi, voi!

LYYLI: Ei taida olla toivoa enää virkoamisestakaan?

MARI: Eihän siitä miten, kuolleesta raadosta. — No, tämä oli tapaus!

PENTTI: Mene nyt!

MARI: Eipä sitä olisi vielä eilen uskonut. — Vaan se koira ulvahtelikin viime yönä niin kummasti...

PENTTI: Mars, matkaan!

MARI: Mennään, mennään. — Onpa tässä nyt ihmettä! — Sekö se oli se Mäkisen Rietu?

PENTTI: Se. — Ja nyt: tuossa on viisi hirttä poikki.

MARI: Ka, ka, kyllähän minä tässä vähemmälläkin kiireellä kerkiän. — Voi, voi! Kun on ruumis talossa. (Menee oikealle. Vaitiolo.)

PASTORI: Kauhea tapaus!

LYYLI: On se hirveätä. — Murhata ensin muut ja sitten itsensä!

PASTORI: On täytynyt olla kova sydän sillä ihmisellä. — Jaa, jaa.

LYYLI: Ettei edes vankilassa heltynyt, vaikka sai istua viisitoista vuotta. — Hyi, oikein puistattaa!

PASTORI: Viisitoista pitkää vuotta. — Ei ole aina apua niistä vankiloistakaan. — Ja nyt juuri, kun hän olisi saanut teillä ikuisen leivän...

LYYLI: Hän lienee, raukka, ollut mielenhämmingissä. — Sinä puhuttelit häntä, Pentti?

PENTTI: Minäkö?

LYYLI: Niin. — Miltä hän tuntui sinusta? Oliko hän katunut?

PENTTI: Oli.

PASTORI: Siis hän oli mielen häiriössä.

LYYLI: Taisi olla onni onnettomalle.

PASTORI: Herra on laupias ja aivan hyvä. — Mutta tutkimattomat ovat hänen tiensä.

PENTTI: Amen.

LYYLI: Kenties herra pastori nyt tahtoo käydä tänne toiselle puolen? — Meillä olisi siellä ruoka valmis...

PASTORI: Kiitoksia. Käydäänpä vaan, heh, heh, valtiopäivämiesaterialle.

(_Lyyli_ ja _Pastori_ menevät oikealle. _Pentti_ jää ikkunasta ulos tuijottamaan.)

PENTTI: Hm. Maailma käy päivä päivältä yhä merkillisemmäksi.

Esirippu.

LYDIAN KUNINGAS

Tarina Herodotoksen mukaanKuvaelma

HENKILÖT:

KANDAULES, Lydian kuningas. GYGES, hänen sotapäällikkönsä. ILIALI, hänen puolisonsa.

Paikka: Kuninkaan puutarha.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

_Kandaules. Gyges_.

KANDAULES: Tiedätkö, Gyges, mik' on lempi?

GYGES: Hiukan.

KANDAULES: Sanoa voit siis lemmen olemuksen?

GYGES: Niin tarkkaan tuot' en ole aatellut, mut eiköhän sen olemus lie onni.

KANDAULES: Oikein. Mut onnea on monenlaista: miks lempiessäs olet onnellinen?

GYGES: Siks että omaan, mitä halajan.

KANDAULES: Ja muuta etkö onneltasi vaadi?

GYGES: En, kuningas.

KANDAULES: Jos suli' on kallis koru, ja kenkään tietäis ei sen kalleutta, oisitko onnellinen?

GYGES: Oisin kai, jos vain se oisi oikein kallis.

KANDAULES: Pah! — Puhetta vaihtakaamme! — Sull' on vaimo?

GYGES: On, herra.

KANDAULES: Kaunis?

GYGES: Kyllin kaunis mulle.

KANDAULES: Mun vaimoni on kauniimpi.

GYGES: Sen uskon.

KANDAULES: Hän nainen kaunehin on päällä maan. Uskotko sen?

GYGES: Sen uskon mielelläni.

KANDAULES: Mua etkö kadehdi?

GYGES: Siit' taivas mua vakaasti varjelkoon!

KANDAULES: Siis tiedä tämä: ma olen onnellisin ihmisistä.

GYGES: Jumalat siunatkoon sun onneasi!

KANDAULES: Ei, Gyges, väärin sanoin. Onnesta minulta paljon puuttuu.

GYGES: Ihmisen on sydän sellainen: mit' enempi sill' on, sit' enempää se ikävöi.

KANDAULES: Erehdyt. Ikävöi en enempää.

GYGES: Siis olet onnellinen.

KANDAULES: Enpäs, siinä on juuri juttu, jot' et ymmärrä. Mitä ma halaisin? On mulla kyllin mainetta, valtaa, maita, kansoja ja rahaholvit kultaa kukkuralla. Mun sotajoukkoni on voimallinen merellä, maalla. Siitä sinä, Gyges, oot huolta pitänyt.

GYGES Sen tietävät kuningasnaapurit ja kadehtivat, kun kuulevat Kandauleen nimen vaan.

KANDAULES: Mut se, mut se, mik' ompi onneni syvin ja suurin, kirkkain, ihanaisin, mun Ilialini, mun illan kuuni, aamuni aurinko ja elämäni täys päivä, hänestä ei tiedä kenkään. Se mua murhettaa.

