Part 6
ILIALI: Siis vapise nyt vielä enemmän, kun minut saat. — (Suutelee häntä.) Hän tulee. Kiireesti! Tää ota tikari ja syökse se kuninkaan selkähän, kun suutelee kukkaista kuolon hän. Pois!
GYGES: Tottelen unissa kävijänä.
(Piiloittuu jälleen pensaikkoon,)
NELJÄS KOHTAUS.
_Iliali. Kandaules_. Sitten _Gyges_.
KANDAULES: Täss' on kukka.
ILIALI: Se eikö ole punainen ja suuri?
KANDAULES: En nähnyt ole kukkaa kaunihimpaa.
ILIALI: Tiedätkö, mitä siitä kerrotahan: jos kaksi lempiväistä suutelee sen terälehtiä yht'aikaa, heistä se kuolee, jok' on toisen pettänyt.
KANDAULES: Ja toinen?
ILIALI: Eloon jää. — Sa tahtoisitko mun kanssain suudella näin kuolon kukkaa?
KANDAULES: Tarina kumma tuo mua miellyttää.
ILIALI: Mua myöskin. Suudelkaamme!
KANDAULES: Suudelkaamme! Mun tuntoni on puhdas sekä tyyni.
(Suutelevat kukkaa. _Gyges_ syöksee tikarin kuninkaan selkään.)
ILIALI: Niin minunkin.
GYGES: Ah, mitä tein!
KANDAULES: O, armas! En koskaan, koskaan sua pettänyt.
ILIALI: Sa petit mun.
KANDAULES: Ma petin itseni.
(Kuolee.)
VIIDES KOHTAUS
_Iliali. Gyges_.
ILIALI: Sa kuolit, siis sa olit petturi. — Näin käyköön jokaiselle, joka ei iloita itse osaa onnestansa, vaan paljastaa sen kaiken kansan nähden. — Sua kuninkaaksi tervehdin, o Gyges!
GYGES: Mut kansa, kansa? Mitä sanoo kansa?
ILIALI: Se tottelee, kun käskee kuningas. Sa olet kuningas, siis käske! — Linnaan!
Esirippu.
MEIRAM
Itämainen fantasia 3 kuvaelmaa
HENKILÖT:
KUNINGAS. MEIRAM, orpotyttö. PUUTARHURI, edellisen kasvatus-isä. MIRJAM | hänen lapsiaan. ATYS | YLIMMÄINEN PAPPI. YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA. SADANPÄÄMIES.
Temppelin pappeja, papittaria, sotilaita ja kansaa.
ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
Puutarha. Lehtimaja. _Meiram_ ja _Mirjam_ sitovat seppeleitä. Kuutamo.
_Mirjamin laulu_. N:o 1.
Kukka liittyvi kukkahan, tukka liittyvi rukkahan. Mihinkä liityn mä, Mirjam rukka? Missä on Mirjamin kukka?
Päivä painui jo vuorten taa, kuun on helmissä metsä, maa, helyjä välkkyvi heinät, oljet. Missä on Mirjamin soljet?
Missä viivyt sa, sulhoni, kussa valkea orhisi? Joudu jo luokseni angervoisen! Vaiko jo löysit toisen?
MEIRAM (heittäen seppeleen): En viitsi enää, Mirjam. Siinä kukkasi!
MIRJAM. Ei, Meiram, tiedäthän, ett' aamuks täytyvi tään valmis olla kukkavyön, kun haudataan nuor' kuningatar.
MEIRAM: Haudatkoot! Se liikuta ei mua ensinkään. En häntä nähnyt ees ma elämässä.
MIRJAM: Kuninkaan on käsky niin.
MEIRAM: Pyh, kuninkaan! — En tunne häntäkään. Miks hälle kukkasia siis ma sitoisin? Mä kukkani vain sille kuninkaalle suon, ken minut saapuu kullaksensa kruunaamaan.
