Part 3
(Häämarssi. _Hovipoikia_ ja _neitosia_ kukkia sirotellen. _Hoviväkeä_ parittain. Asettuvat paikoilleen ympäri huonetta. _Sulho_ ja _morsian_. _Kuningas_ ja _kuningatar_. Airuet ilmottavat heidän tulonsa. _Pappeja_, _kuoripoikia_. Kun kaikki ovat päässeet paikoilleen, alkaa häätanssi, johon hovin nuoret ottavat osaa. Sen loputtua:)
KUNINGAS: Kauniit naiset ja jalosukuiset herrat! — Me olemme teidät kutsuneet vieraiksemme tähän linnaan, koska vietämme tyttäreni, kuuluisan Kunigundan ja uljaan ritari Sotijalon häitä. — Te tiedätte, mitä palveluksia hän on minulle tehnyt ja miten hän on koko kansamme kunnioituksen ansainnut. Hän on lyönyt minun viholliseni maalla ja merellä, hän on laajentanut minun valtakuntani rajat auringon noususta niin sen laskuun, eikä ole enää minun vertaistani maailman valtiaiden seassa. — Eikö siis ole oikein, että sankarityö saa palkkansa, eikö ole oikein, että hän saa tyttäreni ja puolen valtakuntaani ikuiseksi perinnökseen?
HOVIVÄKI (soristen): On, on.
KUNINGAS: Laula, lauluniekka, ja kerro meille kuuluisan ritari Sotijalon kohtaloista! — Saakoon sankari maineensa, että maa ihastuisi.
TRUBADUURI (laulaa):
Tuli linnahan köyhä sotamies — Kunigunda, ah, Kunigunda — "Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?" "Minä maailman matkoja astun."
"Ja jos olet suora sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "niin tännekin päättyä voi sinun ties." "Sama mulle, mut palkan ma tahdon."
"On oikein, palkkansa saa sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "kuus riksiä vuodessa riittää kenties?" "Ei, herrani, enempi ma vaadin."
"Mitä hulluja? Hallitse järkesi, mies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "mut varro, sa seitsemän saat, kukaties, jos miekkasi totta voi tehdä".
"En myö minä miekkaani, hovimies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "riikin rikseihin, se on, jumal' ties, itse hiidessä kuuraeltu.
Mut kuninkaan tyttären jos, kuka ties —" Kunigunda, ah Kunigunda — "saan palkaksein, olen kuninkaan mies." "Huuti, tolvana, matkaasi marssi!"
Ja ryntäsi päälle vihamies — Kunigunda, ah, Kunigunda — löi joukkomme, uhkasi orjuuden ies. Kas, silloinpa sankari saapui!
Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies — Kunigunda, ah, Kunigunda — hän löi, joka iskunsa kuoloa ties, sota päättyi, maa oli vapaa.
"Ja saanko ma palkkani nyt, kukaties —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies". Verijälkiä kannukset jätti.
"On oikein, palkkansa saa sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — näin lausui kuningas, "mut, kukaties, jätät sitten sa maan ja minut?
Siis myö mulle miekkasi, sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies. Mut vastasi sankari suuri:
"Ja vaikka ma vaan olen sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "niin myö minä miekkaani en, jumal' ties, itse kuninkaan tyttärihinkään.
Mun onneni olla on sotamies —" Kunigunda, ah, Kunigunda — "sama, luulenpa, tahto on miekkani myös, se on hiidessä kuuraeltu".
KUNINGAS: Hyvin laulettu, laulaja! Sinua ei tule kuninkaan käsi unohtamaan. — Astu esiin, sankari Sotijalo, ja ota palkintosi! — (Yhdistää Kunigundan ja Sotijalon kädet ja siunaa heidät.) Ja tässä on sinulla myös valtakirja puoleen kuningaskuntaani, vahvistettu minun ja neuvosherraini nimikirjoituksilla. Ota se, ja hallitse maita lempeydellä niinkuin ennen olet niitä sodalla valloittanut! — Minä olen puhunut.
ÄIDIN KUOPUS: Minä kiitän sinua lahjastasi, kuningas. Mitä tehnyt olen, on vähäistä sen rinnalla, mitä annat minulle: annathan minulle kauniin Kunigundan käden, jota Kuu ja Tähti turhaan ovat pojilleen kosineet. Miekkani olen minä pyhittänyt sinulle, elämäni hänelle. — Myöskin minä olen puhunut.
