Part 1
NAAMIOITA I-II
Kirj.
Eino Leino
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905.
SISÄLLYS:
Väinämöisen kosinta. Karkelokuvaelma. Hiiden miekka. 6 kuvaelmaa. Pentti Pääkkönen. 3 näytöstä. Lydian kuningas. Tarina Herodotoksen mukaan. Kuvaelma. Meiram. Itämainen fantasia. 3 kuvaelmaa. Melankolia. Vuoropuhelu.
VÄINÄMÖISEN KOSINTA
Karkelokuvaelma
HENKILÖT:
Väinämöinen. Aino. Koivutar. Haavatar. Pihlajatar. Tuometar.
Linnunlaululehto. Pieni aho. _Sinipiikojen karkelo_.
Sinipiikojen kesälaulu.
Päivä paistaa, lehti loistaa, vaarat tanhun tahdin toistaa: kesä tullut on. Kukkii joka kummun multa, sykkii joka sydän kulta: kesä tullut on.
Lainehtivat niitut, laihot, aukee aran rinnan kaihot: kesä tullut on. Metsä seisoo morsianna. Tuuli pyytää: suukko annas kesä tullut on.
Tuoksahtavat haavat, tuomet, painuu päivän silmäluomet: kesä tullut on. Kelle lensi metsän muisku? Kulki kautta lehdon kuisku: kesä tullut on.
(Vierivät pois. Aino tulee allapäin.)
AINO (yksin):
Soi ennen sorea ääni niinkuin lintu lehtipuussa, kengänkanta keikahteli niinkuin oksalla orava; on nyt tullut toinen aika, aika toinen ankarampi, ajatukseni samoovat aina polkuja samoja, niinkuin talviset jänikset, talven lunta tarpovaiset.
(Istuu kivelle ja itkee. _Sinipiiat_ tulevat puiden lomasta.)
KOIVUTAR: Mitä itket, impi rukka?
HAAVATAR: Mitä vaivainen valitat?
PIHLAJATAR: Kerro, suin sulin puhele!
AINO: Oi, siskot, siniset piiat! Jo on tullut tuskan hetki.
HAAVATAR: Kerro, kauneko katosi?
PIHLAJATAR: Kaasit maahan karjan maidon!
KOIVUTAR: Pistikö havuinen piikki?
AINO: Pahemmin, paljoa pahemmin. — On ailut sydän-alassa.
SINIPIIAT (vavahtaen): Ainoll' on suru sydämen.
(Koko metsä toistaa hiljaisesti humisten saman lauseen.)
AINO: Veljeni minut lupasi väkevälle Väinämölle. — Tuota itken ja valitan.
KOIVUTAR: Voi sinua, siskorukka!
HAAVATAR: Etkö Väinöä rakasta?
AINO: Hyi, mitä puhutkin! Enhän tiedä ees, mitä on lempi.
HAAVATAR: Sen sanon sinulle kohta: lempi on lehti lentäväinen. (Pyörähtää kantapäillään.)
AINO: Taivasta tavottelevi?
HAAVATAR (nauraen): Sentään maahan muksahtavi.
KOIVUTAR: Älä usko Haavatarta! Hällä on keveä kieli.
PIHLAJATAR: Jalka vieläkin keveempi, — liikkuu sinne, liikkuu tänne: niin ei lepata lempi.
AINO: Sinua enemmän uskon. — Lausuos, mikä on lempi!
PIHLAJATAR: Lempi on kukka eikä lehti.
AINO: Kukkivi kesän lyhyen?
PIHLAJATAR: Mutta kantaa pitkän marjan.
(Soi simapillin ääni.)
KOIVUTAR: Tellervon simainen pilli! — Jo kyllin loruja, siskot.
HAAVATAR: Se oli kutsu karkeloihin!
PIHLAJATAR: Käytkö leikkihin keralla?
AINO: En tiedä. — Mitä ma mietin? — Luulen äsken itkeneeni. — Toki tanhu on parempi.
(_Sinipiiat_ vierivät pois vieden _Ainon_ kerallaan. "Päivä paistaa, lehto loistaa" j.n.e. — _Väinämöinen_ tulee.)
