Part 6

No, kun rouva Breene huomasi, että Dorothy oli niin nolostunut kuin kirjastossa voi nolostua, kutsui hän hänet taidekokoelmaan näyttääkseen hänelle taulun, jonka vastikään oli ostanut kuuluisalta espanjalaiselta taiteilijalta nimeltä Zuluago. Ja rouva Breene pyysi Dorothya silmäilemään sitä tarkasti ja sitten sanomaan hänelle, mitä hän ajatteli sen "kierrekuurosta". No, Dorothy ei siitä asiasta oikeastaan ymmärtänyt hölynpölyä, mutta sai äkkiä loistavan päähänpiston ja kysyi Charlielta, mitä _hän_ siitä ajatteli. Ja Charlie avasi suunsa ja sanoi: "Minä en jukoliste tiedä, mitä se on." No, tietenkin se sai rouva Breenen näyttämään varsin vähäpätöiseltä, että joku, joka oli hänen poikansa, oli niin sivistymätön. Hänellä ei siis tosiaan ollut muuta neuvoa kuin purra huultaan. Mutta Dorothya kohtaan hän kävi entistä maireammaksi ja sanoi järjestäneensä hänelle pienen yllätyksenkin. Ja se yllätys oli sellainen, että hän oli kutsunut Jefferson Breenen, Charlien kuuluisan sedän, joka ei ole ainoastaan koko Breenen suvun pää, vaan aikansa huomatuimpia amerikkalaisia, tulemaan päivälliselle Dorothya katsastamaan.

No, sillä välin kun he odottivat Jefferson Breenen saapumista Dorothya katsastamaan, astui sisälle kuuluisa tiputantti Muriel Devenant ja katsasti. Ja Muriel näytti heti alusta ihastuvan Dorothyyn, sillä hän tervehti tätä aivan sydämelliseen sävyyn ja puristi Dorothyn kättä niin lujin ottein, että Dorothy sanoo sen muistuttaneen hänelle kotiin ikävöivää hirveä, joka tapaa jonkun looshiveljensä vieraan maan ilmanalassa. Mutta Dorothyn menettely oli mitä syvintä epäkulduuria. Sillä hän väisti Murielia itsepuolustusasennossa ja alkoi silmillään etsiä uloskäytävää. Ja vihdoin Charliekin huomasi hänen hämminkinsä, vei hänet syrjään ja kysyi, vaivasiko häntä mikään. Ja Dorothy sanoi: "Ei se mitään sellaista ole, mitä ei pommi voisi selvittää." Mutta Charlie ei tajunnut, mihin hän tähtäili. Ja hän alkoi katsoa Dorothya kieroon.

No, lopuksi tulikin päivällisaika, ja rouva Breene sanoi, etteivät he odottaisi herra Jefferson Breeneä, sillä kun herrasmiehellä on kansakunnan asiat taskussaan, saattaa hän hyvinkin myöhästyä millä hetkellä tahansa. Sitten rouva Breene saattoi heidät viiden, kuuden isokokoisen salin läpi, joissa oli varsin liukkaat lattiat ja pieniä armenialaisia mattoja, ja Dorothy sanoo, että ainoa ero hänen ja jään yli kulkevan Elizan välillä oli, että rouva Breene oli unohtanut tilata verikoiria.

No, Dorothy sanoi, että he vihdoin saapuivat vanhaan tammiseen ruokasaliin, jossa Dorothy sanoi hänen kunniakseen katetun pöydän ihan muistuttaneen hautajaisia. Ja juuri kun he istuutuivat aterioimaan, astui mahtava Jefferson Breene itse sisälle. Mutta kun hän tuli huoneeseen, havaitsi Dorothy, että hän oli tuon herran jo ennenkin tavannut erään Gloria-nimisen tytön huoneessa teatterissa, sillä erotuksella vain, että hän Glorian huoneessa käytti salanimeä Jones. Ja kun Jefferson Breene esitettiin Dorothylle, niin mies tosiaan suuresti hämmästyi. Mutta hän ei näkynyt haluavan mainita heidän aikaisemmasta tuttavuudestaan perheen keskuudessa, vaan luki sensijaan pöytärukouksen.