KUNINGAS: Siispä tee tehtäväsi, pappi! — Toimituksen päätyttyä kutsun minä teitä kaikkia siniseen saliin, jossa hääpöytä on katettu, eikä pidä kenenkään näkemän huomista eikä ylihuomista aurinkoa muuta kuin minun linnani uutimien läpi. — Minä olen puhunut.
KULTAHELKKA (itkien): Äiti, äiti, mennään pois! Ei meillä ole täällä enää mitään tekemistä.
(Morsian on polvistunut samettityynylle. _Pappi_ on alkamaisillaan toimituksen.)
ÄITI (syöksyen esiin): Ei, ei, vääryys ei saa tapahtua! — Kuule meitä kuningas!
KUNINGAS: Mitä tämä on?
HOVIHERRA (pyörtyen): Skandaali!
KUNINGAS: Kuka uskaltaa häiritä pyhää toimitusta?
ÄITI: Minä olen hänen äitinsä ja tämä tässä on hänen morsiamensa, jolle hän jo vuosia sitten on uskollisuutta vannonut. — Kysy vaan häneltä itseltään.
KUNINGAS: Ritari Sotijalo! Tunnetko sinä noita naisia?
ÄIDIN KUOPUS (hetken kamppailun jälkeen): En.
ÄITI: Älä usko häntä, kuningas! Uhman ja ylpeyden henki puhuu hänen suunsa kautta. — Kulta kuopukseni! Olethan sinä minun poikani? Anna nöyrtyä sydämesi! — Minä tahdoin säästää sinulta tämän koettelemuksen, mutta enhän voinut sitä Kultahelkan tähden, joka tässä vierelläni vapisee. Tottahan tunnet meidät?
ÄIDIN KUOPUS: En.
ÄITI: Ah!
KUNINGAS: Mitä tulee minun ajatella? Kumpaa on minun uskominen?
ÄIDIN KUOPUS: Minua.
KUNINGAS: Sinä et siis ole hänen poikansa?
ÄIDIN KUOPUS: En.
KUNINGAS: Eikä tuo ole sinun lemmittysi?
ÄIDIN KUOPUS: Ei. — Minä en ole heitä ikinä nähnyt.
KULTAHELKKA: Älä paaduta sydäntäsi! Olethan sinä meidän. Emmehän tahdo sinulle mitään pahaa. — Tulin vaan tuomaan sinulle sydäntäsi.
ÄIDIN KUOPUS: Tämä miekka on minun sydämeni.
KUNINGAS: Hyvä. — Saattakaa vaimot pois! — Pappi, jatka toimitustasi! — Jälestäpäin on ankara tutkimus pidettävä, kuinka ja kenen luvalla he ovat meidän valtasaliimme saapuneet. — Pois!
ÄITI (polvillaan): Jumala taivaassa! Kuule minua! — Älä salli vääryyden tapahtua, älä salli poikani paatua pahassa! Kaikkien pyhien nimessä, kaikkien kyynelten nimessä, joita olen hänen tähtensä itkenyt: puhu! — Kuule äidin rukous!
(Näyttämö pimenee. Salama ja ukonjyrähdys. _Kunigunda_ pyörtyy. Hoviväki juoksee hajalleen.)
ÄITI: Jumala on puhunut. (Vaipuu maahan.)
KUNINGAS: Mitä olet sinä tehnyt, ritari Sotijalo? — Tästä päivästä asti en minäkään enää kaipaa palvelustasi.
(Menee _Kunigundan_ kanssa. _Hoviväki_ pakenee. _Kultahelkka_ hoitelee _Äitiä_.)
ÄIDIN KUOPUS: Siispä pyhitän minä miekkani sotaan uskottomia vastaan! Koska jumala ei salli minun maan kuninkaita palvella, palvelen minä häntä itseään. — Mutta miekastani minä en luovu! — Hyvästi kuningas! Hyvästi, ritari Sotijalo! (Rientää pois.)
Esirippu.
KUUDES KUVAELMA.
