Part 2

UNIKEKO: Saat unta kuinka paljon vaan haluat. — Mutta sitä ennen tulee sinun seuloa tukkasi pörröiseksi niinkuin minun ja...

ÄIDIN KUOPUS: Se on pian tehty. Näinkö?

UNIKEKO: Käy laatuun. — Sitten tulee sinun vain seurata minun esimerkkiäni.

ÄIDIN KUOPUS: Haukotella?

UNIKEKO: Tahdin mukaan. — Yks, kaks, kolme, nyt! Yks, kaks, kolme...

ÄIDIN KUOPUS: Yks kaks kolme... Tämähän käy vallan mainiosti.

(Haukottelevat vastakkain.)

UNIKEKO: Näkyy, että sinulla on hyvät luonnonlahjat. — Yks kaks kolme...

ÄIDIN KUOPUS: En minä enää viitsi. — Eihän uni tulekaan?

UNIKEKO: Ei, ei. — Eikö tarkoituksesi ollutkin nukkua valveillasi?

ÄIDIN KUOPUS: Mene hiiteen! Sitä osaan minä kyllä ilmankin sinua. — Minä tahdon nukkua oikein.

UNIKEKO: Mitä sitten kutsutat minua! (Menee.)

ÄIDIN KUOPUS: Ei taida tulla unesta mitään tässä talossa.

SUKKAMIELI: On meillä vielä yksi keino. — Mutta se on hiukan vaarallinen.

ÄIDIN KUOPUS: Mikä keino se on?

SUKKAMIELI: Se on se niin kutsuttu unohduksen uni.

ÄIDIN KUOPUS: Mutta juuri sitähän minä tarvitsenkin. — Mikä vaara siinä on?

SUKKAMIELI: Ei muu kuin että siitä on niin vaikea herääminen.

ÄIDIN KUOPUS: Olkoon miten vaikea tahansa! — Minä tahdon nukkua.

SUKKAMIELI: Hyvä. — Siispä käsken minä kaiken kansani sinulle tanssimaan.

ÄIDIN KUOPUS: Mutta musiikkia meillä myös pitää olla.

SUKKAMIELI: Siitä pitävät heinäsirkat huolen. He ovat tämän valtakunnan parhaat viuluniekat. — Alkakaa!

ÄIDIN KUOPUS: Istu sinä tähän vierelleni! — Minun on siten helpompi unhoittaa.

SUKKAMIELI: Kirki! Äläpä unhoita sinä toimiasi! — Tarjoa kuninkaalle!

KIRKI: Kuten käsketään.

(_Heinäsirkat_ soittavat, _Päivänkukat_ karkeloivat, huojuen kuin heinä tuulessa. _Kirki_ matkii heitä ilvehtien.)

_Sydänkesätärten laulu_.

Seisahda, aika! Hillitse orhisi korskuvat, hetki! Sankari nukkuu, raukea ruhtinas valkean yön. Täytetyt halut, leyhytelkää lepoa hälle, kukkiva sydän, hiljaa, häiritsemättä lyö! Mennehet murheet, nukkukaa! Unelmat, toivehet, uinukaa! Lämmin, läikkyvä terhen hiljaa sankarin huolitelkoon, kangastukoon elon kaikkeus, niinkuin seijastuu sinitaivahan ranta, ruskopilvinen, ulapan vesiin, helmassa heleän, valkean yön!

(_Äidin Kuopus_ nukkuu. _Kirki_ lähestyy häntä ja pitää höyheniä hänen suunsa edessä.)

KIRKI: Hän nukkuu.

SUKKAMIELI: Olepas kutkuttelematta häntä!

KIRKI: Totisesti: hän nukkuu.

SUKKAMIELI: Totisesti on sinun saatava koivurieskaa, jos maailmassa jotakin oikeutta ja lakia on. — (Sauvansa kohottaen.) Mutta kyllin jo iloa, siskot! Haihtukaa! Kaaret korkeat, kukkasilla koristetut, haihtukaa! Unelmat utuiset, perhoset elämän kevään, haihtukaa! — Herätköön sankari yössä, yksin, keskellä korven aution, kuulkoon huuhkajain huutoa ja nähköön surujen nousevan hallaisista rämeistä! Niin kuuluu Maaemon laki, äitimme yhteisen, jota me kaikki tottelemme ja palvelemme, yössä, päivässä, ilossa ja murheessa. — Ja niin on aika haihtua minunkin, lintuna lentää, kuplana kohota, urhon unelmana teoksi muuttua. Hyvästi, sankari sorea! Herää työhön ja taisteloon!