Ja sitten päivällistä syödessään Jefferson Breene jutteli Dorothylle ihan tuttavallisesti nykyaikaisen elämän varjopuolista ja johti keskustelun lopuksi siihenkin, että hän oli tavannut Dorothyn Glorian huoneessa. Ja sitten hän selitti Dorothylle mielenkiintonsa Gloriaan johtuvan siitä, että hän tahtoi auttaa tyttöä joutumasta pahoille teille. Sillä hän sanoi uskovansa sellaiseen teoriaan, että jos herrasmiehet toimittaisivat tytöille kalliita asuntoja, autoja ja jalokiviä palkkioksi siitä, että nämä _karttoivat_ vääriä tekoja, eivätkä päinvastaisessa tarkoituksessa, niin maailma olisi todellakin parempi kuin nyt. Hän kertoi siis Dorothylle, että juuri niin hän menetteli Gloriaa kohtaan. Mutta Dorothy tukki suunsa, koska hän sanoo, että sitä ainoata vastausta, jonka hän sille vanhalle käelle olisi keksinyt, ei olisi sopinut lausua julki hienostuneessa kodissa.

Ja sitten rouva Breene alkoi kysellä Dorothylta teatterityttöjen elämäntapoja. Sillä rouva Breene näkyi olleen niin vapaamielinen, ettei hän häikäillyt kuulla elämästä kuinka paljon tahansa. Mutta Dorothy sanoo rouva Breenen olettaneen, että koomillisen teatterin tytöt olivat kuin punamuurahaisia, eikä Dorothy tiennyt kylliksi punamuurahaisista vastatakseen hänen kysymyksiinsä. Sitten Dorothy yritti vihjaista Charlielle, että tämä keksisi nopean verukkeen lähteä ulos heti kun päivällinen oli syöty. Mutta Charlie ei ymmärtänyt hänen merkkiään, koska hän näkyi luulevan, että he olivat järjestäneet Dorothylle hauskan illan.

Sitten päivällinen oli tuskin päättynyt, kun jousikvartetti saapui. Ja sitten alkoi seuraelämän ihmisiä tipahdella sisälle soitto-ohjelmaa kuuntelemaan. Ja rouva Breene oli niin herttainen Dorothya kohtaan, että valitsi suuritittelisimmät aristoraatit esitelläkseen heille Dorothyn, vaikkei Dorothy tiennyt, miksi heitä oli puhuteltava. Mutta sensijaan että olisi ottanut tilaisuudesta vaarin ja hankkinut itselleen ystäviä Dorothy salli vain jokaisen nähdä hänen kurjuutensa. Ja se ilme, joka tulee Dorothyn kasvoille, kun hän on kärsimäisillään enemmän kuin mitä hän voi kestää, melkein saa ihmiset luulemaan häntä kierosilmäksi. Niinpä seurapiirien ihmiset alkoivatkin jättää Dorothyn ankarasti yksikseen. Ja rouva Breene askarrutti Charlieta käskemällä hänen asettaa pieniä kullattuja tuoleja yltympäri salin, joten hän ei ehtinyt Dorothyn pakeille ja pitämään hänelle seuraa. Ja joka kerta, kun hän vilkaisi salin poikki Dorothyyn, istui tämä ypöyksin ja näytti ihan epäpopulaarilta, perin sopimaton ilme kasvoillaan. Ja minä tosiaan pelkäänkin, että Charlie alkoi ihmetellä.

Lopuksi sitten rouva Breene astui lattian poikki Dorothyn luo ja sanoi hänelle, että hänen tulisi hymyillä, riemuita ja yhtyä keskusteluun. Mutta Dorothy ei osaa ponnistella ja hymyillä susiteessä niinkuin meidän muiden on tehtävä. Ja lopuksi jousikvartetti alkoi soittaa jotakin, mitä ohjelmassa sanottiin Bachin fuukaksi, ja Dorothysta alkoi tuntua vielä pahemmalta.