Pieni mökki. _Kultahelkka_, vanhana ja harmaahapsisena, kehrää ikkunan ääressä. Kissa pankolla. — Ulkona myrsky.
_Kultahelkan laulu_.
On poissa kultainen sydämein. Oi, joudu, joudu jo povehein! Siell' on niin tyhjää ja ilta lankee. Mun mielein onpi niin ahdas, ankee.
Ah, kuss' on kultainen sydämein? On kukat kuollehet poskiein, mut voi en astua alle mullan ma ennen kuin löydän sydänkullan.
Ah, saavu, kultainen sydämein! En paha liene ma pienellein. En soimaa, en minä moiti sua, kun lupaat vaan, että muistat mua.
Miks viivyt, kultainen sydämein? Yö joutuu, joudu jo povehein! Tai makaat ehkä jo maankin alla? Mut myrsky ulvovi ulkoisalla.
(Koputusta ovelle.)
KULTAHELKKA (kuulostaen): Koputettiinko? Tuuli se vaan lienee ollut. — Korvani jo vanhuuttaan valehtelevat. — Lienee jo aika illallista ajatella.
(Siirtää rukkinsa ja asettaa pöydälle palasen leipää ja pankolta vellikupin. — Koputetaan jälleen.)
ÄIDIN KUOPUS (ulkoa): Hoi! Avatkaa! Jumalan tähden.
KULTAHELKKA (menee ovelle): Ei se sittenkään ollut tuuli. — Kuka onneton on jumalan ilmassa näin myöhään metsätiellä?
ÄIDIN KUOPUS (ulkoa): Avaa! — Onneton olenkin.
(_Kultahelkka_ avaa oven. _Äidin Kuopus_ hoippuu sisälle vanhana, valkohapsisena, sauva kädessään. Vaipuu väsyneenä lavitsalle.)
KULTAHELKKA: Näen, että sinun on vilu ja nälkä. — Viritän sinulle valkean liedelleni. Sillä aikaa voit haukata, mitä talo tarjoaa. Paljon se ei ole.
ÄIDIN KUOPUS: Kiitos. — Nummella autiolla kuljin, kaukaa tulen tuikkavan näin. — Sitä kohden kävin.
KULTAHELKKA: Olisit ehkä herraskartanon löytänyt, jos olisit tiet tuntenut. Mutta voithan olla yötä tässäkin. — Kas noin! Nyt lieteni korkealla leimuaa! Istu ja lämmittele!
ÄIDIN KUOPUS (hätäisesti): Ei, ei, minun täytyy taas matkaan! — Aina vaeltaa, ei koskaan pysähtyä, ei yöpyä minnekään, eteenpäin, aina eteenpäin, lakkaamatta, yöt päivät.
KULTAHELKKA: Mistä tulet?
ÄIDIN KUOPUS: Kaukaa tulen, vielä kauemmaksi menen, en saa levähtää, ennenkuin olen löytänyt etsimäni. — Pois!
KULTAHELKKA: Tässä myrskyssä?
ÄIDIN KUOPUS: Kovemmat myrskyt olen rinnassani kokenut. — Tuuli ja rakeet ovat hyväily minun kasvoilleni.
KULTAHELKKA: Varmaan on tärkeäkin matkasi määrä, koska et säiky säätä, jota puutkin korvessa kavahtavat? — Mitä etsit?
ÄIDIN KUOPUS: Etsin itseäni, omaa kultaista sydäntäni. — Minulla ei ole enää hetkeäkään kadotettavaa.
KULTAHELKKA: Minne kuljet?
ÄIDIN KUOPUS: Kuljen kukkivalle aholle, suurten puiden siimekseen, jossa pirtti pienoinen kohoaa. Haen neittä punaposkea, jolle kerran annoin kultaisen sydämeni.
KULTAHELKKA: Varmaan häneltä myös sydämen vastalahjaksi sait? Sitäkö hänelle takaisin tuomaan ehätät?
ÄIDIN KUOPUS: Hänen sydämensä maailman turulle tuhlasin, ei minulla ole mitään hänelle takaisin tuotavaa. — Omani nähdä tahtoisin ennen kuin kuolen.