MIRJAM: Ei kysy orjan onni orjan tahtoa, se orjantappuroilla otsas seppelöi ja käskee muille kukkasia kylvämään. Jo lapsest' asti oon ma, tyttö tarhurin, näin kuninkaille kukkavöitä solminut hääjuhliin, uhripäiviin, voiton viettoihin, vaikk' itse iloa en tuota nähnyt ees. En sure sentään. Usein olen solminut myös hautakukkiakin, surun kiehkuraa, ja kuullut, kuinka linna täyttyi murehin ja huokas maa. Mut surutonna silloin ma kävelin puiston teitä, kuulin lintujain ja puiden suurten alla orjan onnea ylistin pientä. — Meiram kulta, samoin tee, ja sido seppeltäs.
MEIRAM (ryhtyy huokaisten työhönsä): Mut laula jotakin! Kuu kaunis kuuntelee; työ laulain lyhenee.
MIRJAM: Ma mistä laulaisin? On lyhyet lauluni.
MEIRAM: Oi, kerro kohtalosta kuningattaren juur' kuollehen!
MIRJAM: En tiedä, muistanko. — Mut luulen, laaksoissa näin siitä laulu käy. (Laulaa:)
_Irma-impi_. (Mirjamin laulu N:o 2.)
Jo kansa kaikki rauhassa makas majoissaan, mut murhe oli rinnassa kuninkahan. Ja suuri on kuninkaiden murhe.
"Mun orhini valkeat te valjastakaa kuus!" Näin kuningas se kesk'yöllä orjillensa huus. Se yö oli kaunis ja kalpee.
Ja kuningas se kulkevi vaunuissaan. Mut murhe istui vierellä kuninkahan ja suuri on kuninkaiden murhe.
Kas, kaviot ne kapsaa ja liikkuvi maa! Mut Irma-impi rauhassa makas majassaan, se yö oli kaunis ja kalpee.
"Oi, äiti, kuule, kuinka jyrisevi tie! Oi, äiti, äiti, heräjä, se ukkonen lie!" Niin suuri on kuninkaiden murhe.
"Voi, nuku, nuku rauhassa, lapsi levoton! Jos ukkonen se onpi, se kohta ohi on." Se yö oli kaunis ja kalpee.
"Oi, äiti, äiti, katso, kuinka välkkyvi tie! Oi, äiti, äiti, heräjä, se sotajoukko lie!" Niin suuri on kuninkaiden murhe.
"Voi, nuku, nuku rauhassa, lapseni mun! Jos sotajoukko on se, ei nousta sovi sun." Se yö oli kaunis ja kalpee.
"Oi, äiti, äiti, nouse jo ikkunahan! Se valkea valjakko on kuninkahan." Niin suuri on kuninkaiden murhe.
"Voi, peitä, peitä kasvosi, lapseni mun! Jos kuningas se onpi, niin tuli turma sun." Se yö oli kaunis ja kalpee.
Mut kansa kun aamulla kävi katsomaan, niin tyhjä oli tölli ja äiti suruissaan. Oi, suuri on kuninkaiden murhe!
MEIRAM (päättävästi): Ma tahdon nähdä kuninkaan.
MIRJAM: Sa, kuninkaan! Ja kuinka? Hänt' ei nää kuin valtaherrat vain.
MEIRAM: Kas, Mirjam, mietin näin: kun linnahan viet kukkaset, sun kansas käyn ja pylväikköön ma piilen, varron, liityn juhlajoukkohon.
MIRJAM: Sa, juhlahan? Ei sulla juhlahelmiä, ei kultia.
MEIRAM: Niin olkohot, kun milloinkaan et mulle mieliks tee!
(Heittää kukat ja istuu nurmikolle.)
MIRJAM: En silloin, siskoni, kun mieles hourehissa hullun askaroi.
MEIRAM: Kas, kastehelmeä!
(Ottaa nurmelta kukan ja katselee sitä kädessään.)
MIRJAM: Pois nouse, Meiram, yön on kaste langennut: ei hyvä impyen nyt nurmill' ole nukkua.
MEIRAM Ja miksi ei?
MIRJAM: Ne helmet kuun on helmiä, niiss' salainen on tenho.