Mutta nyt alkoivat rouva Breenen omat vastukset. Sillä rouva Breene ei voinut millään pelillä saada niitä musiikin harrastajia pysymään hiljaa. Heti kun hän oli saanut yhden kuuntelijaryhmän hillitsemään kielensä, alkoi toinen ryhmä toisaalla salissa supatella keskenään. Ja rouva Breenen täytyi tungeskella kaikkien kullattujen tuolien välitse ja kuiskata heille: "hst, hst!"

Mutta sitten alkoivat musiikinharrastajat salissa jälleen meluta. Ja rouva Breene yritti hillitä heitä etäämpää. Mutta se oli tosiaan kuin veden kaatamista hanhen selkään. Hänen täytyi siis tungeksia takaisin kaikkien kullattujen tuolien välitse hillitäkseen heitä jälleen siellä salin puolella. Ja hänen täytyi ponnistella kuin troijalaisen, silti mihinkään tositulokseen pääsemättä. Ja jousikvartetti alkoi mulkoilla yhä synkemmin.

Ja lopulta tilanne kävi vielä pahemmaksi. Sillä joku huomasi, että hovimestari järjesteli samppanjalaseja kirjastossa. Ja sitten alkoi todellinen kansanvaellus sinne päin, kunnes salissa ei ollut jäljellä kuin neljä henkilöä, nimittäin jousikvartetti. Ja rouva Breene melkein kiivastui. Ja hän ryntäsi kirjastoon, mutta hänen sinne päästyään se oli sullottu ovea myöten täyteen musiikinharrastajia. No, vihdoin hänen onnistui tunkeutua joukon lävitse, ja hän sanoi heille, että samppanjapulloja _ei_ avattaisi ennenkuin soitannollinen ohjelma oli suoritettu, joten heidän oikeastaan olisi parasta tyytyä kuuntelemaan jousikvartettia. Niin hän työnsikin heidät kaikki ulos ja lukitsi oven, ja he päättivät lopuksi mennä takaisin saliin ja olla hiljaa. Mutta rouva Breene ei tiennyt, että eräs vieraista tuli teljetyksi kirjastoon hovimestarin ja kaiken sen samppanjan kera. Ja se sinne teljetty vieras oli tietenkin Dorothy.

Ja hovimestari ja Dorothy kuuluivat heti alkaneen tulla tuttaviksi. Sillä hovimestari itse oli ihan bolsheviikkisessa mielentilassa, koska se olisi oikeastaan ollut hänen vapaailtansa. Ja hän kuului olleen saksalainen hovimestari, joka rakasti musiikkia ja senvuoksi oli ostanut itselleen oopperapiletin Lohengryyniin. Mutta tietenkin hänen täytyi jättää se sikseen. Eikä hän voinut edes kuunnella jousikvartettia, koska kirjaston ovi oli täytynyt sulkea vieraiden käyttäytymisen vuoksi. Siksipä hän näkyi ajattelevankin, että tässä maailmassa on musiikin kuunteleminen ainoastaan varakkaille suotu etuoikeus. Ja niin hän ja Dorothy ottivatkin ryypyn unohtaakseen huolensa.

No, samppanja on parasta laatua, minkä vuoksi he kaatoivat lisää, ja ennenkuin Dorothy muuta tiesikään, alkoi hän tulla hilpeämmäksi ja tunsi voivansa paremmin. Ja Dorothy sanoo, että sitten kun jousikvartetti oli suoriutunut ohjelmastaan, oli hän päässyt tilaan, jossa hän oli niin onnellinen kuin ikinä kala vedessä. Niinpä hän lähtikin kirjastosta ja palasi vierasjoukon välitse saliin, hymyillen oikealle ja vasemmalle ja tervehtien herttaisesti ihmisiä, joille ei häntä ollut esiteltykään.