KULTAHELKKA: Kuinka? Sydämen tuhlasit neien nuoren? — Oh, minä ymmärrän! Vaihdoit sen kultaan ja kalliisiin kiviin, joita nyt neitosi kaulalle ripustamaan käyt?
ÄIDIN KUOPUS: Tyhjänä tulen hänen eteensä, ei muuta kädessäni kuin tämä sauva, jonka pyhän kaupungin viidakosta taitoin. — Impeni nähdä tahdon, nuoruuteni neien, jolle kerran sydämeni murut annoin. Hän lupasi ne lujaksi liittää.
KULTAHELKKA: Hän sinut karkoittaa takaisin yöhön ja myrskyyn, vaivainen vanhus, joka omien mielihaaveittesi houruna hoiput. — Kuinka voisi hän ottaa ystävällisesti vastaan sinut, joka olet hänelle niin paljon pahaa tehnyt?
ÄIDIN KUOPUS: Oi, sinä et tunne Kultahelkkaa! — Hän on kirkas ja kaunis, lempeä ja hyvä. Hän on ottava minut avosylin vastaan, kun häntä kuolevaisena lähestyn.
KULTAHELKKA: Kadutko siis?
ÄIDIN KUOPUS: En tiedä, mitä katumus on. Eihän tehtyä voi tekemättömäksi ajatella. — Mutta minä tunnen murheen, myös tuskan minä tunnen kourukynnen. Voisin siitä laulaa laulun sinulle, siten kiittää ystävyydestäsi.
KULTAHELKKA: Mikä laulu se on?
ÄIDIN KUOPUS:
_Loihtu_.
Eessä yö, hämy takana, pilvi päällä pään, rutarapakko alla, mies mennyt muruiksi, jalka lyöty polvilumpioon.
Nuorna näin, miten majakat sammui. Miesnä tein tulen merellä yössä, kun virrat vihisi, purret kaikki kiiti valkamiin.
Tuska, et mua muserra. Tunnen syntys: on emos ikävä, siitti sun päivä pimeä, koska ystävittä yksin jäin.
Suljen suun, puren ikenet kiini, teljet teen, sydänkamarit salpaan. Pois etkö pakene? — "Lankee maahan marras Luojan yön!"
Tahko käy, suru jyrise, jyskä Ukko, lyö teräs jumalan! — Kirpoo piin kirjokipunat, syttyy järjen jäiset kynttilät.
KULTAHELKKA: Se ei ollut mikään kaunis laulu.
ÄIDIN KUOPUS: Se on sellainen kuin minun elämäni on ollut. — Hyvästi!
KULTAHELKKA: Varro vähän! — Sanoit neitisi nimen olevan Kultahelkka. Kuinka sinua itseäsi kutsutaan?
ÄIDIN KUOPUS: Monet ovat nimeni niinkuin kohtaloni. — Kotona kutsuttiin minua Äidin Kuopukseksi. Tuolla ulkona maailmassa oli nimeni kerran ritari Sotijalo, jonka maine vieläkin maita kaiuttaa. Viimeksi ovat minua sanoneet Pyhän Haudan pelastajaksi. — En ole mitätön mies, kuten näytän. Sotaa käynyt olen, sotajoukkoja johdattanut, kuninkaita palvellut, saraseeneja kukistanut. Ihastuva on impeni, ailahtava, kun käyn hänelle kohtaloitani kertomaan.
KULTAHELKKA: Ihastuva äänestä, jota et itse tunne! Ailahtava maineesta, jonka muut ovat sinulle antaneet! — Mitä olet sinä itse?
ÄIDIN KUOPUS: Sen juuri nähdä tahtoisin ennen kuolemaani. — En muista sitä enää tarkoin ja se onkin suruni suurin. — Hän muistaa.
KULTAHELKKA: Kuinka hän sinua muistaisi? Olethan sinäkin niin kauan hänet unohtanut?
ÄIDIN KUOPUS: En ole unohtanut häntä, muistan hänet, kultakiharaisen! Kuin eilispäivän muistan hänet! — Hän tietää, kuka olen.
KULTAHELKKA: Sinäkin olet voinut muuksi muuttua. — Kuinka hän enää tietäisi sitä?
ÄIDIN KUOPUS: Onhan hänellä minun sydämeni.
KULTAHELKKA: Mutta jos hän on sen kadottanut?
