Part 4

PENTTI: Minä puhun niinkuin minä ajattelen. — Ei ole mitään jumalaa eikä perkelettä. Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat. Papit enemmän kuin kukaan. — Että sinäkin viitsit...

LYYLI: Tulin nyt sanoneeksi tuon.

PENTTI: Koulunkäynyt ihminen! Sitäkö sinulle siellä tyttökoulussa opetettiin?

LYYLI: Olisi saanut olla käymättä sekin koulu, kun olisi tiennyt, että siitä alituisesti muistutetaan. Ensin isä kotona ja sitten sinä...

PENTTI: En suinkaan minä ole siitä liian usein muistuttanut.

LYYLI: Etpä et. — Joko minä vien kahvikalut pois?

(Nousee. _Pentti_ on kävellyt kiivaasti edes takaisin.)

PENTTI: Jo. — Enkähän minä nyt silti mikään hirviö ole, vaikka minä en usko teidän jumalaanne.

LYYLI: Ei tuo taida olla minun jumalani enempi kuin sinunkaan. — Mutta sinä kiivastut aina niin, Pentti.

PENTTI: Minä? Kiivastunko minä? En milloinkaan. Minä olen itseni herra enempi kuin moni muu. Voitko sanoa? Olenko koskaan tänä viitenätoista vuotena kohottanut kättäni sinua vastaan?

LYYLI: Sitä olisi puuttunut vielä.

PENTTI: Vielä, sanoit sinä! Sitä ei puutu monessa muussa talossa. — Olenko kertaakaan tullut humalassa kotiin? Häh?

LYYLI: Et, et.

PENTTI: Taikka menettänyt rahojani markkinoilla? Taikka jäänyt pelaamaan korttia yökausiksi? — En. Sinulla on hyvä mies, sanon minä.

LYYLI: Niin, niin. Samaahan minäkin sanon.

PENTTI: Yleisesti kunnioitettu mies. Nyt minä olen kunnallislautakunnan esimies. Tänään tulee minusta valtiopäivämies, saatpa nähdä.

LYYLI: Jumala varjelkoon!

PENTTI: Mitä nyt? Olisit edes turhaan lausumatta tuon jumalan nimeä, kun et kuitenkaan todella usko siihen. — Mitä tahdoit sanoa?

LYYLI: Nyt kuolee meidän lapsemme varmaan.

PENTTI: Nyt? Kunko minusta tulee valtiopäivämies? — Lyyli! Tahdotko tehdä minut hulluksi?

LYYLI: Herra siunatkoon!

PENTTI: Mitä tarkoitat sinä noilla sanoillasi: "nyt kuolee meidän lapsemme varmaan". Mitä yhteyttä on ja voi olla mielestäsi meidän lapsillamme ja minun valtiopäivämiesvaalillani? — Kuuletko? Vastaa minulle!

(Pudistaa häntä kyynärvarresta. _Lyyli_ on lyhistynyt istumaan.)

LYYLI: Enhän minä sillä sen enempää tarkoittanut. Se sana vain pääsi huuliltani.

PENTTI: Sinulta pääsee suustasi sanoja, jotka voisivat viedä hirteen toisen miehen. "Nyt kuolee meidän lapsemme varmaan!" — Onko mokomaa kuultu? Äh!

LYYLI: Anna se anteeksi, Pentti.

PENTTI: Joku toinen vaimo iloitsisi, jos hänen miehensä nauttisi niin suurta luottamusta, että hänet valitaan edustamaan synnyinmaataan. Sinä sen sijaan myrkytät minulta jokaisen ilon. — Milloin ovat meidän lapsemme ennen kuolleet siitä, että minun arvoni on ylentynyt?

LYYLI: Pentti! Kuulethan, että pyydän sinulta anteeksi!

PENTTI: Aika nyt enää, kun kerran olet kylvänyt minuun myrkky-oan. — No niin, se on totta, Urho hukkui samana päivänä kuin minusta tuli kunnan esimies. Ja Väinö Kalervo kaatoi päälleen palavan lampun samalla viikolla kuin saatiin tieto, että minut oli valittu maanviljelysseuran johtokuntaan. — Mutta väitätkö sinä, perkele, että nuo asiat ovat toistensa yhteydessä?

LYYLI: Pentti! — Et vielä koskaan ole puhutellut minua noin.