VÄINÄMÖINEN (yksin): Näillä on ahoilla ennen vesalempi vieritellyt, näiden ilmojen ilossa sinisotka sorjistunut! Usein katselin kisoissa neien vartta notkuvata, noin silloin ajattelin ma: kun tulisit mulle, neiti, mie sinua keinuttaisin virren helkkyvän vivulla, laulun laajan polven päällä. (Huomaa sukkanauhan maassa.) Ainon nauha! Armas nauha! — Tästä on kukka kulkenunna! — Kivi on tässä kirkkahampi, paasi kullan-paistavampi. — Hoi, salon siniset piiat, kussa astuu Aino neiti?
ÄÄNI (metsästä): Täällä.
VÄINÄMÖINEN: Missä?
ÄÄNI (toisaalla): Täällä!
VÄINÄMÖINEN: Missä?
ÄÄNI (toisaalta): Täällä, täällä! Kah, kävele!
VÄINÄMÖINEN: Kyllä, kunhan äänen kuulen.
(Harhailee puiden lomassa. Häviää hetkeksi. — _Sinipiiat_ pelmahtavat esille, _Aino_ heidän kerallaan. Laulavat ja karkeloivat:)
Leikkilaulu.
Leikitäänkö? Leikitään. Kisasilla kiistellään. Ole sinä kissa, minä olen hiiri! Täss' on tanhumme piiri.
Hupsis! Ohi hurahdit. Kupsis! Kohti kurahdit. Joko tuli hirmu, joko tuli surma? Ei, vaan huulien hurma.
(Vierivät pois.)
VÄINÄMÖINEN (tulee): Kummallista! Lien lumottu keskellä jumalan päivän. — Ajatukseni sekoovat kuin polutkin kankahalla. Kuljen yhtä ympyrätä. — Ota, metsä, urhon uhri!
(Ottaa kultavitjoja vyöltään ja kaulastaan ja ripustelee puiden oksiin. — _Sinipiiat_ tulevat esiin hymyillen ja veikistellen.)
KOIVUTAR: Kas, kuinka koreat käädyt!
VÄINÄMÖINEN: Kaunihimmat kaulallasi.
TUOMETAR: Kultavitjat!
VÄINÄMÖINEN: Tuomen kulta!
HAAVATAR: Nääkö on minulle?
VÄINÄMÖINEN: Sulle!
PIHLAJATAR: Nää minulle!
VÄINÄMÖINEN: Kelles muulle?
PIHLAJATAR: Kiitos, kiitos, kiltti urho! — Mitä etsinet ereä?
TUOMETAR: Pyytä, teertä, hirveäkö? — Pyydä vaan, mitä halajat!
HAAVATAR (kevytmielisesti): Eipä sentään aivan, sisko. — Toki haastele halusi!
VÄINÄMÖINEN: En ole pyytä pyytämässä, tarvasta tavottamassa. — Ajan nuorta Aino-neittä.
KOIVUTAR: Kah, ota, tulevi tuossa! — Kiitos kaunis lahjastasi.
(Vierivät pois. — _Aino_ tulee hiljakseen ja hajamielisenä. _Väinämöinen_ piiloutuu lehvien lomaan.)
AINO (itsekseen): Lienkö kauankin kävellyt polkuja salon sinisen? — Päivä jo läntehen lipuvi. — Miksi metsähän lähinkin? — Ah, jo muistan! Ma meninhän vastaksehen varvikosta. (Taittelee lehviä, hyräillen hiljaa:) Taitan vastan taatolleni, toisen taitan maamolleni, kokoelen kolmannenki verevälle veiolleni. Kenpä taittavi minulle, ojentaa vihannan oksan, jolla peipponen peseime, pulmonen puhasteleime, näissä suurissa suruissa, apeissa miel'aloissa?
VÄINÄMÖINEN (kuiskaten): Aino!
AINO (säpsähtäen): Ken puhuvi?
VÄINÄMÖINEN (tullen esille): Minä. — Terve mielitiettyseni!
AINO: Terve tervehyttäjälle.
VÄINÄMÖINEN: Oletpa kuin tytär Tapion sinimetsän siimeksessä. — Ja noin kauniissa puvussa! Käädyt kaulalla koreat, tinaristi rinnan päällä! — Suonet, katselen sinua.