ÄIDIN KUOPUS: Silloin ei sitä tiedä kukaan ja minä olen haihtuva jäljettömiin kuin kaste kedolla. — Mutta ei, ei! Hän muistaa minua, hän on kyllä säilyttänyt sydämeni. Sinä vaan suotta pelottelet minua. — Kuka olet sinä, joka minulle ensin ruoan ja lämpimän annat ja sitten kiusaat minua sanoilla kylmemmillä kuin tuuli ja rakeet? — En tahdo kauemmin viipyä majassasi. Pois!
(Tarttuu sauvaansa ja aikoo mennä. _Kultahelkka_ pidättää häntä.)
KULTAHELKKA: Äidin Kuopus! — Etkö tunne minua.
ÄIDIN KUOPUS (hämmästyen): Äänesi tuntuu minusta tutulta. Mutta minä olen vanha ja silmäteräni ovat tylsyneet. — Kuka olet?
KULTAHELKKA: Sinä kutsuit ennen minua Kultahelkaksesi.
ÄIDIN KUOPUS (päätään pudistaen): Mahdotonta. Miksi pilkkaat minua? — Hän oli punaposkinen ja nuori, sinä vanha ja ryppyinen. Kukkiva aho oli sen töllin edessä, missä mielitiettyni kasvoi. Tämän edessä on autio, kohiseva nummi. — Korkeintaan voisit sinä olla minun äitini, mutta hänkin on jo ammoin kuollut ja kuopattu.
KULTAHELKKA: Mieron veräjille, niin. — Sinä et tunne minua. Ehkä tunnet oman sydämeni.
(Menee ja ottaa hyllyltä pienen lippaan. Ojentaa sen _Äidin Kuopukselle_.)
ÄIDIN KUOPUS: Olisiko mahdollista?
KULTAHELKKA: Niin kauan kuin nuori olin, kannoin sitä aina kaulallani. Nyt on se sinua lippaassa kauan odottanut. — Etkö tunne rasiaa? Itse sen lapsena kerran vuolit minulle.
ÄIDIN KUOPUS: Minä tunnen kirjokuvat. — Sinä olisit siis Kultahelkka?
KULTAHELKKA: Niin. — Minä olen nyt vanha.
ÄIDIN KUOPUS: Hirmuisen vanha. — Mutta ei se mitään. Me voimme vieläkin tulla onnellisiksi. — Minä olen nuori, minä.
KULTAHELKKA: Luuletko? (Ottaa peilin piirongilta ja pitää sitä hänen edessään.)
ÄIDIN KUOPUS: Hm. Se on aivan toinen mies. — Kuka olen minä?
KULTAHELKKA: Sen näet tuosta lippaasta. — Miksi et ennemmin tullut?
ÄIDIN KUOPUS: Minulla oli aina mielestäni niin paljon tärkeämpää toimitettavaa. — Varsinkin sitten kuin olin miekkani pyhän asian puolesta kohottanut.
KULTAHELKKA: Ja missä on nyt miekkasi?
ÄIDIN KUOPUS: Meren pohjassa, sata syltä syvässä, jonne sen kerran eräänä tuskien yönä pudotin. — Silloin muistin sinut.
KULTAHELKKA: Minä olen muistanut sinua aina. Olen vain odottanut, että tulisit sydäntäsi takaisin vaatimaan. — Nyt se on sinulla.
ÄIDIN KUOPUS: Mutta ... ehkä sinunkin tekisi mieli nähdä ... sydäntäsi?
KULTAHELKKA: Sanoithan hukanneesi sen. — Mitäpä minä sillä enää tekisinkään?
ÄIDIN KUOPUS: Sinä et siis kaipaa itseäsi?
KULTAHELKKA: En. Muistan itseni parhaiten, kun muistan sinut. — Tuskinpa minulla on muuta itseä koskaan ollutkaan.
ÄIDIN KUOPUS: Oli, oli, kultainen sydän! Minä muistan sen niin hyvin. — Mutta omaani minä en muista. Olen välistä epäillyt, että sitä ei ole koskaan ollutkaan.
KULTAHELKKA: Avaa siis lipas ja katso, kuka olet! — Nyt ei sinun tarvitse epäillä enää.