GYGES: Yks olkoon pyhä paeta paikka jokaisella, että maailman melskeet unhoittais hän.

KANDAULES: Gyges! Sun täytyy oppia mua kadehtimaan.

GYGES: Sa sanan vaarallisen lausuit, herra.

KANDAULES: Sun tulee nähdä vaimoni.

GYGES: Kandaules! Sua riivaa henget turmion.

KANDAULES: Nyt heti. Sen täytyy tapahtua. Kuuletko? — Ma vaadin sen.

GYGES: Sun vaatimukses on herjausta jumalten: ei maassa tässä voi nainen itseänsä paljastaa kuin yksin miehelleen.

KANDAULES: Mua totteletko?

GYGES: Mun henkeni on käsissäsi, herra. — Mut vielä kerran sua pyydän: älä tee sitä!

KANDAULES: Vait! Hän tänne saapuu. Häntä juur' odotan. — Käy peittoon pensaiden ja nähdä saat sa ihanimman näyn, mit' olet nähnyt elinpäivinäsi tai uniss' ajatella uskaltanut. — Kiireesti! Pois! Hän tulee.

(_Gyges_ kätkeytyy. Kuuluu Ilialin laulu.)

TOINEN KOHTAUS.

_Kandaules. Iliali. Gyges_, piiloutunut.

ILIALI (laulaa):

Kell' onni on, se onnen kätkeköön! Kell' aarre on, se aarteen peittäköön. Ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten. Kell' onni on, se käyköön korpehen, ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan!

(Tulee näyttämölle.)

KANDAULES: Mun sydän-kuutamoni!

ILIALI: Lienemmehän tääll' yksin?

KANDAULES: Muut ei meitä kuule, nää, kuin lehdon puut ja yrtit yksinäiset.

ILIALI: Siis kasvoni ma paljastan.

GYGES (itsekseen): O, taivas!

KANDAULES: Mun korallini!

ILIALI: Ei, sun simpukkasi mi kuorens' yksin sulle aukaisee.

KANDAULES: Raatsinko poimia sun helmeäsi?

ILIALI: Sen sulle tarjoan.

KANDAULES: Mut kivulla?

ILIALI: Mun lempeni on iloa ja tuskaa, ihanat kumpikin.

KANDAULES: Kas, tähän istu! — (Itsekseen:) Nähneekö Gyges vain nyt tarkalleen?

ILIALI: Miks olet levoton, o armas? Lausu! — Pelkäätkö jotakin?

KANDAULES: En mitään. — Varmaan sua tämä vaippa vaivannee?

ILIALI: Jos sua se vaivaa, mua myös se vaivaa. — Ota!

(_Kandaules_ riisuu häneltä vaipan. _Iliali_ esiintyy keveässä harsopuvussa. _Gyges_ näkyy pensaiden takaa.)

GYGES (itsekseen): Sa kiusaat jumaloita, o Kandaules!

KANDAULES: Minulle lausu, kuinka lemmit mua!

ILIALI: Sua lemmin niinkuin illan kaste kukkaa, vienosti viihdytellen helteen jälkeen! Sua lemmin niinkuin laiva lempii merta ja meri myrskyä, mi myllertääpi sen olemuksen lähteet pohjaan saakka. Sua lemmin...

(Huomaa _Gygeen_, joka on yhä enemmän kurottautunut pensaikosta; pysähtyy ja jatkaa heti jälleen):

... lemmin niinkuin miekka verta.

KANDAULES: Sun lempesi on ääretön kuin kuolo. — (Itsekseen:) Kuulleeko Gyges vain nyt tarkalleen!

ILIALI: Minulle kuolemasta muistuu mieleen: on kukka mulla kammiossani, punainen, suuri, jonka tuoksu on huumaava, hulluttava aistimille. Sen nimi kuolon kukka on. Mun tekis nyt mieli tuoksua sen hengittää.

KANDAULES: Sen sulle noudan. — Tänne jää! — Ma myös nyt halaan hurmausta hullun juoda.

(Menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

_Iliali. Gyges_.

ILIALI (itsekseen): Saat juoda niin, ett'et sa koskaan janoo. — (Ääneen:) Käy esiin piilostasi, varas! — Gyges, sun pitää kuolemalla kuoleman.

GYGES (tulee esiin): Suo anteeksi, oi kuningatar! Sen tein tahdosta ma herrani Kandauleen.

ILIALI: Valitse: tahdotko sa itse kuolla, kun nähnyt oot, mit' ei sun nähdä pidä, tai tappaa herrasi ja kuninkaasi, mi käskenyt on sopimattomia. Kummanko valitset?

GYGES: O, armoa! Sun ehtosi on julmat.

ILIALI: Kostamatta kuningatarten kauneutt' ei nähdä. — Jos hänet surmaat, perit valtakunnan ja minut. Valitse!

GYGES: Siis kuolen itse.

ILIALI: Olenko mielestäsi siis niin ruma?

GYGES: Sa olet kaunein nainen päällä maan. Sun tähtes satuloida sotaorhin ja valloittaa maan piirit voisin. — Tätä vain ällös pyydä!

ILIALI: Mitä mietit äsken, kun minut näit?

GYGES: Ma vapisin kuin lehti.