PENTTI: Etkä sinäkään minua. Mutta sinä olet tuuminut kauan tuota. Nyt puhkesivat hauteet esille. — Jos ne ovat yhteydessä, no niin, silloinhan on jumala, silloinhan on helvetti, on kaikki tuo roska, ja kolminaisuus, ja apostolit ja mikä niiden nimi on! Jos minun lapseni ovat kuolleet sentähden, että minä olen ylentynyt yhteiskunnan jäsenenä ja valistuneena kansalaisena, — no niin, mennään kirkkoon sitten, mennään ripille, muijaseni! Mennään ripille, hahhah!

LYYLI: Pentti!

PENTTI: Taikka luuletko, että minä olen kentiesi tehnyt jonkun rikoksen, jonkun pahan työn, kuten se kuuluu, josta Herra nyt muka minua rankaisee? Kenties murhan kerrassaan? — Häh? Kenties olin se minä mielestäsi, joka murhasin Korpelaiset?

LYYLI: Kuinka sinä saatat puhua, Pentti?

PENTTI: Jos se en ollut minä ja jos et usko, että se olin minä, niin sano minulle, kuka se oli. Kuka?

LYYLI: Me tiedämme molemmat kyllä.

PENTTI: Kuka? Kentiesi et muista enää hänen nimeään?

LYYLI: Rietu Mäkinen.

PENTTI: Noh! Sinun entinen sulhaisesi se oli. Vähällä puuttui, ettet joutunut murhamiehen morsiameksi. — No noh, ei siitä sen enempää. — Kauhea teko! Murhata omat kasvinvanhempansa! — Nonoh!

LYYLI: Hän on kyllä myös saanut rangaistuksensa.

PENTTI: On, ja niin pitääkin olla. — Nahjus miehekseen muuten! — Kenties tahdot sinä väittää, että se oli jumala, joka häntäkin rankaisi?

LYYLI: Itse lienee hän ollut sortajansa.

PENTTI: Eipäs, yhteiskunta se oli. Itse olisi hän tehnyt tekonsa iltikseen ja kävelisi vieläkin vapaalla jalalla. Siksi on yhteiskunta korkeinta, mitä on. Valtio ja yhteiskunta! Työ niiden hyväksi on työtä jumalan hyväksi. — Paljon enemmän kuin virren veisuu.

LYYLI: Minusta tuntuu kuin olisi lapsi itkenyt.

PENTTI: Kenties se nyt jo kuolee minun sanoistani? — Perkele! — Eikö tässä talossa tule milloinkaan puhdasta?

LYYLI: Kenties hän ei enää niin kauan itkekään.

PENTTI: Mene sitten! — Odota, minä tulen myös katsomaan. — Eikä sinun sitä nyt tarvitse niin pahaksi ottaa. — Minä olen valvonut koko yön ja minun hermoni ovat vähän ärtyneet. — Kuule? Onko sinulla kotona konjakkia?

LYYLI: Lieneehän sitä.

PENTTI: Eikä sinun tarvitse noin katsoa minuun. Sillä tässä on mies, joka ei milloinkaan juo itseään juovuksiin. — Se nukkuu? No, arvasinhan minä sen.

(_Lyyli_ on mennyt edellä oikealle. _Pentti_ seuraa häntä. Huone on hetken tyhjänä. _Kesti_ ja _Kärsämäki_ tulevat perältä.)

KÄRSÄMÄKI: Ei taidakaan olla esimies kotona.

KESTI: Missäpähän olisi? Tuossa ovat tilikirjat pöydällä levällään. Ei se olisi niitä siihen jättänyt, jos olisi taloa tuonnemmaksi poikennut.

KÄRSÄMÄKI: On se akuraati mies tämä Pentti.

KESTI: No, on siinä miestä kerrakseen. Ja talo kuin linna! Oikein matot lattialla.

KÄRSÄMÄKI: Hirviääkö tässä istuakaan?

KESTI: Kyllä hirviää. Valitsijamies voi istua missä tahansa. Tiedä, että me emme olekaan enään mitään tavallisia tunkionluojia! Ylösotettuja niin herroilta kuin talonpojilta.

KÄRSÄMÄKI: Olemme sitä paitsi kirkon kuudennusmiehiä.

KESTI: Ja isiltä perityn yhteiskunnan jäseniä. — Muistatko sinä sitä herraa, joka ihan Helsingistä pitäen kävi meillä? Oli sillä sanat suussa.

KÄRSÄMÄKI: Mikä lie mielessä ollut.