(_Äidin Kuopus_ avaa hiljaa lippaan. _Kultahelkka_ näyttää tulta hänelle. Vaitiolo. Tuuli vinkuu ja vonkuu.)
ÄIDIN KUOPUS (päätään nyykähyttäen): Se oli sittenkin puhdasta kultaa.
Esirippu.
PENTTI PÄÄKKÖNEN
3 näytöstä
HENKILÖT:
PENTTI PÄÄKKÖNEN, kunnan esimies. LYYLI, hänen vaimonsa. PASTORI. KÄRSÄMÄKI..| KESTI..... | valitsijamiehiä. MÄKÄRÄINEN, poliisikonstaapeli. RIETU, vapaaksi päästetty vanki. MARI, piika.
Aika: nykyinen. Paikka: eräs sisämaan pitäjä Suomessa.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Virkahuone. Ovi perältä ja oikealta. Vasemmalla ikkuna, jonka ääressä suuri kirjoituspöytä. Oikealla etualalla nahkasohva, pöytä ja tuoleja. Perällä puusohva. Katosta lattiaan ulottuva kaappi. Seinäkello. Kirjahylly. Seinällä maanviljelysseurojen palkkiokirjoja ja diploomeja. Taulu: esittävä Porvoon valtiopäiviä. Lönnrotin ja Snellmanin kipsiset rintakuvat.
Kirjoituspöydällä paljon papereita. _Pentti_ istuu kynä kädessä painautuneena yli tilikirjojensa.
Naputetaan ikkunaan. _Pentti_ nousee, avaa ikkunan ja tervehtii kohteliaasti.
PENTTI: Kas vaan, herra pastori! Näin varhain liikkeellä?
PASTORI (työntäen yläruumiinsa sisälle): Hyvää huomenta! En saanut oikein hyvin unta ja lähdin kävelemään. Niin näin minä teidät tästä maantielle ja ... aina työssä, herra esimies?
PENTTI: Minäkään en saanut oikein hyvin unta. — Nukun ylipäänsä sangen huonosti.
PASTORI: Ai, ai, herra esimies! Täytyy säästää itseään. — Minä tiedän: maa ja kansa vaatii teidän palveluksianne. Mutta me emme ole nuoria enää. Ohhoh!
PENTTI: Kenties herra pastori suvaitsee käydä huoneeseen? — Luulen, että saamme pian aamukahvin.
PASTORI: Tuhansia kiitoksia, herra esimies! Olen vaan hiukan jaloittelemassa. — Toden sanoakseni, odottelen postia. Utelias vanhalla ijällä, hehheh!
PENTTI: Sanomalehdet sisältävät nykyään paljon tärkeätä. — Sikarin saanen ainakin luvan tarjota?
PASTORI: Enpä tiedä, näin aamutuimaan. — Mutta jos teillä on joku paperossi, — kiitoksia!
PENTTI (tarjoten tulta): Pastori on hyvä!
PASTORI: Kiitoksia. — Totta sanoitte: sanomalehdet sisältävät enemmän nykyään kuin meidän nuoruudessamme ... mitä puhunkaan, herra esimieshän on vielä nuori mies.
PENTTI: Täysi viisikymmentä, herra pastori.
PASTORI: Jaa, jaa, aika kuluu, me myös. — Mitä sanotte minusta sitten, joka jo olen sivu kuudenkymmenen viiden vierähtänyt?
PENTTI: Herra pastori näyttää vielä varsin virkeältä.
PASTORI: Ei ole kehumista. Maa vetää puoleensa meitä kaikkia. — Mutta nämä ajat, nämä ajat...
PENTTI: Ankarat ajat todellakin.
PASTORI: Minunkin, vanhan miehen, mielen ne musertavat, saati sitten nuoren. Tuskin enää yölläkään saan silmiäni ummistetuksi.
PENTTI: Ehkä pastori on juuri sen vuoksi valvonutkin?
PASTORI: Eipä ilman. — Valtiopäivämiesvaalit ja muut. — Mitähän posti jälleen tienneekin!
PENTTI: Se on totta. Täällähän on myöskin tänään vaalit.
PASTORI: Niin on. Vanha Hiskias tuskin enää voi tulla kysymykseen.