No, kun Dorothy pääsi saliin, niin hän kuului ryhtyneen tanssimaan joitakin uusia askeleita, joita oli teatterissa oppinut. Tarkoitan, ettei kukaan ollut häntä ollenkaan pyytänyt, mutta ihmeellistä kyllä, sensijaan että jokainen olisi närkästynyt, olivat kaikki mielissään. Ja he alkoivat taputtaa käsiään. Ja sitten Dorothy päätti laulaa muutamia koomillisia laulunpätkiä, jotka joku tytöistä oli sepittänyt heidän oman pukuhuoneensa seinien sisälle ja jotka eivät olleet aiotut laulettaviksi edes teatterissa, saatikka salongissa. Mutta ne musiikinharrastajat eivät suinkaan suuttuneet, vaan ihastuivat yhä enemmän ja alkoivat tunkeutua takaisin saliin niin lukuisasti, että jousikvartetilta, joka ponnisteli päästäkseen sieltä ulos, melkein murskattiin shello.

Ja Dorothysta tuli koko seuran sielu. Charlie Breene seisoi ylpeänä vieressä ja katseli häntä lemmenliekki silmissään. Ja rouva Breenen täytyi lopuksi astua esille ja tarttua Dorothyn käsikynkkään pysähdyttääkseen hänet. Sillä hän sanoi vierailleen, etteivät he saaneet sallia sen rakkaan lapsen uuvuttaa itseään liiaksi.

Sitten Dorothy alkoi jättää hyvästi emännälleen, ja monetkin vieraista kerääntyivät yhä hänen ympärilleen kuuntelemaan, koska Dorothy oli saavuttanut vähän mainetta "seuran hauskuuttajana". Siksipä rouva Breene oli Dorothylle tosiaankin enemmän kuin herttainen ja tarttui Dorothyn käteen ja näkyi haluavan pitää pienen keskustelunkin. Mutta Dorothy ei voinut ymmärtää, mitä hän sanoi, koska rouva Breene ei kuulemma voinut hillitä itseään puhumasta ranskaa. No, Dorothy oli kylläkin oppinut muutamia meksikolaisia sanoja ollessaan Etelä-Kaliforniassa, joten Dorothy antoi hänelle takaisin meksikonkielellä. Mutta Dorothyn ei olisi tosiaan tullut puhua meksikoa sellaiselle hienostuneelle seurapiirien johtohenkilölle kuin rouva Breene on, koska tuskin kukaan seurapiirien johtaja osaa meksikonkieltä, ja Dorothy oli niin syvästi tietämätön, ettei hän tiennyt, että meksikonkielellä haasteleminen on merkkinä perin huonosta sivistyksestä silloin, kun puhetoveri ei ymmärrä meksikonkielestä hajuakaan.

No, lopuksi Dorothy käski meksikonkielellä rouva Breeneä "menemään sinne, missä Turkinpippuri kasvaa", ja sitten hän tarttui Charlien käsivarteen ja kumarsi itsensä ulos. Ja kaikkein viimeiseksi hän näki, että rouva Breene seisoi Dorothya ihailevien vierattensa keskellä, narskutellen hampaitaan ja sanoen Charlielle, että hänen pitäisi tuoda pikkuystävänsä taloon joskus toistekin.

Ja kun he sitten pääsivät ulos, oli Charlie seitsemännessä taivaassa, koska se oli ensimmäinen kerta, kun hänen äitinsä oli siihen määrin hyväksynyt jonkun teatteritytön, että oli pyytänyt häntä tulemaan jälleen. Ja jokainen muukin oli niin ihastunut Dorothyyn, että Charlie oli kovin, kovin ylpeä. Ja niin hän pyysi Dorothya morsiamekseen.