KESTI: Tahtoi vähän niinkuin tunnustella, hihi! — Mutta me äänestämme tätä Penttiä. Se, joka on osannut oman talonsa tähän kuntoon saada, se se ruunun rustingitkin ymmärtää.

KÄRSÄMÄKI: Sillä tuolla lienee tavaraa herrain päivilläkin reissuta.

KESTI: On sillä. Ja sellainen puhelahja sitten! Kun sitä kuulee joskus kunnantuvalla, niin ei pidä papit eikä piispatkaan.

KÄRSÄMÄKI: Lait ja asetukset tunteva mies. Mutta ei se ole huono puhuja piispakaan.

KESTI: Eipä silti ja sen vuoksi. — Mutta ei anna perään Penttikään. — Eikä se niin paljon kuulu puhelahjan päälle tulevankaan siellä pääkylässä. Pitää vain jaksaa juoda herrojen kanssa.

KÄRSÄMÄKI: Pentti tuo jaksanee.

KESTI: Jaksaa se, eikä tule milloinkaan humalaan. — Kuuluvathan ne sieltä ylämaasta ajattelevan sitä Härkösen nuorta maisteria, mutta me lähetämme Pentin.

KÄRSÄMÄKI: Pentinpä Pentin. — Mikä se tuo on?

KESTI: Kah, se Lentruutin rintakuva eli pysti. Etkö muista? Onhan niitä pappilassa.

KÄRSÄMÄKI: Mikä se oli se Lentruutti?

KESTI: Kah, se, joka virsikirjan teki. Etkö tuota nyt tiedä?

KÄRSÄMÄKI: Tämänkö uuden?

KESTI: Lie tehnyt uudenkin. — Ja tuo tuossa on Runeperki.

KÄRSÄMÄKI: Niin vai. Virsiä hänkin teki?

KESTI: Kukapa ne kaikki! — Pentti tuo tietäisi.

KÄRSÄMÄKI: Oli se Vihta-Paavokin virsiniekka.

KESTI: No sen minä sanon, ettei sitä sen parempaa ole ollutkaan! Kun se vaan olisi ymmärtänyt ja vähän enempi hengellisiä kuin lihallisia ajatellut. — Kuoli viinaan.

KÄRSÄMÄKI: Viinaan kuoli. — Kah, onhan sillä nappi seinässä!

KESTI: Sitä se painaa kun tahtoo eukkonsa eli piikatyttönsä tänne. Se on sellainen sähkönappi. — Painetaanko?

KÄRSÄMÄKI: Älä, älä! — Jos sattuu vaikka ukkosen johto olemaan.

KESTI: Kyllä minä näitä olen nähnyt. Siinä on sähkölangat niinkuin tilifoonissakin.

KÄRSÄMÄKI: On sillä Pentillä konstit. — Soipiko se?

KESTI: Soipi tietystikin. — Nyt minä painan.

KÄRSÄMÄKI: Älä, älä! — Eihän se soi.

KESTI: Ei se täällä soikaan. — Kuuletko? Jo tullaan.

(Ukot istuvat jälleen vakavina ja odottavina puusohvalla perällä. _Pentti_ tulee oikealta, puhuen taakseen.)

PENTTI: Ja lääkäriä on lähetettävä heti paikalla noutamaan. Sanokaa, että minä pyysin. Tekö täällä?

KESTI: Minähän se tässä.

PENTTI: Terve taloon! — Käykääpäs tänne peremmälle!

KÄRSÄMÄKI: Kyllähän me tässäkin.

KESTI: Kah, käydään peremmälle, kun Pentti kerran tahtoo! — Hohhoh!

(Istuvat sohvaan. _Pentti_ keinutuoliin. Tarjoaa sikareita.)

PENTTI: Kuuluukos sitä kummempia?

KESTI: Eipä kummempia. — Oli kerran asioita tännepäin ja kun ei tämä naapuri ollut käynyt talossa milloinkaan, niin ajattelimme ohi ajaessa...

KÄRSÄMÄKI: Tämä Kestihän se tahtoi. — Ihanko tässä sikaritupakit?

PENTTI: Mitäs ne aina paperirullatkaan?

KESTI: Hihi! — Nämä ovat vähän niinkuin näkyisämpiä, meinaa Pentti.

KÄRSÄMÄKI: Taitaa olla hinta sen mukaan.