MEIRAM: Tenho? Kuinka? Sano, kummoinen!
MIRJAM: En tiedä, mut niin kertoi kerran äiti: Ken yön päärlyn yhden juo, sen mieli taiottu ol' ijäkseen, sen sydämessä helmet heläjää ja sielussaan on hohto punasimpukkain.
MEIRAM: Oi, ihanaa!
MIRJAM: Ei, kauhistusta, kuolemaa! Oi, Meiram, nouse, nouse! Virvaa, valhetta, kuun viekoitust' on helmet vaan ja purppurat ja kullat kimmellystä kiiltomatojen. Pois, heitä kukka, pois!
MEIRAM: Ei, Mirjam, vaan sen juon.
MIRJAM: Sa onneton!
MEIRAM: Juon kaksi, kolme, neljä, viis, siks kunnes sielussain on ikikuutamo.
(Riipii kukkia ympärillään ja vie ne huulilleen.)
MIRJAM: Auttakaa, oi, auttakaa!
(Vääntelee käsiään. _Atys_ tulee kiireesti.)
ATYS: Ken huutavi?
MIRJAM: Hän juonut onneton on kastehesta yön.
MEIRAM (nousten): Ja miks en joisi! Vaikka orpo oon, ma tahdon kerran kuulla kullan helkkyvän ja käydä purppuralla! — Olkoon valhetta, kun vaan se kaunist' on!
ATYS: Oi, Meiram-sisko, oi, sa poisko mielit luota mun ja Mirjamin ja jättää taaton hyvän?
MEIRAM: Kaikki ollehet olette hyvät mulle, mut en yksinäin ma lähdekään: kas, teidät kanssani vien kultaan, kunniaan.
MIRJAM: Jo tenho vaikuttaa! hän hourii, hourii!
MEIRAM: Kussa Meiram kulkevi, päät kumartaa ja kansat kaikk' on polvillaan; mun tahtoni on laki maan, mun valtani on niinkuin auringon: se maita valaisee ja merta kyntää.
ATYS: Sisko kurja, kuullos, oi! — Ei kuule hän.
MEIRAM (tempaa kukkavyön): Ma kaunis oon. Mun jalkani on keveä, mun poskeni on punainen, poveni nuori, täys on. Minun kiitostain puut huojuu, metsä laulaa, virrat kohisee, maa, nurmi vihannoipi. — Mun on maailma!
(Syöksyy pois köynnöstään heilauttaen.)
MIRJAM: Oi, Meiram, oi.
ATYS: Hän kuule ei!
MIRJAM: Hän poissa on! Ja kukat, seppeleet! — Ah, voi!
PUUTARHURI (tulee): No, tyttöset, kuin kukkien on laita? Turhaan vartonut ma teitä oon. Yö puoless' on ja kuninkaan jo juhla alkavi.
MIRJAM: Ah, isä! Meiram...
PUUTARHURI: Heh? Niin, miss' on Meiram?
MIRJAM: Voi, kuun helmiä hän joi —
ATYS: Hän tuli tenhotuksi —
MIRJAM: Karkas metsähän, vei köynnökset —
PUUTARHURI: Vei köynnökset? No, lempo soi! — Ma teidän tenhoistanne viis! Nyt aikako on kuuta ajatella, päivää, tähtiä, kun kukkia on tarvis? — Kaikki jälkehen!
Esirippu.
TOINEN KUVAELMA.
Temppeli. Hautakammio. Hautasaatto. Templin _pappeja_ ja _papittaria. Kuningas. Sotilaita. Kansaa. Hoviväkeä_, joiden joukossa _Ylimmäinen huoneenhaltia_.
_Ylimmäinen pappi_ johtaa juhlamenoja. — Yö. Savuavia tuohuksia. Kuu paistaa avoimesta taustasta.
_Templin pappien laulu_.