PENTTI: Hän on kuitenkin tottunut edusmies.
PASTORI: Onhan hän. Mutta ikä painaa, ikä painaa. — Kuulin, että hän on lopullisesti kieltäytynyt.
PENTTI: Niinkö?
PASTORI: Niinpä niinkin. Herra esimies saa olla varoillaan, hehheheh.
PENTTI: Herra pastori suvaitsee laskea leikkiä.
PASTORI: Enpä suinkaan. Se taitaa olla jo hyvinkin varma. — Mutta en tiedä juuri, onko siitä onniteltava. Uusia huolia, uusia murheita.
PENTTI: Minä olen kovin oppimaton mies niin korkeaan asemaan.
PASTORI: Esimies on vaatimaton mies, vaan ei suinkaan oppimaton. — Mitä tietää tuo kirjahylly, hehheh?
PENTTI: Olenhan minä silloin tällöin viljellyt kirjojakin. Täytyy taitaa vanhana, mitä ei nuorena ole oppinut.
PASTORI: Herra esimies on oman onnensa seppä ja siten ansainnut yleisen kunnioituksen. Pitkällä työllä, pitkällä työllä. — Nämäkin lienevät kunnan papereita?
PENTTI: Muutamia tilejä vaan...
PASTORI: Mitä minä olen sanonut? Työssä aamusta varhain, iltaan myöhään. Päivät pelloilla, yöt pöydän ääressä. — Parempaa vaalia ei tuomiokunta ikinä voisi tehdä.
PENTTI: Herra pastori on liian ystävällinen.
PASTORI: Sellaiset maanviljelijät tuottavat kunniaa kansalle ja isänmaalle. — Kauankos herra esimies jo onkaan asunut pitäjässämme?
PENTTI: Tulee täsmälleen viisitoista vuotta.
PASTORI: Niin, niin, se on totta, samana vuonna kuin se Korpelan hirveä kaksoismurha tapahtui. — Se oli sinä suurena poutakesänä.
PENTTI: Niin.
PASTORI: Viisitoista vuotta, niin, niin. Pitkä aika. — Ei, mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Minusta on kuin kuulisin jo postin kellon.
PENTTI: Pastori taitaa erehtyä. Konstaapeli siellä vain ajaa ratuuttaa. — Napit kiiltää.
PASTORI: Niinpä niinkin, konstaapeli, hehheh! Ennen mainittiin häntä siltavoudiksi. Ei saanut sekään nimi pysyä paikoillaan. — Hyvästi, hyvästi!
PENTTI: Pastori on hyvä ja käy piakkoin paremmin talossa.
PASTORI: Kiitoksia vaan! Kyllähän minä tästä aina ohikulkiessani. Mutta esimiestä ei ole siellä puustellilla näkynyt kotvaan.
PENTTI: On ollut vähän kiireitä tässä.
PASTORI: Niinpä niinkin. Kesällä ei kerkiä, talvella ei tarkene, hehheh! — Hyvästi, hyvästi.
(_Pentti_ sulkee ikkunan, nousee, kävelee pari kertaa yli lattian ja istahtaa jälleen. _Lyyli_ tulee oikealta kahvitarjotin kädessään.)
LYYLI: Yksinkö sinä oletkin? Luulin että sinulla oli vieraita.
PENTTI: Haastelin tässä hiukan pastorin kanssa läpi lasin. — Laske siihen sohvapöydälle!
LYYLI: Varmaan olet taas valvonut koko yön?
PENTTI: Suoraan sanoen, enpä juuri ole silmääni ummistanut. — Näkyykö se?
LYYLI: Minä kyllä näen sen. — Pentti, sinun tulee todellakin ajatella terveyttäsi.
PENTTI: Samaahan se pastorikin tässä juuri pääsi potuuttamasta. — Terveyttäsi! Niinkuin ei vanhan maantieroiston terveys kestäisi!
LYYLI: Pentti, kuinka saatat niin puhua? Ethän sinä ole ollut maantieroisto.
PENTTI: No, en juuri paljon parempikaan. — Kuinka lapsi voi?
(Päättää kirjoituksen, pyyhkii kynän huolellisesti ja nousee. _Lyyli_ on istunut sohvapöydän luo.)