PENTTI: Onhan niillä pikkutalon hinta. — Hohoi, onko siellä joku? — Mari saa tuoda tänne sen konjakkipullon. Ja kahvin kanssa!

KÄRSÄMÄKI: Ihanko tässä nyt herrasmalliin —?

KESTI: Kah, kun Pentti nyt kerran tahtoo. — Eikähän tässä turhan tautta valitsijamiehiä olla.

(_Pentti_ on noussut paikaltaan ja mennyt oikealle ovelle. _Mari_ tuo sisälle konjakkipullon ja kahvitarjottimen ja menee. _Pentti_ kaataa laseihin.)

PENTTI: Eipähän tässä kuivin suin istumaan. — Tuikku murheesen!

KESTI: Skool, skool!

KÄRSÄMÄKI: Jokohan tuo menee päähän vanhalle miehelle?

PENTTI: Vatsaan se menee.

(Vaitiolo. _Pentti_ täyttää jälleen lasit.)

KESTI: Jaa, jaa.

PENTTI: Tuikku murheesen!

KÄRSÄMÄKI: Jokohan tässä nyt oikein viinoittelemaan?

KESTI: Kah, kun Pentti nyt niin tahtoo. — Skool, skool!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama näyttämö. _Kesti_ ja _Kärsämäki_ sohvassa. _Pentti_ keinutuolissa, kyynärpäät vasten pöytää.

Ukot ovat naukkineet. Naamat kiiltävät vahvasti.

PENTTI: Ja sen minä sanon, että kun minä valtiopäiville tulen, niin toinen kurssi siinä pitää alkaa. Mikä se on esim. tuo meidän lainkäyttömme? Pienet varkaat hirtetään, suuret vapaiksi päästetään.

KESTI: Eihän se koira koiran hännälle polkaise, hihihi!

PENTTI: Se on sen vuoksi, ettei kansa valvo oikeuksiaan. — Tietäkää se, miehet, että tämä nykyinen laki on vain pöllöjä ja typeriä ihmisiä varten. Viisaalle on siinä aina joku silmukka auki.

KÄRSÄMÄKI: Hm. Taitaa olla niinkuin tämä Pentti sanoo.

PENTTI: Miksei olisi? — Kuka siellä kompuroi?

(Konstaapeli _Mäkäräinen_ on tullut sisälle edellisen aikana, yskähdellyt oven suussa ja, kun se ei auta, ruvennut jalkojaan kopistelemaan.)

MÄKÄRÄINEN: Minähän se täällä vain —

PENTTI: Kuka minä? — Jasoo, konstaapeli! Päivää! Konstaapeli painaa puuta vaan. Tänne peremmälle. — Mari' hoi! — Konstaapeli painaa sitä nappia!

(_Mari_ tulee oikealta.)

PENTTI: Mari tuo konstaapelille tähän lasin ja kupin. — Virkamatkoiltako sitä?

MÄKÄRÄINEN: Onhan niitä ollut virkamatkojakin. Kaupungissa kävin viimeksi tätä vallesmannia kyydissä. — Hönkä tyttö tämä Mari. Lihoo ja pulskistuu.

MARI (on tullut takaisin kuppineen): Mikäs se on isossa talossa.

PENTTI: No, se oli sanottu niinkuin minun suustani! — Ei taitaisi tehdä pahaa pieni lökäri.

MARI: Kiitti, kun annettiin. Vaikk' eihän se pieni suuren väärti ole.

PENTTI: Tästä juomalasista. — Minkäs teki?

MARI: Kun oli väärään kurkkuun mennä...

MÄKÄRÄINEN: Ei se ole ensi kertaa pappia kyydissä. — Hönkä tyttö!

PENTTI: Pönäkkä piika pönäkässä talossa. — Katkiaisi siltä ruununkin kakku.

KESTI: Hihihi!

MÄKÄRÄINEN: Jokohan uskaltaisi? Taitaa olla monta Marillakin...

MARI: Ei ole kaunis, vaan ei ole kaupankaan.

(Menee oikealle. _Mäkäräinen_ on saanut lasinsa. Kaikki ryyppäävät.)

KÄRSÄMÄKI: Taitaa olla ylpeäluontoinen ihminen.

PENTTI: Se on vähän niinkuin minun malliani. — No, ruunun mies! Eikö maistu?

MÄKÄRÄINEN: Maistuuhan se, miksei maistu, kaupunkikonjakkia. — Taitaa olla esimiehen syntymäpäivä?