Vuorten kun leijona laaksohon astuu, karjojen hurmeesta laitumet kastuu, sääli ei vanhaa, nuorta ei säästä, köyhän, ei rikkahan karitsaa päästä, iskevi karjahan kuninkahankin, iskevi laumasta ihanimmankin; suuri on vuorten leijonan valta, maasta se mylvii ja maankin alta.
(Kaikki järjestyvät paikoilleen.)
KUNINGAS: Kun myrsky tulee, painuu hongan pää, niin miehenkin, kun korkeet jumalat suruilla häntä lyövät. Murhe kohdannut on meitä kaikkia, mua enimmän. Pois mennyt meilt' on armas äiti kansan, maan. Siks tänne saapunehet saatoss' olemme jumalten tahtoa nyt kunnioittamaan. Kuningas käyköön eellä kansansa suvussa niinkuin riemussa. Maan äiti, oi! Kuin seppel kaartelit sa otsaa kuninkaan elämän teillä ennen, kauas karkottain murehet majesteetin. Siksi seppeleen tään lasken arkullesi, huolimalle kuun.
(Ojentaa kätensä ottaakseen seppeleen. Hämmästystä.)
1:NEN PAPPI: Miss' seppel?
2:NEN PAPPI: Seppel!
KUNINGAS: Noh?
YLIMMÄINEN PAPPI: Suur' kuningas! Ei löydy seppeltä.
KUNINGAS: Mit' tää on?
YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA: Seppele poiss' on ... puutarhuri...
KUNINGAS: Hän tänne tuotakoon!
SADANPÄÄMIES: Sun tahtos tapahtuu.
(Viittaa parille sotilaalle, jotka lähtevät.)
KUNINGAS: Ma toivon niin. — (Huoneenhaltialle:) Sa vapaa olet virastas! — (Kansalle:) Mut että ei tään tähden rikkuis tapa maan, tuo ikuinen, mi suurta turmaa tuoda vois ja kansassa lain juuret järkyttää, tään otan sormuksen, lempemme muiston, annan arkkuun vainajan. Soi torvi, pauhaa pasuuna, kun äiti maan maan povehen nyt lauluin, hypyin lasketaan.
(Torvet torahtavat. Arkku lasketaan hautaan. _Kuningas_ vaipuu itkien maahan.)
YLIMMÄINEN PAPPI: Nyt hautahyppy pyhä hiljaa alkakoon!
(Temppelin _papittaret_ alkavat hiljaisen tanssin, jota seuraava laulu säestää:)
_Hautalaulu_.
Levoton on virta ja vierivä laine, meri yksin suuri ja meri ihanainen. Nuku virta helmassa meren!
Tuuli se kulkee ja lentävi lehti. Onnellinen on se, ken laaksohon ehti. Nuku lehti helmassa laakson!
Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti. Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti. Nuku tähti helmassa päivän!
(Eräs _sotilas_ tulee laulun kestäessä ja kuiskuttelee _Sadanpäämiehen_ kanssa.)
SOTILAS: Luo majesteetin tyttö muuan pyrkivi.
SADANPÄÄMIES: Pois tyttö!
SOTILAS: Kaksi, kolme kertaa ajaneet pois hänet olemme: hän palaa jällehen.
SADANPÄÄMIES: Ma sanon: pois!
SOTILAS: Hän kaunis on.
SADANPÄÄMIES (hetken mietittyään): Hän tulkohon!
(_Sadanpäämies_ viittaa sotilaalle. Sotilas pois. — Hetken perästä tulee _Meiram_ sisälle tanssien kukkaköynnös kädessään.)
KUNINGAS: Ken hän on?
YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA: Outo lie.
(_Meiram_ tanssii ensin hitaammin, mutta sitten yhä kiihtyen. Kaikki muut ovat tanssinsa lopettaneet. _Kuninkaan_ katseet seuraavat häntä herkeämättä.)
YLIMMÄINEN PAPPI (hädissään): Tää hautahyppy ei.
(Aikoo estää. _Meiram_ syöksee polvilleen kuninkaan eteen.)
KUNINGAS: Ken olet, keijunen?
MEIRAM: En tiedä. Orja oon. Ken orjan synnyn ties? Yö, päivä, tähti, kuu.