Mutta Dorothy oli tapansa mukaan epäluuloinen. Sillä hän oli saanut päähänsä sen ajatuksen, että rouva Breenen innostus oli teennäistä ja voisi raueta, kun seisottaisiin alttarin edessä. Senvuoksi hän pyysi Charlielta ajatusaikaa miettiäkseen ehdotusta. Mutta Dorothy sanoo, että häntä oikeastaan viehätti sellainen ajatus, että hän voisi vastata rouva Breenen vieraanvaraisuuteen kutsumalla _hänet_ heidän hääaamiaiselleen. Minusta siis Dorothynkin kaltainen tyttö voi joskus saada hauskan päähänpiston.

Kymmenes luku

No, Dorothy alkoi miettiä asiaa joka puolelta. Mutta Charlie ei tosiaan ollut sellainen herrasmies, joka tehoo hänenlaiseensa tyttöön. Sillä Charlie kulutti kaiken aikansa kertomalla hänelle, että hän oli ihmeellinen ja ettei hän itse ollut yhtään mitään. Ja Dorothy taas pitää herrasmiehistä, jotka luulevat, ettei mikään muu ole ihanteellista kuin he itse, ja antavat hänenkin sen tietää. Ja jos ne lisäksi odottavat häneltä lahjoja, niin hänen ihailunsa on täydellinen. Mutta Charlie kulki väärää polkua hänen sydämeensä ja lähetteli hänelle ryöppynä kämmekkäitä ja suloisia lemmenlehtisiä, kirjoittaen aina jotakin runollista niinkuin: "Oi, sinä ihmeellinen tyttö!" Ja sitten Dorothy päätteli, ettei Charlie ollutkaan kovin älykäs, sillä miksi hän muutoin olisi pitänyt hänen kaltaistaan tyttöä ihmeellisenä?

No, siihen aikaan herra Ziegfield sähkötti Portlandiin Oregoniin, tilaten sieltä soittokunnan nimeltä Hendersonin Jazzikuoro, joka oli kehittynyt kotiseutunsa maaperällä ja tullut kuuluisaksi. Tämä jazzikuoro siis vihdoin saapui New Yorkiin, ja herra Buck toimitti heidät teatteriin. Ja Hendersonin soittokunnassa oli saksofonin soittaja nimeltä Lester, joka sai ainoastaan kuusikymmentäviisi dollaria viikossa. Ja siitä johtui, että hän ryhtyi lainailemaan.

Minusta tosiaan tuntuu, ettei minun ole pantava paperille, mitä tapahtui, kun Dorothy tottui lainaamaan rahoja Lesterille. Sillä samaan aikaan, kun miljoonamies tavoitteli hänen kättään, täytyi hänen rakastua saksofonin soittajaan. Ja ainoa hyvä syy, minkä hän saattoi muistaa, oli se, että tuo mies soitti saksofoonia jumalallisesti, sillä hän se oli, joka pitkin voihkimisin esitti Sinisten soolo-osat. Ja minä tosiaan luulen, että saksofoni tekee tytön mielen romantilliseksi, jollei hänellä ole aika paljon tahdonvoimaa.

Ja Dorothy alkoi lopulta tuoda pukimiaan sivukomeroihin ja vaihtaa niitä siellä ystävällisen näyttämöpalvelijan avulla, niin että hän saattoi katsella saksofonin soittajaa. Eikä hänen mieleensä juolahtanut koskaan edes hymyillä Charlie Breenelle, joka maksoi kaksikymmentäkaksi dollaria jok'ikinen ilta eturivin paikasta.

Mutta oikeastaan kaikki mitä Dorothy ja saksofonin soittaja voivat tehdä, oli tuijottaa toisiinsa komeroista, koska soittokunta lähti teatterista suoraan Momartiin lopuksi iltaa. Ja kun he olivat soittaneet Momartissa, menivät he kotiin hiukan nukkumaan, jotta voivat nousta ja soittaa Ritzissä puolisella ja teetarjoilussa.