AINO: Silmä ei ottane osoa.
(Taittelee lehviä edelleen. — Vaitiolo.)
VÄINÄMÖINEN: Muistatko sitä sa vielä, kun sun viimeksi tapasin? Tulit Väinölän tupahan, toit minulle mansikoita —
AINO: Toin ma ehdosta emoni.
VÄINÄMÖINEN (ei kuulevinaan): Mie sinua siitä kiitin, suulle suutelin sinua, sull' oli juuri suussa marja, joka särkyi suudellessa, purskutti punaisen juovan poskilleni, parralleni. Sie sitä hyvinkin nauroit! — Muistatko sitä sa vielä?
AINO: En.
VÄINÄMÖINEN: Etkö? Lie sinulla nytkin marja suumalossa? — Sieltä pois se suudelkaamme!
(Yrittää lähestyä. _Aino_ kääntyy selin.)
AINO: Menneet on kesäiset marjat.
VÄINÄMÖINEN: Toki toiset kypsynehet. — (Suoraan:) Ihana olet sa, Aino, noin kun nuorena näen sun, puhtaana, punastuvana, tinaristi rinnan päällä! — Tahdotko minulle tulla?
AINO (hiljaisesti): Olenhan sinulle myöty.
VÄINÄMÖINEN (ylevästi): En sinua väkisin viene. — Aino, annahan sanasi!
AINO: Sanan saanet maamoltani.
VÄINÄMÖINEN: Sulta yksin sen tahon ma. — Huolitko minusta?
AINO: Huolin taikka lienen huolimatta! Olen kaupattu kananen.
VÄINÄMÖINEN: Se oli juoni Joukahaisen, ei paula minun panema. — (Lämpimästi:) Kuule, kun valalla vannon: jos et sa minusta huoli, menen pois kohin kotia, en tavanne taattoasi. Siis sano sana pätevä! — Pidätkö pikkuisen minusta?
AINO (hätäisesti): Pidänhän sinusta, pidän.
VÄINÄMÖINEN (riemastuen): Siis omani!
AINO (käsiään väännellen): Voi, kun on vaiva! — Toki en sulhoksi suvainne.
(_Väinämöinen_ on tarttunut häntä kiini vyötäisistä. _Aino_ on irroittanut itsensä. Nyt pitkä vaitiolo. — _Väinämöinen_ peittää silmänsä kädellään.)
VÄINÄMÖINEN: Jää hyvästi!
(Aikoo mennä.)
AINO (vienosti): Väinö!
VÄINÄMÖINEN (kääntyen): Aino! Puhuitko jotakin!
AINO (empien): Puhuin. Ethän suuttunut?
VÄINÄMÖINEN (lempeästi): Sinulle! En ikinä. Itken sua niinkuin mennyttä suvea, sadekaarta taivahalla. — Jää hyvästi!
(Aikoo mennä jälleen.)
AINO (naivisti): Luulen, mulla nyt on marja suumalossa.
VÄINÄMÖINEN (hurmautuen): Aino! Aino! Armahani! (Sulkee hänet syliinsä.) Ei, minä en sinusta luovu, riippunen sinusta kiini niinkuin matkamies Manalan viimeisestä viitapuusta, elämän rannalta eroten!
(Syleilee ja suutelee häntä. — _Aino_ arasteleikse.)
AINO: Sankari! Sinua säikyn.
VÄINÄMÖINEN: Aukaisen sinulle auki oman rinnan riemuholvit, kuuletko, kuinka ne kajahtaa: "Astu tänne, Aino-neiti!" — Vien sinut taivahan laelle, näytän sulle kaikki kansat, kansat huutavat sinulle: "Terve, nuori Aino-neiti!"
AINO (levottomana): Lupasit lähteä kotihin. — Sitten, sitten haastelkaamme!
VÄINÄMÖINEN (ei kuule häntä): Vaan sinä et siitä huoli, siinä oikeinkin osannet! (Vetää hänet polvelleen istumaan. Haltioituen:) Suur' on hengen valtakunta, sitäkö hallita haluat? Tunnetko meressä, maassa, Luojan valtimon tykinnän? Tahdotko, sen auki isken, tahdotko, jotta ma johatan suuhusi punaisen suihkun elämätä, aurinkoa? — Aino, katsohan minuhun! — Lähdemmekö? Lennämmekö? Näytämmekö maailmalle kaksi onnen ottolasta?