KUNINGAS: Nimesi?
MEIRAM: Meiramiks mua lasna kutsuttiin.
KUNINGAS: Pää nosta, neitonen! Se, jolle antaneet on armoluojat lahjan kalleimman, kauneuden jumal'lahjan, ei oo orjatar, vaan vapaa synnyltään, on verta kuninkaan. Sun kaiken kansan nähden vapaaks julistan.
MEIRAM: Herrani, kuninkaani!
(_Kuninkaan_ viittauksesta tuodaan huntu, samallainen kuin hovineidoillakin, joka ripustetaan Meiramin ylle. _Meiram_ suutelee kuninkaan vaatteen lievettä.)
KUNINGAS: Kuningattareni! Sun olen orjas iki. — (Suutelee häntä. Kansalle:) Kuule, kansani! Näin taru käyköön kauas kauko-aikoihin: kuningas murheess' oli; häntä lohduttaa ei voineet kukkaset, ei uhrit, rukoukset, ei neuvot tietäjäin. Niin tuli tyttönen, — ken? mistä? tietty ei: yks joukost' tuhanten, ja mit' ei voinut kansa kaikki, sen hän voi kukilla poskien, liikkeiden laulullaan ja sopusoinnulla äänensä helkkyvän. — Tää eikö ihmettä?
KANSA: Ihmettä, kuningas!
KUNINGAS: Ma enkö ihmeeseen siis vastais ihmeellä? Maan äiti kuollut on. Uus eloon nouskohon! Nimensä ikikuulu, Meiram, kaikukoon! Kuningatartasi, oi kansa, tervehdi!
KANSA: Hän, Meiram kaunis, kauan, kauan eläköön!
YLIMMÄINEN PAPPI: Ei niin, oi kuningas! Sun valta valita uus kuningatar itselles on vasta kuin on kukat kuihtunehet haudall' entisen.
KUNINGAS: Haa, pappi röyhkeä! — Sa tiedätkö, mit' on maan tapa? Kukkaköynnös, luotu kiertämään kuninkaan puuta, suruja sen suistamaan, iloja korottamaan, maljaa kaartamaan ja kunnioittamaan sen kunniaa. Mut jos maan tapa meitä, kuningasta, kahlitsee, sen rikki revimme kuin tämän kukkavyön ja maahan poljemme. Ken tääll' on kuningas?
(Repäisee köynnöksen, jonka _Ylimmäinen pappi_ on yrittänyt ottaa _Meiramin_ kädestä ja asettaa haudalle. — Kaikki _kansa_ polvillaan. — _Sotilaat_ tuovat sisälle _Puutarhurin_. Hänen jäljessään _Mirjam_ ja _Atys_.)
SADANPÄÄMIES: Kas, tässä tarhuri!
PUUTARHURI: O, armoa!
MEIRAM: Hän on mun kasvattajani.
KUNINGAS: Hän? Vapaaks päästäkää!
PUUTARHURI (polvistuen): Oi, kiitos, jalo neiti! — Suuri kuningas!
MIRJAM (nykien isäänsä): Kas, isä, oi, se Meiram on.
ATYS: On, totta vie!
MEIRAM: Ma olen kuningatar nyt. (_Mirjam_ ja _Atys_ polvistuvat.) Ei niin, ei niin, — ah, kuningas!
KUNINGAS: Hän siskos onko?
MEIRAM: On, ja hän on veljeni, niin hyvät kumpikin ja lempeät.
KUNINGAS (häntä suudellen): Sen uskon, koska sinut nään. — Sua siskos linnaan seuratkoon. Mut veljesi täst' asti olkoon ylin huoneenhaltiain. Isäsi jääköön toimehen, min muuten hän ois varmaan kadottanut sekä henkensä. Se sua tyydyttääkö, unikukkani?
MEIRAM: Jos sua ma tyydytän, niin onnellinen oon halk' elon, ikuisuuden.