No, joka päivä Dorothy salli Charlie Breenen viedä hänet Ritziin puoliselle ja teelle. Ja joka ilta hän myöskin meni Breenen kanssa Momartiin illalliselle. Ja se oli tosiaan pateettista, koska Charlie luuli Dorothyn vähitellen alkavan sietää häntä aika paljon. Eikä hän laisinkaan aavistanut, että se oli vain siksi, että Dorothy ja saksofonin soittaja voisivat töllistellä toisiaan. Mutta Charlie on sellainen herttainen poika, ettei hän koskaan näy panevan merkille, mitä tapahtuu, silloinkaan kun hän ei juo. Ja juopotellessaan hän huomaa vielä vähemmän.

Ja lopuksi erään illan esityksessä Dorothy ja saksofonin soittaja tapasivat toisensa sivukomerossa, ja hän kertoi Dorothylle olevansa kyllästynyt elämäänsä jazzikuorossa, kun ei ollut ketään oikein hyvää ystävää. Niin hän teki Dorothylle aloitteen, ja toinen asia johti toiseen, kunnes hän pyysi Dorothya avioliittoon ja viettämään joutoaikansa emännän hommissa. Niinpä Dorothy päätti kysyä neuvoa kahdelta tyttötoveriltaan. Toinen niistä oli palettityttöjen johtaja, ja toinen oli Gloria, Jefferson Breenen ystävätär.

Ja Gloria varoitti Dorothya sanoen, että oli kohtalokasta mennä naimisiin saksofonin soittajan kanssa ensin suomatta itselleen tilaisuutta häneen kyllästyä. Ja hän sanoi Dorothylle, että oli kovin, kovin epäviisasta sivuuttaa Charlie Breene, koska pahin, mitä voisi tapahtua, olisi avioero eläkkeellä.

Mutta palettityttöjen johtaja oli täynnä romantiikkaa, niinkuin näkyvät olevan kaikki tytöt, joilla ei ole ollut tilaisuutta tavata monia herrasmiehiä. Niinpä hän kehoitti Dorothya ottamaan sydämensä valitun.

Eikä minun tarvitse mainitakaan, kumman tyttö toverinsa neuvoa Dorothy kuunteli. Sillä hän valikoitsi saksofonin soittajanpa he tuumivat matkustaa Jersey Cityyn sunnuntaina vihityttääkseen itsensä siellä. Ja Dorothy pyysi Charlie Breeneltä hänen autoaan lainaksi, muttei tullut hänelle maininneeksi, mihin sitä käytettäisiin. Ja hän kutsui palettityttöjen johtajan ja herra Hendersonin mukaan todistajiksi.

Ja sitten Dorothy kerran elämässään alkoi todella aavistella tekevänsä väärin. Sillä matkalla Jersey Cityyn hän ensi kertaa oikein näki Lesterin kirkkaassa päivänvalossa, ja Dorothy sanoo havainneensa, että mies oli löytänyt jonkun paikan New York Cityssä, jossa osattiin leikata tukka oregonilaiseen malliin. Ja mitä lähemmäksi Jersey Cityä tultiin, sitä vaikeampi oli Dorothyn käsittää, miksi hän oli näin menetellyt. Mutta oli liian myöhäistä perääntyä, koskei hän tahtonut tärvellä iltapäivää tanssijatarten johtajalta ja herra Hendersonilta, nämä kun tahtoivat kaikin mokomin päästä häihin. Niinpä Dorothy täytti sopimuksensa.

No, sinä iltana Dorothy oli kutsunut vieraita illatsuun, ja Charlie oli kuluttanut koko päivän ajamalla autolla isänsä maakartanosta samppanjaa noutamassa. Ja kun Dorothy oli maistellut samppanjaa, alkoi hän katsella Lesteriä paremmassa valossa. Ja hän nouti makuuhuoneesta Lesterin, joka yritteli sepittää sähkösanomaa ilmoittaakseen uutisen "Portland Oregonianille" viittäkymmentä sanaa lyhyemmin, ja Dorothy vei hänet seuran keskelle ja kertoi jokaiselle, kuka hän oli.