(Näyttämö on pimennyt; kaikki katoaa, viimeiseksi _Sukkamieli_. Siirtyminen seuraavaan kuvaelmaan tapahtuu esiripun ylhäällä ollessa.)

KOLMAS KUVAELMA.

Autio metsä. Huuhkajat huhuilevat. _Äidin Kuopus_ nukkuu mättäällä. Hämärä lankeaa.

ÄIDIN KUOPUS (heräten): Äiti, Kultahelkka! — Mitä? Missä olen? Kuinka olen tänne tullut? — Kussa kultainen kotini? — Ketä tulee! — Halloo! Ohoi!

(Joukko _talkooväkeä_ tulee, sirpit kädessään.)

_Talkooväen laulu_.

Viisas aitan täyden ahtaa, talven tyynnä elää mahtaa; tuhma pitää pitkän kesän, laiminlyöpi lieden, pesän. Koska talven tuulet ärjyy, tuhma tupateitä värjyy, viisas miettii vikkelämmin: ovi kiini, osto lämmin!

(Menevät.)

ÄIDIN KUOPUS: Hoi! Hyvät ihmiset! Tulkaa! — Olen metsään eksynyt, en enää tietä kotiin löydä. Yö joutuu, ottakaa minut mukaanne! Minun on nälkä ja vilu. Armahtakaa! — Ei kukaan kuule minua. Tännekö on minun korpeen kuoleminen?

(Kuuluu karjankellojen kilinää. Tulee joukko _Paimentyttöjä_.)

_Paimentyttöjen laulu_.

Lieku liekki, leiska lempi, pala nuorten miesten mieli! Toki toist' on herttaisempi oman kullan oven pieli. Lieka lempi lehtipuussa, kesäkuussa keiku jalka! Ota kulta onnen kuussa: elon tositoimet alkaa.

ÄIDIN KUOPUS: Halloo, tytöt! — Mihin menette? Mies yksinäinen salolle eksynyt on. Saanko seuraanne tulla? — On minullakin sydän, kirkas, kultainen! —

Hekin menevät. — Olenko minä siis niin ruma ja rupainen, että kaikki minua kammoavat? — Sukkamieli! Tämäkö oli sinun suudelmasi?

(_Paimentytöt_ ovat menneet. Kuuluu reippaita jahtitorven toitotuksia. Joukko _metsämiehiä_ tulee.)

_Metsämiesten laulu_.

Hyv' on maata metsämiehen alla taivaan tähtipeiton, parempi päällä petran taljan maata luona lieden oman. Tulee lapset tuvan tiehen, vaimo vaalii, keittää keiton, lasket naurun, lasket naljan, nukut viereen sievän, soman.

(Menevät.)

ÄIDIN KUOPUS: Miehet! Miehet! Yösijaa vailla olen. — Antakaa minulle ruokaa ja juomaa! Ottakaa minut tupanne nurkkaan nukkumaan! Teitä pyydän ja rukoilen. —

Hekin menevät. — Jo tullut on tuhoni. Nukuin nuorella ijällä Sukkamielen syliin, siinä onneni ja autuuteni menetin. — Kaikilla muilla on kotinsa, ei minulla. Kaikilla kiire ja iloinen mieli... Miten minulla? — Paras on itsensä uneen itkeä ja nukkua ijäksi. Siten parhaiten kostan maailmalle.

(Istuu mättäälle, Painaa pään käsiinsä ja itkee. Näyttämö on yhä enemmän hämärtynyt.)

_Suopursujen laulu_.

Korpi kolkko, matala manner, mieli melto, ajatus heikko, kaikki elämän kukkaniitut sadesäässä harmajassa.

Rimpi pitkä, iloton ranta kahdenpuolen puroja mielen, vakaumusten vaivaiskoivut katseen kantamattomihin.

Epätoivo, elämän tuska, inho synkän sydämen alla, inho olla inehmo, tuska päästä päivän tanhuvilta.

— Syttyy suolla siniset lamput, paukkaa yössä punaiset pullot, kuningastuolit, kultapöydät heiluu hiitten kartanoilla.

Sattuu seuraan inehmo, istuu, aukee sammal avara alla, vaipuu ijäksi vieras, virvat hyppii yössä ympärillä.