KUNINGAS: Aika rientää, kuu on kauas ehtinyt. Jo ennen huomenta ma kanssa Meiram-yrtin, yössä kukkivan, häävuotehelle käyn. — Mua seuratkaa!
_Kansan kuoro_.
Soikohon riemu kansan ja maan! Kirkas on otsa kuninkahan. Kuuhut se hautoja umpehen huolii; kansalta kaunis kuningatar kuoli.
Hää-ilon humuun huolet ne hukkuu, kuningas kultansa vierellä nukkuu. Soikohon riemu kansan ja maan! Mennyt on murhe ruhtinaan.
(Kaikki pois, paitsi _Ylimm. pappi_ ja _Ylimm. huoneenhaltia_, jotka jäävät etualalle. — Vaitiolo.)
YLIMMÄINEN PAPPI: Noh, teiltä virka vietiin?
YLIMMÄINEN HUONEENHALTIA: Teiltä enemmän, kun viran arvo myös.
YLIMMÄINEN PAPPI: Ei järky taivas, jos maa järkkyykin. Mut tahdommehan katsastaa me hyppyjä tään pienen pantterin.
Esirippu.
KOLMAS KUVAELMA.
Naiskammio. _Meiram_ lepää ruhtinaallisessa puvussa. _Mirjam_ istuu hänen jalkojensa juuressa.
_Mirjamin laulu_. N:o 3.
En itke huomenen huoliain, vaan itken entistä onneain, ma muistan raitojen rakkautta ja sinikellojen siskoutta, ja moni kyynel silmästäni vierii.
Ma muistan muinoista aikoain, kun orjan lapsi ma olin vain, kun paioin karkehin, avokauloin ma taaton tarhassa leikin, lauloin, ja moni kyynel silmästäni vierii.
Mun tunsi siellä puu jokainen, ma tunsin riemut ja surut sen, ma yössä ymmärsin tähtein mielen ja päivin pääskyn ja kiurun kielen, ja moni kyynel silmästäni vierii.
Nyt enää ymmärrä niitä en, ma linnan korkean lapsonen, nyt siniverka on siskojani ja kullat, helmet mun heimoani, ja moni kyynel silmästäni vierii.
MEIRAM (nyyhkyttäen): Oi, Mirjam!
MIRJAM (häntä kaulaten): Anteeks anna, suurta surua jos sulle tuotin. — Kuningas!
(_Kuningas_ on tullut edellisen aikana.)
KUNINGAS: Miks murheinen mun punatulkkuni? Miks mieli rauhaton mun rauhan öljypuuni? — Eikö linnassa sun käskys enää käy kuin minun käskyni? Ken loukkaaja?
(_Mirjam_ menee hänen viittauksestaan.)
MEIRAM: Ei kenkään, enhän surekaan.
KUNINGAS: Ja sentään kyyneleissä silmäs kimmeltää. — Mua epäiletkö? Enkö rakasta sua niinkuin ennen? Enkö hyvä olekaan? — Jotakin halajat?
MEIRAM: En mitään. Hyv' on kuningas. Ei halu sielussani ykskään herännyt, jot' ei jo toivoissani täällä täytetty. — Miks mulle hyvä niin on kuningas?
KUNINGAS: Ja miks sa kuninkaallesi niin paha, että voit näin ihmetellä hänen hyvyyttänsä? — Miks? Oi, Meiram kulta, kuinka paljosta sua sentään kiittää saan!
MEIRAM: Se vasta ihmettä! — En tuota ymmärrä, ma tyttö tarhurin.
KUNINGAS: Niin, maassa, taivahassa, veessä, vuorissa on paljon kaunista, jot' emme ymmärrä.
MEIRAM: Mun vähän aikaa vasta tuntenut kuningas on.
KUNINGAS: Kautt' taivaan, kerran vaan unessa ees jos sinut nähnyt oisin ma, yöt päivät pääksytellen, halki elämäin sit' unta lauluin, huiluin oisin kiittänyt. — Mit' olin ennen kuin sun näin? Maan orja, niin. Mit' olen nyt? Maan herra, taivahan perijä, metsän prinssi, linnunlaulun mies. Siunattu, ylistetty!