AINO (pyrkii irti): Päästä! Päästä! — 'Oi emoni!
(Salamat iskevät, ukkonen jyrisee. — _Väinämöinen_ polvillaan halaten Ainoa.)
VÄINÄMÖINEN: Tiedäthän, min' olen vanha, näethän hapseni hopeiset, ne harmeni kesäisnä yönä kerran Hiiden kiukahalla, kun tulin tuntemaan totuuden. Tunnetko totuuden, tyttö? — Se on tauti, talvi, kuolo. Min' olen totuus, minä! — Siks minä olenkin vanha! — Siks minä olenkin ruma! — Siks minä sinua lemmin! — Sin' olet kauneus elämän! Sin' olet kevät ja kukka! Siks sinut raiskata tahonkin! —
AINO (irti tempautuen): Auttakaa julkiset jumalat!
(Rientää pois. — Rajuilma hiljenee. Taustassa kaunis sateenkaari.)
VÄINÄMÖINEN: Sinne se kana katosi! — Houkkapa olin, kun etsin elämältä haavettani, pyytelin pyhäistä unta käsin, kurja, kosketella! Haave ilmahan hajosi, utu nousi tuulen teille, tässä seison syli avoinna, hämilläni, häpilläni, niinkuin lapsi vesikaaren viettelemä. Jää hyvästi, kaunis kaari! Minä maan päälle palajan.
Esirippu
HIIDEN MIEKKA
6 kuvaelmaa
HENKILÖT:
Äidin Kuopus. Kultahelkka. Äiti. Sukkamieli. Kirki. Nukku-Matti. Unikeko. Lyhty-Ukko. Vuoren Vanhin. Ajan Hiisi. Pöytä-Hiisi. Ovi-Hiisi Kuningas. Hoviherra. Trubaduuri.
Keijukaisia, Heinäsirkkoja, Päivänkukkia, Talkooväkeä, Paimentyttöjä, Metsästäjiä, Virvatulia, Tonttuja, Hiiden impiä, Hoviväkeä, Kansaa.
ENSIMÄINEN KUVAELMA.
Pieni mökki, jonka ikkunasta tuli tuikkaa. Ikkunan ääressä näkyy _Äiti_ kehräämässä. Mökin edessä, joka on matalalla kummulla, muutamia suuria puita. Niiden alla penkki, penkillä _Äidin Kuopus_ ja _Kultahelkka_. Kummun alla aho, sen ympärillä sankka metsä. Kuutamo. — _Äiti_ laulaa:
_Äidin surut_.
Kolme yötä peräkkäin suurta surun unta näin, siitä asti murhe mulla mielessä on tuiretulla.
Näin ma unta miekasta, verisestä hiekasta. Kiesus, kaitse äidin lasta sotateille sortumasta!
Näin ma maljan kuohuvan kuivaks saakka sakkahan. Totta, Herra, hekkumasta estät emon lempilasta!
Nyrkin vielä viimeks näin, kohotetun taivoon päin. Huudahdin ja heräsin ma, hereilläkin vapisin ma.
Ethän, Luoja, milloinkaan hänen salli horjahtaa itse-uhmaan ylpeähän, jumalaansa kieltämähän?
Mieli nöyrä hälle suo! Tai jos tahtosi on tuo, tapa ennen taisteloihin, syökse synnin nautinnoihin!
Hurja, mitä huusinkaan? Ethän kuullut kauheaa? Tee kuin tahdot, Ristus, aina! Lapseni on sulta laina.
ÄIDIN KUOPUS: Sydämeni käy aina niin surulliseksi, kun äiti laulaa.
KULTAHELKKA: Suru onkin suloisempaa kuin ilo. — Minäkin olen usein surullinen, erittäinkin näin illoin.
ÄIDIN KUOPUS: Minä olen vain silloin surullinen, kun olen tehnyt jotakin pahaa.
KULTAHELKKA: Mitä pahaa sinä olet nyt tehnyt?
ÄIDIN KUOPUS: En tiedä. — Usein voi ihminen tehdä pahaa ihan tietämättään. Ja se paha on pahin kaikista, sillä sitä ei voi parantaa.