LYYLI: Taitaa olla huonosti asiat.
PENTTI: Anna kun katson sinuun! — Sinäkään et ole nukkunut tänä yönä.
LYYLI: Eipä sitä ole tullut nukutuksi. — Kun täytyy joka tunti nousta rohtoja antamaan ja se on sellaisessa tuskassa...
PENTTI: Eikö Mari voisi tuota tehdä?
LYYLI: Hänellehän minä nyt tohtisin sen uskoa! Silloin se nyt ainakin kuolisi.
PENTTI: Mitäs lääkäri sanoi? Hän kävi eilen illalla, eikö niin?
LYYLI: Mitäs se lääkäri! Määrää aina uusia rohtoja. — Nyt pitäisi juuri tapahtua käänne.
PENTTI: Parempaan?
LYYLI: Taikka huonompaan, ei ole tietoa. — Taitaa vaan mennä tämäkin sinne, mihin muutkin lapset.
PENTTI: En suinkaan minä ole niitä tappanut!
LYYLI: Pentti, kuinka sinä saatat niin puhua! — Enhän minä sinua syytäkään, mutta kyllä se vaan on kovaa, kun täytyy yksi toisensa perästä viedä kirkkomaahan. Viisi kaunista lasta!
PENTTI: Ei auta menneitä murehtia.
LYYLI: Eihän se auta enkähän minä niin ääneen murehdikaan, mutta kun nyt on huoli tästä kuudennestakin. — Niin se on kuumeessa raukka ja punoittaa...
PENTTI: Usko pois, hän paranee kyllä.
LYYLI: Niin sinä olet aina sanonut. — Mutta kyllä tämä on vain kuin Herran rangaistus meidän talollemme.
PENTTI: Herran! Ole hupsimatta! — Oletko tullut uskovaiseksi?
LYYLI: Eihän sitä tiedä, mihin tässä hädässään turvautuu.
PENTTI: Minuun.
LYYLI: Se on hyvä sanoa. Sinullakin on aina nuo tilikirjasi ja talon huolet.
PENTTI: Täytyy pitää huolta talostaan, kun on kerran talo. Eikä niitä voi kunnan asioitakaan laiminlyödä.
LYYLI: Enhän minä laiminlyömään käskekään. Enkähän minä sinua mistään soimaakaan. Hyvähän sinä minulle olet.
PENTTI: Sentään valitat sinä.
LYYLI: Mitäs minä valitankaan, kun vaan nuo lapset eläisi. Kun edes tämä yksi...
PENTTI: Eihän tuo vielä ole kuollut.
LYYLI: Se kuolee kyllä, ole varma siitä. Ja kyllä se vaan on totta, mitä...
(Purskahtaa itkuun, _Pentti_ on juonut kahvinsa, mennyt kirjoituspöydän luo. Sytyttää sikarin.)
PENTTI: No? Mitä nyt?
LYYLI: Mitä ne sanovat pitäjällä...
PENTTI: Mitä ne sanovat? Häh?
LYYLI: Että eivät lapset menesty Pääkkölässä!
PENTTI: Kuka niin sanoo? Häh? Kuuletko sinä? Mitä ne tarkoittavat?
LYYLI: Pellot menestyvät, karja menestyy, raha ja tavara menestyy, mutta lapset kuolevat.
PENTTI: Äh! Niin puhuvat ne, jotka meitä kadehtivat. — Pellot, karja, tavara! Tietysti ne menestyvät, kun niitä hoidetaan. — Lapset! Keneltä ei lapsia kuole? Hoitaisit paremmin, niin eläisivät.
LYYLI: Siinä tuo vika lienee.
PENTTI: Älä nyt jää siinä päätäsi riiputtamaan niinkuin minä olisin sinulle minkä kuolemansynnin tehnyt. Tiedänhän minä, että sinä olet hoitanut hyvin lapsesi. — Mutta minä en siedä tätä alituista ruikuttamista.
LYYLI: Enhän minä aina ruikutakaan.
PENTTI: No noh! — Suuttuuhan sitä ihminen vähemmästäkin. — Lapset! Herran rangaistus! — Äh! Ei ole mitään jumalaa.
LYYLI: Kun et sinä vielä puhuisi niin jumalattomasti!