Silloin Charlie Breenen olisi voinut höyhenen varjollakin kaataa kumoon. Ja se oli tosiaan haikeaa, koska hän ei tiennyt mitä tehdä. Tarkoitan, ettei hän voinut turvautua juomiseenkaan, koska oli sitä harjoittanut jo vuosikausia. Hän siis soitti Pallokerholle, että aamulla ostaisivat hänelle lipun ensimmäiseen meren poikki lähtevään laivaan. Ja sitten hän jätti hyvästi Dorothylle, toivotti hänelle onnea ja sanoi saksofonin soittajalle, että jos tämä ikinä pikkusormellaankin koskettaisi hiusta Dorothyn päässä muuta kuin hyväilläkseen, niin lain nimessä hän joutuisi tekemisiin hänen kanssaan. Mutta kun Charlie hoiperteli ulos ovesta, niin Dorothysta alkoi tuntua, ettei avioliitto Lesterin kanssa tosiaan ollut varsin suuri saavutus sittenkään.

Yhdestoista luku

No, Dorothy asettui asumaan Lesterin kanssa, ja hänellä oli tilaisuus kuunnella miehensä haastelua. Ja silloin hän kuului saaneen selville, että tämä oli aloittanut uransa elämässä onnipussin kuljettajana. Ja hän oli postitse oppinut soittamaan saksofonia kirjevaihtokoulussa tullakseen soittokunnan sieluksi. Mutta hänen aivoissaan liikkuivat vielä onnipussin kuljettajan ajatukset, ja vaikka hän alati haasteli, sanoi hän tosiaan niin vähän, että Dorothyn lopuksi täytyi pyytää häntä säästämään keuhkojaan saksofonilleen. Ja sitten alkoi heidän välillään singahdella muutakin, kuten raskaita rautakoristeita ja fajanssista tehtyjä tuhkakuppeja, ja Dorothy alkoi tosiaan kummeksia, olikohan avioliitto erehdys. Mutta Dorothy harkitsi asiaa ja päätti vihdoin yrittää häntä sietää, koska hän kerran oli New Jerseyssä lutherilaiselle papille luvannut niin tehdä joko myötä- tai vastenmielisesti.

Ja sitten Dorothy muisti rakastuneensa häneen hänen soittaessaan saksofonia, minkä vuoksi hän pyysi miestänsä tuomaan saksofoninsa kotiin sunnuntaina, jotta he voisivat viettää soitannollisen iltapäivän ja Dorothy kenties rakastuisi häneen uudestaan. Niinpä Dorothy sunnuntain iltapuolella nousi keittämään hänelle varsin herkullisen aamiaisen ja koetti olla tavallista enemmän niinkuin morsian. Ja aamiaisen jälkeen mies otti esille saksofoninsa. Ja Dorothy pyysi häntä soittamaan jotakin kaihoisaa, koska se teki Dorothyn aina senttimantaaliksi. Mutta silloin kävi ilmi, että sellainen kaiho, jota Lester soitti ollessaan ihan yksinään, oli liian lannistavaa ihmiskorvien kuunneltavaksi. Ja silloin Dorothy oivalsi, mitä merkitsee saksofonin puhaltajalle.

Dorothyn täytyi siis lopulta pyytää Lesteriä lakkaamaan. Mutta riita, joka silloin nousi, oli vallan hurja, ja lopuksi Dorothy telkeytyi makuuhuoneeseen ja soitti Western Unioniin pyytäen lähettämään kaapelisähkösanoman Charlie Breenelle ja kysymään häneltä jonkun lakimiehen nimeä, koska Dorothy oli päättänyt, että Lester oli hänelle sopimaton. Ja Lester kuuli jokaisen sanan ja oli vähällä lyödä oven pirstaleiksi. Mutta Dorothy tuli ulos kieltämään hänen vihjauksensa. Ja sitten Lester löi Dorothya pienellä lampulla. Mutta Dorothy sieppasi antiikin mannermaalaisen sotilaan muotoisen paistinvartaan kannattimen ja voitti ottelun. Mutta sensijaan että hän olisi tähdännyt paikkaan, jossa se ei olisi haitannut mitään, hän tietenkin osasi miehen leukapieliin ja teki hänet melkein kykenemättömäksi saksofonia soittamaan.