PENTTI: Sattui tässä kaukovieraita, niin piti vähän rintaa röyhistää. — Ja onhan se päiväkin.

KÄRSÄMÄKI: Vaalipäivä.

KESTI: Me tässä olemme aikoneet äänestää Pentin herrainpäiville.

MÄKÄRÄINEN: Vai niin. Ne siellä ylämaassa kuuluvat tuumivan sitä Härkösen maisteria.

PENTTI: Saakeli!

KESTI: Kyllä me se asia justeerataan. Vai miten, Kärsämäki?

KÄRSÄMÄKI: Akuraati asia.

PENTTI: Eikä siitä sen enempää. — Tyhjänäkö palasit vai oliko kyydittäviä?

MÄKÄRÄINEN: Olihan se kyydittäväkin.

PENTTI: Hyväkin herra?

MÄKÄRÄINEN: Herrako tuo lie ollut! — Onhan se tämän puolen väkeä.

PENTTI: Minkä niminen?

MÄKÄRÄINEN: Ei tuolla taida poloisella olla paljon nimeä. — Rietu Mäkiseksihän sitä ennen sanottiin.

PENTTI: Häh? Sekö se...

MÄKÄRÄINEN: Sepä se Korpelan murhamies.

PENTTI: Mitä? Eikö hän saanut elinkautista?

MÄKÄRÄINEN: Saipa sai, vaan kun se nyt on vapaaksi päästetty ja piti laittaa kotipuoleensa, niin otin kärryilleni. — Eipähän se paljo painanut.

KESTI: Taitaahan ne västingissä liiat lihat loheta.

MÄKÄRÄINEN: Kapeaksi on mies käynyt ja tuntuu minusta vähän kuin nöyräpäiseltä. — Ei sen sanoista saa oikeata tolkkua.

PENTTI: Mihin jätit hänet?

MÄKÄRÄINEN: Tähänhän minä toin esimiehen luo.

PENTTI: Saksan saatana!

(_Pentti_ on noussut ylös ja kävelee kiivaasti edes takaisin lattialla.)

MÄKÄRÄINEN: Ajattelin, että esimies ehkä saattaisi neuvoa, mitä sille olisi tehtävä, vaivaishoitoonko se on pantava vai mihin. Ja sitä samaahan se sanoi vallesmannikin...

PENTTI: Minä annan pitkät perkeleet vallesmannille!

KESTI (kuiskaten): Konstaapeli ei taida tietääkään, että se on tämä Rietu ollut ennenaikaan vähän niinkuin väleissä tämän Pentin emännän kanssa.

MÄKÄRÄINEN: Yhyy!

PENTTI: En minä sentään rupea murhamiehiä kattoni alla holhomaan.

MÄKÄRÄINEN: Ka, viedään pois, vien mä hänet vaikka suoraan vaivaishuoneelle.

PENTTI: Missä hän on?

MÄKÄRÄINEN: Tuolla on väen pirtissä. — Ei siitä ole pelkoa, että se kenellekään pahaa tekee. Istuu ja itsekseen höpisee.

PENTTI: Oli, mitä oli. Piruko sinut pani hänet juuri meille tuomaan?

KESTI (kuiskaten): Siinä sen konstaapeli näkee. Ei olisi pitänyt tuoda.

MÄKÄRÄINEN (samoin): Ei olisi pitänyt. Mutta lempoko ne kaikki viidentoista vuoden vanhat tyttöjutut muistaa?

KÄRSÄMÄKI: Se on arka arvostaan tämä Pentti.

KESTI: Ja vielä arempi eukostaan. — Se onkin koulunkäynyt ihminen.

(Vaitiolo. _Pentti_ seisoo ikkunan luona ja katselee ulos.)

KÄRSÄMÄKI: Hm.

KESTI: Niin vai, niin.

MÄKÄRÄINEN: Eiköhän ryypättäisi? (Vaitiolo.)

KÄRSÄMÄKI (nousten): Taitaa olla jo aika meillä lähteä sinne kunnantuvalle.

KESTI: Taitaapa vaan olla.

MÄKÄRÄINEN: Jäi minultakin hevonen veräjään kiini. — Pysyneekö?

(Kaikki nousevat. _Pentti_ kääntyy.)

PENTTI: Joko nyt? Jahhah, teillä on ne vaalitoimitukset. Onnea matkaan, terveinä takaisin!