(Virvatulien tanssi. _Lyhty-ukko_ tulee, pysähtyy nähdessään _Äidin Kuopuksen_, lähestyy ja valaisee hänen kasvonsa lyhdyllään.)

LYHTY-UKKO: Mikä sinä olet miehiäsi, joka suotta sammalikkoa vetistät ja minun pikku kynttilöitäni, kiiltomatoja, sammuttelet? — Häh? Mitä teet sinä täällä metsässä?

ÄIDIN KUOPUS: Koditon, kurja, elämästä eksynyt olen. Tiedätkö tien, niin näytä se minulle! — Kotiin kovin halajan.

LYHTY-UKKO: Sellaisia on tuiki paljon tähän maailman aikaan. — Ole aloillasi! (Aikoo mennä. _Äidin Kuopus_ pidättää häntä.)

ÄIDIN KUOPUS: Älä mene, älähän mene! — Vaikka mitä sinulle annan, jos yösijan ja lämpimän neuvot. Kuuletko?

LYHTY-UKKO: Mitäpä voisit sinä antaa minulle?

ÄIDIN KUOPUS: Saat lakkini, koreatupsuisen! Kun sen sulkia päässäsi heiluttelet, tunnet itsesi puolta nuoremmaksi. Katso!

LYHTY-UKKO: Pidä lakkisi! En tahdo sinua paljain päin korpeen jättää. — Hyvästi!

ÄIDIN KUOPUS: Älähän mene! — On minulla puukkokin, helapää. Huolitko?

LYHTY-UKKO (päätään pudistaen): Pidä puukkosi!

ÄIDIN KUOPUS: Älä mene! — Niin, ja sitten minulla on ... sydän.

LYHTY-UKKO: Mitäh?

ÄIDIN KUOPUS: Kultainen sydän. — (Itsekseen.) Mitäpä minä enää sillä teen, jos minun kuitenkin on korpeen kuoleminen? — (Ääneen.) Mitäs sanot?

LYHTY-UKKO (tarkastellen sydäntä): Totta tosiaan! Poika ei valehtele. — Oikeata kultaa! Ne ovat harvinaisia meidän päivinämme. — Minä onnittelen sinua, miehen alku. Ole hyvässä turvassa! — Sinulle kukkuu vielä kunnian käki.

ÄIDIN KUOPUS: Sinä lupaat siis viedä minut ihmisten ilmoille?

LYHTY-UKKO: Miksi en veisi! — jos en juuri ihmisten, niin ainakin paikkaan, jossa sinun on sekä hyvä että lämmin. — Käy perässä!

ÄIDIN KUOPUS: Mitä paikkaa sinä tarkoitat? — Ethän vain helvettiä?

LYHTY-UKKO (hohottaen): Hohhoh! Kaikkiapa päähäsi pälkähtääkin! — Keneksi minua luulet?

ÄIDIN KUOPUS: Tuskin tulen sinun kanssasi. — Luvalla sanoen, näytät sinä minusta oikein suurkonnalta.

LYHTY-UKKO: Hehheh! Sinä miellytät minua. Onpa sangen kauan siitä kuin olen viimeksi näin makeasti nauranut. — Tule!

ÄIDIN KUOPUS: Minne viet minut?

LYHTY-UKKO: Hiiteen, poikaseni, hiiteen. En siis edes helvetin esikartanoon.

ÄIDIN KUOPUS: Hiiteenkö? — Mutta sehän on myös hyvin paha paikka.

LYHTY-UKKO: Paikka ei ole parhaita, täytyy tunnustaa, mutta ei myöskään pahimpia. Kyllä siellä ristitty ihminen toimeen tulee.

ÄIDIN KUOPUS: Ethän sinä vaan peijaa minua?

LYHTY-UKKO: Noh, kah, minä olen asunut siellä jo kohta kolmesataa vuotta eikä vielä koskaan sillä ajalla ole siellä särpimen apu loppunut. — Tuletko?

ÄIDIN KUOPUS: Mutta sittenhän sinä olet itse Hiisi? — Hyi!

LYHTY-UKKO: En minä Hiisi ole, vaikka henkeni piteiksi sen talon töitä toimittelen. — Elin ennen metsässä, kalaa pyysin, lintua ammuin, mutta kun rupesi riista näiltä mailta loppumaan, lähdin hiidestä avun hakuun.

ÄIDIN KUOPUS: Miksi et pyytänyt apua ihmisiltä?