KULTAHELKKA: Hyi, kuinka sinä puhut! — Kaikki voidaan parantaa.
ÄIDIN KUOPUS: Eipäs. — Jos minä lyön rikki tuon ikkunan, et sinä sitä ikinä voi entiselleen saattaa.
KULTAHELKKA: Mutta lasimestari voi tehdä uuden.
ÄIDIN KUOPUS: Ehkä. — Mutta kuka voi laittaa minulle uuden sydämen?
KULTAHELKKA: Jumala.
ÄIDIN KUOPUS: Sinä tarkoitat sitä taivaallista lasimestaria?
KULTAHELKKA: Hyi, kuinka sinä puhut! — Nyt sinä ihan varmaan pilkkaat jumalaa.
ÄIDIN KUOPUS: Katsos, äitini antoi minulle kerran kultaisen sydämen kuvan. Hän sanoi, että minun piti se visusti säilyttää. — Mutta nyt se on rikki, näetkös!
KULTAHELKKA: Voi, voi, kuinka kaunis sydän! — Miten se tapahtui?
ÄIDIN KUOPUS: Se oli pudonnut lattialle ja minä polkasin sen päälle vahingossa. — Sitä ei kukaan voi korjata. Onko ihme, jos olen surullinen?
KULTAHELKKA: Minunkin äitini antoi minulle kultasydämen. — Sinä saat sen. Tässä! — Älä ole enää pahoillasi!
ÄIDIN KUOPUS: Kuinka minä voin ottaa sinulta ainoasi?
KULTAHELKKA: Sinä annat minulle myös ainoasi.
ÄIDIN KUOPUS: Mutta minun on vain muruja. Enhän minä voi näitä kenellekään tarjota.
KULTAHELKKA: Minä säilytän murut ja koetan liittää ne yhteen. — Kas, noin! — Sinä ripustat tämän kaulaasi, mutta varokin, ettet sitä riko! Sillä silloin ei minulla ole enää sinulle ehyttä antaa.
ÄIDIN KUOPUS: Hyvä, rakas, Kultahelkka! — Kuinka minä voin sinua kyllin kiittää?
(Suutelee häntä. _Keijukaisten_ hunnut heilahtelevat puiden välistä. _Äiti_ katsoo ikkunasta päätään nyykähyttäen. _Sukkamieli_ näkyy ahon toisella laidalla taikasauvaansa nojautuneena.)
SUKKAMIELI (saavansa kohottaen):
Ihmislapset! Mitä te mietitte turhaa? Ei ole hyvää eikä pahaa. Vaakalaudat ei ole vapaita henkiä varten. Kaunis-polkuinen, kaino-poimuinen, ohut-huntuinen onnen on karkelo taivahan alla. Tulkaa! Tulkaa! Me odotamme. Kohta me tanhumme aloitamme.
ÄIDIN KUOPUS (kuiskaten): Kuulitko?
KULTAHELKKA: Mitä?
ÄIDIN KUOPUS: Kuulin kumman laulun. Se soi korvissani kuin unetarten soitto. — Kuka lauloi?
KULTAHELKKA: Miksi niin minuun tuijotat? Omat unesi laulaneet lienevät.
ÄIDIN KUOPUS: Suojele sitten minua minun uniltani! Ne tietävät turmiota. Kultahelkka!
KULTAHELKKA: Mitä sanot? — Mitkä unet?
ÄIDIN KUOPUS: Nuo, nuo ... etkö näe? Ne tanssivat minun edessäni. Katso!
(_Keijukaisten_ hunnut vilahtelevat puiden lomissa.)
KULTAHELKKA: Sinun silmälautasi painuvat kiini. — Uneksitko sinä?
ÄIDIN KUOPUS: Minä olen niin väsynyt.
KULTAHELKKA: Nuku! Hiljaa tahdon minä sinun hapsiasi hivellä.
ÄIDIN KUOPUS: Sinä olet hyvä, Kultahelkka. — Ethän sinä koskaan jätä minua?
KULTAHELKKA: En, en. — Nuku, nuku!