KESTI: Ja saat sinä olla ihan varma, Pentti, että meidän äänemme sinä ainakin saat.

KÄRSÄMÄKI: Saat muidenkin äänet.

PENTTI: Saapas näkee, saapas näkee. — Hyvästi vaan, miehet! — Mihinkä sillä konstaapelilla on kiire?

(_Kesti_ ja _Kärsämäki_ menevät perälle.)

MÄKÄRÄINEN: Eipähän tässä mitä kiirettäkään. — Pitäisi vain joutua sinne kotimökille, kun siellä äitikin on ruvennut potemaan.

PENTTI: Kotiinsa on moni kuollut. — Tuikku murheesen!

MÄKÄRÄINEN: Kiitoksia!

PENTTI: Tuota noin, ehkäpä minä vielä koetan tuumia sitä Rietun asiata...

MÄKÄRÄINEN: No, kyllä se olisi kovin hyvä, jos esimies...

PENTTI: Mutta sitä ennen minun pitää saada nähdä hänet.

MÄKÄRÄINEN: Lieneekö hänessä paljon näkemistä. Kun se on semmoisissa rääsyissäkin, että täit tippuu...

PENTTI: Mitenkäs minä muuten tiedän määrätä hänet, mihin työhön hänessä on miestä. — Konstaapeli tuo hänet tänne.

MÄKÄRÄINEN: No, sitä samaahan se sanoi vallesmannikin, että kyllä se esimies... Nytkö heti?

PENTTI: Nyt. — Jos on työmiestä, niin kyllä hommataan.

MÄKÄRÄINEN: Kyllä kait siitä muuten olisi työmieheksikin, kun vain oikean ruoan ääreen pääsisi. Mutta minä pelkään, että sen päävärkki...

PENTTI: Konstaapeli tuo hänet tänne kaikissa tapauksissa.

MÄKÄRÄINEN: Kyllä, kyllähän minä.

(_Mäkäräinen_ menee perälle. _Pentti_ kävelee edes takaisin. _Lyyli_ tulee oikealta.)

PENTTI: Siinä se nyt on!

LYYLI: Mikä?

PENTTI: Perkele! — Murhamies!

LYYLI: Mitä sanot?

PENTTI: Rietu Mäkinen. — Hän on päästetty vapaaksi.

LYYLI: Herra siunatkoon!

PENTTI: Kyllähän se siunaa! — Hän istuu väentuvassa.

LYYLI: Minä en tahdo nähdä häntä.

PENTTI: Eipä olisi isosti halua minullakaan, mutta täytyy, kun ei kuulu poloisessa olevan enää ruokansa hankkijata. — Täytyyhän sitä katsoa, ettei mies maantielle kuole.

LYYLI: Kuinka sinä olet hyvä, Pentti!

PENTTI: Kyllähän minä olen. — Miten lapsi voi?

LYYLI: Hän nukkuu.

PENTTI: Kauanpa se nukkuu.

LYYLI: Kun ei lienekin jo viimeistä unta!

PENTTI: Joko taas? — Kävikö lääkäri?

LYYLI: Eihän se vielä miten ole ehtinyt, kun vasta lähetettiin noutamaan.

PENTTI: Saattaisi kerran tulla itsestäänkin. — Kyllä täällä maksetaan.

LYYLI: Eivät taida rahat auttaa tässä tapauksessa.

PENTTI: Eivät pahenna, jos eivät parannakaan. — Vai uskotko sinä vielä, että tuo niin kutsuttu jumala ottaa sinulta pois lapsen sen takia, että minusta tulee valtiopäivämies?

LYYLI: Tuleeko sinusta?

PENTTI: Taitaapa tulla, elleivät ylimaalaiset aivan hulluiksi rupea. — Niin että siihen katsoen sinulla on hyvin vähän toivoa lapsestasi.

LYYLI: Älä tuota enää viitsi! En minä koskaan niin ajattele.

PENTTI: Noh! — Jos minä olisin murhamies, niinkuin esim. tämä Rietu, niin silloin voisi todellakin ajatella yhtä ja toista. Mutta nyt...

LYYLI: Älä viitsi enää mainita häntäkään. Ei se niin hauskaa ole.

PENTTI: Eipä taida olla. Ja lienetkin sinä jo aikoinasi itkusi itkenyt sen asian vuoksi. — Tulppa suuhun siis tästä asti. Et minulta kuule ainakaan enempää.