LYHTY-UKKO: Ihmisiltä? Pyh! — Pyysitkö sinä heiltä?

ÄIDIN KUOPUS: Pyysin.

LYHTY-UKKO: Antoivatko?

ÄIDIN KUOPUS: Eivät.

LYHTY-UKKO: Noh, kah, siinä näet. — Hyvä talo on Hiitola. Minä lupaan sinulle oikein ystävällisen vastaanoton.

ÄIDIN KUOPUS: Mennään sitten. — Mutta mitä sinä nyt toimit, kun noin lyhty kädessä metsiä kävelet?

LYHTY-UKKO: Minä olen Hiiden virvatulien virittäjä, Lemmon juhlavalaistuksen päätirehtööri. — Katso vaan tuonne suolle! Siellä näet ilotulitukseni täydessä loistossaan.

(Virvatulia puiden lomassa.)

ÄIDIN KUOPUS: Hm, hiukan epäilyttävä virka! — Enpä lähtisi sinun kanssasi, mutta hädässä ei ole ystävää karvoihin katsomista. — Astu edellä!

LYHTY-UKKO: Mutta ensin me nuuskataan! — Olepas hyvä! (Tarjoaa nuuskarasiaansa.)

ÄIDIN KUOPUS: Kuuluuko sekin komentoon?

LYHTY-UKKO: Ätshi!

ÄIDIN KUOPUS: Ätshi! — Mutta mitä varten sinä äsken sanoit minua miehen aluksi?

LYHTY-UKKO: Siksi että sinusta vähitellen alkaa tulla mies. — Matkalla voit sinä jutella minulle, kuka olet ja mistä, mikä nimesi ja miten metsään jouduit. (Menevät.)

Esirippu.

NELJÄS KUVAELMA.

Hiiden vuori. _Vuoren vanhin_ valtaistuimellaan. Hoviväkeä. Taustassa Hiiden paja, jossa _tontut_ takovat aseita. He tuovat niitä Vuoren vanhimman tarkastettavaksi, joka vuoroin hyväksyy ne päätään nyykähyttäen, vuoroin hylkää ne pään pudistuksella.

Toisella puolen näyttämöä _Hiiden immet_, jotka kehräävät lankaa omista hiuksistaan. Keskellä katettu pöytä.

_Niiden impien laulu_.

Ilta pitkä vuoren yössä. Hiiden immet aina työssä.

Sysimustat, sitkat langat. Saamme noista paulat, sangat.

Teemme niistä tenhoansat, vangitsemme kaikki kansat.

Verkko viekas, kiiltokarva. Läpi tuost' on mennyt harva.

Himon silmät suuret, sievät, heiltä järjen lahjan vievät.

Kiini käy he niinkuin lampaat, nauraa Hiiden neitten hampaat.

VUOREN VANHIN (nousten): Tonttuni totiset! Olen teihin tyytyväinen. Samoin teihin, maahiset, menninkäiset, ja te, jotka siellä seinävierellä värttinätä väännätte. Olette kalkki tehneet ahkerasti työtä ja siitä myös lepohetken ansainneet. — Mikä aika on?

AJAN-HIISI: Hiiden harmaa haukka on jo kolme kertaa vuoren huipulla kirkaissut. — On keski-yö.

VUOREN VANHIN: Siispä on jo aika alkaa Hiitolan pitojen. Lopettakaa työ. — Miten on meidän illallisemme laita?

PÖYTÄ-HIISI: Kaikki on valmista, armollinen hallitsija. — Siinä sääsken koipia, parhaassa voinsulassa paistettuja, siinä sirkan reisiä, käristettyjä ja keitettyjä.

VUOREN VANHIN: Et liene sammakon sakarivarpaita unohtanut?

PÖYTÄ-HIISI: Ne olen asettanut erityisesti sinua varten. — Myöskin on täällä peipon peräpakaroita, aivan erinomainen valikoima, ei vähemmän...

VUOREN VANHIN: Riittää, riittää. — Mutta mitä aiot tarjota meille jälkiruoaksi?

PÖYTÄ-HIISI: Aivan tuoreita maanmunia, kermassa ja sokerissa kelluvia. — Ah, ne maistuu kuin koston mansikat!

VUOREN VANHIN: Hyvä, hyvä. — Jalot naiset ja herrat! Käykäämme illastamaan! — Mutta kuka meistä lukee pöytärukouksen?