(_Äidin Kuopus_ nukkuu, pää _Kultahelkan_ polvella. _Keijukaiset_ karkeloivat. _Sukkamieli_ kohottaa jälleen sauvansa.)
_Keijukaisten laulu_.
Keinuvi muodot maailman, notkuvi neitojen lanteet. Heitä, etsivä henki, oi, tuntosi turhat kanteet! Laukee kaaret taivahan, aukee vyöt ja vanteet. Sydän särkynyt tänne tuo! Saat sinä synnin anteet.
Helppo syyttömän hengittää, koske ei jalka kukkaan. Kuuhut kylvävi hopeitaan hartioille ja tukkaan. Viisas mielensä kammitsoi kautokenkään ja sukkaan.
ÄIDIN KUOPUS (ponnahtaen): Kultahelkka! — Miksi jätit minut?
KULTAHELKKA: En ole jättänyt sinua. Istun vierelläsi.
ÄIDIN KUOPUS: Peninkulmien päässä olit. — Oi, minua!
KULTAHELKKA: Sinä olet sairas ja sinun hengityksesi polttaa kuin tuli. — Menkäämme!
ÄIDIN KUOPUS: Minne?
KULTAHELKKA: Tupaan tietystikin. Äitikin varmaan odottaa meitä. — Näetkö? Hän kutsuu.
(_Äiti_ viittaa ikkunasta. _Kultahelkka_ on noussut seisomaan.)
ÄIDIN KUOPUS (tarttuen häneen): Kasvinsiskoni kallis! — Kuka hän on?
KULTAHELKKA: Kasvinveljeni verevä! Onhan se äiti.
ÄIDIN KUOPUS: Taisi olla. — Hän näytti minusta vain niin oudolta. Ihan kuin Tuonelassa käyneeltä.
KULTAHELKKA: Niin minunkin äitini näytti, kun hän lepäsi kuolleena arkussaan. — Mutta hän oli kuitenkin minun oma äitini. (Peittää kasvonsa esiliinallaan.)
ÄIDIN KUOPUS: Anna anteeksi, Kultahelkka! En muistanut, että äitisi oli kuollut. — Mene tupaan, mene!
KULTAHELKKA: Entä sinä? Jäätkö sinä tänne?
ÄIDIN KUOPUS: Minä vielä illan ilmassa hetkisen henkeni polttoa jäähdyttelen. — Mene!
KULTAHELKKA: Niinpä menenkin. Mutta älä viikkoa viivy! — Pian on aika levolle käydä.
(Menee. _Äidin Kuopus_ katsoo hänen jälkeensä ja painaa sitten päänsä nyyhkyttäen puun runkoon.)
ÄIDIN KUOPUS: Hän on hyvä. — Minä olen niin paha, niin paha!
SUKKAMIELI (lähestyen häntä): Hyvä, että lähetit hänet pois. — En olisi voinut tulla, niin kauan kuin hän luonasi oli.
ÄIDIN KUOPUS: Kuka olet sinä?
SUKKAMIELI: Keijukaisten keveäjalkainen valtiatar, metsän ja kuutamon kuningatar, ja kaikkien kastehelmien, joita maassa ja puun-oksilla päilyy. — Nämä ovat minun hovineitojani.
(_Keijukaiset_ tulevat puiden lomista ja niijaavat koreasti.)
ÄIDIN KUOPUS: Mitä tahdot minusta?
SUKKAMIELI: Tahdon viedä sinut linnaani kirjavaisen kiven sisässä, keskellä mesimarjaista ahoa. — Ei paista sinne päivä, ei kuu, vuodet kuluvat kuin varjo eikä mittaa minuutteja muu kuin tuokio halusi syntymisestä sen täyttymiseen. — Tahdotko tulla minun kerallani?
ÄIDIN KUOPUS: Sinä olet kuningatar, minä vain köyhä mökin poika. — Kuinka voisin minä seurata sinua?
SUKKAMIELI: Ole sinä minun kuninkaani, niin olet sinä minua ylhäisempi! — Tuletko?
ÄIDIN KUOPUS: Tulen. — Mutta ensin täytyy minun jättää hyvästit äidille ja Kultahelkalle.
SUKKAMIELI: Turhaa huolta! Voithan palata päivänkoitossa takaisin, jos ei linnani miellytä sinua. — Ketään en väkivallalla pidätä.