LYYLI: Kiitos, Pentti! — Oli ne vaikeita aikoja.

PENTTI: Vaikeimmasta ollaan nyt ohi. — Ja kun minusta tulee valtiopäivämies, lähdet sinäkin Helsinkiin. Eikö niin?

LYYLI: Minä? Mitä minä siellä?

PENTTI: Kah, itseäsi näyttämään niinkuin minäkin! Sinä edustat minua ja minä maata. — Kaikki hyvä.

LYYLI: Kun ei tuo lapsi vaan olisi sairas...

PENTTI: Kuolee, mikä on kuollakseen. Etehen elävän mieli! — Eikö sieltä lääkäri jo ajakin?

LYYLI: Taitaapa ajaa. Nythän tuon kuulee sitten, minnepäin se kääntyy.

PENTTI: Mene sinä vastaan häntä! Minulle taitaa tässä tulla omat vieraani.

(_Lyyli_ menee oikealle. _Mäkäräinen_ ja _Rietu_ tulevat perältä.)

MÄKÄRÄINEN (lykäten Rietua edellään): Käy sisälle vaan, Rietu! Ei esimies sinulle mitään pahaa tee.

PENTTI: Tuonko se on näköinen?

MÄKÄRÄINEN: Tämänhän tämä on näköinen. — Ota lakki päästäsi, Rietu, kun esimies puhuttelee sinua.

RIETU: Jumala siunatkoon esimiestä ja tirehtööriä ja pastoria ja kaikkia hyviä ihmisiä.

PENTTI: Mistä tirehtööristä hän puhuu?

MÄKÄRÄINEN: Taitaa muistella vankilatirehtööriä. — Kun se on vähän nöyräpäinen... Herra tirehtööri sanoi —

RIETU: Herra sinun jumalas on kiivas jumala, joka kostaa isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...

PENTTI: Häh? Minulleko sinä —?

RIETU: ... niille, jotka häntä rakastavat, mutta tekee laupeuden monille tuhansille, jotka häntä vihaavat ja...

PENTTI: No, se kuuluu joltakin. — Istu!

MÄKÄRÄINEN: Kah, istu, Rietu, kun esimies käskee. Äläkä katsele kenkiesi kärkiä ja vastaa suoraan, kun sinulta kysytään.

RIETU: Ja Herra sanoi Eevalle: "Sinun siemenestäsi pitää kaikki sukukunnat siunatuiksi tuleman."

PENTTI: Mitäh?

RIETU: Ja sinä olet rikki polkeva käärmeen pään, mutta käärme on pistävä sinua kantapäähän.

PENTTI: Käärme! — Hän on täysi hullu.

MÄKÄRÄINEN: Mitä minä sanoin? Ei taida olla enää henkensä elättäjää.

RIETU: Ei esivalta turhaan miekkaa kanna, vaan joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

PENTTI: Kuinka? — Hahhah!

MÄKÄRÄINEN: Hän sekoittaa sanat ja sakramentit.

PENTTI: On siinä vähän tolkkua hänen puheessaan. — Konstaapelilla taisi olla kiire sinne kotimökilleen?

MÄKÄRÄINEN: Olihan se vähän, kun se äitikin rupesi potemaan...

PENTTI: Konstaapeli saa mennä vaan. — Tämä saa jäädä tähän tulevan yön tienoiksi. — Sittenpähän tuumitaan.

MÄKÄRÄINEN: No, jopa se esimies nyt hyväksi rupesi. — Ka, kiitä Rietu, kun esimies lupaa yösijan! — No niin, hyvästi vaan! — Vaivaishoitoon kait se on pantava...?

PENTTI: Saapas näkee. Hyvästi, hyvästi.

(_Mäkäräinen_ menee. _Pentti_ on istunut kirjoituspöytänsä taakse. Vaitiolo.)

PENTTI: Tule lähemmäksi!

RIETU tulee epävarmasti.

PENTTI: Istu!

RIETU istuu tuolin nurkalle pöydän toiselle puolen.

PENTTI: Me olemme nyt kahden kesken. Katso itse! Konstaapeli on mennyt tiehensä.

RIETU: Niin, taitaa minunkin pitää...

PENTTI: Ei sinun silti tarvitse nousta. Ymmärrätkö? Sinä olet nyt vapaa.

RIETU istuu jälleen.

PENTTI: Tunnetko minua?

RIETU: Tu-tu-tunnenhan minä tirehtöörin.