(Vuorentausta on sulkeutunut, _Hiiden immet_, samoin _tontut_ lopettaneet työnsä. Kaikki käyvät illalliselle.)

PÖYTÄ-HIISI: Ajan hiisi on meistä arvokkain.

VUOREN VANHIN: Siispä tehköön hän työtä käskettyä! — Mutta nopeasti! — Lyhyt ja ponteva rukous on jumalalle otollisin.

AJAN-HIISI:

Suuta korviin, mahaa polviin, Anna nyt hyvä jumala kaikille hyvä humala, Amen. —

(Koputus ovelle.)

VUOREN VANHIN: Ruokarauha herroissakin! — Kuka näin myöhään on kulkemassa?

OVI-HIISI: Lyhty-ukko siellä vain näkyy.

VUOREN VANHIN: Hän on uskollinen palvelija, vaikka jalkansa alkavatkin jo hiukan kömpelöiksi käydä. — Tehkää tilaa hänelle!

OVI-HIISI: Mutta hänellä näkyy olevan joku toinen seurassaan.

VUOREN VANHIN: Kuka?

OVI-HIISI: Minusta on kuin hajahtaisi ristityn veri.

VUOREN VANHIN: Ilmankos kirkon kukot ovatkin koko tämän päivää niin minun korvissani kirkuneet! — Olkaa varuillanne pojat! Aika on levoton eikä tiedä, mikä mustakaapu sattuu olemaan alttarin asetustaikoja tekemässä. — Kaikki aseisiin.

(_Tontut_ tempaavat miekkansa ja keihäänsä. Kaikki ovat nousseet ylös ja odottavat. _Lyhty-ukko_ ja _Äidin Kuopus_ tulevat.)

LYHTY-UKKO: Hyvää iltaa, kuomat, kaimat!

VUOREN VANHIN: Terve taloon, tien pitkän käynyt! — Mutta ketä tuot sinä tuossa?

LYHTY-UKKO: Pojan metsässä tapasin, kankaalla yksin itki, — otin mukaani.

VUOREN VANHIN: Mitä hänestä?

LYHTY-UKKO: Hänellä on sydän.

VUOREN VANHIN: Varmaankin vain joku tavallinen, ruostunut vaskisydän. — Olen saanut niistä jo tarpeeni.

LYHTY-UKKO: Sydän puhdasta kultaa on hänellä, vannon, puhdasta kultaa. — Näin itse omin silmin.

VUOREN VANHIN: Silmäsi vanhuuttaan jo hämärtävät. — Näytäppäs tänne!

LYHTY-UKKO: Näytä, poika, sydämesi! — Vanhin tahtoo sitä tarkastaa.

ÄIDIN KUOPUS: Lupaako hän yösijan?

LYHTY-UKKO: Sen ja vielä paljon muuta. — Mutta anna nyt sydämesi!

ÄIDIN KUOPUS: Annatkos sinä sen takaisin?

LYHTY-UKKO: Ole huoleti, ei täällä väkisin kenenkään omaa oteta! — Tässä, armollinen herra.

(_Äidin Kuopus_ antaa sydämensä. _Lyhty-ukko_ ojentaa sen _Vuoren vanhimmalle_, joka tarkastelee sitä toimessaan.)

VUOREN VANHIN: Tuokaapa tänne ne minun pähkinänkuoriset silmälasini. — Ja näyttäkää tulta että paremmin erottaisin.

ÄIDIN KUOPUS (nykien Lyhty-ukkoa): Minun on nälkä.

VUOREN VANHIN: Totta tosiaan: puhdasta kultaa!

LYHTY-UKKO: Kuten sanoin. — Poika ilmoittaa, että hänellä on nälkä.

VUOREN VANHIN: Käy syömään, käy syömään, poikaseni! — Mutta en tiedä, pidätkö meidän herkuistamme.

ÄIDIN KUOPUS: Tällä kertaa syön minä vaikka pieniä kiviä.

VUOREN VANHIN: Pieniä kiviä hänen ylhäisyydelleen, kultaisen sydämen perintöprinssille, riehtilässä paistettuja. — Kuuletteko?

(_Hiiden immet_ juoksuttavat nopeasti pyydetyn ruokalajin.)

ÄIDIN KUOPUS: Hm. Se ei ollut juuri tarkoitukseni. — Mutta maassa maan tavalla.