ÄIDIN KUOPUS: Mutta he odottavat minua.
SUKKAMIELI: He luulevat sinun lähteneen käyskentelemään lämpöisessä yössä. — Tule!
(_Äidin Kuopus_ empii epätietoisena. _Äiti_ asettaa kynttilän ikkunaan.)
ÄIDIN KUOPUS: Näetkö, hän asettaa kynttilän ikkunaan!
SUKKAMIELI: Näetkö, että myöskin minun silmäni ovat kaksi kynttilää?
ÄIDIN KUOPUS: Kultahelkka kutsuu minua.
(Kuuluu selvään _Kultahelkan_ ääni: "Tule! Mihinkä jäit?")
SUKKAMIELI: Ja minä suutelen sinua. — Kumpaa tahdot sinä kuulla? (Suutelee häntä.)
ÄIDIN KUOPUS: Sinua tahdon minä seurata, kuutamon kalpea kuningatar! — Menkäämme!
SUKKAMIELI: Neitoni! Laulaen ja tanssien näyttäkää minulle tietä metsien hopeaisten halki! (Kohottaa sauvansa. _Keijukaiset_ laulavat:)
_Sukkamielen sauva_.
Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on hopeainen tiuku.
Kun se tiuku helisee, niin hämy maille lankee, riutuu rinta ihmisten ja miel' on ahdas, ankee.
Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan päässä kultainen on tiuku.
Kun se tiuku helisee, niin herää hengen härmä, kuudan maita kulkevi ja säihkyy unen särmä.
Puiden takaa puiden taaksi metsän linnat liukuu. Sukkamielen sauvan pääss' on timanttinen tiuku.
Kun se tiuku helisee, on mieli miekan alla, astuu ilmi aurinko ja maailmass' on halla.
(Vierivät pois vieden _Sukkamielen_ ja _Äidin Kuopuksen_ kerallaan.)
Esirippu.
TOINEN KUVAELMA.
Sukkamielen linna kirjavaisessa kivessä. Kuuluu hiljaista soitantoa. _Äidin Kuopus_ lepää kultaisella vuoteella. _Sukkamieli_ seisoo hänen päänsä pohjissa. _Kirki_ käy ympäri ja kaatelee maljoihin.
_Keijukaisia, Heinäsirkkoja, Perhosia, Päivänkukkia_ y.m.
SUKKAMIELI: Oletko onnellinen?
ÄIDIN KUOPUS: En ole elämässäni ollut onnellisempi. — Tämä on kuin unta.
SUKKAMIELI: Unta autuaitten.
ÄIDIN KUOPUS: Kahden autuaan. — Mikä hetki päivästä lienee?
SUKKAMIELI: En tiedä. — Ei täällä ole tapana sellaisia kysellä.
ÄIDIN KUOPUS: Vai niin. Mutta minulla on niin hiivatin nälkä. — Ei taida olla sekään tapana täällä?
SUKKAMIELI: Päivänkukat! Teidän kuninkaanne halajaa syödä! — Ruokkikaa häntä!
(_Päivänkukat_ rientävät tarjoamaan.)
ÄIDIN KUOPUS: Mitä tämä on?
PÄIVÄNKUKKA: Se on hunajaa.
ÄIDIN KUOPUS: Hyi!
SUKKAMIELI: Etkö pidä hunajasta?
ÄIDIN KUOPUS: Minä tahdon leipää, hyvää, rukiista leipää, enkä mitään sormenpään kokoisia mesikakkuja. — Noh, annahan tänne! Talossa talon tavalla.
SUKKAMIELI: Etkö enää rakasta minua?
ÄIDIN KUOPUS: Kyllä, kyllä tietystikin. Mutta minä en pidä sinun kyökistäsi. — Onko teillä jotakin juotavaa?
SUKKAMIELI: Kirki! Etkö kuule? Kuninkaasi tahtoo juoda?
KIRKI: Saaman pitää. — Pyydän nöyrimmästi. (Kaataa maljaan ja ojentaa sen.)
ÄIDIN KUOPUS (maistaen): Mitä tämä on?
KIRKI: Se on marjamehua.. Parasta mesimarjalikööriä, mitä on saatavissa kolmen kuninkaan valtakunnasta.