PENTTI: En minä mikä tirehtööri ole. — Kunnan esimies. — Sama kuin sinun isäsi ennen kalikkamarkkinoita.

RIETU: Isä on taivaassa.

PENTTI: Taitaahan tuo olla sielläkin. Uskotko sinä jumalaan?

RIETU: Minä uskon pyhän hengen päälle ja yhden pyhän kristillisen seurakunnan ja kaikkien ihmisten yhteyden...

PENTTI: Hm. — Sitäkö sinä olet oppinut siellä vankilassa? — Taisi olla kova kurssi?

RIETU: Vaikka teidän syntinne veriruskeat olisi...

PENTTI: Ptruu! Eikö sinulta, helvetti, saa ihmisen sanaa? — Sinäkö se murhasit ne Korpelaiset?

RIETU: Minä.

PENTTI: Sinä? — Taivahan talikynttilät! — Oletko tunnustanut itsesi syylliseksi?

RIETU: Minä vaivainen syntinen ihminen...

PENTTI: Vaivainen tosin, mutta et syntinen.

RIETU: ... joka synnissä siinnyt ja syntynyt olen ja syntistä elämääni viettänyt kaikkena elinaikanani...

PENTTI: Hm. Et sinä näinä viimeisenä viitenätoista vuonna ainakaan ole ollut tilaisuudessa monta syntiä tekemään. — Ei ole syntiä, perkele!

RIETU: Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura...

PENTTI: Suu kiinni! — Kuka murhasi Korpelaiset?

RIETU: Minä.

PENTTI: Nyt on helvetti! — (Nousee ja kiertää lukkoon molemmat ovet, avaa ne ja sulkee sitten taas. Tulee sitten Rietun eteen.) Minä sen tein.

RIETU: Ei, ei, minä se olin.

PENTTI: Ne ovat typerryttäneet sinut siellä vankilassa! — Etkö nyt usko, kun sanon sinulle: Minä murhasin Korpelaiset, sekä ukon että akan.

RIETU: Ei, ei, paha henki villitsi minut...

PENTTI: Tahdotko, että kuvaan sinulle koko tapauksen? — Minä tulin mökkiin myöhään illalla. Sanottiin, että siellä oli rahoja. — Pyysin yösijaa. — Kun kaikki olivat menneet maata, nousin minä, otin kirveen penkin alta...

RIETU: Ei, ei, minä se otin.

PENTTI: Sinä olit käynyt mökissä vähää ennen. — He kertoivat sen minulle. — Minä löin kirveellä ensin ukon kuoliaaksi. — Menin sitten kamariin ja löin akan. — Ei ääntäkään. — Mursin auki kaapin oven ja otin rahat. — Pimeä syys-yö. — Puut kohisi. — Sinä olit unohtanut sinne nenäliinasi. — Sen ja verisen kirveen heitin minä saunan taa.

RIETU: Ei, ei, minä se...

PENTTI: Suu poikki! — Sinä kosiskelit silloin tätä Iso-Mattilan tyttöä. — Sinulla ei ollut rahoja. — Tiedettiin, että olit käynyt Korpelassa lainaamassa. — Et ollut saanut. — Niin vangittiin sinut. — Ja tuomittiin syyttömänä, kuuletko, syyttömänä elinkautiseen.

RIETU katsoo häneen silmät selällään.

PENTTI: Minusta tuli rikas mies. — Ja minä nain sen tytön. — Hän on nyt emäntänä tässä talossa. — Minä tarvitsin kumpiakin: rahaa ja kunniaa. Iso-Mattila oli suuri suku. — Siksi otin minä kummatkin. — Yöt päivät olen minä tehnyt työtä. — Nyt olen minä pitäjän rikkain mies. — Perustanut kansakouluja, auttanut kansanopistoja, tilannut sanomalehtiä. — Nyt tulee minusta valtiopäivämies. — Jos tahdot, voin minä nyt tehdä jotakin sinun hyväksesi.

RIETU purskahtaa itkemään.

PENTTI: En minä sinua tahtonut vankilaan. Mutta se sattui. — Lieneekö sitten ollut se sinun jumalasi, joka satutti? — Älä luule, että minä kadun tekoani! — Ei ole syntiä. — Minä olen paljon parempi mies kuin sinä. — Sinä olet huono mies, melto rauta! — Mutta et sinä silti mikään paha mies ole. — Et sinä ikinä mitään murhaa ole tehnyt.