VUOREN VANHIN: Minua ilahduttaa, että näytät niin hiidellisiä taipumuksia. — Sillä aikaa kuin syöt voivat tonttuni laulaa sinulle Hiiden pöytälaulun. — Me puhelemme sitten lähemmin keskenämme.

(_Tontut_ ovat asettaneet syrjään miekkansa ja laulavat nyt tanssien, tassutellen:)

_Hiiden pöytälaulu_.

Hyvä nyt on kelliä, lellipojan lelliä, maha täynnä velliä, poskipussit mälliä, luun luona läskiä, lihan liki mäskiä, himpula, pimpula, himpum pila pila!

(Pyörivät, hyppivät ja jäävät hullunkurisiin asentoihin.)

VUOREN VANHIN: Mistä löysit hänet?

LYHTY-UKKO: Metsästä, Sukkamielen linnan lähistöltä. — Arvelen, että hän on ollut siellä ikäänkuin pikku visiitillä.

VUOREN VANHIN: Ei epäilemistä: sydän on puhdasta kultaa. — Luuletko hänen luopuvan siitä?

LYHTY-UKKO: Luulen hyvästikin. Hän ei vielä ymmärrä sen arvoa, näetkös.

VUOREN VANHIN: Täyden hinnan pitää hänen saaman siitä. — Noh, poikani, joko olet syönyt kylläksesi?

ÄIDIN KUOPUS: Ei minulla enää nälkä ole, mutta kyllä minä vieläkin söisin.

VUOREN VANHIN: Sitä en epäile. — Mutta nyt halajaisin kanssasi haastella hieman. — Tulehan lähemmäksi!

ÄIDIN KUOPUS: Ethän sinä vaan petä minua?

VUOREN VANHIN: Täällä ei petetä ketään: se vaiva jätetään kullekin itselleen. — Sinulla on sydän.

ÄIDIN KUOPUS: On, kultainen sydän.

VUOREN VANHIN: Etköhän möisi sitä minulle?

ÄIDIN KUOPUS: Hm, se on oikeastaan lahjakalu. — Mutta mitä maksaisit siitä?

VUOREN VANHIN: Saat parhaan miekan, mitä ikinä on hiisien pajassa taottu. — Kas tässä, poikaseni!

(_Vuoren vanhin_ viittaa, _tontut_ tuovat hänelle jalokivillä koristetun, kimaltelevan miekan.)

ÄIDIN KUOPUS: Miekkasi on korea kyllä, mutta mitäs minä oikeastaan sillä teen? En halua ihmisiä surmata.

VUOREN VANHIN: Halu kyllä tulee miekan mukana. — Ota, poikani, ja valloita maailma!

ÄIDIN KUOPUS: Maailmako? — Maailma on avara.

VUOREN VANHIN: Pian on se käyvä liian pieneksi sinulle. — Mutta voit myöskin valita jotakin muuta: kultaisen juomasarven esimerkiksi taikka meren ja maan kulkija-laivan. — Sinä näet, että minä en ole mikään kitupiikki.

ÄIDIN KUOPUS: Luulen, että sittenkin otan mieluimmin miekan. — Mutta enhän minä jaksa sitä edes liikuttaa.

VUOREN VANHIN: Se asia on vähällä autettu. Pieni kulaus vain Hiiden väkivettä ja se keikkuu kädessäsi kuin perhonen. — Tarjotkaa!

(_Vuoren vanhin_ viittaa, _Hiiden impi_ tarjoaa maljan _Äidin Kuopukselle_, joka tyhjentää sen.)

ÄIDIN KUOPUS (irvistäen): Ähhäh! — Ketunmyrkkyä, perhana!

VUOREN VANHIN: Sen pitäisi vahvistaa. — Kun tätä miekkaa kannat, ei kukaan voi sinua vastustaa.

ÄIDIN KUOPUS: Eikö kukaan?

VUOREN VANHIN: Ei kukaan äidistä syntynyt. — Siinä on taika sellainen.

ÄIDIN KUOPUS: Näytähän tänne! — (Hujauttelee ilmassa miekkaa.) Miekkasi miellyttää minua?

VUOREN VANHIN: Senpä uskoisin. Siis: kauppa tehty?

ÄIDIN KUOPUS: Pitääkö se oikein verellä vahvistaa?

VUOREN VANHIN (nauraen): Hahhahhah! — Luuletko olevasi pirun kanssa tekemisissä? — Sinä pidät miekan ja minä sydämen. Sillä hyvä.