ÄIDIN KUOPUS: Hyi, saakeli!
SUKKAMIELI: Mitä tahtoisit mieluummin juoda?
ÄIDIN KUOPUS: Tahtoisin pytyn viilipiimää.
SUKKAMIELI: Sitä ei meillä ole. — Eivät kuninkaat sellaista huoli.
ÄIDIN KUOPUS: Hiisi olkoon teidän kuninkaanne! — Olkoon menneeksi sitten kulaus marjalikööriä! — Mutta milloin täällä on tapana mennä maata?
SUKKAMIELI: Me emme nuku milloinkaan. Me vain painamme joskus päämme alas.
ÄIDIN KUOPUS: Ei se minulle riitä. Kyllä minun täytyy saada oikein kuorsata. — Onko se sallittu?
SUKKAMIELI: Kyllä. — Kutsummeko tänne Nukku-Matin? Hän ymmärtää paremmin sellaisia asioita.
ÄIDIN KUOPUS: Nukku-Matti on minun vanha tuttavani. — Kutsu vaan hänet tänne! — Mutta jos hän vie minut Höyhensaarille?
SUKKAMIELI: Etkö tahtoisi pois täältä?
ÄIDIN KUOPUS: En, sillä itse asiassa on tämä hyvin mukava talo. — Tuossahan Matti tulee!
NUKKU-MATTI: Hyvää iltaa!
ÄIDIN KUOPUS: Iltaa, iltaa. — Mistä kaukaa Matti tulee?
NUKKU-MATTI: Tulen yhdeksän meren takaa, eräästä pienestä töllistä, jossa minulla oli hyvin paljon työtä.
ÄIDIN KUOPUS: Jahhah. Mitä työtä Matti tarkoittaa?
NUKKU-MATTI: Siellä asui eräs pieni tyttö, jota minun oli aivan mahdoton saada nukkumaan. — Mikäs hänen nimensä taas olikaan...
ÄIDIN KUOPUS: Se ei mahtanut olla mikään hyvä tyttö.
NUKKU-MATTI: Kyllä, ei tytössä vikaa ollut, mutta eräs ystävä oli hänet juuri pettänyt...
ÄIDIN KUOPUS: Pettänyt!
NUKKU-MATTI: Ja vienyt vielä hänen kultaisen sydämensä. — Kulta ... kulta...
ÄIDIN KUOPUS: Kultahelkka. — Perhana, hänet olen minä aivan unohtanut!
NUKKU-MATTI: Niin juuri, Kultahelkka. Ja sen pojan nimi, joka oli hänet pettänyt...
ÄIDIN KUOPUS: Oli Äidin Kuopus. — Kyllä minä tiedän sen asian paremmin kuin sinä. — Voit mennä matkoihisi!
NUKKU-MATTI: Etkö sinäkään tahdo nukkua?
ÄIDIN KUOPUS: Kyllä. Mutta sinä tuot minulle niin ikäviä unia. — Mene, mene!
NUKKU-MATTI: Merkillisiä nuo ihmiset ovat! He pelkäävät unia eivätkä pelkää omia tekojaan. Kyllä mennään, hyvästi, hyvästi!
SUKKAMIELI: Paras olikin, että hän meni. Hän on niin viisas olevinaan.
ÄIDIN KUOPUS: Hän ei enää pidä minusta. Minä näin sen aivan selvästi hänen silmistään. — Mutta eikö täällä ole ketään muuta unineuvosta?
SUKKAMIELI: Kyllä, Unikeko. — Tahdotko, että kutsumme hänet tänne?
ÄIDIN KUOPUS: Hm. Hiukan kiusallinen tuttavuus. — Mutta antaa tulla vaan.
(_Sukkamieli_ viittaa neidolleen. _Unikeko_ tulee haukotellen.)
UNIKEKO: Päivää!
ÄIDIN KUOPUS: Päiväkö nyt onkin? Ja minä kun en vielä ole nähnyt edes iltaakaan.
UNIKEKO (haukotellen): Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon...
ÄIDIN KUOPUS: ... hävittää! — Niin juuri, se näkyy sinun päältäsikin! — Mutta voitko seuloa minulle kahmalollisen unijauhoja?