(Suutelee häntä. _Atys_ tulee.)
ATYS: Suuri kuningas! Sua templin ylimmäinen pappi tervehtää ja luokses tulla anoo.
KUNINGAS: Pappi hornahan!
ATYS: Hän sanoo, ett' on hällä viesti jumalan.
KUNINGAS (käsi Meiramin ympärillä): Tääll' on mun templini, tääll' on mun jumalain, ihana, ijäinen, ei kultaa, kiveä kuin hänen kuolleet kuvansa, vaan elävä, lihaa ja luuta, lämmin! Yks on ijäistä: mun Meiramini suukko, kahden hämärän välillä vieno.
(Suutelee. — _Ylimmäinen pappi_ on tullut edellisen aikana muiden huomaamatta sisälle.)
YLIMMÄINEN PAPPI: Jatka, jatka, kuningas! Lyö maahan templit, murskaa jumal'-alttarit, mut vartioitse valtakuntas, maas!
KUNINGAS: Ken uskaltaa? — Haa, kapinaa? Miss' sotilaat? — Hoi, ohoi!
(_Sadanpäämies_ ja joukko _sotilaita_ tulee.)
YLIMMÄINEN PAPPI: Ei täällä kapina, mut tuoll' on turma!
SADANPÄÄMIES: Kuningas!
KUNINGAS: Lyö maahan pappi!
SADANPÄÄMIES: Mun sa salli ilmoittaa...
KUNINGAS: Kuin? Miekkas hurmeinen, tomussa itse, kasvos kauhun iskemät? Mit' tapahtuu? Noh? Puhu! Haasta!
SADANPÄÄMIES: Kuningas! On soihtu sytytetty, surmaa, kuolemaa se levittää: maakunnat luopuu, kansa hillitön kuin ukkospilvi vyöryy linnan kartanoon. Sun valtakuntas horjuu, kuningas!
KUNINGAS: Mik' on tään kansan, äsken rauhallisen? Nyt se miks on tuleen syttynyt? Mit' tahtoo multa maa?
SADANPÄÄMIES: En tiedä. Huhutaan, tää syy on kapinan: Kuningas rikkonut on käskyt jumalain ja templin lait, kun otti puolison hän uuden, ennenkuin ol' kukat kuihtuneet haudalla entisen...
KUNINGAS: Haa, pappi kavala! Tää sun on työtäs.
YLIMMÄINEN PAPPI: Ei, vaan työtä jumalan, sun pilkkaamasi!
SADANPÄÄMIES: Kansa uhriks vaativi nyt puolisosi.
MEIRAM (parkaisten): Ah!
KUNINGAS (vetäen miekkansa): Sen sanan hengelläs sa maksat, koira!
(Ulkoa kuuluu melua ja aseiden kalsketta.)
KANSA (ulkoa): Surma Meiramille! Pois pyhyyden häväisijä!
SADANPÄÄMIES: Kieltä totuuden vain olen haastanut. Jos tuo on rikosta, ma varmaan suurin rangaistava lien.
(_Kuningas_ aikoo jälleen syöksyä hänen kimppuunsa. _Mirjam_ juoksee sisälle hengästyksissään.)
MIRJAM: Oi, Meiram siskoni! Kaikk' kansa raivoten sun huutaa nimeäs. Ne tulee tännepäin, ne täällä on: — Käy eellä huoneenhaltia viralta pantu. Pois!
(Ovi reväistään auki. _Kansa_ syöksee sisään, miekat, keihäät käsissä. Heitä johdattaa _Ylimmäinen huoneenhaltia_, joka myös lausuu kansan repliikit. _Kansa_ säestää häntä.)
KANSA: Miss' on hän? — Kuningas!
(_Kansa_ perääntyy epäröiden.)
KUNINGAS: Takaisin, kautta taivaan, kansa julkea!
SADANPÄÄMIES: Kuningas! Varoitan: on vaara suuri. Sun ei enää henkes taattu. Voimaton on vartio ja sotajoukko uskoton. — Sa heitä kuuntele!