ÄIDIN KUOPUS: Kuulepas, mitä teet sinä minun sydämelläni?

VUOREN VANHIN: Se on minun salaisuuteni.

ÄIDIN KUOPUS: Hm, taidat sinä sittenkin olla vähän pirun sukua. — Minä jään siis aivan ilman sydäntä?

VUOREN VANHIN: Sittenhän sinusta juuri mies tuleekin. — Eikö tarkoituksesi ollut valloittaa maailma?

ÄIDIN KUOPUS: Kyllä, mutta tahtoisin kuitenkin mielelläni tietää, mitä etua sinulla voi olla tästä kaupasta.

VUOREN VANHIN: Ei juuri mitään. Minä olen vain sellainen sydämien kokoilija. — Jos sinä aukaiset tuon kaapin, näet sinä siellä lippaan lippaan lomassa. Ne ovat kaikki täynnä sydämiä.

ÄIDIN KUOPUS (aukaisee kaapin): Ohhoh, onpas niitä! Ja kaikki niin hyvin lajiteltu. — Minäkin olen koonnut postimerkkejä.

VUOREN VANHIN: Se sopii sinun ijällesi. Minulle sopii paremmin sydämien kokoileminen. — Katsoppas, sinun sydämesi panen minä tähän lippaaseen, joka on siinä aivan kuin sitä varten. Ja nyt väännämme me kaapin oven lukkoon. Noin! — Tahdotko nyt jäädä meille yöksi taikka lähteä heti maailmaa valloittamaan?

ÄIDIN KUOPUS: Luulen, että mieluummin lähden heti. — (Hujauttelee miekkaansa ilmassa.) Sanotko, ettei kukaan äidistä syntynyt voi nyt minua vastustaa?

VUOREN VANHIN: Ei kukaan.

ÄIDIN KUOPUS: Oletko sinä äidistä syntynyt?

VUOREN VANHIN: Äidistä kyllä, vaikka en ihmisvoimasta. Syöjätär oli emoni. — Mutta mitä tarkoitat sinä sillä?

ÄIDIN KUOPUS: Hm, ajattelin vain heti miekkaani koetella. — (Pistää häntä kylkeen. _Vuoren vanhin_ vaipuu maahan parahtaen.) Hyvä miekka, kaunis miekka! Kiitos lahjastasi, Hiiden herra! (Syöksyy ulos.)

VUOREN VANHIN: Auttakaa! Hän on tappanut minut! — Ah! (Rummunpäristystä, aseiden kalsketta. Hirmuinen meteli.)

Esirippu.

VIIDES KUVAELMA.

Juhlasali kuninkaan hovissa. _Äiti_ ja _Kultahelkka_ tulevat.

ÄITI: Älä pelkää, lapseni, ollenkaan! Sinun pitää saaman oikeutta. — Kun kuningas kuulee, minkälainen roisto minun poikani on, ei hän ikinä anna hänelle tytärtään.

KULTAHELKKA: Äiti, minua niin pelottaa. Täällä on niin tyhjää ja autiota.

ÄITI: Kaikki ihmiset ovat juosseet linnan pihalle nuorta paria katsomaan. — Mutta varsinainen vihkiminen on tapahtuva täällä. Sen sanoi minulle serkkuni kummin kaima, jonka pojan sisarpuoli on palveluksessa ylitallimestarin luona. — Täällä tahdon minä puhutella kuningasta.

KULTAHELKKA: Mitä aiot sanoa hänelle?

ÄITI: Minäkö? — Että minun poikani on kunniaton maantien-ritari, kelvoton kuleksija, liian huono lepäämään edes ryysyisen mustalaistytön, saati sitten kuninkaan tyttären vierellä. — Onhan sinulla hänen sydämensä tallella?

KULTAHELKKA: On, äiti. — Kannan sitä aina povellani.

ÄITI: Talleta se tarkasti! Me saamme kyllä oikeutta. — Kun ajattelen, miten hän on meidät häpeällisesti jättänyt ja unohtanut, niin oikein silmäni tärisevät suuttumuksesta! — Onkos kummempaa kuultu? Juosta pois köyhän äitinsä ja uskollisen morsiamensa luota ja ilmestyä äkkiä kuninkaan tytärtä kosimaan! — Se kunnoton! Kyllä minä hänet savustan!