Sitten Lester meni vuoteeseen useaksi päiväksi, ja Dorothyn täytyi häntä vaalia. Ja kun aviomies joutuu vaalittavaksi, niin ei hänestä tositeossa ole mitään hyötyä.

Mutta riidan jälkeisenä päivänä Dorothy sai kaapelisähkösanoman Charlie Breeneltä; siinä mainittiin eräs asianajaja nimeltä Abels ja luvattiin vastata kaikista avioerojutun laskuista.

Ja sitten Dorothy meni herra Abelsin luo ja kertoi hänelle pulansa. Mutta herra Abels kuului tienneen, että Charlie eli pienillä tuloilla, jotka hänen perheensä hänelle myönsi. Ja hän tiesi, että Breenen perhe ei kovinkaan riemastuisi siitä, että Dorothy saisi avioeron. Sillä herra Abels on sellainen juristi, jota New Yorkin aristoraattiset perheet toisinaan käyttävät, kun niiden pojat joutuvat sydämenasioihin tyttöjen kanssa, jotka ovat heitä alempana. Ja niin hän kävi rouva Breenen luona ja kysyi häneltä, ja rouva Breene suostui ja sanoi, että hän maksaisi vielä suuremmat laskut, jos herra Abels olisi _auttavinaan_ Dorothya avioeroon, mutta tositeossa pitäisi häntä kaikin mokomin avioliiton pauloissa. Ja niin herra Abels alkoi harjoittaa ammattiaan. Ja hän lähetti Charlielle kaapelisähkösanoman: "Älä tule takaisin Amerikkaan. Yrittelen taaskin Lesterin kanssa. Älä viitsi minulle sähköttää. Siitä on vain ikävyyksiä. (Allekirjoitettu) Dorothy."

No, Dorothy ihmetteli ihmettelemistään, miksei hän enää kuullut mitään Charlielta. Mutta herra Abels rauhoitti hänet kertomalla, että rouva Breene ja Muriel Devenant olivat matkustaneet laivalla Eurooppaan ja Charlie oli päättänyt viipyä Pariisissa tavatakseen heidät. Ja todistaakseen sen hän näytti Dorothylle vallan viileän sähkösanoman Charlielta, jossa sanottiin: "Sanokaahan parhaat onnentoivotukseni neiti Shawille. Odotan täällä äitiä ja Murielia. Terveiseni. Charles Breene." Ja Dorothy tunsi itsensä vallan alakuloiseksi, sillä Charlie oli sittenkin hänen ainoa ystävänsä, johon hän aina voi luottaa, tekipä hän Charlielle mitä hyvänsä.

Ja sitten herra Abels sanoi Dorothylle, ettei hän tässä asiassa oikeastaan mitään voinut, ennenkuin Lester oli tehnyt Dorothylle jotakin, mikä New Yorkin valtiossa oli laitonta. Sillä ainoa laittomuus, jonka new-yorkilainen voi tehdä vaimolleen, on ihailla jotakuta tyttöä perheen ulkopuolella. Ja kun Lester jo kauan sitten oli lakannut ihailemasta Dorothya, niin herra Abels sanoi Dorothylle, että hän vain jättäisi Lesterin rauhaan, niin kyllä se ajanmittaan järjestyisi. No, sitten Lester muutti hotelliin asumaan, ja kaikki Dorothyn tyttötoverit väijyivät häntä, muttei hän näkynyt tekevän muuta kuin loikoilevan vuoteessa ja lukevan, sillä työhön hän ei palannut.