YLIMMÄINEN PAPPI: Se myös mun neuvoni!
KUNINGAS (vihan vimmoissaan): Ken kuninkaallisehen morsiuskammioon aseissa astuu? Enkö kuningas ma ole enää? Mitä multa tahtovi tää kansa?
KANSA: Päätä Meiramin!
KUNINGAS: Ei milloinkaan! Tomuksi ennen menkööt valtakunnat, maat!
KANSA: Sun päätäs myös, jos sit' et anna meille.
KUNINGAS: En! — Kautt' taivaan, ennen sata päätä poikki lyön.
(_Kansa_ aikoo rynnätä. _Kuningas_ seisoo _Meiramin_ turvana, miekka kädessään. _Sadanpäämies_ ynnä pari _sotilasta_, on asettunut hänen sivulleen. _Ylimmäinen pappi_ vartoo tyynnä syrjässä, käsivarret ristissä rinnan yli.)
MEIRAM: Ei, kuningas. Ei valtakuntas vaipua saa turmaan minun tähteni, et sinäkään, mun kuninkaani. Ennen käydä kuolohon ma tahdon. — Katso, kansa, tässä uhrisi!
(Astuu esiin. _Ylimm. huoneenhaltia_ viittaa. _Meiram_ sidotaan.)
KUNINGAS: Kuin? Kuolla tahdotko?
MEIRAM: Niin, kuolla ennemmin kun elää veripurppurassa. — Lähtekää! Sanani kuulette, sen kuulee pappi myös, tuo synkkä-otsa. Hänpä varmaan taata voi ett' ei jää täyttämättä kuolon tuomio.
YLIMMÄINEN PAPPI: Ma takaan, että Meiram hautaan kannetaan maan tavan mukaan, että tahto jumalain näin täytetään ja rauha jälleen rakentuu.
KUNINGAS: Mun tahtoani eikö kukaan kysy?
YLIMMÄINEN PAPPI: Ei.
(Viittaa. _Kansa_ poistuu vähitellen. Temppelin _papittaret_ tulevat vienon soiton helistessä. Heittävät _Meiramin_ ylle valkean hunnun, sulkevat hänet piiriinsä ja vievät pois laulaen: "Levoton on virta ja vierivä laine". — _Kuningas_ on peittänyt kasvonsa vaipallaan. _Miriam_ ja _Atys_ itkevät.)
Esirippu.
MELANKOLIA
Vuoropuhelu
HENKILÖT:
Mies. Nainen. Ystävä.
Paikka: huvila meren rannalla. Aika: nykyinen.
Näyttämö esittää kapeata parveketta, joka jatkuu kummallekin taholle kulisseihin. Näkyy ainoastaan takaseinän kyynäränkorkuinen hirsikerta, josta ylöspäin vankoista hongista veistetyt pylväät. Takaseinän keskikohdalla suora kaiteen muotoinen pieni ulkoparveke, porrasta ylempänä alanäyttämöä. Puiset lavitsat kiertävät koko takaseinää ja ulkoparveketta. Taustana meri.
_Mies_ istuu ulkoparvekkeella, pää kyynärpään varassa ja katsoo vierelle. _Ystävä_ seisoo hiukan taenapana oikealla. Meri heleä ja kirkas. Iltapäivä-valaistus.
YSTÄVÄ: Kaunis kahden muistella mennehiä.
MIES: Ihanin sen, joka elää itsekseen.
YSTÄVÄ: Monet kohtalot on antanut elämä meille.
MIES: Olemme yhdessä monta kovaa kokeneet.
YSTÄVÄ: Mutta myöskin monta hetkeä hilpeää.
MIES: Niitä ihminen mieluimmin muisteleekin.
(Vaitiolo.)
YSTÄVÄ: Menneet ovat iloiset poika-ajat.
MIES: Myös miehiltä hapset ohimoilla harmenneet.
YSTÄVÄ: Astuu ankarana eteemme elämän vakavuus.