KULTAHELKKA: Sanotaan hänen tehneen suuria palveluksia kuninkaalle ja siitä nyt saavan kuninkaan tyttären ja puolen valtakuntaa palkakseen. — Onko se totta, äiti?

ÄITI: Sen kyllä uskon. — Pahan valta on suuri maailmassa ja kun kerran pahan kanssa liittoutuu, voi saada aivan tavattomia tekoja aikaan. Mutta ole huoleti! On jotakin, joka on häntä voimakkaampi.

KULTAHELKKA: Mikä se on, äiti?

ÄITI: Äidin rukous. — Jos ei kuningaskaan meitä kuulisi, elää kuitenkin Jumala taivaassa. Hän on meitä hyvästi armahtava.

KULTAHELKKA: Minä uskon, että kun poikasi vaan saa nähdä meidät ja oman sydämensä, hän mielelläänkin tunnustaa erehdyksensä ja palajaa kotiin. — Onhan hän pohjaltaan niin hyvä.

ÄITI: Sen mahdan minä parhaiten tietää. — Mutta tuollaisilla korkeilla herroilla on omat käsityksensä hyvästä ja pahasta ja voi myöskin tapahtua, että hän kohtelee meitä tylysti ja tunnottomasti. — Tulemmehan me vaatimaan että hän luopuisi jumalattomasta loistostaan.

KULTAHELKKA: Sen hän varmaankin tekee. Sillä eihän voi elää ilman sydäntä.

ÄITI: Älä ole niin varma siitä! — Monet ihmiset elävät siten paljon keveämmin eivätkä he mitään pelkää niin kovasti kuin saada takaisin sydämensä. — Nyt tulee sydän häntä itseään etsimään.

KULTAHELKKA: En tahtoisi, että hänelle tapahtuisi mitään pahaa.

ÄITI: En minäkään. Mutta oikeuden täytyy sinulle tapahtua, maksoi mitä maksoi. — St! Joku tulee.

(Kuuluu ulkoa hurraahuutoja, torven toitahduksia ja ammuntaa. — Huudetaan: "Morsianta!" "Morsianta!" "Sulhanen eläköön!" — _Hoviherra_ tulee.)

HOVIHERRA: Mitä väkeä te olette! Kuinka te olette tänne tulleet? — Pois!

ÄITI: Me tahdomme tavata kuningasta.

HOVIHERRA: Tänään ei kukaan saa häntä anomuskirjeillä lähestyä. — Ettekö tiedä, että kuningas viettää tänään tyttärensä, kauniin ja sievän Kunigundan häitä urhoollisen ja yleväsukuisen ritari Sotijalon kanssa, jota myöskin Äidin Kuopukseksi kutsutaan? — juhlan johdosta kestitsee maan isä koko valtakunnan rahvasta linnan pihalla, suurten jalavien alla. Siellä on teidän paikkanne. — Mars!

KULTAHELKKA: Hyvä herra jalosukuinen! Antakaa meidän jäädä tänne! — Me tahtoisimme niin mielellämme nähdä kuningasta.

HOVIHERRA: Mitkä silmät!... _Mon Dieu_! — ja mikä vartalo! Kauniimpaa ei ole Espanjan kuuluisalla kuningattarella. Kuka olet?

KULTAHELKKA: Minä olen vain köyhä orpotyttö ja tuo tuossa on minun kasvatus-äitini. — Suvaitsetteko ehkä vastaanottaa nämä mansikat, jotka olen tuonut tervetuliaisina kuninkaalle? (Ojentaa hänelle marjatuohisen.)

HOVIHERRA: Marjasi voit viedä kyökkiin. — Mutta joku palkinto pitää sinun saaman kauniista silmistäsi? (Ripustaa kultakäädyt hänen kaulaansa ja suutelee häntä poskelle. _Kultahelkka_ niijaa ujostuksissaan.)

KULTAHELKKA: Tämä on minulle liian suuri kunnia. — Mutta saammeko me nyt nähdä kuninkaan?

HOVIHERRA: Saatte. — Piiloutukaa vaan tuon pylvään taakse, mutta varokaa, ettei kukaan saa nähdä teitä. — Se olisi skandaali.

KULTAHELKKA: Skandaali? Mikä se on?

HOVIHERRA: Se on hirveintä, mitä kuninkaan linnassa voi tapahtua. Sota, rutto, kalliit ajat ja nälkävuodet eivät ole mitään sen rinnalla. — Pois! tullaan! — Me tapaamme.